arkisto:

joulukuu 2020

Instagramin 9 tykätyintä kuvaa 2020 tarinoineen

Vuoden viimeinen päivä. Puuuh. En tiedä, miksi edes kirjoitin tuon “puuuh”. Enhän minä ole ollut mikään suuri kärsijä tässä vuodessa, jos kärsijä lainkaan. Kärsimykseni ovat rajautuneet vertaiskipuun, jota on muiden puolesta kokenut epävarman vuoden aikana. Toisaalta tarkemmin ajateltuna siksi ehkä sen halusinkin kirjoittaa. Välillä muiden epävarmuuden ja kivun sietäminen on vielä vaikeampaa kuin oman  – on niin kykenemätön olo auttaa tai sanoa mitään, joka voisi antaa edes hetken levon.

Omituisesta vuodesta huolimatta mieleni on tyyni. Olen aina pitänyt uudenvuodenaatosta. Se tarkoittaa uuden alkua ja sitä, että joitain asioita voi jättää edellisvuoteen. Joillekin syksyntulo on startin paikka. Itselleni se on ehdottomasti juuri uusi vuosi. Illaksi on varattu saunaa, kuohuvaa ja hyvää ruokaa, mutta ennen kaikkea uuden tuntu on pään sisällä. Mielen uudet virtaukset kulkevat kohisten.

Katsoin äsken läpi kuluneen vuoden suosituimmat Instagram-kuvat. Some on some, mutta aika hyvin tähän kollaasiin tiivistyy oma vuoteni: RAKKAUTTA, RAKKAUTTA, RAKKAUTTA ja pieni, ihana ihmisenalku vatsassa. Tämä vuosi on ollut elämäni vuosi, mikä nostaa kyyneleet silmiin. On ihan käsittämätöntä, että olen saanut kokea tällaista onnea rekkalavoittain, vaikka uskalsin haaveilla paljon pienempiä ja luullakseni myös pärjäisin hyvin paljon vähemmälläkin. Toivottavasti osaan jakaa omasta onnestani eteenpäin.

1. VAUVA! VAUVA!

Silloinen Helsingin koti
Syksy 2020

Kesällä istuimme Lapissa vuokrahuoneiston aamiaispöydässä ja teimme yhteisen päätöksen siitä, että vauva on tervetullut perheeseemme, jos sellainen meille siunataan. Istuimme sylikkäin ja itketti, ja vielä enemmän itketti heinäkuussa, kun raskaus varmistui. Olimme aivan häkeltyneitä ja kaikesta tunnekuohunnasta aika sekaisin.

Viikolla 12 napa pumpsahti ulos, ennen kuin muu vatsa oli edes alkanut näyttää merkkejä kasvusta. Vietin viikkoa Oloksella ja lähetin paniikkinaurun sekaisia viestejä äitini, siskoni ja minun yhteiseen Whatsapp-ryhmään.

Vauva sai työnimekseen Tikku. Meidän pikku-Tikku. Kaikki on onneksi mennyt hyvin, ja koko ajan innostus vain kasvaa. Luulen, ettei itkulle tule sitten loppua, kun saamme toivon mukaan huhtikuussa aarteen maailmaan.

(Marraskuussa vauva-uutistista kirjoittamani teksti taisi olla vuoden suosituimpia, ellei suosituin.)

2. Uusi koti vihdoinkin löytyi

Pallas (matkalla Taivaskeron huipulle)
Kesä 2020

Tämä kuva on kesältä, työreissulta. Etsimme koko viikon keskiyön aurinkoa, mutta sumuisesta ja sateisesta viikosta johtuen se oli vähän kiven alla. Tämän selfien hetkellä oli onnellinen olo pivistä huolimatta. Näköjään hetki ja tunturituuli on saanut silmäni valumaan niin, että anorakillekin on lentänyt pisaroita.

Olimme sähkö-fatbikeilla liikenteessä, tavoitteena päästä aamuyötä viettämään tunturinhuipulle. Uskomatonta ajatella, että tuolloin aamukahdelta saattoi näyttää noin valoisalta, kun tällä hetkellä valoa riittää päivässä muutaman tunnin verran. (Tänään ne taitavat valua ohi täällä sisällä istuessa.)

Kuvan suosion syy johtui kuitenkin kuvatekstistä. Kerroin, että tarjouksemme hyväksyttiin ja että muutamme parin kuukauden päästä Porvoon saaristoon. Oli muutenkin todella väsyttävä tarjousvääntö, jota kesti useamman päivän. Tarjosimme aluksi 50 000 alle pyynnin, mikä ei onneksi jäänyt liian alhaiseksi, vaan myyjä antoi vastatarjouksen.

3. Hyvää itsenäisyyspäivää rakas Suomi!

Kolin huippu, Kolin kansallispuisto
Kesä 2017
Kuva: Eeva Mäkinen / Suomen luonnon päivä

Minulla on kolmen vuoden syklille aivan oma aikakäsitykseni. Esimerkiksi tätä kolme vuotta sitten otettua kuvaa ajattelen, että “olin silloin pikkusiskoni ikäinen”. En tiedä, miksei isoveljiini kohdistu samanlaisia laskukaavoja, mutta kolme vuotta sitten tapahtuneisiin asioihin huomaan ajattelevani aina, että “niin kuin Roosaliina on nyt.”

Tämä Suomen Luonnon päivälle kuvattu kuva on yksi suosikeistani, joihin olen itse päässyt, ja myös kuvaushetki oli monella tapaa ikumuistoinen. Kello lienee neljän maissa aamulla. Kasvojeni seesteinen ilme on varmaankin väsymystä. Hauska yksityiskohta on se, että tänä vuonna ihokarvojen trendatessa sääreni olivat jo tuolloin vallan luomut. Säälittävä hento untuvakerros näkyy jaloissani hienosti valoa vasten.

Tänä vuonna julkaisin kuvan onnitellakseni rakasta Suomea itsenäisyyspäivänä. Kotimaasta tulee vuosi vuodelta aina vaan rakkaampi. Minulla ei ole mitään tarvetta päästä täältä minnekään.

4. Mä rakastan mua

Silloinen Helsingin koti
Kevättalvi 2020
Kuva: Dorit Salutskij

Kirjoitin heinäkuussa kehosuhteestani ja julkaisin ensimmäistä kertaa vähäpukeisia kuvia, joissa en sen kummemmin poseerannut. Olin vain.

Olimme kuvanneet Doritin kanssa jo alkuvuonna, mutta koronan astuessa kehiin tuntui turhalta kirjoittaa mistään muusta kuin siitä. Kukaan ei yksinkertaisesti ollut pariin kuukauteen kiinnostunut mistään muusta.

Tämä oli itselleni alun alkaen suuri juttu, mutta kuukausien vieriessä muuttui koko ajan pienemmäksi ja pienemmäksi. Lopulta katsoin kuvia ja mietin, että mikä tässä kaikessa olikaan niin ihmeellistä ja rohkeaa. Miksi kuvien katselu tuotti alun alkaen vaikean olon? Kuvat on mielestäni edelleen ihania. Niitä on helppo katsoa tuntematta sen kummemmin mitään.

Oli ilo tajuta, millaisen valovuosien päähän oman kehon kanssa on päässyt, vaikka taisteluitakin on riittänyt. (Erityisesti nyt taas raskausaikana, mutta en avaa sitä lipasta tässä kohtaa.)

5. Ihan rakastunut

Kuhmon korvessa mökillä
Kevät 2020
Kuva: Oskari Reinman

Kaikki loput kuvat ovatkin yhtä rakastumisen multihuipentumaa. Olen nauttinut rakastumisen tunteista kyllä aivan antaumuksella, oikein heittäytynyt sen vietäväksi. Jossain kohtaa yritin muka vähän himmailla, kunnes totesin, että miksi ihmeessä? Ei näitä tunteita turhan usein koe, joten haluan tuntea joka hetken täysillä.

Tässä venekuvassa olemme hiukset märkinä saunan jäljiltä veneilemässä mökkirannassamme. Isoveli valitti pilke silmäkulmassa, kuinka hempeilemme, mutta suostui silti ottamaan pari puhelinkuvaa. Jäät sulivat kokonaan tuon toukokuisen helatorstai-viikonlopun aikana. Siinä missä torstaina vielä uimme avannossa, oli sunnuntain aamu-uinnilla vastassa avovesi.

6. Aurinko löytynyt

Kuusamo
kevättalvi 2020

“You came and changed the weather.
~
Sä oot aurinko.”

Tämän kuvan julkaisu jännitti aivan hirveästi. Sydän pamppaili omiaan. Samaan aikaan kaiken halusi pitää itsellään ja toisaalta kuuluttaa megafonilla koko maapallon väelle ja mielellään sen ulkopuolellekin.

Nykyinen linja on sopinut meille hyvin. Partasuu on osa elämääni, ja näkyy nimettömänä luonnollisesti paloina mukana ilahduttaen naamanlevyisellä hymyllään, mutta ei sen kummemmin osallistu someeni. Enkä oikeastaan jaa sinänsä mitään syvempää parisuhteestamme. Tämä tuntuu hyvältä näin.

7. Uuden kodin avaimet taskussa

Hiidenvesi
syksy 2020
Kuva: Joonas Linkola

Kahden seuraavan kuvan välissä on ehkä 5 minuuttia välissä. Olimme pikkuporukalla Joonaksen mökilla marraskuun alussa, ja Joonas ehdotti, että voisi ottaa meistä maha- ja rakkauskuvia. Suostuimme tietysti (jopa Partasuu, joka ei nauti lainkaan kameran edessä olemisesta), sillä Joonaksen jälki on usein melko maagista.

10-minuuttisen kuvaushetken aikana syntyi kymmeniä ihania kuvia, joita tekisi mieli teettää muistuttamaan ajasta, jolloin odotimme herkeämättä esikoistamme maailmaan ja tukeuduimme toinen toiseemme aivan kaikessa. Toivon mukaan jälkimmäinen jatkuu hamaan tappiin.

8. Löysin hänet, kun etsin itseäni

Hiidenvesi
syksy 2020
Kuva: Joonas Linkola

Tämä kuva on niin ihana! Ilmeeni kertoo kaiken. Olen turvassa ja kaikesta tulevasta niin innoissani.

Tässä viikonlopussa oli spesiaalia sekin, että herätessämme kumpaankiin aamuun reilusti muita aiemmin, jäimme pötköttelemään huoneeseemme. Sunnuntaiaamuna valon kajastaessa ikkunaverhojen läpi, tunsi tuleva isä ensimmäistä kertaa lapsensa potkut vatsani läpi.

9. Satatuhatta tunnetta sekunnissa

Suomenlinna
Syksy 2020
Kuva: Dorit Salutskij

Lokakuisella työ- ja rentoutumisreissullamme Suomenlinnassa aurinko laski aivan käsittämättömän upeasti. Dorit oli Manda-mäyräkoiran kanssa lenkillä ja otti meistä talteen hetken vasten aurinkoa.

Siinä me nyt olemme, molemmat yhtä täynnä tunnetta ja molemmat kiitollisia tästä hullusta vuodesta, joka toi meille onnen, vaikka murskasikin monen muun elämää. Toivottavasti kärsineet ja murtuneet saavat uuden vuoden myötä parempia uutisia elämäänsä, uutta toivoa ja vain kaikkea hyvää.

Riemullista, toivontäyteistä uudenvuodenaattoa ja erityisesti uutta vuotta teille, superseuraajat!

– Henriikka

Katso edellisvuosien tykätyimpien kuvan kollaasit ja tarinat:
Vuosi 2019

Vuosi 2018
Vuosi 2017

Mitä kuuluu joulun kynnyksellä?

Jouluaaton aatonaatto. No, noin kun se kirjoittaa, tuntuu vielä aika pitkältä joulujuhlintaan, mutta todellisuudessa aattoilta on jo ylihuomenna.

Olemme olleet täällä hirsiseinien suojissa jo puolitoista viikkoa. Istun puisella tuolilla uudessa kodissamme ja juon kahvia. Onneksi olen löytänyt vaikka mitä hyviä kofeiinittomia kahveja sekä suodatin- että espressoversiona (Kaffa Roastery, Slurp, Porvoon kahvipaahtimo…), joten voin juoda herkullisia kupillisia useamman päivässä hyvillä mielin.

On onni, että kaikki on tuntunut todella luontevalta. Kuin meidän olisi pitänyt asua täällä jo pitkään. Kuin olisimme asuneet täällä jo pitkään.

Jännitin vähän, iskeekö todellisuus vasten kasvoja torpassa kököttäessä, mutta ei ollenkaan. Tiedän, että vielä isku ennättää tulla, mutta olen ollut hämmentynyt muun muassa siitä, etten ole pelännyt yhtään. Tiedän, että pelko aina jossain kohtaa häviää, siksi en osaa antaa sille sen enempää valtaa, mutta täällä en ole pelännyt ollenkaan. Mitään. Yhtään. En pimeää, hiiriä, yksinäisyyttä, pahoja henkiä nurkassa, en mitään. Olen viettänyt täällä jo useita päiviä myös omineni, ja pimeänkään tulo ei ole antanut pelolle valtaa.

Lisäksi pimeys aika usein lannistaa minua, mutta täällä se ei ole tuntunut samalta. Ehkä pimeys lannistaa minua vain kaupunginvalojen välkkyessä rinnalla. Se kontrasti on ehkä pahin: kaikkialla on elämää, mutta kaikki se on piilossa jossain kotien ja kuppiloiden seinien sisällä. Kun itse kulkee harmaudessa samaan aikaan, korostaa se melankolian oloja entisestään.

Eilen leivoimme ensi kerran leivinuunissa leipää. Käytimme kakkumuotteja, joten leivistä tuli uskomattoman söpöjä pikkukakkuja. On muuten hivenen huvittavaa, kun puhun me-muodossa, vaikka todellisuudessa en hipaissut taikinaa kuin maistomielessä. Partasuu on ottanut keittiön ja leivinuunin täälläkin uskollisesti haltuunsa. Saan olla lapsuuteni unelma-ammatissa, koemaistajana. Eilisiin leipiin tuli muun muassa härkäpapu-, kaura- ja durrajauhoja. Kokeilut kuulemma jatkuvat. Toinen taikina kohoaa jo uunin päällä iltaa odottaen.

Ajattelimme illalla myös pitkästä aikaa ottaa esille raclette-pannun. Täytyy vähän googletella, onko raclette-juusto sopivaa odottavalle, mutta ainahan sijasta voi käyttää jotain muutakin juustoa.

En tiedä, miten sen tein, mutta olen lomalla. Tein sunnuntaina viimeiset työt valmiiksi ja nyt olen laittanut kalenteriin vähintään reilun viikon mittaisen loman. En ole koskaan, siis ainakaan vuosiin, ollut näin rauhallinen paria päivää ennen joulua. Eilen paketoin joululahjoja antaumuksella, siis useita tunteja (eikä niitä paketteja ollut kovin montaa). Tänään olen hipsinyt hiljaa ympäri kotia, juonut myyjän kaappiin jättämää herukkamehua, käynyt pitkällä kävelyllä metsässä ja lueskellut muutamia joulukortteja, jotka ovat löytäneet uuteen osoitteeseemme, saariston perukoille.

Olisin voinut järjestää asiana varmaan joka joulu näin, vaan en ole. Nyt kiitollisena ja kaikesta ajasta vähän häkeltyneenäkin istun tässä ja ihmettelen. I did it, mom. I did it, dad.

Joulua vietämme perhepiirissä, ilman suuria sukulointeja. Toisaalta omaan jouluun ei ole koskaan kuulunutkaan suuret tapaamiset, joten aika perinteisissä merkeissä mennään. Olemme minimoineet kontaktit muuton jälkeen, jotta voimme rauhassa hiljentyä jouluun perheen kanssa. Eipä täällä saaressa muutenkaan juuri ketään näe.

Kaiuttimista soi Spotifyn aivojennollaaja numero yksi, ”peaceful christmas piano songs” tai jotain vastaavaa, ja mieli tuntuu pääsevän levolle. Yritän olla mahdollisimman vähän puhelimella joulun alla, ja vielä on vähän levotonta ja vaikeaa. Se ärsyttää joka kerta huomata. Ajatukset laukkailee someen ja puhelimen luo, kädet löytävät puhelinparkissa kököttävän puhelimen ja keksivät vähän väliä jonkun tekosyyn tarrata siihen.

Tiedän jo kokemuksesta, että menee pari päivää, että moinen idioottimainen riippuvuus höllentää otettaan ja kokonaisvaltainen rentoutuminen alkaa. Olen varannut pari neulontaprojektia (en tiedä miksi, en ole mikään kummoinen neuloja) ja muutaman kirjan lomaa varten. Kunhan näma levottomat sormeni ja ajatukseni taas kasautuvat kokoon, tartun niihin. Ilman suorituspaineita, ilman tekemisen pakkoa.

Arvatkaa, mikä on hyvä merkki, vaikka ei ensihätään ehkä siltä kuulostakaan? Huomaan joulukyllästymisen merkkejä.

Minulla on vuosien jälkeen ollut aikaa luukuttaa joululauluja, leipoa pipareita ja mutustella konvehteja jo lokakuusta lähtien, joten nyt huomaan, että alkaa pian riittää. Jouluksi riittää varmasti vielä intoa, mutta ei varmaankaan sen jälkeen. Yleensä olen huomannut, että ennakkofiilistely on supistunut sellaiseksi päättömäksi juoksuksi ja asioiden hoitamiseksi, tänä vuonna oli ihanasti toisin.

Ensi vuonna meitä juoksuttaakin puolivuotias, jos kaikki menee hyvin. Saa nähdä, millainen joulutunnelma siitä syntyy.

Kahvi loppui jo kirjoituksen ensikappaleilla. Taidan siis laittaa glögin tulille. Saimme ystäviltä tupaantuliaislahjaksi vastaleivottua leipää, pikkuruiset pelastusliivit, A.A. Milnen Nalle Puh -kirjan, pullon viiniä ja jotain spesiaaliglögiä. Nyt taitaisi olla viimeisen korkkaamisen aika.

Muutaman tunnin päästä pitäisi partasuunkin taas kaartaa pihaan. Yritän olla ikkunassa vilkuttamassa, vaikka onneksi hän näkee ainakin sympaattisen harvan kuusemme valot.

Rauhallista, levollista joulunaikaa teille kaikille.

Kiitos, että olette kulkeneet mukana kuluneena vuonna. Nauttikaa ja rentoutukaa. Vaikka joulu onkin tänä vuonna monille perinteistä poikkeava, toivon sen silti tuovan rauhaa sielunsyvyyksiin ja keholle kokonaisvaltaisesti.

Rakkaudella,
Henriikka

Uusi koti

Täällä sitä nyt ollaan oltu, vajaa viikko uudessa kodissa, Porvoon saaristossa.

Olo on niin hyvä ja rauhallinen, vaikka vähän väsähtänytkin. Ensin kodin löytymistä odotettiin useampi kuukausi ja näytöissä ravattiin lopulta aika tiuhaan tahtiin, varmaan parissakymmenessä yhteensä. Sitten ostotarjouksen mentyä läpi, odottelimme pari kuukautta muuttoa. Nyt kun joulukin on vielä ovella, on takki aika tyhjä. Onneksi tunnelmat ovat silti katossa, vaikka väsymys on vähän painanutkin. Löysimme meille ihanan, uuden kodin, jossa meillä on hyvä olla ja johon pikkuinen voi rauhassa syntyä.

Kaikki on vielä aika kaoottista ja levällään, mutta aamukahvit ja aamiaiset pyrimme silti nauttimaan rauhassa ja kauniisti. Tämä on myös ensimmäinen koti, josta ei ole kiire pois. Ensimmäinen koti ikinä, jolle en näe minkäänlaista määräaikaa. Pärjäämme täällä vaikka loppuelämämme, jos tahdomme. Emme toki ole tehneet sellaisia päätöksiä, voi olla että viihdymme pari vuotta, mutta aika näyttää. Nyt tuntuu hyvältä juuri näin.

Syyskuun lopulla olin ennättänyt kirjoittaa kriteereistäni ja turhautumisestani talomarkkinoilla. Tuntui siltä, ettei sopivaa kotia löydy lainkaan.

Siitä vajaa kahden viikon päässä olimme katsomassa erästä porvoolaista kohdetta. Olimme ilmoittaneet olevamme hetken sovitusta ajasta myöhässä ja kun pahoittelimme asiaa paikan päällä, välittäjä vastasi, että ei haittaa yhtään. Hän ennätti sillä aikaa laittaa erään toiseen kohteen myyntiin. Olimme tajunneet jo heti näyttökohteen pihassa, ettei se olisi meille, joten uteliaisuudesta kysyimme uudesta kohteesta. “Sellainen punainen hirsitalo tuolla saaristossa.”

Hetken päästä olimme jo matkalla kohteelle. Poikaystävä (nykyinen avopuoliso! juhuu!) nauroi matkalla, että voisimmeko ennen tarjouksen tekoa mennä katsomaan kohdetta. Olin ostamassa kohdetta jo pelkkien kuvien perusteella.

Talo tuntui heti meiltä. Kodilta. Se oli vähän hätkähdyttävää, sillä olimme kyllä ensisijaisesti etsineet hirsistä, mutta vanhaa. Tämä talo on vuodelta 2008 eli hirsitalojen kaaressa aivan uusi.

Kaikilta muilta osin se oli kuitenkin kuin tehty kriteereihimme. Talo ei ole rannassa, mutta pihalta näkyy merelle ja meillä on tuolla 100 metrin päässä myös oma laituripaikka, johon saamme veneet, pulahdettua uimaan ja laskettua kajakit vesille. Sijainti oli juuri optimaalinen Helsingin ja Kouvolan suhteen, näin ollen myös vanhempani pääsevät helposti tapaamaan lastenlastaan ja me heitä. Porvoo ja kaikki sen ihanat palvelut ovat noin puolen tunnin päässä, ja saarelle pääsee kulkemaan autolla. Puutarha-kasvimaa on aivan valtava ja upea, sillä entinen omistaja on ollut omistautunut puutarhuri. Ensi kesänä syömme omalta pihalta muun muassa perunaa, sipulia, herukkaa, tyrniä, omenoita, kriikunoita ja kasvihuoneesta jopa viinirypäleitä.

Uuden talon ostossa kiehtoi lopulta helppouskin. Ymmärsimme molemmat, että vaihtoehdoissa olleet vanhat, rapistuvat kartanot söisivät rahojen lisäksi aikaamme niin rutosti, ettei tässä elämänvaiheessa halua sellaista. Haluamme molemmat, että voimme olla lapsen kanssa mahdollisimman paljon ja että voimme lähteä reissun päälle vaikka pidemmäksikin aikaa. Lisäksi tuntuu mukavalta, että kuukausimenot eivät nouse aivan älyttömyyksiin. Voi tehdä vähemmän töitä, eikä tarvitse pelätä, milloin katto vuotaa tai seinä rapistuu tai millaiset lämmityskustannukset valtavalla talollamme on. Luulen, että sellaisen projektinkin aika vielä tulee, mutta ei vielä.

Tässä elämänvaiheessa myös noin 300 tuhatta melko vähän kuukausivaroja syövään kohteeseen tuntui myös paremmalta kuin 400–500 tuhannen koti, jonka kuukausikustannuksetkin ovat aivan toista luokkaa. En tiedä, olisimmeko saaneet sellaiseen lainkaan. Ehkä ei.

Kodissamme on 127 neliöitä, jotka jakautuvat kahteen kerrokseen korkeaksi tilaksi jätetyn olohuone-keittiön sekä matalempien tilojen kesken. Yläkerrassa on yksi makuuhuone, “aula”, pieni vaatehuone ja vessa. Alakerrasta löytyy olkkarin lisäksi kaksi makuuhuonetta, eteinen, puusauna ja kodinhoitohuone/saunaneteinen.

Pihassa on yksi 20 neliömetrin kokoinen kylmä varasto, jossa säilytämme kylmää kestävää ja esimerkiksi klapeja. Ensimmäisiä suurempia projekteja on kuitenkin se, että rakennamme pihaan suuremman lämpimän varaston. Meillä on niin reilusti kaikenmaailman retkeilykamoja, pyöriä yms., että varastotilan lisääminen on aivan must juttu. Nyt maa on kuitenkin roudassa, joten perustukset tehdään varmaankin vasta keväällä. Toinen makuuhuone ajaa siihen saakka varaston virkaa.

Parhaita asioita koko talossa on varaava leivinuuni, joka toimii isossa roolissa sähkölämmityksen kanssa, joka on käytännössä alakerran kattava lattialämpmitys. Olemme yrittäneet etsiä nyt optimaalisia lukemia taloon. Parasta olisi, jos makuuhuoneessa olisi 17 astetta ja muualla 19.

Vaikka suurille remonteille ei ole tarvetta, tämä koti oikein huutaa pientä pientäremonttia. Täällä on NIIN PUISTA, että lomamökkifiilis on lähellä, kun hiippailee ympäriinsä. Alahuoneen makuuhuoneista vaihdamme tammihenkiset laminaattilattiat (ei näy kuvissa), mutta muuten keskitymme pitkälti seiniin ja kattoihin. Maalia, tapettia ymsyms., mutta hirren olemme ajatelleet jättää aivan raa’alle mäntyhirrelle. Pidämme tuosta männynsävystä kumpikin tosi paljon, mutta emme aivan näin suurissa määrin. Hirsipaneelia voi hyvin maalata ja piilottaa.

Itselläni syyhyää sormet päästä suunnittelemaan uudestaan yläkertaan johdattavan portaikon kaiteet, jotka ovat tällä hetkellä myös aika mökkimäiset, sekä vaihtaa valaistus aika radikaalisti. Mutta emme aio hötkyillä. Nyt kun rempataan itseään varten, on parempi ottaa rauhassa, tottua tilaan ja ymmärtää hiljalleen, mitä kaikelta kaipaa. Ennen huhtikuuta ja vauvaa, jolla on myös lempinimi “Tikku“, on vielä onneksi muutama kuukausi aikaa, ja vaikka itse olen aika saamaton remontoija, on partasuu onneksi yksi tehopakkaus.

Pihalla alkaa kirkastua päivän valoisin hetki. Siitä kaksituntisesta on otettava ilo irti, joten täytyy kipaista pihamaalle. Yritämme kulkea saarta läpi ja hahmottaa miljöötä. Lähimetsät, -pellot ja -tiet tulevat ihan varmasti tutuksi, kuin myös meri, jota käyn joka päivä katsomassa.

“Käyn tarkistamassa meren”, olen alkanut sanoa, kun kipitän rantaan.

Luulen, tiedän, että tarvitsen tätä kohtaamista kuitenkin paljon enemmän kuin meri, joka tuskin kaipaisi tarkistustani.

-Henriikka

Kahden hengen hemmottelupikkujoulut

Kaupallinen yhteistyö: Cutrin

Meillä oli ystäväni Bean kanssa toissapäivänä kahden hengen pikkujoulut. Sosiaalisten kontaktien supistuessa minimiin, olemme pitäneet kiitettävästi juhla-spirittiä yllä. Pari viikkoa sitten juhlimme kaksin kolmikymppisiämme, ja nyt vuorossa oli minikokoiset joulujuhlinnat.

Normaalisti tähän aikaan pikkujoulukausi pyörisi kuumimmillaan. Glittermekot kävisivät kaupaksi, ja kuppilat pursuilisivat pöydällä tanssijoita. Emme lähteneet niin vallattomaan meininkiin, vaan varasimme illan täydeltä hemmottelua ja turvallisia tähtihetkiä. Tuntui ihanalta ajatella, että nyt pääsee laittautumaan aivan luvan kanssa, kun koko loppuvuosi (tai no, oikeastaan ihan koko vuosi…) on mennyt aika pitkälti verkkahousuissa ja villapaidoissa, korkeintaan huulirasva huulilla.

Pikkujoulumme alkoivat sillä, että kävin hakemassa lähikahvilasta valtavan kassillisen ihanaa ruokaa ja juomaa mukaan: jättisalaatit kaikilla lisukkeilla, jälkiruokakakkupalat sekä isot kupilliset kaura-cappucinoa. Herkut luovat mielestäni isosti juhlantuntua, vaikka kaiken keskiössä tuntuukin olevan oma mielentila.

Kun näimme Bean kanssa rautatieasemalla, molemmat olivat aivan pikkujouluhuminoissa. Bean Vaaterekki-vaatelainaamosta lainattu kultainen haalari ja burgundinväriset korkkarit eivät varsinaisesti latistaneet juhlatunnelmaa, ja minä tanssahtelin omassa Papun mekossani. Mätsäsimme hyvin.

Suuntasimme herkkuinemme Magnetic Head Spahan, Helsingin Kasarmikadulle. Magneticissa käytetään Cutrinin tuotteita, minkä vuoksi myös paikan valitsimme. Cutrin on tehnyt viimeisen reilun vuoden aikana hiuksilleni niin hyvää, etten voinut kuin yllyttää Beaakin samalle linjalle.

Emme kaivanneet tällä kertaa leikkauksia tai värejä, ja muutenkin olen nyt pitäytynyt värjäilystä raskauden ajan, mutta hiuksia voi hoitaa monella muullakin tapaa. Toivomuksenamme oli saada hiuksille tehohoitoa ja kosteutta, sillä ilmojen kylmentyessä about joka-iikan kuontalo tuntuu huutavan vain kosteutta, kosteutta ja kosteutta.

Yllä olevassa kuvassa näette omien hiuksieni nykyisen pituuden ja kunnon (joo, hiukset ovat tosi rasvaiset siinä ennen pesua, mutta kuitenkin). Raskausaika on tuonut omiin hiuksiini paljon vahvuutta, mikä on ollut kiva huomata. Myös täsmätuotteiden käyttö on auttanut pitämään hiusten kuntoa yllä.

Magnetic ei ole ihan peruskampaaja vain, vaan sen parasta antia on ehdottomasti hemmottelu-spa-huone, jossa tehdään päähierontaa ja monenlaisia hiushemmotteluita. Olimme kuin kaksi kuollutta (yllä olevat kuvat vähän naurattivat), kun rentouduimme hieronnasta ja hiushoidosta.

Nämä käyttämämme tuotteet olivat sellaisia, joita saa ostettua ihan tavantalliainenkin Cutrinin verkkokaupasta. Ajattelinkin, että ehkä joku teistä haluaisi kokeilla samantyyppistä hemmottelua ihan kotioloissa? (pppst! alekoodi jutun lopussa)

Molempien hiukset pestiin Cutrin BIO+ -sarjan Hydra Balance Shampoolla, ja kummankin hiuspohjaa hoidettiin BIO+ Detox Scalp Treatmentilla. Minulla laitettiin latvoihin Cutrinin tuoksuttoman VIENO-sarjan Sensitive Deep Soothing Care-naamio ja Bealle AINOA-sarjan Hydration Recovery Intensive Treatment -naamio, joka on superkosteuttava.

Tämä tuotesetti on myös hyvä täsmäisku tähän vuoden aikaan, sillä tuotteet rauhoittavat ja kosteuttavat hiuspohjaa. Detox-hoidon tilalle hyvä vaihtoehto on myös hiuspohjaan pesun jälkeen laitettava ja jätettävä BIO+ Hydra Balance Scalp Treatment, jos haluaa nimenomaan keskittyä kosteuttamiseen.

Hiusten tehohoidon jälkeen hemmottelu ja kauralaten juonti jatkui, kun saimme vielä ihanat meikit ja pikkujoulukampaukset kahden taitavan Jonnan tekeminä (@hairbyjonnap & @jonna_magnetic).

Rakastan niin suuresti, kun joku muu meikkaa ja laittaa hiukseni. Annoin melkein vapaat kädet kaikesta. Toiveita oli vain kaksi: ei punaisia silmämeikkejä tai liian sliipattua kampausta, jossa näytän kaljulta.  On aina mielenkiintoista nähdä, millaisena ammattilainen minut näkee ja millaisia valintoja hän tekee saadessaan toteuttaa visionsa.

Haluaisin kyllä opetella itsekin tekemään tällaisia suht nopeasti tehtäviä kampauksia. Lopputuloksesta tuskin tulisi aivan samanlainen, mutta ehkä ainakin vaihtelua arkeen. Ehkä pidän vielä omat pikkujoulut kotona tehden hiustentehohoidon itselleni ja harjoittelen jonkun tällaisen rockahtavan kampauksen laittoa?

Beasta tuli kuin 70-luvun filmitähti. Näyttää siltä kuin hän rokkaisia aina juuri tuollaista tyyliä! Meikki oli kullanhohteista ja ruskeaa.

Minun lapsekkaan värikkääni mekkoni rinnalle tehtiin sotkuista lainekiharaa, joka kiinnitettiin pään toiselle puolelle pinneillä päätä myöten kiinni. Meikki syntyi katseenkiinnittävistä vadelmahuulista ja vaaleanruskeasta silmämeikistä.

Melkein alkoi harmittaa, ettei ollut isompia kinkereitä, jonne olisimme voineet mennä hoidettuine hiuksinemme keikistelemään. Olimme aivan valmiit tanssilattialle huojumaan silmät ummistettuina. Onneksi oli ihanaa näinkin.

Itselleni laitettiin muotoilutuotteiksi kampaukseen tuoksutonta VIENO-tuotesarjaa. Olen käyttänyt nyt korona-aikana tosi vähän minkäänlaisia muotoilutuotteita, joten hetki tuntui vielä enemmän luksukselta. Tuoksuttomat valinnat sopivat hajuherkälle nenälleni muutenkin hyvin, mutta nyt odotusaikana olen keskittynyt asiaan vielä tavallista enemmän.

Henriikan muotoilutuotteet:
VIENO Volumizing Mousse (föönauksen alle kosteisiin hiuksiin)
VIENO Sensitive Multispray (kiharoiden alle kuivauksen jälkeen)
VIENO Sensitive Hairspray (kampauksen viimeistelyyn, tästä on light- & strong-versiot)

Bean hiuksiin laitettiin muotoilutuotteet Cutrinin MUOTO-sarjasta hiuslakkaa lukuun ottamatta:
MUOTO Volumizing Mousse (föönauksen alle kosteisiin hiuksiin)
MUOTO Multispray (kiharoiden alle kuivauksen jälkeen)
MUOTO Texturizing Volume Spray (viimeistelyyn ja antamaan volyymia)
VIENO Sensitive Hairspray (kampauksen viimeistelyyn)

Siis oikeasti katsokaa nyt häntä ja tuota kuvaa alla. Aivan MAAGINEN! Kultainen haalari ja 70-luvun lookki todellakin jatkoon.

Parituntisen hemmottelun päätteeksi lähdimme takaisin pikkupakkaseen ja harhailimme Helsingin katuja löytääksemme rauhallisen ravintolan tai drinkkibaarin. Tällä hetkellä tosi moni ravintola on tyhjentynyt erikoisten aikojen vuoksi, minkä vuoksi turvavälillisen paikan löytäminen ei ole kovin vaikeaa (sitä en kyllä ymmärrä, kun osa pikkukuppiloista on aivan täyteen ahdettu ihmisistä…)

Koska Hotel F6:n Runar-drinkkibaari (tunnelmallinen ja laadukas) oli tiistaisin kiinni, suuntasimme The Cockiin, joka on kyllä ihana sekin. Saimme rauhallisen nurkkapöydän kaukana muista, ja tunsimme olevamme kuninkaallisia tällingeissämme. Tarjoilija teki Bealle minulle mojiton ja minulle samasta klassikkodrinkistä mocktail-version ja nappasi heti palvelualttiina lasimme toiseen täyttöön, kun pöydästä alkoi kuulua viimeisten ryystön ääniä. Lopulta päädyimme jäämään ravintolaan koko illaksi syömään ja nautiskelemaan. Otin jälkkäriksi rommirusinajäätelöä, nam, joka olikin ainoa asia koko illassa, joka ei saanut Bealta hyväksyntää.

Meillä oli ihanaa. Niin kuin kuuluikin olla.

Se, että maailma on todella kummallisessa jamassa, ei tarkoita sitä, ettäkö kaiken juhlimisen ja arjen yläpuolelle nousemisen tarvitsisi olla kielletty. Noudatetaan kuuliaisesti suosituksia, mutta uskalletaan silti hemmotella itseämme ja juhlistaa turvallisesti. Henkisiä kuplia (ja ehkä ihan ihka-aitojakin) tämä vuosi tarvitseekin, juuri tällaista taianomaista oloa, niin kuin meillä tiistai-illan oli.

Ja hei, pieni joululahja Cutrinilta teille. Jos haluatte nyt kokeilla joitain tuotteita ihan arjessanne tai vaikka pikkujoulu- tai uudenvuodenaaton tunnelmissa koti-spassa, tarjoaa Cutrin nyt -25% alennuksen teille kaikista tuotteistaan. Koodi on “AAMUKAHVILLA25” ja se on voimassa 31.12.2020 saakka. Suomalaisen Cutrinin uuteen verkkokauppaan pääset täältä (saatat löytää sivulta vaikka tutun naaman, hih). Jos et osaa päättää, mistä aloittaa, niin suosittelen talvikaudelle BIO+-sarjan Hydra Balance shampoota ja hoitoainetta kosteutta tuomaan. Minun hiukseni ovat kiittäneet isosti Cutrinista. Uskon, että teidänkin.

Tunnelmallisia minipikkujouluja teille kaikille! Pidetään huolta toisistamme, mutta myös itsestämme. Olemme ansainneet senkin – ihan vain olemassa olemassa.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen
Kampaamo: Magnetic Head Spa
Henriikka-mekko: Papu Stories
Bea-haalari: Vaaterekki-vaatelainaamo

Talvi on ihanaa aikaa helpoille päiväretkille

kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Viikko sitten maanantaina katsoin epäuskoisena taivaalle. Sieltä tippui hiljalleen valkoista lunta. Pidin sormia ristissä, että maa olisi yön jäljiltä riittävän kylmä, että lumi myös jäisi hetkeksi maahan. Olimme sopineet lähtevämme pienelle päiväretkelle Sipoonkorven kansallispuistoon, enkä ollut edes osannut toivoa lumipeitettä.

Otimme kaapista ruokatarpeet, nuotiokattilan, astiat ja kahvin pannuineen matkaan ja saimme onneksemme yllättyä iloisesti: kun kökötimme parkkipaikalla reput valmiina pieneen päiväretkeen, oli kaikkialla kauniin valkoista. En väitä, että lunta olisi ollut paljon, mutta riittävästi kuitenkin, että sen tunnelma levittyi ympärille.

Muistin taas, miksi talvi on upeaa retkeilyaikaa.

Olen lähivuosina keskittynyt niin hc-tasoisiin talviretkiin, että olen melkein unohtanut, miten pienellä vaivalla talviretkeilyä voi tehdä. En edes tiedä, miten luiskahdin aivan haaveilemaan hiihtopatikoista, ahkioretkistä ja useiden öiden autiotupakierroksista, kun oikeastaan tällainen päiväretkeily on aivan yhtä ihanaa, ellei vähän ihanampaakin.

Tai ehkä molemmilla on vain omat hetkensä ja tarkoitusperänsä, mutta itselleni kävi ainakin niin, että koko ajan hiljalleen haastavammaksi käyneet olosuhteet tekivät sen, että oli vaikea peruuttaa ja tehdä jotain ihan simppeliä: paistaa kasvisnakkeja ja juoda höyryävää kaakaota lähimetsän nuotiopaikalla ja nauttia talventulosta. Tätä yritän nyt lisätä kalenteriin alkavana sesonkina.

Tämä on siis niillekin muistutukseksi, jotka kuvittelevat talviretkeilyn olevan vain vaivalloista ja vaikeaa: se voi olla sitäkin, mutta yhtä lailla yksinkertaista ja karsittua rauhasta nauttimista luonnonkauneuden ympäröimänä.

Koska metsäretkelle oli kalenterissa aikaa muutaman tunnin verran, valitsimme tarkoituksellisest valmiiksi merkatun, lyhyen reitin, jotta saamme olla mahdollisimman pitkään tulistelemassa ja nauttimassa eväistä. Sipoonkorven Kansallispuistossa on muutamia laillisia tulipaikkoja, joista valitsimme yhden läheisen parkkipaikan sijainnin vuoksi.

Perille päästyämme pistimme kirveellä puita pienemmiksi ja aloimme väsätä tulia, kunnes tajusimme tulentekovälineiden unohtuneen autoon. Klassista. Nauroimme ääneen ja lähdin hakemaan tikkuja nöyrästi polkua pitkin (kiitollisena lyhyestä reittivalinnasta). Eräs vastaantullut pariskunta kuitenkin lainasi kohteliaasti hymyillen tikkujamme kun juoksin puuskuttavana raskausmahani kanssa vastaan. Varmaan kävin heitä sääliksi.

Neljän tulitikun aski toi pieniä paineita, kun lupasin, että pidämme heille tulia yllä, mutta homma hoitui onneksi jo ensiyrittämällä.

Uteliaat mustarastaat parveilivat kodan ympärillä, kun istuimme nuotion lämmössä ruokaa tehden. Yksinkertainen soija-makaroonisetti ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä. Ulkona lumi jatkoi sateluaan ja ilmassa oli todellista talventuntua. Olin onneksi varannut ihan kunnolla vaatetta mukaan, joten palella ei tarvinnut.

Päiväretkivaatteeni

Päällä:

Aluskerrasto

Eli merinovillaiset kerrastohousut ja -paita, sekä kaikkein alimpana merinorintsikat ja alushousut. Tästä setistä lähtisin viimeiseksi karsimaan! (Naisille ykkösvinkiksi kyllä merinorintsikat – aivan päälliköt <3!) Mikäli on kova palelemaan tai pakkanen on kova, voi ohuita ja riittävän väljiä villakerroksia lisätä mielensä mukaan. Itselläni on usein kovemmilla keleillä kerraston päällä merinohuppari ja paksummat merinopöksyt – tähän tarvitsee enää hyvin harvoin lisätä yhtään mitään

Villapaita

Jos matka olisi ollut pidempi tai grammaa tarvitsisi viilata, valitsisin kevytuntuvatakin. Mutta kun ei läheskään aina tarvitse, pukeudun mieluummin muhkeaan villapaitaan.  Rakastan tätä kuvissa näkyvää, vaaleaa Devoldin paitaa sen kauluksen ja tunnelman vuoksi ja puen sen kyllä metsään niin usein päälle kuin vain voi.

Retkeilyhousut

Jos on tuulista tai märkää, niin kannattaa valita kuorihousut (esim. Fjällräven Ecoshell) tai tuultapitävät housut (esim. Tierra Lite Track Pant). Kuivemmalla menee kuorettomatkin (esim. Fjällräven Keb Trousers Curved). Olen kirjoittanut erilaisista erähousuista aiemmin lisää täällä. Maanantaina minulla oli päällä ystävältä käytettynä ostetut, tuulenpitävät äitiyshousut, koska omat retkeilyhousut eivät enää mahdu pyöristyvää ruhoani peittämään.

Kuoritakki

Olin ottanut varmuudeksi Fjällräven Ecoshell -takkini mukaan, mutta koska ei ollut märkää eikä tuulista, pysyi se visusti repussa ja sain fiilistellä villapaidassani.

Käsineet

Sormet ovat yksi helpommin kylmettyvistä ruumiinosista, ja siksi hyviin hanskoihin kannattaakin panostaa. Talviretkeilyssä huomioitavaa on, että lumen sulaessa hanskat kastuvat helposti. Minulla oli tällä kertaa mukana vain Hestran Wakayama -tumput (yes I know, kuinka hienot!), jotka ovat kestävää nahkaa, mutta niissä on lämmittävä villavuori. Pidemmillä talviretkillä ja välillä mukavuudenhalusta muutenkin, otan mukaan ohuet vaihtohanskat, esimerkiksi merinovillaiset sormikkaat.

Pipo

Kaikkea ei tarvitse ostaa uutena. Näissäkin kuvissa viiletän muutaman euron kirppispipossa, joka on täyttä villaa. Tarkoituksena oli kyllä ottaa mukaan suosikkiretkipiponi Vaikolta, Timberjack beanie on kesät talvet lyömätön, mutta unohdin sen kotiin. Takapaksista löytyi onneksi tämä kierrätetty varavaihtoehto.

Merinovillaiset sukat

Myöskään näistä en lähtisi retkillä joustamaan enää milloinkaan, mutta aikoinaan aloitin talviretkeni kyllä ihan tavallisista arkikamoista. Hyvinistuvat, merinovillaiset sukat pitävät jalat lämpiminä ja kosteuden poissa.

Retkikengät

Hanwag Tatra Wide -vaelluskengät eivät ole varsinaiset talvivaelluskengät, mutta itse pärjään näissä ainakin –5-10 saakka todella hyvin. Ylipäänsä korostan aina miettimään, tarvitseeko talvea varten ostaa kovinkaan monta erillistä kampetta vai olisiko kätevämpää soveltaa ja kerrostaa.

Tauolle:

Talviretkeilyssä taukovaatteiden osuus korostuu valtavasti. Monesti liikkellä oltaessa pärjää yllättävänkin vähällä vaatetuksella, mutta pysähtyessä pitää saada samantien lämmintä päälle, ettei lämpö pääse karkaamaan. Tietysti hyvä nesteytys ja ruoan syöminen sekä se, että vaatteet ylipäänsä pukee oikein ja oikeassa järjestyksessä päälle, ovat olennaisessa asemassa, mutta laadukkaisiin taukovaatteisiin kannattaa myös panostaa.

Lämmin taukotakki

Kun katseletta vaikka tuota yllä olevaa kuvaa, ei ehkä tule yllätyksenä, että minulla oli takissani autuaan ihana olo. Olin kuin kävelevä makuupussi. Olo johtui takkivalinnasta. Päälläni on Fjällräven Expedition Long Down -parkatakki, jossa on laadukasta, eettisesti tuotettua untuvaa sisällä. Takki on pitkä ja hyvin eristetty ja sopii siksi myös erittäin kylmiin oloihin. Untuvaisia taukotakkeja löytyy monenmallista ja monesta eri hintaluokasta riippuen siitä, millaiseen käyttöön takkia etsii.

Toppahame

Toppa- ja untuvahameiden puolestapuhuja olen ollut jo useita vuosia. Se on yksi niistä vaatekappaleista, joita ei ymmärrä tarvitsevansa ennen kuin kokeilee. Sen jälkeen ei sitten pärjääkään ilman. Toppahameet eivät katso sukupuoleen, ja tunnen useamman miehenkin, joka on ilahtunut niiden kätevyydestä. Vetskarit sivussa tekevät sen, että hameen saa helposti tauolla päälle, ja kylmemmillä keleillä tai rauhakseltaan liikuskeltaessa ainakin oma peppuni palelee sen verran paljon, että pidän hametta päällä muutenkin. Alla olevien kuvien hame on Tierran Belay Badded skirt. Se on villaeristeinen ja pinta hylkii vettä. Untuvaisia malleja suosittelen kylmemmille keleillä.

Istuskeltiin tulen ääressä monta tuntia. Talvisaikaan saa varata aina vähän enemmän aikaa esimerkiksi tulentekoon, jos tulipaikkojen halot tai rangat ovat kohmeessa. Ehkä aloittelijan kannattaa napata nippu omia klapeja tai vähintään sytykkeitä mukaan, jos haluaa pelata varman päälle. Nyt kuitenkin homma hoitui niin vikkelästi, että rentoilulle jäi paljon aikaa. Ihailin satavaa lunta ja valkoista maata. Toivoin, ettei lumi sulaisi ikinä.

Muutama muu retkeilijä liikkui alueella, mutta ei missään tapauksessa häiriöksi asti. Se onkin muuten yksi parhaita puolia talviretkissä: saa yleensä olla aika rauhassa. Mustarastaiden aktiivinen läsnäolo oli vain plussaa.

Nyt koronavuonna on löytynyt suuri joukko uusia retkeilyharrastajia. Tämä on tietysti aivan huippu juttu. Uskoakseni myös talviretkeily kiinnostaa, mutta sitä voi olla vaikeampi lähestyä. Kylmyys ja vieraammat olosuhteet saattavat jännittää, eikä lähipiiristäkään ehkä löydy yhtä helpolla retkikavereita pakkasille.

Haluan kuitenkin rohkaista kokeilemaan. Kannattaa aloittaa ihan tällaisista lyhyistä, helpoista retkistä. Siinä sitä vasta huomaa, mitkä asiat ovat erilaisia verrattuna kesäsesonkiin ja toisalta senkin, miten samanlaista kaikki lopulta on.

Talviretkeilyssä on tietysti kylmyyden vuoksi omia riskejään, mutta jos aloittelee homman parin pakkasasteen tietämillä, niin omia taitoja, varusteita sekä vaatteita ja niiden kerrostamista pääsee samalla kokeilemaan. Etsi ystäväpiiristä joku toinen utelias ja lähde kokeilemaan. Voin melkein luvata, että jos vain valitset kirpsakan ja kuulaan parin asteen pakkaspäivän, niin ihastut hommaan.

Ja jos en ole jo saanut teitä kiinnostumaan talviretkistä, tässä muutama naseva syy, miksi talviretkeily on kesäilyä parempaa:

1. Ei itikoita!
2. Vähemmän ihmisiä
3. Pehmeä lumeen kaatuminen ei satuta (noh, tätä saa etelässä vielä hetken odottaa…)
4. Herkkuruoka säilyy pakkasessa
5. Jäätelö säilyy pakkasessa!

Minusta olisi aivan ihana joululahjaidea antaa läheiselle vaikka villapaita tai mikä tahansa pieni tai suuri talviretkeilyvaruste, jonka kylkeen olisi rustattu kirjeelle tai kortille lupaus yhteisestä talviretkestä.

Itse ainakin rakastaisin tuollaista lahjaa.

-Henriikka

ps. Jos haluat jo vähän enemmän tietoa, kirjoitin viime vuonna talviretkeilyn aloittamisesta kirjoituksen, jossa löytyy tarkemmin ja laajemmin tietoa myös yöpymiseen, varusteisiin, liikkumiseen yms.

Pääset selaamaan Partioaitan talviretkeilyvarusteita täältä

Mitä olen oppinut elämästä 30 vuoden aikana?

Täytin keskiviikkona 30. Synttäriviikko alkaa hiljalleen olla lopuillaan, vaikka uskaltaisin arvata, että jotain pientä yllätystä saattaa olla viikonloppunakin vielä luvassa.

Pyöreitä piti juhlia Mathildedalin kainalossa, Teijon juhlatilassa elokuussa, mutta koronan puskiessa päälle peruin juhlat viime hetkellä. Se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta ja tuntuu edelleen, vaikka harmittikin ihan vietävästi. Olinhan tilannut kaikki kakkutikkarit, oluthanat ja dj:tkin valmiiksi.

Olin tilannut mekonkin, tämän kuvissa näkyvän nokkoskankaisen mekon Nokoselta. Suunnittelin mallin ja ajatuksen itse, mutta Aino vei visiot käytännöntasolle. Pyysin, että se olisi minun aurinkomekkoni, auringonnousumekkoni, josta saisin voimaa ja hyvää oloa. En perunut tilaustani, vaan mekko jäi odottamaan tulevia pöydällä tanssimisia. Muistuttaisihan se minua kuitenkin juhlapäivästäni jälkikäteenkin.

Otimme nämä kuvat Joannan kanssa elokuun lopulla Hernesaaressa. Sanoin, että nyt räiskitään sellaisia kuvia, jotka kuvaavat elelettyä kolmea vuosikymmeniä ja oloani nyt. Näistä tuli kaikkien aikojen lempikuviani.

Asioita, joita olen oppinut elämästä 30 vuodessa

– Kaikkea ei voi hallita, ei silloinkaan, jos luulee olevansa erityislaatuisen hyvä hallitsemaan vähän yhtä sun toista.

– Sellaisista ihmisistä kannattaa pitää kiinni, jotka pystyvät olemaan onnellisia puolestasi, myös huonoina hetkinään. Ja sellaisten seurassa kannattaa pysyä, joiden puolesta pystyy itse olemaan aidosti onnellinen, myös huonoina hetkinään.

– Jos päätökset tekee elämässä sydämestä ja rakkaudesta käsin, niin niitä tuskin katuu.

– Ihmisten reagoidessa vahvasti sanoihisi tai tekoihisi, reaktiot johtuvat noin 20% sinusta ja noin 80% heistä itsestään ja heidän tunne- ja ajatusmaailmoistaan. ( =Jos joku haluaa olla ilkeä, ei se johdu sinusta vaan hänestä. Milloinkaan, ei milloinkaan, tarvitse olla toiselle ilkeä. Ei edes sellainen ilkeä, että ilkeät sanat piilotetaan nättien sanojen taakse, esim. “ei millään pahalla, mutta…”)

– Rauhattomaan mieleen, yleiseen levottomuuteen, stressiin ja ylipäänsä melkein kaikkeen auttaa aina luonto (metsä, meri, mikä tahansa!). Ei tarvitse hamutella aina koko päivän hetkeä, vaan pikkuinen pyrähdyskin tekee ihmeitä.

– Yöuni kannattaa priorisoida. Se on ydin kaikkeen.

– Kannattaa pyrkiä olemaan sinut itsensä (myös menneisyytensä) kanssa kokonaisvaltaisesti. Kaikki ihmiset ovat lopulta aivan yhtä noloja.

– Rohkeutta voi harjoitella. Harva rohkealta vaikuttava ihminen on pelkäämätön (Oikeastaan sellaiset pelkäämättömät kuulostavat aika ahdistavilta ihmisiltä). Tärkeintä on toimia pelosta huolimatta, vaikka ihan pikkiriikkisen vain kerrallaan.

– Makeaa ei kannata syödä nälkään, eikä alkoholia ottaa kuin valmiiksi iloisella mielellä, jos silloinkaan.

– Vanhempasi eivät ole niin upeita ja kaikkivoipaisia kuin lapsena luulit, eivätkä niin urpoja kuin teininä ajattelit.

– Kauneus ei ole turhaa. Kauniin esineen ainoa tarkoitus voi olla kauneus ja se riittää hyvin. Visuaalisuuteen panostaminen ei tarkoita turhamaisuutta.

– Vitamiinilisät kannattaa muistaa (ainakin D- ja B12, mikäli et syö lihaa).

– Alaselkä- tai niskakipuun kannattaa reagoida välittömästi.

– Lempeät arvot (solidaarisuus, lähimmäisenrakkaus, empatia…) kannattelevat maailmaa eteenpäin, mutta ilman toimintaa nekin jäävät tyhjänpantiksi.

– Jos yrität saada kaikki pitämään itsestäsi, jää elämä helposti elämättä ja todellinen persoonasi piiloon. Kumarrus toiselle saattaa olla pyllistys toiselle, joten pyri vaikka niiaamaan – et estä pientä pyllistystä, mutta voit hoitaa asian vähän kohteliaammin.

– Itsellesi nolot asiat ovat harvoin muista yhtä noloja. Häpeä käskee piiloutumaan, älä usko häpeää, vaan toimi päinvastoin: pyydä aidosti anteeksi, naura, kipua häpeän päälle, jotta näet sen yli. Noloa on oikeastaan vain huono käytös, ei mikään muu.

– Et ole still-kuva. Yritä hyväksyä ulkonäkösi ja olemuksesi kaikista kulmista, kaikissa hetkissä. Kannattaa pyrkiä katsomaan itseään niin kuin hyvä, rakastava ystävä katsoisi. Rakkaus itseään ja kehoaan kohtaan ei kuitenkaan tarkoita vastarakastuneen ihmisen tunnetiloja, vaan kuin pitkäaikaisen kumppanin: Tässä kuljemme yhdessä toisemme hyväksyen, toisiamme arvostaen.

– Omannäköisen elämän löytäminen ja omien arvojen tunnistaminen on aivan valtavan vaikeaa! Kannattaa silti pyrkiä löytämään niiden ydin, sillä elämä on yksi hujaus vain. Ota etäisyyttä, kysyä neuvoa.

– Aina kannattaa kysyä neuvoa. Pyydä apua. Aina kannattaa olla autettavana, jos siihen tulee mahdollisuus.

– Iltarukouksesta tulee aina lohdullinen olo, etenkin jos muistaa kiittää eikä vain pyytää.

– Avain pidempiaikaisempaan tyytyväisyyteen on pyrkiä löytämään mieluummin merkityksellisyyden kuin onnellisuuden tunnetta.

– Toisinaan kannattaa vain lopettaa ajattelu ja henkinen ponnistelu ja keskittyä fyysiseen suoritukseen hetkeksi, vaikka vartin kävelyyn tai sulkapallopeliin. Usein se auttaa myös henkisten taakkojen kanssa.

– Anteeksianto on avain rauhalliseen sydämeen. Anteeksipyyntö samoin, mutta kannattaa mieluummin pyrkiä elämään niin, ettei tarvitse pyytää anteeksi. Ettei anteeksipyynnön helppous oikeuttaisi kohtelemaan muita huonosti.

– Tulevaisuuteen voi suhtautua myönteisesti, vaikka ymmärtäisikin sen mahdolliset uhkat. Pysyäkseen toimintakykyisenä, kannattaa pysyä toiveikkaana.

– Jokainen ihminen on samanarvoinen. Ei vain ajatuksentasolla, vaan ihan oikeasti. Ylemmyydentunnetta kannattaa hätkähtää ja siitä pitää pyrkiä eroon.

Onneksi olkoon, 30-vuotias minä.

On ollut ilo tutustua.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen
Mekko: Nokonen

17 x merinovillaiset joululahjavinkit

Kaupallinen yhteistyö: North Outdoor

Jouluun on enää vajaa kuukauden päivät. Nämä muutamat viikot menevät varmasti nopeasti, vaikka uutiset eivät olekaan olleet lähiviikkoina pelkästään glitterinhuuruisia. Ehkä siksi juuri joulu tuntuu tänä vuonna jotenkin vielä tärkeämmältä: sen kauneuteen ja rauhaan takertuu yhä lujemmin, kuin lohtuna harmauden keskellä. Siinä missä marraskuu oli pelkkää pimeyttä, joulukuussa pilkottaa toivontuiketta, vähän kuin jouluvaloja kaamoksessa.

Ehkä kuluneen vuoden tai ehkä vatsassa kasvavan vauvan vuoksi, olen hiljentynyt tänä vuonna joulun ääreen jo paljon aiemmin kuin aikaisemmin. En ole vuosiin onnistunut saamaan joulutunnelmaa luoduksi ennen joulunpyhiä ja nyt se on vihdoinkin toteutunut. Olen juonut höyryävää glögiä, ostanut joulukortteja, laittanut kausivaloja ympäri kotia ja luukuttanut erilaisia jouluisia soittolistoja iltojen ratoksi. On ollut ihana laskeutua joulunrauhaan, kun kotoilu on nyt toivottavampaa kuin koskaan, ja hileisistä pikkujouluista ei ole tietoakaan. Vähensin työmäärää tarkoituksellisesti loppuvuotta kohden, jotta tunnelmointi on mahdollista. Tuntuu ihanalta, että se onnistui.

Myös lahjat ovat itselleni olennainen osa joulua. Lahjojen antaminen on itselleni vahva välittämisen merkki enkä niiden saamisestakaan pahastu ollenkaan.

Turhaa ostelua ja lahjojen hankkimista en kuitenkaan siedä. Maailma on jo aivan pullollaan kestämätöntä krääsää ja roinaa. Perheessämme on ollut jo pitkään tapana, että lahjoja voi ja on mukava ostaa, jos löytyy jotain antajalle sopivaa ja tarpeellista. Muuten tavarat voi hyvin jättää kaupanhyllylle. Usein myös esimerkiksi aineettomat lahjat tai ruokalahjat ovat aivan ihania, tai vaikka käsinkirjoitettu kirje. Parasta on, jos löytää läheiselleen jotain tuikitarpeellista, josta tietää jo valmiiksi hänen ilahtuvan.

Listasin tähän juttuun eri kohderyhmille North Outdoorin valikoimasta omia merinovillaisia suosikkejani sekä tuotteita, joiden arvelin ihastuttavan omia ystäviä ja perheenjäseniäni. Merinovilla on niin erinomainen materiaali, että tuntuu, ettei sen kanssa voi mennä pieleen.

17 x merinovillaiset joululahjavinkit

(Ja näitä vinkkejä saa tietysti ilomielin sekoitella ryhmistä toiseen. Jaottelua ei kannata ottaa liian vakavasti.)

Isä / Appiukko / Kummisetä / Sukulaisukkeli

Metso-villapaita (ruoste)
Rai-pipo (oliivi)

Vetoketjukauluksellinen Metso-villapaita on yksi North Outdoorin klassikkomalleista. Se sopii monikäyttöisyydessään niin metsälle kuin joulupuuropöytään. Valitsin väriksi punaisen, sillä punainen sävy on aina ollut isäni ja veljieni suosiossa.

Rai-pipo on moniin merinovillaisiin myssyihin verraten kevyempi, jolloin se sopii hyvin myös hikiliikuntaan, telttapäähineeksi tai esimerkiksi hiihtoretkelle.

Äiti / Anoppi / Kummitäti / Sukulaisnainen

Active-aluskerrastonpaita ja –aluskerrastonhousut
Tuuli-culottes

Nämä kaksi vinkkiä ovat todella kaukana toisistaan, mutta näkisin molemmat helposti oman äitini käytössä. Active-kerrasto on aktiivisen eläjän unelmavaatekerta, jonka voi heittää aluskerrastoksi esimerkiksi tuulipuvun tai erähousujen ja anorakin kaveriksi. Itse mietin tässä kohtaa oman äitini jokapäiväistä pitkää pyörämatkaa töihin ja takaisin kotiin.

Tuuli-culottes housut ovat maailman mukavimmat olohousut, mutta yhtä lailla myös salonkikelpoiset liehulahkeet vaikka jouluiselle kauppareissulle tai tyylikkäiksi housuiksi yöjunaan.

Isovanhempi

Intense pro 200 -tuubihuivi
Kaski-villapaita

Itselläni ei ole enää isovanhempia maan päällä, mutta tuntemiani senioreita ajatellessani mieleeni tulivat nämä kaksi monikäyttöistä, helppoa ja pehmoista yllätystä. Intense pro -tuubihuivi pitää kaulan viimalta suojassa tai toimii vaikka lisälämmikkeenä pipon alla. Päälläni useassa kuvassa oleva oliivinvihreä Kaski-villapaita (kyllä, se ikilempparini) on kuin lämmin halaus lahjapaketissa. Tämä on jäänyt aktiiviseen käyttöön ihan jokaisella, jonka tiedän sellaisen hankkineen.

Sisko / Ystävä

Puisto-neuletakki (okrankeltainen)
Kulo-pipo (kahvipapu)

Monet ystävistäni ovat kunnon metsäläisiä, ja ehkä siksi valkkasinkin jotain aivan muuta vastapainoksi: Aleksanterinkadun jouluvaloissa kuvatuissa kuvissa päälläni olevat keltainen, liehutakki ja kahvinruskea Kulo-pipo ovat kaupunkikelpoinen kombo. Kulo-pipot ovat olleet ahkerassa käytössäni useita vuosia, ja nyt siitä on ilmestyneet ihanat kahvipavunruskea, oliivinvihreä ja puolukanpunainen.

Nauratti muuten aivan kauheasti, kun jotenkin aina unohdan raskausvatsani. Yritimme kuvata keltaista neuletakkia uskottavasti, mutta mahani törötti pallona kaiken keskeltä, eikä neuletakin irrotettava vyö istunut enää laisinkaan. Näin ollen saatte nyt nähdä tällaisia liehuvia versioita ilman vyötä.

Veli / Poikaystävä / Ystävä

Intense pro -sukat
Intense pro 180 -paita

Omia veljiä miettiessä tuli heti mieleen Intense pro -mallisto. Tuotteet sopivat tosi hyvin monenlaiseen tekemiseen, ihan arkielämään kuin myös luontoliikuntaankin. Ohuehko merinovillainen T-paita tuntuu ihoa vasten mukavalta, eristää kosteutta ja pitää lämpöä (eikä kerää hajuja huom huom!), ja Intense Pro -sukissa pysyisi jalat kuivana pilkillä ja laavuretkellä.

Lapsi / Kummilapsi / Muu tärkeä lapsi

– Sensitive lasten aluskerrastopoolo ja -aluskerrastohousut
Merino 60 lastensukat

Esikouluikäiselle kummitytölleni valitsin Sensitive-kerraston 122-koossa ja lilat, koon 31 sukat. Vanhemmat ovat joskus vihjaisseet, että hyvistä ulkoiluvaatteista ei olisi haittaa, ja kannattaahan merinovillaan nyt tutustua jo varhain, viimeistään ennen kouluikää, hah. Sensitive-kerraston hyvä puoli on se, että vaikka ulkopuoli on merinovillaa, sisäpuoli on pehmoista bambua. Näin ollen se sopii hyvin herkemmällekin iholle. Itsekin käytän Sensitive-kerrastoa silloin, kun iho on ollut kovimmalla koetuksella.

Pienemmälle, vasta 2 vuotta täyttäneelle kummilapselleni voisin kuvitella saman setin pienoiskoossa tai merinovillaisen haalarin. Omalle, vatsassa kasvavalle pikkuisellemmekin tekisi mieli jo hankkia tuollainen maailman suloisin haalari.

Työkaveri / Muu läheinen

Kivi-lapaset
All day 260 -miesten paita

Myös Kivi-lapaset ovat käytössäni melkeinpä joka päivä. Niitä on useissa sävyissä, mutta näihin kuviin valitsin vaalenharmaat, sillä se sävy sopisi hyvin monelle läheiselle lahjaksi.

Toisena bonus-vinkkinä työkaverille tai ihan nyt kelle vain läheiselle nostin All day 260 -miesten paidan, jollaisen tummansiniseen versioon itse kiinnyin viime kesänä. Merinovilla-bambusekoitteinen pitkähihainen on tyylikäs, helppo ja hengittävä. Musta sävy on miellyttävän eläväinen. Voin paljastaa, että tämän kyseisen paidan vei poikaystävä kuvausvaatepinkasta, enkä usko näkeväni sitä pinossa enää.

Ihan itselleni vain <3

Kaski-paita (puolukka)
Nila-kaulahuivi (kahvipapu)
Kulo-pipo (puolukka)

Katsokaa nyt miten hulvattomasti tuo ulos puskeva napani näkyy yllä olevassa kuvassa villapaidan läpi. Hah! Vallaton napa. Kuvan varsinainen pointti oli kuitenkin esitellä puolukainpunaista Kaski-villapaitaa, jossa tulee ihanan jouluinen olo, mutta jota käyttää yhtä lailla muinakin vuodenaikoina.

Itselleni ostettaviin joululahjavinkkeihin nostin myös kuvassa näkyvän kahvinruskean Nila-huivin, sekä KULO-pipon, joita on myös saapunut varastoon joulunpunaisessa puolukka-sävyssä.

Iloinen jouluyllätys teille: Koodilla henriikka15 saa nyt 13.12. saakka 15-prosentin alennuksen kaikista ostoksista North Outdoorin verkkokaupassa. Eli mikäli näistä vinkeistä tai ihan muista ideoista kumpusi vaikka sopivia joululahja-ajatuksia, niin nyt olisi alennusta tarjolla kahden viikon ajan. Kannattaa kuitenkin olla aika vikkelä, jos on tietty malli, sävy tai koko mielessä – kokemuksesta osaan jo sanoa, että nämä tuotteet liikkuvat aika sukkelaan eteenpäin.

North Outdoor arpoo myös yhdelle seuraajistani vapaavalintaisen North Outdoor -tuotteen. Pääset osallistumaan arvontaan täällä. Arvontaan voi osallistua perjantaina 4.12 saakka.

Sitten ei muuta, kun rohkeasti seuraamaan esimerkkiä ja lipumaan totaaliseen joulutteluun… tai ainakin sen tasoiseen jouluhuminaan kuin sen nyt kullekin vielä kuun taitteessa on mahdollista. Nautitaan tästä taianomaisesta ajasta!

Ihanaa ensimmäistä adventtia ja joulukuun ensimmäisiä päivä.

-Henriikka

valokuvat: Joanna Suomalainen

Vointi ja kehon muutokset alkuraskauden aikana

On perin kummallista, että muutamassa kuukaudessa tulee kokemusasiantuntijaksi jossain näin suuressa asiassa. Että yhtäkkiä voi kirjoittaa ajatuksiaan ja tuntojaan muille tahtoessaan.

Ajattelin ensin, etten halua kirjoittaa raskausajan voinnistani mitään. Olen suoraan sanoen voinut niin epäreilun hyvin, että on ihan hävettänyt. Eräs tuttuni sanoi, että fair enough, jos joutuu odottamaan koronavuonna, mutta se ei ehkä lohduta heitä, jotka odottavat pahoinvointisina tänä synkeänä herran vuonna.

No, päädyin siihen, että mitäpä minä tässä nyt häpeilen. Tuskin kukaan järkevä tai vähän järjetönkään toivoo toiselle huonoa vointia. Tuskinpa kovin moni loukkaantuu siitä, että minä olen voinut hyvin. Sitä paitsi luulen, että rohkaiseva kokemus voi tehdä myös oikein hyvää. Voi olla ihan mukavaa kuulla sekin, että kaikki voi mennä myös jollain muulla tavoin kuin pytynreunassa roikkuen. Itse ainakin olen korostuneesta lukenut mediassa vain niitä juttuja, että koko alkuraskaus oli aivan painajaismaista.

Olen pystynyt elämään täysin normaalia elämää. Raskautta on nyt takana pian 5 kuukautta. Olossa ja kropassa on tietysti näkynyt selviä muutoksia, mutta ne eivät ole olleet ylivoimaisia asioita. Olen selvinnyt vähällä. Aloitin jopa pari kuukautta sitten pelaamaan sulkapalloa vähintään kerran viikossa. Muutamat selkeät asiat voinnissa ja kehossa ovat kuitenkin kertoneet, että suuria muutoksia on tapahtumassa.

Ruokahaluni on pysynyt koko raskauden ajan, minulla ei ole ollut minkäänlaisia mielitekoja enkä ole alkanut kammoksumaan mitään hajuja tai makuja. Mutta ekojen kuukausien aikana rasvankäry sai etomaan. Muistan, kuinka melontavaelluksella teimme kirkastetusta voista trangialla popcornia ja tajusin, etten mielelläni haistaisi sitä rasvaa. Myös kalanrasvan haju on saanut välillä vähän puistelemaan päätä. Kahvia olen juonut koko ajan, mutta vähemmän kuin tavallisesti. Sitä ei yksinkertaisesti tee samalla tavalla mieli.

Yksi selkeä merkki oli väsymys. Ensimmäisen kahden kuukauden aikana olin aina toisinaan hyvin, hyvin väsynyt. Muutaman kerran muistan, että klo 18.30 illalla saatoin ajatella, että saisiko käydä jo nukkumaan. Yleensä raahautuminen kävelylle auttoi, aina ei.

Myös rinnat olivat varsinkin ensimmäisen kolmen kuukauden aikana todella kipeät ja kasvoivat myös miltei samantien yllättävän paljon. Nukuin rintsikkatoppi päällä, koska kipu olisi ollut muuten sietämätön. Edelleen nännit ovat arat ja älyttömän paleltumaherkät (auts, syysviima!), mutta muuten kipu on poissa.

Alakuloisuus oli läsnä muutaman viikon ajan jossain kohtaa. Ei onneksi pidempään, sillä ehdin silloin jo ajatella, että olisipa äärimmäisen rankkaa olla pessimismiin ja hallitsemattomaan melankoliaan taipuvainen ihmissielu. En pitänyt itsestäni alakuloisena.

Hengästyminen ja hikoileminen on ollut enemmän tai vähemmän läsnä koko raskauden ajan. Olen kova hikoilemaan muutenkin, joten on vähän vaikea erottaa, missä raja kulkee, mutta etenkin lakkaamaton puuskutus on ollut kovasti mukana kesästä saakka. Aivan tavalliset arjen askareet ovat saattaneet yhtäkkiä saada sykkeen koholle. Eräät Koffin puiston portaat ovat joka kerta aivan yltiöpäinen vastus, vaikka eivät todellisuudessa ole jyrkät lainkaan. Tämä onkin ristiriitaista siihen nähden, että treenaamista olen jopa lisännyt viimeisen parin kuukauden aikana, eikä varsinainen urheilu ole toistaiseksi tuntunut aiempaa rankemmalta, vaikka kömpelömmäksi ja hitaammaksi muutunkin koko ajan.

Sitten klassinen uhka, alaselkäkivut. Pääsyy lihaskuntotreenien lisäämiselle viimeisten kuukausien aikana oli, että huomasin alaselän kertoilevan taas uhkaavasti itsestään ja kipuhistoriastaan. On ollut iso ilo huomata, että treeni on auttanut samantien, ja alaselkäkivut ovat pysyneet tosi hyvin kurissa. Pakaralihakset sekä koko syvä tukilihaksisto kaipaavat tosi kovasti ylläpitoa, joten siihen yritän keskittyä myös tulevina kuukausina, ennen ja jälkeen pikkubeiben.

Olin jotenkin valmistautunut siihen, että mikäli elämäntapoja jatkaa normaaliin tapaan, ei kiloja kerry kuin vatsan seudulle. Siinä olin ihan väärässä. Selvästi erilaiset kropat ottavat raskaudet vastaan aivan eri lailla, ja itselläni yleinen pehmeys on lisääntynyt vähän siellä sun täällä, vaikka olen jatkanut ruokailu- ja liikuntatottumuksia tavalliseen tapaan. Juuri tänään mietiskelin, että mikähän juttu sekin on, että vauva tarvitsee vatsan lisäksi tilaa myös esimerkiksi leuassa ja takapuolessa. Tästä on kuitenkaan ihan turha ottaa mitään stressiä, kropanmuutokset kuuluvat asiaan jokaisessa raskaudessa. En vain tiennyt, että lapsena raskaana olevaa leikkiessä tyynyjä olisi pitänyt tunkea klassisesti paidan alle, mutta myös esimerkiksi reisiin ja kypärämyssyyn leuan alle.

Unenlaatuni on heikentynyt ja näen koko ajan unia. Nukun kyllä määrällisesti paljon, mutta tällaisen hyvän unenlaatuun tottujan on vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että uni on usein levotonta. Näen koko ajan niin omituisia unia (viime yönä matkustin ympäri Turkkia, hukkailin matkatavaroitani ja laitoin ystävien munakkaisiin liikaa suolaa), jotka laittaisin mieluusti pois päältä. Lisäksi heräilen monesti yössä. Vielä en ole joutunut onneksi valvomaan, niin kuin olen kuullut monille käyvän.

Sitten on ollut kaikkea pientä. Hiukseni rasvoittuvat hirveän nopeasti ja nenästä valuu mahdollisesti elämän ensikerran verta. Nilkkani turpoavat, ja ikenet ovat herkillä. Chilipitoiset ruoat saavat aikaan närästystä (viime viikolla söin lounaalla niin paljon chiliä, että oksensin sen jälkeen kolmesti hups), ja vatsassa on alkanut välillä tuntua pientä kipuilua. Toisaalta kynteni ovat kovat kuin kivet ja hiuksia ei irtoa päästä juuri lainkaan nyt, kun vanhat latvat on leikattu pois. Aina välillä tulee aivan mahdottomia energiapiikkejä, jolloin tuntuu, että pystyisin tekemään aivan mitä vaan.

Välillä tuntuu kuin seuraisin jotain dokumenttielokuvaa. Kuin olisin irti omasta ruumiistani, kärpäsenä katossa seuraamassa, mitä kaikkea voikaan tapahtua. Osa muutoksista ei tunnu loogisilta lainkaan, toisille näen selkeän syy-seuraussuhteen. Jännää matkaa tässä ollaan taittamassa, ei voi muuta sanoa.

Olo on välillä muumimammamainen ja nuhjuinen, mutta onneksi useammin raikas ja hyvinvoiva. Olen iloinnut odotuksesta ja odotan innolla taas seuraavia viikkoja ja loppuja neljää kuukautta. Toivon mukaan kaikki sujuu hyvin tai vähintään ihan hyvin.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

Terveisin Henriikka – podcast teiniaikojen päiväkirjoista

Isoja uutisia!

Viikon päästä, torstaina 26.11. starttaa uusi podcast-ohjelmani, Terveisin Henriikka.

“Ketä nolottaa ja naurattaa vanhat päiväkirjat?

Terveisin Henriikka -podissa Aamukahvilla-mediasta tuttu Henriikka Reinman ottaa kuuntelijat mukaan nuoruuteensa hetkiin lukemalla suoria otteita vanhoista päiväkirjoistaan. Aiheina tullaan kuulemaan niin ensisuudelmat, ihanat toilailut ystävien kanssa, syömishäiriökäytös, tulevaisuuden haaveet kuin kiukuttelut äidille murrosiän kynnyksellä.

Jaksot toteutetaan vuoropuhelussa, jossa vastakkain ovat vanhat tekstit ja nykyhetken kommentit päiväkirjamerkintöihin. Naurattavat sekä vähän itkettävätkin jaksot tarjoavat avoimuudellaan samaistuttavia ja viihdyttäviä hetkiä (ja toivon mukaan reilusti naurua ja myötähäpeää).”

Minulla on kymmeniä päiväkirjoja täynnä tekstiä ja tunnetta. Aloitin kirjoittamaan ollessani 12-vuotias ja kirjoitin tooooodella paljon ainakin 18-vuotiaaksi saakka. Edelleenkin kirjoitan, se on ylivoimaisesti paras tapa saada omien ajatuslankojen hännistä kiinni.

Palaan päiväkirjoihin aina toisinaan. Joitain kohtia lukea ilolla, jopa ylpeydellä – olen ollut monessa asiassa paljon nykyistä fiksumpi. Sitten on huomattavan paljon enemmän tekstiä, jonka ääressä käsi etsiytyy facepalmiin. Ei sairas sentään, mitä settiä.

Vahvaa Kouvola-angstia, poikahaaveiluja, epämääräistä naisvihaa, kilpailuhenkeä, epävarmuutta, itsevarmuutta ja kasvua kohti itsenäistä elämää omana itsenäni.

Aloin jokunen aika sitten miettiä, että voisikohan joku muukin saada näistä jotain irti? Iloa nyt ainakin, mutta ehkä myös jotain syvempää. Monissa asioissahan olemme aidoimmillamme juuri teineinä.

Tiedän, että jaksot tulevat varmasti herättämään kosolti myötähäpeää ja naurunpyrskähdyksiä. Niin ainakin luulen! Voitte sitten viikon päästä sanoa, pitikö väite paikkansa.

Sen rinnalla kuitenkin toivon, että kaiken sen kasvukipuilun keskeltä nousee esiin myös inhimillisyys, tunteiden ihmeellisyys ja samaistumispinta: olemme kaikki kyllä aivan yhtä hönöjä ihmismieliä tällä kummallisella maapallerolla.

Tänään podcastista on julkaistu teaser. Käykää kuuntelemassa Spotifystä, Acastista ym. ja muistakaa tilata kanava itsellenne. Itunesiin teaser-jakso ilmestyy parin päivän sisällä. Vajaa vartin mittaiset jaksot ilmestyvät podcast-palveluihin joka torstai.

Iiiiik! Tämä on taas jotain niin uutta. Ja niin jännää.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

Yhden aikakauden loppu

Näissä kuvissa on ensiasuntoni, nykyinen kotini. Koti johon säästin piinaavan pitkään ja systemaattisen hartaasti.

Muutimme tähän uudenvuoden 2016 aatonaattona, siis joulukuussa 2015. Vuonna 2019 lunastin tämän lopulta itselleni.

Pari vuotta olen tässä saanut omineni asua, tietäen, ettei tätä jatku kauan. Etten halua asua tässä enää pitkään. Nyt on aika siirtyä eteenpäin. Uusi koti Porvoon saaristossa odottaa.

Kuvasin nämä kuvat vuokrailmoitusta varten. Löysin vuokralaiset nopeasti. Ihananoloinen pariskunta tulee nyt tuomaan näiden seinien sisällä elämää, iloa ja valoa. Toivottavasti he saavat täällä unelmiaan täytetyiksi, toivottavasti heillä on samanlainen elämänpalo sydämessään kuin minulla tänne muuttaessani. Tai itse asiassa onhan minulla vielä nytkin, ehkä kuumempikin, mutta vain erilaisiin asioihin, erilaiseen elämäntapaan.

Ymmärsin vasta kotvanen sitten, että minulla on tammikuusta lähtien sijoitusasunto. Se on sellainen asia, johon en olisi kyllä kuuna kullan päivänä uskonut. Mutta niin vain tapahtui. Kannatti säästää, välillä fanaattisestikin, ja uskoa unelmiinsa. Nyttemmin ei tarvitse olla enää niin kova pilkunvääntäjä, onneksi. Lapsena ja nuorena olin välillä aika ärsyttävä säästäjä – sellainen, että pelireissulla jätin syömättä, että saan pitää ruokarahat itselläni.

Minä rakastan tätä kotia, kompaktinkokoista kaksiotani. Näiden seinien sisällä on naurettu, laulettu, riidelty ja itketty. Onneksi nauruttu kuitenkin paljon itkua enemmän. Näillä valkoisilla lankuilla on tanssittu ja ilakoitu, vaihtuvalla sohvalla on lösöilty ja luettu, ja valtavia aamiaisia on nautittu satoja niin sohvan ääressä kuin virallisella ruokapöydälläkin. Pari vuotta sitten hurrasin, kun pääsin eroon telkkarista enkä ole kaivanut sitä sen koommin. Sen sijaan olen heijastanut videotykillä elokuvia valkoiseen seinään, ja siitä olen nauttinut suuresti.

Siivonnut olen aika vähän, ruokaa laittanut sitäkin vähemmän, mutta kai tällaisetkin ovat vähän sellaisia elämänvaihekysymyksiä. Uskon, että siivouksen ja kokkailun aikakausi on vielä joskus edessä. Tuskin kovin ihmeellisessä paketissa, mutta väkisinkin jonkunlaisessa, kun lähempään kauppaankin on tulevaisuudessa vartin ajomatka.

Tuntuu mukavalta, että elämässä aukeaa uusi sivu. Että ukin vanha pesukone voi palvella pian vuokralaisia, ja minä voin huristella ajassa eteenpäin.

Nämä viimeiset pari viikoa asunnolla menevät varmasti nopeasti. Sitä paitsi huomasittehan! Olen alkanut kutsua kotiani asunnoksi. Se on kai merkki siitä, ettei tämä ole enää kotini.

Haluaisin jo kovasti kovasti kovasti jakaa kaikkea hirsitalostamme Porvoossa, mutta minulla ei ole sieltä vielä ainoatakaan kuvaa. Muutama viikko, niin pääsen niitä ottamaan. Mutta siellä se meitä jo odottelee. Talo ja omenapuut.

Kuluneet viitisen vuotta tässä kodissa ovat olleet elämäni parhaita, ihanimpia ja rankimpia. Näihin on mahtunut niin paljon kasvua, että ei se ihme ole, ettei tunnu enää henkisesti mahtuvan näihin neliöihin, vaikka fyysisesti sopeutuisikin varsin mainiosti.

Ja sekin tuntuu erityisen ihanalta, että vauvan syntyessä koko pienellä perheellämme avautuu elämässä uusi sivu. Ettemme vain kaikki sulloudu minun kotiini, vaan että meillä on oma ja yhteinen pesä, johon voimme kotiutua ja josta voimme rakentaa meidän näköisen kodin. Meidän kaikkien kolmen näköisen.

-Henriikka

Suomenlinna on kuin lämmin halaus marraskuuhun

kaupallinen yhteistyö: Suomenlinnan hoitokunta

Joskus rentoutumiseen ei tarvita kuin pientä vaivannäköä ja lyhyt irtiotto. Korjaan: lähes koskaan rentoutumiseen ei tarvita kuin pientä vaivannäköä ja lyhyt irtiotto.

Olimme viime viikon lopulla yhden yön minimatkalla aivan lähelle, Suomenlinnaan. Ihanat Suomenlinnan saaret ovat tuossa vieressä, mutta ei ole koskaan tullut mieleenkään, että sinne voisi lähteä ihan reissun päälle.

Tuntui kutkuttavalta ja hauskalta pakata hammasharja ja illallismekko laukkuun ja lähteä kävellen kulkemaan kohti Kauppatoria, josta Suomenlinnan lautta lähtee.

Otin mukaani poikaystävän, sillä oli sellainen olo, että kaipasimme kahdenkeskistä aikaa. Tarkoitan tietysti siis kolmenkeskistä aikaa! Käpöttelimme hymyssä suin ja käsi kädessä Kauppatorille ja tarkistimme seuraavan lautan lähtöajan. Sekin tuntui ihan lomalta: olen käynyt Suomenlinnassa lukuisia kertoja, mutta tuntuu, että olen aina ennen tähdännyt johonkin lauttaan (= juossut viimeiset metrit, että ehtisin). Nyt emme olleet edes miettineet koko aikataulua ennen kuin pääsimme lautan luokse.

Lomafiilistä ei varsinaisesti häirinnyt sekään, että oli selkeästi koko marraskuun upein ilma. Aurinko paistoi, taivas oli pilvetön, ja torilla kahvitelleet ihmiset vaikuttivat kaikki hyväntuulisilta, kasvot aurinkoon käännettyinä.

Otimme lautalta aurinkokannen ja ihastelimme lokkien taidokasta lentoa lautan perässä. Yleensä en ole suurien lokkien ystävä, mutta nyt vaikuttivat veikeiltä siinä kaarrellessaan. Tosin minulla ei ollut tällä kertaa jäätelöä kädessä, minkä vuoksi tulimme ehkä juttuun extrahyvin.

Ainakin oma tuttavapiirini tuntee Suomenlinnan hyvin. Olen kuitenkin huomannut, että suurin osa käy saarilla vain kesäaikaan. Minusta saarien tunnelma on parhaimmillaan nimenomaan kesäsesongin ulkopuolella, vaikka ymmärrän tietysti helletunnelman saaristossa myös.

Mutta syksyllä ja talvella Suomenlinna hiljenee ja kaiken ympärille laskeutuu sellainen rauhanharso. Ne saarien paikalliset asukkaat, jotka ovat vuokranneet kesän ajaksi asuntonsa pois, palaavat koteihinsa ja saarien asukkaat elävät arkeaan. Seassa saa hiippailla rauhassa kaikkea ihaillen, kun matkailijoiden määrä on huomattavasti kesäaikaa pienempi.

Nytkin, unelmasäästä huolimatta, meillä oli paljon rauhaa ja salaisia soppeja kulkea aivan omassa onnessamme, ilman ruuhkaa tai ihmispaljoutta. Sen lisäksi, että Suokki on kestävä matkustuskohde pääkaupunkiseutulaisille läheisen sijaintinsa vuoksi, on se siis myös vastuullinen ratkaisu koronan vuoksi: etäisyydet pysyvät kyllä.

Olimme varanneet Suomenlinnasta Villa Silo -asunnon, joka sijaitsee vanhassa puutalossa, muutaman minuutin kävelymatkan päässä lauttarannasta. Asunnon saa vuokrattua suoraan Airbnb:n kautta itselleen ja se soveltuu tilavasti maksimissaan neljälle hengelle (2 sänkyyn, 2 reilunkokoiselle, levitettävälle sohvalle).

Villa Silo on ihan mieletön! Vasta tänä vuonna vuokraustoiminnan aloittanut paikka hurmasi puhtaudellaan, kauneudelleen ja eritoten tunnelmallaan. Yrittäjät tekevät hommaansa isolla sydämellä, ja sohvannurkassa oli niin mukava olo, että jo siinä olisi voinut kököttää pari päivää.

Vaikka olen käynyt Suomenlinnassa useita kertoja teiniajoista lähtien, sen palvelut lähikauppaa lukuun ottamatta ovat jääneet melko tuntemattomiksi. Niinpä päätimme korjata tämänkin asian, kun kerran olimme ylittäneet tuon mystisen kynnyksen ja jäämässä saarille ihan yöksikin.

Kun olimme käyneet viemässä laukkumme Siloon, päätimme suunnata samantien lounaan kautta tutkimusmatkalle Suomenlinnan saarille.

Lounasta nautimme pitkän kaavan kautta Suomenlinnan Panimossa. Kuulin Suokissa asuvalta Doritilta, että perinteinen kalakeitto on on Panimossa herkullista, mutta päätimme kuitenkin kokeilla eksoottisempia valintoja. Alkuruoaksi söimme vegaanisalaattia ja kotimaisia pienitilajuustoja, ja pääruoaksi poroa sekä punajuuri-kvinoapihvillä kurpitsalla ja savutofulla. Ah, miten hyvää.

Suomenlinnassa miltei kaikki rakennukset ovat vanhoja, mikä luokin moneen paikkaan suuren osan miljöön tunnusta. Monessa hetkessä meni kaikki huomio siihen, että ihailimme kauniita kurkihirsiä, upeasti rakennettuja kiviseiniä ja -kaaria sekä vanhanajan tinkimätöntä rakennustyyliä.

Lounaan jälkeen lähdimme toden teolla saarikierrokselle. Pilvet olivat edelleen poista, joten iltapäivä ja ilta avautuivat kirkkaana edessä. Päätimme, että yritämme kiertää kaikki Suomenlinnan saaret kahden päivän aikana. Olen käynyt aina siellä sun täällä, usein samoissa tutuissa paikoissa, mutten ollut koskaan ennen ottanut aikaa sille, että tutustuisin vähän jokaiseen kolkkaan.

Kävellä lompsimme aivan hissukseen ja niin pitkään, että aurinko laski tyystin mailleen. Saimmepa hetken paikallisten seurassakin, kun Dorit ja Manda-mäyräkoira olivat iltalenkillä ihailemassa auringonlaskua kanssamme. Doritin ja Mandan lisäksi saarilla asuu yllättävän paljon porukkaa, noin 800 henkeä. Suomenlinna on yksi Helsingin kaupunginosista siinä missä Kamppi ja Punavuorikin.

Auringonlasku sai haukkomaan henkeä. Aivan tajuton. Tuntui hassulta ajatella, että pian mekin asumme saaristossa, meren viekussa.

Pimeän tultua oli hyvää aikaa taiteelle. Aivan lauttasataman tuntumassa, Panimo-ravintolan rakennuksessa on Helsingin Taiteilijaseuran HAA Galleria. Kivinen kasarmirakennus on 1800-luvun lopulta ja luo varmasti näyttelyyn kuin näyttelyyn uniikin tunnelman.

Nyt tilassa oli TRACES– mediataiteen näyttely, joka on tuonut lapsille ja nuorille suunnatun interaktiivisen leikkikentän Suomenlinnaan. Näyttelyn teokset näyttävät jälkiä, joita jätämme ympäristöön sekä lisäävät luonnon läsnäoloa arjessamme. Teosten tarkoituksena on tarjota eväitä luonnon tuntemiseen ja nostavat luonnon tietoisuutta esiin.

Koska tila on pieni, näyttelyn kiertää vikkelästi. Näyttelyt ovat pääsymaksuttomia. Paikka sopii siis hyvin sellaisellekin, joka ei ole ylin taiteen tai museokiertelyn ystävä.

Yksi piskuisen lomamme kohokohdista oli, kun ennen illallista kuulimme muureilla huuhkajan huhuilevan. Olimme saaneet Villa Silon yrittäjiltä neuvon, että Suomenlinnassa totta tosiaan asuu huuhkajia, mutta sitä olisi ollut vaikea uskoa, ellei olisi itse aivan selvästi kuullut. Kiitos vähätuulisen päivän, huhuilut kantoivat korviimme ja jätti taianomaisen olon jälkeensä astuessamme sisään illallispaikkaamme, Adlerfeltiin.

Illallinen Adletfeltissä oli yllättävintä, mitä koko reissulla oli. En tiennyt yhtään, että Suomenlinnassa oli tällainen paikka. Surrealistinen tunnelma yhdistettynä leikkisiin somisteisiin ja vaaleanpunaisena hohkaavaan väritauluun yllätti aivan täysin. Minusta paikka oli ”hip ja cool”, mutta en tiedä mitä sanoja sellainen käyttäisi, joka on oikeasti hip ja cool.

Adlerfeltissa voi nautiskella lasillisen tai herkutella pitkään. Moni varmasti tunnistaa paikan nimenomaan sen vallattomasta ja sympaattisesta terassista, mutta täällä voi syödä myös hipihienosti ja pitkän kaavan kautta. Adlerfeltin ruokaideologiaa ohjaava periaate on raaka-aineiden vastuulliset valinnat.

Me söimme muun muassa paahdettua sellerikeittoa sekä nieriää kyssäkaalin kanssa. Hullaannuimme molemmat erityisesti kyssäkaalista – miksei kukaan ole aiemmin valistanut, miten maukasta se on?

Niin kuin kunnon mummo, nautiskelin suuresti siitä, että olimme jo reilusti ennen yhdeksää takaisin Villa Silossa. Luimme kirjaa, höpötelimme, otimme rauhassa. Sen jälkeen nukuimme yhdeksän ja puoli mukavaa tuntia aamunkoittoon saakka.

Lauantaiaamuna taivas avautui yhtä kirkkaana kuin edellispäivänäkin. Katsoimme säätiedotuksesta, että saisimme nauttia kirkkaasta kelistä pitkälle iltapäivään. Nautimme aamiaista varmaan kaksi tuntia – aivan parasta, kun ei ole minnekään kiire.

Aamupäivällä sonnustauduimme taas syystakkeihimme ja lähdimme jatkamaan saarien valloitusta. Oikein yllätyin, miten monta paikkaa ja saarta Suomenlinnassa onkaan. Sai aivan tosissaan taivaltaa, jos halusi nähdä kaiken.

Kallioilla paistatteli parvi joutsenia, ja meri oli auringossa vielä vähän upeampi kuin yleensä. Kävelimme monta tuntia, aina siihen saakka, kun pilvet siirtyivät auringon eteen. Silloin totesimme, että on sopiva hetki reissumme viimeiselle etapille, Suomenlinna-museolle.

Linnoituksen päämuseo, Suomenlinna-museo, sijaitsee Tykistölahdella ja on avoinna ympäri vuoden. Päiväkohtaiset aukiolot vaihtelevat vähän sesongin mukaan, joten ne kannattaa tarkistaa ennen vierailua.

Perusnäyttely esittelee linnoituksen yli 260-vuotisen historian vaiheita, ja museon yläkerrassa esitellään linnoituksen mittavaa restaurointityötä. Näiden lisäksi vaihtuvien näyttelyiden tilassa on aina esillä Suomenlinnaan liittyvä näyttely. Pääsylipun hintaan (8/5/4/0€) kuuluu myös auditoriossa puolen tunnin välein esitettävä, Suomenlinnan historiasta kertova lyhytelokuva.

Ainakin itselleni museovierailu avasi asioita ihan uudelta kantilta, vaikken mikään fanaattinen historioitsija olekaan. Mutta onhan se nyt siistiä tajuta, millaisia asioita niissä samoissa jalanjäljissä on tapahtunut, joita on itse juuri kulkenut. Tai millaisia tarinoita joku kaupunginosa tai historiallisesti merkittävä paikka kantaa mukanaan. Päällimmäisenä olona jäi kyllä ajatus, etten onneksi elänyt 1700-luvulla.

Reissu Suomenlinnaan tuli niin sopivaan väliin. Vaikka pilvet löysivätkin meidät paluumatkalle, tuntui lauttamatka ja meri-ilma mukavalta. Lokit pitivät minusta menomatkan tapaan ja vajaa varttitunnin jälkeen Kauppatorilla oli olo, kuin olisi ollut pitkäänkin poissa.

On mukava tietää, että tällaiset keidashetket odottavat tässä aivan lähiympäristössä. Jos ei ennätä yöksi, niin vaikka työpäivän jälkeen voi napata lautan yli ja lähteä ihailemaan auringonlaskua ja horisontin majakoita ja muita meren tunnusmerkkejä.

Kiitos Suomenlinna hyvästä huomasta ja huolenpidosta.

-Henriikka

Marraskuussa Suomenlinnan spesiaali on Tähtireitti, pääset lukemaan siitä lisää täältä. Tästä pääsee yleiseen aukiolo- ja tapahtumakalenteriin.

Kuvien editointi: Toni Eskelinen

Voisitko ostaa puhelimen käytettynä, jos se olisi uudenveroinen ja edullisempi?

Kaupallinen yhteistyö: Swappie

Inhoan ostaa uutta elektroniikkaa. Olen aina inhonnut, jos ei lasketa sitä, kun alakouluikäisenä ostin kannettavan CD-soittimen 35 markalla.

Se speksaaminen ja valinnanvaikeus sekä koko elektroniikkaviidakon suuruus saa helposti pään pyörälle, mutta lähivuosina on eniten ahdistanut tieto siitä, miten paljon uuden elektroniikan valmistus vie maailman varoja.

Olen kuitenkin tarvinnut jo pidemmän aikaa uuden puhelimen. Puhelin on tärkein työvälineeni, ja käytän sitä monta tuntia päivittäin. Käytän sitä kaiken lisäksi vaihtelevissa olosuhteissa: kotitoimiston lisäksi metsäretkillä telttailessa ja lumilautaillessa rinteessä sekä sen ulkopuolella. Olen saanut jo jonkun aikaa suhteellisen suoria vihjeitä ystäviltäni, että ehkäpä näihin hommiin tarvitsisi vähän ehjemmän luurin.

Vihdoin, oi vihdoin, sain ostettua uuden puhelimen. Se on iPhone, nyt kolmannen kerran putkeen, mutta se on silti ihan erilainen kuin edeltäjänsä: ostin sen käytettynä ja tehdashuollettuna. Kaiken päälle tilasin panssarilasin ja takakuoren valmiiksi.

Miten tyytyväinen olinkaan, kun ei tarvinnut ostaa uutta. En ollut osannut ehkä aiemmin realistisesti ajatellakaan, että ostaisin käytetyn ja huolletun. En, vaikka siskonikin oli ostanut juuri sellaisen ja ollut tyytyväinen.

Kaikkein suurimpana syynä oli varmasti luottamuksen pula. Käytetyn ja huolletun puhelimen ostosta tulee sellainen olo, että onkohan se ihan oikeasti huollettu hyvin? Mitenhän akku kestää? Kuinkahan kauan laite pärjää toimintakykyisenä? Pelko siitä, että juuri ostettu puhelin leviäisi samantien käsiin on kalvava, kun on joskus pettynyt second hand -ostoksensa lupauksiin.

Sitten tutustuin tarkemmin Swappieen. Swappie.com on turvallinen ja luotettava käytettyjen älypuhelinten kauppa, josta voit tilata uusimmalla teknologialla tarkastettuja ja huollettuja iPhoneja. Kaikki Swappien puhelimet läpäisevät 52-vaiheisen ammattiteknikon suorittaman huoltoprosessin, minkä vuoksi ostettu iPhone vastaa toiminnoiltaan täysin uutta. Kaikille puhelimille annetaan 12kk-takuu, minkä lisäksi tilasin itselleni extrana 3 vuoden takuun.

Ja mikä on myös olennaista, hinnat ovat luonnollisesti huomattavasti matalammat kuin uutta iPhonea ostaessa.

Juuri Swappielta siskonikin osti oman puhelimensa, mutta jotenkin en siitäkään huolimatta osannut edes ajatella vaihtoehtoa ennen tätä syksyä.

Se on sinänsä jännä ajatus, sillä nyt kun minulla on käytetty, olen jo parissa viikossa imenyt itseeni ”kierrätetyn puhelimen käyttäjä” -identiteetin. Vaikka hintakin oli rakentamassa ostopäätöstä, itselleni nimenomaan tuo kierrätys oli suurin osa valintaa. Käytän puhelinta niin paljon, että vaikka se todella suuri rahallinen panostus onkin, olen valmis laittamaan siihen rahaa. Sen sijaan tuo uuden ostaminen on tuottanut päänvaivaa.

Merkittävä osa älypuhelimien aiheuttamasta ympäristökuormituksesta syntyy laitteen valmistuksen yhteydessä. Älypuhelimen valmistus aiheuttaa 85-95% sen vuosittaisesta hiilijalanjäljestä, koska sen sisältämän elektroniikan tuottamiseen ja sisältävien metallien kaivamiseen tarvitaan huomattava määrä energiaa. Älypuhelin sisältää muun muassa kuparia, nikkeliä, kobolttia, hopeaa, kultaa, litiumia, lyijyä, tinaa, sinkkiä, harvinaisia maametalleja, rautaa, titaniumia, indiumia, kromia ja tantaalia. En edes ymmärrä kolmasosaa luettelon materiaaleista.

Vuonna 2010 älypuhelimet aiheuttivat 17 megatonnia CO2e päästöjä. Vuoteen 2020
mennessä päästöjen ennustetaan kasvavan 125 megatonniin, mikä vastaa 730% kasvua kymmenessä vuodessa. Ihan sairasta.

Mutta vielä hullummalta kuulostaa se, että tutkimusten mukaan vain alle 1% älypuhelimista kierrätetään. Alle 1 prosentti! Se on ihan älytöntä. Lisäksi älypuhelinta käytetään keskimäärin vain kaksi vuotta, mikä korostaa uudelleenkäytön ja kierrätyksen tärkeyttä entisestään.

Swappien liiketoiminta pidentää puhelimen elinkaarta merkittävästi: Osa puhelimista pystytään myymään suoraan, eli uudelleenkäyttämään. Toinen osa puhelimista vaatii kunnostusta ennen myyntiä. Kolmas osa puhelimista on korjauskelvottomia, jolloin niistä kerätään yhä käyttökelpoiset varaosat talteen joita voidaan uudelleenkäyttää kunnostusvaiheessa.

Luulenpa, että teilläkin on jollain käytettyjä iPhoneja laatikoissanne jemmassa. Täytyy myöntää, että itsellänikin on yksi vanha ja kolhuinen, sekä juuri käytöstä vapautunut edelliseni.

Sekin on hyvä uutinen meille kaikille, että Swappielle voi myös myydä vanhan iPhonen tuomalla sen liikkeeseemme tai postittamalla sen. Maksun saa suoraan tilille.

Haluan teidänkin ajatuksianne haastaa, sitten kun uuden puhelimen osto on ajankohtainen: olisiko tehdashuolletun puhelimen valinta mahdollinen uuden sijaan?

Ja jos aihe on ajankohtainen juuri nyt (tai haluat esimerkiksi ostaa puhelinta tarvitsevallesi läheisellesi joululahjaksi iPhonen), koodilla ”aamukahvilla10” saa nyt 10€-alennuksen mistä tahansa Swappie.comin tuotteesta, myös alennustuotteista.Koodi on voimassa 31.12. saakka.

Olisihan se nyt siistiä, jos tällaisesta kierrätyksestä ja käytetyn puhelimen valinnasta tulisi ihan valtavirtajuttu, eikä mikään pienen porukan mahdollinen valinta.

Olisihan se nyt ihan mieletöntä, että tulevaisuudessa vajaa 1 prosentin sijaan älypuhelimet kierrätettäisiin 100-prosenttisesti.

Ja hei, terkkuja puhelimesta kettuilleelle ystävälle: nyt olisi uusi hankittu!

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

Kaikki sinussa on pikkuista, paitsi se onni jonka toit

Kirjoitin otsikon sanat eilen kuvatekstiksi Instagram-kuvaani, jossa kaiken keskiössä oli ensimmäistä kertaa minun vauvamahani. Uskomatonta tosiaan, että se on minun mahani. Että minun sisälläni, kohdussani, kasvaa uusi elämä. Täysin sekopäistä. Tekee mieli pyyhkiä silmäkulmia ja toisaalta haukkoa happea, kun tuota asiaa ajattelee.

Mikä onni meidät kohtasikaan.

Olen aina ajatellut, että olisi ihanaa olla äiti. Se on tuntunut luontevalta, hyvältä ja turvalliselta ajatukselta, vaikka kaiken järjen mukaan sehän on kaikkea muuta kuin turvallista. Kasvattaa nyt uusi ihminen maailmaan. Kasvattaa nyt sisuksissaan pientä möllykkää, saattaa se ulkomaailmaan ja sitten yrittää parhaansa mukaan käyttäytyä niin, että se selviäisi elämäntuulista yhtenä kappaleena.

Ei kuulosta turvalliselta. Siltä se kuitenkin tuntuu.

Se minut kuitenkin yllätti, miten luontevalta ajatus heti tuntui nykyisessä parisuhteessani. Luulen, että puhuimme perheestä jo ellei ekoilla, niin toisilla tai kolmansilla treffeillä. Palaset tuntuivat loksahdelleen kohdilleen, ja kun sitten kesällä Lapin reissullamme päätimme, että nyt olisi vauvalle sopiva hetki tulla maailmaan sitten, kun on sen aika, niin olo oli luottavainen. Kaikki tulee muuttumaan, mutta kaikki saakin muuttua.

Katsoimme keskiyön aurinkoa ja totesimme, että kyllä rinkkaan kolmaskin mahtuisi.

Tiedän, ettei lapsen saaminen ole mikään napinpainallus, automaatio, joka aina onnistaa. Olimme valmistautuneet siihen, että asiat ottavat aikansa. Joskus pitkäänkin. Joskus koko elämän.

Meillä kävi hyvin ja kaikki kävi vikkelästi, mistä olemme äärimmäisen onnellisia. Meidänhän piti muuttaa talvikaudeksi Lappiin, vapaalaskea ja rientää lumilla, mutta kun varovaisen haalea viiva sitten piirtyi testiin, totesimme häkeltyneinä, että otamme suunnitelmia vähän uusiksi. Huhtikuussa saapuvaksi arvioitu pikkuinen pisti elämän sopivasti sekaisin ja saikin pistää. Lumilautailla ja riehua ehtii sitten myöhemminkin. Olisi nyt vähän merkityksellisempiä asioita tässä lautasella.

Heinäkuusta lähtien olemme hyörineet ja pyörineet onnellisuuspäissämme ja miettineet tulevaa. Salaisuus on ollut suuri kantaa, tai siis fyysisesti pieni mutta henkisesti suuri, mutta aivan ihana yhtä kaikki. Vatsaa oli helppo piilottaa pitkään, pitää kaikki onni ja hämmennys vielä itsellään, mutta viime viikkoina on olo siitä vahvistunut, että puolestani kaikki voivat jo tietää.

Napa otti sitä paitsi startin jo viikolla 12 ja kääntyi vallattomasti ulospäin, mitä on seurannut vikkelä vatsankasvu. Viimeisten viikkojen pukeutuminenkin on vaatinut jo pientä taiteilua – miten kukaan tiukkoihin vaatteisiin pukeutuva voi koskaan pitää vauvauutista tiedossa?

Nyt on käynnissä viikko 18. Vajaa kaksi viikkoa raskauden puoliväliin. Pitkään kaukaiselta tuntuva asia alkaakin lähestyä. Nämä viikot tähän asti ovat kyllä tuntuneet ihanasti ikuisuuden pitkiltä, joten luotan siihen, että tulevatkin tuntuvat. On kiva mietiskellä ja hyöriä ja pyöriä vielä vähän lisää.

Toivottavasti kaikki menee hyvin. Toivottavasti pikkuinen pääsee onnellisesti maailmaan. Lopulta aika vähän tällaisen ihmeen kanssa eläessä on omissa käsissäni, onneksi.

Joka päivä pohdimme, millaista elämä tulee sitten olemaan, kun olemmekin 3-henkinen pieni perhe. Toteamme, että varmaankin ihanaa. Keräämme porvoolaistalomme pihalla herukoita, uitamme meressä kaarnalaivaa ja käymme sienessä. Väsymme, itkemme, raivoamme ja turhaudumme, riitelemme ja sitten taas sovimme. Ja sen jälkeen käymme taas laittamassa yhden kaarnalaivan matkaan. Meidän pieni perhe.

Uskomatonta. Tämä kaikki.

Ihme, että sanoja löytyi edes tämän verran.

-Henriikka

Kirjoitan ymmärtääkseni elämää

Olen kirjoittanut elämässäni paljon. Korjaan, olen kirjoittanut aivan hulluna.

Kaikkea akateemista ja säännösteltyä olen pyrkinyt karttamaan, kaikkea vapaata ja säännötöntä olen pitkälti rakastanut.

Sain syyskuun lopulla blogikommentin seuraajaltani. Nappasin ajatuksen heti talteen:

Tiitu, 28.9.2020:

“Ja random postaustoiveena (joka toivottavasti ei ihan huku tähän kommenttitulvaan), kiinnostaisi lukea ajatuksiasi siitä, miten kijoittaminen on vaikuttanut suhun ihmisenä, miten se on muokannut sun elämää ja ajattelua? Varsinkin siis se, että millainen vaikutus enemmän tai vähemmän jäsennellyllä ajatusten tekstiksi muokkaamisella ja ideoiden tallettamisella on ollut siihen, mitä oot elämässäsi päätynyt tekemään.”

Viime vuosina olen pohtinut paljon suhdettani kirjoittamiseen, sillä olen käynyt läpi myös suurimpia tunnekeloja ja ajatustyötä vaativimpia elämänvaiheita. Olen tullut tulokseen, että saamani kasvatuksen rinnalla kirjoittaminen on suurin vahvuuteni tunneymmärrykseen ja itseni ymmärtämiseen. Toisin sanoen se on painavin vahvuuteni tässä asiassa, johon olen voinut itse vaikuttaa. Tuntuuhan se suurelta, jättimäiseltä suorastaan.

Aloitin kirjoittaa kuin sattumankaupalla. Täyttäessäni 12 vuotta, sain ystävältäni syntymäpäivälahjaksi niin ihanan Nalle Puh -päiväkirjan, ettei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kirjoittaa.

Siitä kaikki lähtikin, vauhdilla. Kirjoitin päiväkirjaa tunteja; siis kymmeniä, satoja ja tuhansia tunteja. Ainakin 20-vuotiaaseen asti kirjoitin niin paljon, että ranteeni oli usein jännetuppitulehduksessa, ja oikean käteni sormilihakset varmaan puolet vasenta paksumpia.

Kirjoitin auki itseäni ja elämääni. Kirjoitin ylös riidat ja ilot vanhempien kanssa, kirjoitin suhteistani sisaruksiini, kirjoitin loputtoman paljon ihastuksistani, ensisuudelmistani ja kiusallisista ekoista poikaystävistäni. Pohdin uskontoja ja uskoa, matkustamista, Kouvolaa ja sitä, koska pääsisin sieltä pois. Helsingin junareissuillani kirjoitin hurmioutuneena suuren kaupungin melskeestä, jonne koin sopivani täydellisesti. Tietysti koin usein erilaisuutta, niin kuin kaikki teini-iässä.

Täyteen kirjoitettuja päiväkirjoja on ainakin parikymmentä. Alkuaikoina kirjoitin jopa kaikki tekstiviestini ylös. Siis ihan oikeasti, kaikki! (”Voitsä olla? Jos tuun sun luo 17.30?”)

Nyt, kun takana on 29 vuotta ja 11 kuukautta, on erikoista palata noihin teksteihin. Tunnistan itseni hyvin. Tunnistan itseni jo hyvin nuoresta itsestäni, jopa 12-vuotiaasta lapsesta. Merkillisintä on kuitenkin tajuta, miten merkityksellisiä ajatuskeloja olen käynyt läpi teksteissäni. Kun on kirjoittanut viattoman vapautuneesti ylös aivan kaiken, ilman minkäänlaista pelkoa siitä, että kukaan tulisi ikinä lukemaan juttujani (epärehellisin perheenjäseneni olin minä itse), ovat tekstit oikeasti täyttä totta. Suoraan sydämestä.

Monesti huomaan kirjoituksia lukiessani, että olen saanut jo monenlaiset tunnelukot ja elämänsolmut ratkottua jo kirjoitusvaiheessa. Useasti tulen päättäväisiin päätöksiin teksteissäni. Toisaalta on mukava huomata, että tekstit ovat harvoin niin mustavalkoisia kuin muistan olleeni. Teksti on antanut luvan ja tilaa haastaa ja epäröidä, horjuttaa tuttuja ja totuttuja tapoja ja ajatuksia, jotka oli turvallista lausua ääneen. Kyseenalaistaminen, itsensäkin tai itsensä varsinkin, on arvokas taito elämässä.

Tietysti olen teksteissäni myös vallan nulikka. Ymmärtämätön, kokematon, ärsyttävä. Silti halaan menneisyyden itseäni lämpimästi siitä syystä, että olen alkanut kirjoittaa. Se on auttanut monessa, antanut eväitä ja ymmärrystä, johon en ilman sanallistamista olisi koskaan kurkottanut.

Aloitin kirjoittamaan blogia ollessani 20-vuotias. Olin huomannut, että päiväkirjalle ei ollut enää niin suurta tarvetta muutenkaan, sillä tunteet alkoivat jo hahmottua paremmin ja tiesin, kuka olin. Aloin kirjoittaa muille ja julkisesti, mikä ruokki aivan uudenlaista tapaa käsitellä asioita: koko ajan oli myös vastuussa muille ajatuksistaan.

Vuodesta 2011 on tultu paaaljon pidemmälle vielä. Luulen, että yllättävän monet sen aikaiset ajatukseni herättäisivät nykypäivänä kohahdusta, vaikka tiedostin jo silloin, ettei blogi ole mikään päiväkirja, että juttuni olisivat muiden luettavissa mahdollisesti ikuisesti.

Blogin kirjoittaminen on ollut ihanaa, antoisaa ja opettavaista. Alkuaikoina kirjoitin jopa kahdesti päivässä, joskin tekstit olivat hyvin lyhyitä ja usein sisällöttömiä, nopeita tervehdyksiä. Ilman Instagramia blogit kun olivat ainoa tapa päästä kiinni somevaikuttajien elämään. Lyhyiden ja nopeiden tekstien rinnalla on kuitenkin kulkeneet aina kirjoitukset, joihin huomaan uppoutuvani. Jotka ikään kuin nappaavat minut. Sanat kulkevat näppäimistöllä ajatusta nopeammin, lauseet vain kuplivat ulos ja ajatukset löytävät jälleen paikkansa. Niissä hetkissä muistan, miksi rakastan kirjoittaa.

Kun omien tekstien rinnalla on päässyt lukemaan muiden ajatuksia, on oma maailmankuva päässyt laajentumaan mielettömästi viimeisen 10 vuoden aikana. Toki se olisi tehnyt sitä varmasti muutenkin, mutta luulen, että tämä harrastuksen ja ammatinvalinta on tehnyt ajattelun laajentumisesta tehokkaampaa. Kun kirjoittaa itselleen tärkeästä aiheesta ja saa vaikka 10 erilaista mielipidettä aiheeseen liittyen, oppii usein huomaamattaankin.

Olen aina pyrkinyt siihen, että hengitän ja opin kritiikin äärellä ja etten tuohtuisi eriävistä mielipiteistä. Se kai tässä kaikessa on arvokkaintakin, että voi olla yhdessä ihmisiä ja oppia toisiltaan. Myös niiltä, jotka ajattelevat eri tavoin, sillä oppiminen ei missään nimessä tarkoita sitä, että adoptoisi toisen ajattelun. Sen sijaan oman ajatusmaailman voi sallia laajentuvan.

Kirjoitan edelleen päiväkirjaa. Harvemmin, huomattavasti harvemmin, mutta kirjoitan silti. Olen huomannut, että minua auttaa se, että kirjoitan itselleni. Vain itselleni.

Olen edelleen niin naiivi, että uskon vakaasti, ettei kukaan lue ajatuksiani. (Tosin pientä uhkailuakin se on vaatinut – esimerkiksi sen, että se on suora ihmissuhteen irtisanominen, jos näin kävisi.) Raadollinen rehellisyys itselleen on mielestäni vahva voima, jossa kannattaa pysytellä. Vain aidosta rehellisyydestä käsin pystyy toimimaan arvojensa mukaan, ymmärtämään arvonsa ja toisaalta kasvamaan. Vain rehellisyydestä käsin pääsee omien tunteidensa ääreen tunnistamaan ja kuuntelemaan niitä, kuuntelemaan sydäntään.

Jos kirjoitat, edes joskus jotain, olen onnellinen puolestasi.

Jos et, rohkaisen kokeilemaan. Se voi olla aluksi aivan järjettömän hankalaa, mutta helpottuu ajan kanssa kiihtyvällä tahdilla. Kirjoittaminen auttaa, lupaan sen. Ja parhaimmillaan se voi mullistaa jopa koko elämäsi.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

pipo/Myssyfarmi & villapaita/Fjällräven (molemmat Partioaitasta)

Kerrospukeutumisen opas: pysy lämpimänä ja ihanana

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Kerrospukeutuminen  – tuo lapsuudesta saakka tuttu sana, josta ei pääse millään eroon. Tarkemmin ajateltuna siitä ei haluakaan päästä eroon, sillä se on yksi elämänlaatua eksponentiaalisesti parantava keksintö. Toistensa päälle puettujen kerrosten avulla elämästä tulee a) lämpimämpää ja b) ihanampaa.

Näiden kahden lisäksi löytyy vielä kolmas kohta c) sovellettavampaa, mikäli lämmön lisäämisen sijaan toiveena on muun muassa tuulenpitävyys tai vaikka lämmönvähentäminen. Se on ehkä Suomen oloissa poikkeuksellista, mutta itse olen esimerkiksi niin kova hikoilija, että kerrospukeutumisen avulla pyrin pikemminkin estämään sen haasteen, etten pystyisi vähentämään kerroksia läähättäessäni kuumuutta.

Kerrospukeutuminen mielletään helposti retkeily- ja liikuntakikaksi, mutta itse pyrin kyllä pukeutumaan myös kaupunkiarkeen aivan samoin periaattein. Täytyy jo varoitella, että saatatte jäädä koukkuun, jos kokeilette.

Olen puhut kerrospukeutumisesta ennenkin konkreettisten vaatteiden kautta, mutta nyt ajattelin ottaa vähän erilaisen näkökulman ja esitellä neljä kerrosta, jotka oikeastaan luovat koko homman pohjan: aluskerros, välikerros, kuorikerros ja eristyskerros. Koko homman kruunaavat asusteet.

Yes, I know. Kuulostaa tosi hienolta. Todellisuudessa kyse on kuitenkin ihan tavallisista hommista, jotka eivät ole mitään rajua rakettitiedettä, vaan meidän kaikkien ymmärrettävissä olevaa maalaisjärkeä.

Aluskerros

Aluskerroksella tarkoitetaan käytännössä alusvaatteita ja -kerrastoja, jotka pitävät ihon lämpimänä ja kuivana. Aluskerros olisi hyvä olla ihonmyötäinen ja hyvin istuva. Tämä on luullakseni laiminlyödyin kerros, minkä vuoksi vilu hiipii varpaisiin, sormiin ja koko kehoon.

Lämpimimmät ja hengittävimmät alusvaatteet ovat merinovillaa. Kun taas lämmöllä ei ole niin merkitystä, eikä hikoileminen ole suurta, voivat vaikka luomupuuvillaiset ajaa asiaa hyvin. Materiaali nousee arvoonsa nimenomaan sitten, kun kaivataan ominaisuuksia: villa lämmittää vähän kosteanakin, enkä esimerkiksi luontoliikuntahommiin, joissa välillä hikisuoritusten välillä pidetään taukoa, lähtisi ikimaailmassa puuvillat päällä. Pääperiaatteena voit iskostaa ajatuksen mieleesi: villa toimii aina, puuvilla välillä.

Merinorintsikat ja -alushousut ovat muuten itselleni olleet iso pelastus. Aluskerrastoja olin käyttänyt kyllä pidemmän aikaa, mutta merinovillaiset alusvaatteet löysin vasta pari vuotta sitten pysyvästi. Nyt on vaikea kuvitella, että ihanan villakerroksen alla olisi kosteutta ja kylmyyttä keräävä kerros, kun se voi yhtä lailla olla ihanan pehmeä ja lämmittävä, sekä lisäksi antibakteerinen, jolloin hajut eivät tartu.

Kannattaa muuten tutustua pitkälahkeisten kalsarien lisäksi myös puolipitkiin merinovillapöksyihin. Minulla on sellaiset sortsimittaiset merinokalsarit, joissa on vielä tuulenpitävää kangasta reisien päällä. Ne ovat erittäin oivalliset esimerkiksi pyöräillessä, hiihtäessä tai ihan vaan arkielämässä pakkaspäivänä. Sääreni ja pohkeeni pärjäävät kyllä, peppuni ja reiteni eivät.

Välikerros

Seuraavaksi tulee välikerros, joka säätelee lämpöä. Välikerroksia voi olla sään mukaisesti useita tai sitten vain yksi. Joskus pärjään jopa ilman välikerroksia ollenkaan. Näissä kuvissa välikerrokset ovat tuo iki-ihana, sinapinkeltainen neule sekä ruudullinen flanellipaita.

Välikerrosten on hyvä olla lämpimiä mutta huokoisia, jotta lämmönsäätely on helpompaa. Monesti on esimerkiksi parempi napata työmatkapyöräilylle kaksi ohutta villapaitaa kuin paksu väliuntsikka, jotta on varaa vähentää tai lisätä, jos tarvitsee. Tai esimerkiksi tälle kuvausreissulle puistoon oli mukavampi laittaa flanellin alle pari ohutta merinopaitaa, jotta niiden ollessa liian lämpimät, olisi riisuttua kerrosta ollut helppo ja kevyt kanniskella mukana.

Villa on tässäkin erinomainen ratkaisu, mutta esimerkiksi juuri flanellinkaltaiset lämpimät ja kivasti hengittävät kerrokset toimivat yhä lailla tosi hyvin, mikäli ei aio hikoilla, jolloin kosteus ei siirry paitaan ja jää siihen.

Materiaalin rinnalla ratkaisee myös kerrosten väljyys: jos kerrosten väliin ei jää lainkaan ilmaan, horjuu myös lämpöominaisuudet. Ainakin jonkuntasoista väljyyttä kannattaa siis suosia.

Niin kuin sanoin, ei mitään kovin haasteellista matematiikkaa.

Kuorikerros

Uloin kerros, eli kuorikerros, suojaa tuulelta ja kosteudelta. Eilen näitä Joannan kanssa kuvatessamme ei ollut sateenuhkaa lainkaan, ja tuulikin oli leppoisa eikä hyytävän kylmä ollenkaan, joten kuorikerroksen merkitys ei ollut niin suuri. Puin totta kai farkut kalsareiden päälle, mutta tuulisemmalla tai sateisemmalla säällä ne olisivat olleet toki surkea kuori. Nyt nämä second hand -farmarit taas toimivat oivallisesti.

Mitä sateisempaa tai tuulisempaa on, sen olennaisempaan rooliin kuorikerros nousee. Lämpöä pystyy tuomaan hyvin mukaan edellisillä alus-ja välikkeroksella sekä seuraavalla erityskerroksella, mutta kuori estää tuulen ja sateen pääsyn kerroksiin eli on siis niillä keleillä ihan ehdoton. Tässäkin kerroksessa on huomioitava väljyys, jotta kerrokset eivät asetu liian ahtaasti eikä hengittävyys kärsi.

Jos hikiliikuntaa haluaa harjoittaa, kannattaa kuoren olla ohuempi. Jos taas kuljeskelee rauhakseltaan, toimii paksumpikin kuori erinomaisesti. Mitä vedenpitävämpi kuori on, sitä huonommin se hengittää (esim. sadetakki). Itse käytän usein kaupungissakin kuoritakkia ja -housuja, joissa on kuitenkin jäljellä vielä hyvin hengittävyyttä vaikka ne pitävätkin tuulen ja veden ulkopuolella. Jos kuitenkin käyn vain heittämässä roskat roskikseen tai kävelen bussipysäkille, heitän usein kaiken päälle vain paksun sadetakin. Tuulettomalla ja sateettomalla kelillä luotan muihin kuin kuorivaatteisiin, esim. anorakkiin tai ihan vain tällaisiin farkkuihin, sillä vettä- ja tuultapitävä kuori ei koskaan hengitä yhtä hyvin kuin kuoreton.

Eristyskerros

Sitten on erityskerros, kerroksista sympaattisin. Tätä demonstroimassa ovat nuo herkkukeltainen kevynuntuvatakki sekä uusi, pitkänmallinen Expedition-takki, joka on aivan täydellinen. Olo oli kuin kulkevalla makuupussilla, voi jukra!

Erityskerros tuo siis yksinkertaiseuudessaan lämpöä ja suojaa tekemiseen tai tauolle. Syyskelit alkavat olla jo sellaiset, että lämpöä aivan tosissaan tarvitaan.

Retkiolosuhteisiin pieneen tilaan pakkautuminen sekä keveys nousevat erityskerroksessa arvoonsa, ja usein untuvatakit ovatkin matkassa tätä varten. Toisaalta parasta on, jos samat kamat käyvät arjessa ja retkillä: esimerkiksi nämä takit näen aivan helposti tilanteessa kuin tilanteessa.

Esimerkiksi talviretkeillessä puen usein leirissä eristyskerroksen kuorikerroksen alle. Näin ollen se ei kastu, kun hyörin hangessa ja puuhastelen. Tauoilla taas heitän yleensä taukotakin ja toppahameen (paras asia maailmassa!) tai -housut vain kaiken päälle, se on helpointa ja nopeinta. Kokoja valitessa kannattaa siis aina miettiä, mihin tarkoitukseen kamoja ensisijaisesti käyttää. Mitä eritys-/kuorikerroksen alle pitää mahtua? Esimerkiksi untuva menettää lämpönsä nopeasti, jos se sullotaan liian tiiviisti kuorikerroksen alle, eikä se pääse pöyhkeänä ja ilmavana lämmittämään. Siksi erityskerros puetaan usein kaikkein uloimmaksi.

Untuvan lisäksi erityskerros voi hyvin olla, jälleen kerran, vaikka villaa. Suosittelen myös huppua, joka tuo lisäsuojaa tarvittaessa, sekä taskuja, jotka pitävät tavarat tallessa ja kädet lämpiminä.

 + Asusteet

Kirsikkana kakun päällä ovat asusteet, jotka viimeistelevät kokonaisuuden toimivuuden.

Ah, miten rakastankaan asusteita. Sekä kaupunki- että retkiolosuhteissa kannatan käytännöllisyyttä sekä pientä leikkisyyttä: on ihana, kun esimerkiksi piposta tulee hyvä mieli.

Ulkonäön sijaan tärkeintä on kuitenkin toimivuus. Kaulahuivi tai kauluri blokkaa kylmän, joka muuten pääsisi kaula-aukosta sisään, pipo pitää herkän pään lämpimänä ja suojaa hiuksia, ja hanskat pitävät kädet kuosissa.

Eräs erittäin tärkeä seikka ovat myös sukat, jotka ehkä ovat pikemminkin aluskerraston heiniä, mutta kerrataanpa niidenkin saloja tässä, jotta eivät jää huomiotta: hyvän istuvuuden lisäksi materiaali on erittäin tärkeä seikka. Puuvillasukka kerää kaiken kosteuden itseensä eikä lämmitä kosteana. Viluisille varpaille paras vaihtoehto on ehdottomasti villa. Söpöimmätkään mummon kutomat sukat eivät lämmitä, jos niiden alla on kosteutta keräävät puuvillasukat. Kannattaa myös muistaa, että myös kenkään on jäätävä väljyyttä, jotta varpaat pääsevät liikkumaan, ja ilma kiertämään: mieluummin siis vähemmän lämpimiä kerroksia kuin aivan täyteen pakattu jalkine.

Asu 1, vaatteet ja asusteet (keltainen untuvatakki):

Fjällräven, Expedition pack down hoodie -kevytuntuvatakki (päälläni koko M)
Fjällräven, Övik-flanellipaita (autumn leaf, miesten malli, päälläni koko M)
VAI-KO, Kasku-merinovillapipo (toasty brown)
Hofler, touchscreen nahkakäsineet (nougat brown)
Fjällräven, re-wool-villahuivi (autumn leaf)
Kavat, Bådas 2.0 unisex nahkanilkkurit (dark brown)

Asu 2, vaatteet ja asusteet (punainen untuvatakki):

Fjällräven, Expedition long down pitkä untuvatakki (päälläni koko M)
Fjällräven, Greenland re-wool-villapaita (acorn, päälläni koko L)
Skhoop, short untuvahame (päälläni koko M)
Myssyfarmi, MUFFI-pipo (nude)
Sätila, René muhkea villahuivi (grey melang)
Kavat, Bådas 2.0 unisex nahkanilkkurit (dark brown)

Saitteko kiinni jutun juonesta? Toivon mukaan.

Lupaan, että ihan tavallisista päivistäkin tulee aika paljon mukavampia, kun jaksaa panostaa kerrostamiseen ja miettiä toimivuutta sekä materiaalia. Välillä tarvitsee speksailla vähemmän, esimerkiksi tällaisen tavallisen kaupunkikeskiviikon puistoluontotuokioon ei tarvinnut todellakaan käyttää kovin paljon aivokapasiteettia.

Mutta voin kyllä kertoa, että olipahan ihanaa, kun ei tullut ollenkaan kylmä eikä kuuma ja henkiset resurssit jäivät näin ollen ruskanjämien ihailulle. Koffin puistossa oli maa ja osa puistakin vielä aivan kelta-oransseina, mikä yllätti täysin. Vielä on syksyä jäljellä.

Iloa ruskarääppiäisiin! Pysykää lämpiminä, kuivina ja erityisesti ihanina.

-Henriikka

Lue lisää ja tsekkaa lisää kerrosvaihtoehtoja Partioaitan sivuilta. He ovat kategorisoineet vaatteet selkeästi eri kerrosten alle.

Kuvat: Joanna Suomalainen

Saan elää niin kuin tahdon

Luin eilen Idan blogijutun “Ajatuksia omannäköisestä elämästä”. Se oli tunteita herättävä kirjoitus, uppouduin lukuminuutteihin täysin.

Ida kirjoitti myös meidän vuoden 2019 motostamme: “Mitä välii kaikki?” Hauskaa, että senkin syntyhetkistä on melkein kaksi vuotta. Istuimme silloin nyt jo lopettaneen Hykke-kahvilan levollisessa tunnelmassa ja ränttäsimme. Silloin harteilla oli aika paljon enemmän kuin nyt, tai ainakin todella paljon eri asioita kuin nyt. Kirjoitin itsekin silloin motosta ja mitä sillä käytännössä tarkoitimme.

On mukava ymmärtää, että tuo lause on kantanut. En ole seilannut holtittomasti eteenpäin, vaan olen kulkenut eteenpäin yrittäen pysyä suunnassa, olen pyrkinyt suuntaan joka tuntuu minulle oikealta. Olen elänyt omannäköistäni elämää. Minun elämääni.

Usein vahva oma tahto ja päämäärätietoisuus sekoitetaan siihen, että eläisi muiden kustannuksella. Moni sävähtää kuullessaan rohkean mielipiteen tai kuinka joku lausuu varmana tulevaisuudenhaaveensa ääneen. Luottaen siihen, että sen toteutuminen on mahdollista.

Yleensähän asia ei ole näin, päinvastoin. Itse ainakin koen itsekin saavani palasen, jos joku ympärillä eläjä onnistuu luomaan merkityksellisyyttä, tavoittaa päämääränsä tai uskaltaa rohkeasti unelmoida.

Epäonnistumisen pelkohan on niin lamauttava voima, että on aina miltei vangitsevaa huomata, että joku toimii siitäkin huolimatta. En usko, ettei heitäkin pelottaisi. He silti toimivat.

Välillä sekoitun itsekin vahvoista ajatuksista. Alan automaattisesti ajatella, että minunkin kuuluisi ajatella samoin, kun joku argumentoi mielipiteensä ja esittää asiansa taiten. Tai vaihtoehtoisesti alan puolustaa, suojautua ja torjua, vaikka asia ei edes koskisi itseäni.

Seuraan Instagramissa kirjoittaja ja kirjoittamisen opettaja Erkka Mykkästä (@erkkamykkanen). Hän lukee tällä hetkellä Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet -kirjaa ja tekee siitä tarkkanäköistä analyysiä lukukokemuksensa edetessä. Huomasin oman ahdistukseni kasvavan, mitä pidemmälle analyysejä luin. “En ole valmis tällaiseen! Ahdistaa, ahdistaa! Olen ymmärtäväinen, mutta tämä ei sovi minulle!” tajusin mieleni lopulta mieleni huutavan. Sitten muistin, ettei minun tarvitse ryhtyä avoimeen suhteeseen. Se ei ole kirjan sanoma, Erkan sanoma, eikä kenenkään sanoma. Minä vain upposin niin laadukkaaseen analyysiin, että aivan unohdin sen. Upposin muuttuvaan maailmaan ja unohdin, ettei kukaan käske minua muuttua, vaikka maailma avartuisikin.

Saan elää juuri niin kuin tahdon. Mutta jos joku muu tahtoo elää toisella tavalla kuin itse elän, oli kyse sitten suhteista tai ihan mistä muusta tahansa, ei ole minun asiani osoitella sormella, turmella toista hänen valintojensa tähden. Sen sijaan voin oppia heiltä ja heistä, kaikesta koko ajan. Ja sitä olen kyllä tehnyt Erkan analyyseistä, koko Erkkaa edes tuntematta. (Tuntuupa oudolta puhutella etunimellä tuntematonta, mutta sukunimellä olisi vielä oudompi. “Koko Mykkästä edes tuntematta.” What?)

Tämä oli ehkä omituinen irrallinen esimerkki, mutta toivon että ajattelette tätä pikemminkin laajemmin, ei ainoastaan tähän yhteen esimerkkiin kietoen.

On IHANAA, että saa elää juuri niin kuin haluaa. Niin kuin itse haluaa.

Ja että sen todella voi tehdä toiset huomioon ottaen, mutta ilman sitä, että ottaa jokaisen ulkopuolisen mielipiteen huomioon. Neuvoja ja mielipiteitä riittää, elämiä on vain yksi.

Ainakin näitä maapallonpäällisia. Mutta se onkin sitten aivan toinen keskustelunsa sekin. Onneksi senkin suhteen saan uskoa aivan juuri niin kuin tahdon.

Ah, ihanaa. Vapauttavaa.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

neule / Voglia, koru /  Vuolas Circular Design

Rentouttava yhden yön staycation Porvoossa

Kaupallinen yhteistyö: Visit Porvoo

Nauratti, kuinka huojentunut olin, ettei viimeviikkoiseen kahden päivän Porvoon lomaan kuulunut ollenkaan maastopyöräilyä tai melomista. Tiedän, ne ovat ihan lempijuttujani, mutta varmaan intensiivinen kesä- ja syyskausi tekivät sen, että lokakuun lopun hämäränhyssyn laskeuduttua päälle, olen kaivannut vain rentoutumista ja virkistäytymistä.

Sain toden totta rentoutuakin näiden parin päivän aikana, kun hurautimme vajaa tunnin Helsingistä koilliseen ja tutustuimme paremmin sympaattiseen Porvooseen. Olin ollut kaupungissa muutamia kertoja ennenkin, mutta en vielä koskaan kunnolla ajan kanssa, enkä ikinä yökylässä.

Lähinnä söimme, nukuimme ja ihastelimme. Mitä sitä muuta ihminen kaipaisikaan virkistyäkseen?

Kahden päivän kaupunki- ja luontoloma Porvoossa

Porvoo on erityisen helposti saavutettavissa Helsingin lisäksi Kaakkois-Suomesta, esimerkiksi Kouvolasta, Kotkasta ja Lahdesta, mutta ei Tampereeltakaan aja paikan päälle kuin reilu pari tuntia ja Hämeenlinnastakin vain vajaa puolitoista. Myös julkinen liikenne toimii hyvin, ja bussit kärräävät paikalle luotettavasti.

Olen itse aina ennen ollut Porvoossa vain päiväreissulla tai ohikulkumatkalla, mutta nähtävää riittää kyllä useammaksikin päiväksi. Tälläkin kertaa jäi olo, että olisi voinut hyvin olla vielä pidempään, vaikka toisaalta tuntuikin, että sai kokea ihanan paineettomasti vaikka mitä.

1.päivä
Porvoon Vanha kaupunki ja jokiranta

Ensimmäinen päivä pyhitettiin pitkälti Vanhalle kaupungille. Sen tunnelma on aivan ihana, ja hyvin erilainen kuin ”uuden” Porvoon.

Porvoo on siitä uniikki, että kaupungissa on hyvin vähän mitään ketjuliikkeitä tai -ravintoloita. On mukavaa, kun voi haahuilla yksityisliikkeestä toiseen, ihastella antiikkikauppojen ikkunoita ja syödä hyvää ruokaa ja herkkuja yhdessä sun toisessa paikassa.

Lounas: Café Cabriole (Piispankatu 30)

Aloitimme lomamme runsaalla lounaalla. Café Cabriole sijaitsee viime vuosisadan vaihteessa rakennetussa tunnelmallisessa jugendtalossa Porvoon keskustassa. Lounas oli erinomainen: runsas, perinteikäs salaattipöytä, keitto sekä lämpimiä ruokia.

Huomioitavaa on kuitenkin myös se, että Porvoon laajin gluteeniton makeiden valikoima löytyy täältä! Eräs lukija vinkkasi, että täältä olisi saanut myös huippuhyvää kaakaota.

Majoitus: Porvoon jokimajat (Rantakatu 23)

Yövyimme kelluen! Porvoon jokimajat ovat pikkuruisia, mutta hyvin, hyvin sympaattisia asuntoja Porvoonjoen varrella, vajaa kilometrin päässä Vanhasta kaupungista. Jokimajasta löytyy nykyajan normaalimukavuudet ja se on tarkoitettu ympärivuotiseen käyttöön. Pitkillä tai suurikokoisilla ihmisillä voi olla hankaluuksia mahtua mukavasti parvelle, mutta myös sohvapaikka löytyy. Parvella olisi lämpimällä kelillä mukava katsella ohilipuvia veneitä, joita nyt tiirailimme pyöreistä, merihenkisistä ikkunoista.

Aivan ykkösbonus majapaikassa oli se, että sieltä löytyy pyörät vapaaseen käyttöön vierailijoille. Kruisailimmekin onnessamme Porvoota ympäri.

Vanhan kaupungin tunnelmaa:

Ani’s Café

Iltapäiväherkut ja -kahvit nautimme tällä kertaa täällä. Valkkasimme vitriinin monien kakkujen sijaan itsetehtyä jäätelöä, cappuccinon ja kaakaon. Kakut leivotaan paikan päällä ja paikassa leijui muutenkin ihana itsetekemisen tunnelma.

PetriS Chocolate

Käsintehtyjä, kotimaisia konvehteja? Oi, kyllä! Tämän putiikin muistattekin ehkä Mathildedalin jutuistani, toinen myymälä löytyy kuitenkin Porvoosta. Sen lisäksi, että myymälässä on paljon ihanaa suklaata, myydään toisessa huoneessa muutakin laatutavaraa, esimerkiksi kynttilöitä, kodinhoitoaineita, tekstiileitä sekä käsintehtyjä saippuoita.

Brunbergin suklaa- ja makeismyymälä

Porvoo on Suomen suklaapääkaupunki, siitä ei ole kahta sanaa. Brunbergillä myydään kaikkia klassikoita, niin kuin tryffeleitä ja pusuja, mutta myös uudempia tulokkaita, kuten gluteenitonta lakritsia. Suklaanystävien kannattaa suunnata nostalgiaostoksille.

Niin mua -second hand & vintage

Tämä oli hieno löytö! Kiitos vaan kaikille vinkanneille. Niin mua -vintageliikkeessä myydään pääosin suomalaisia vintagevaatteita 1940–1980-luvuilta. Kuratointi on tehty huolella, joten laiskempikin second hand -shoppaaja pärjää hienosti. Täältä voisi tehdä vaikka minkälaisia löytöjä!

Porvoon Paahtimo kahvila, sekä paahtimon puoli (vierekkäin)

Porvoon paahtimo sekä paahtimon kahvila sijaitsevat lähekkäin toisiaan. Tällä hetkellä paahtimonpuoli on kiinni, mutta hämärästä, tunnelmakahvilasta kävimme ostamassa kahvia (tosi hyvää!) tuliaiseksi kotiin. Tänne sopi hyvin jotkut marraskuiset glögit, kahvit, kaakaot tai vaikka kaljat.

COCOCO Market

Vastaavaan kauppaan en ollut Suomessa koskaan törmännyt, täällä oli aivan oma tuntunsa. Afrikkalaiseen lifestyleen keskittynyt pikkuputiikki myi upeita tyynynpäällisiä, mattoja ja muita tekstiilejä, sekä veikeitä ja värikkäitä asusteita ja kodinyksityiskohtia. Valitettavasti sain käskyn olla ostamatta saukonpään muotoista hammasmukia, mutta ehkä joskus käyn sen vielä hankkimassa.

Riimikko

Tämä on sellainen taianomainen lelukauppa, josta lapsena osasi vain unelmoida. Käsintehtyjä puuleluja, nukkekoteja ja niiden esineitä, paperitarvikkeita ja vaikka mitä muuta. Hirsiseinäisen kaupan sisällä viipyy yllättävän pitkään, ja jännästi sitä tällainen 29-vuotiaskin löytää vaikka mitä ostettavaa.

Myös kahvi- ja teeliike Skafferiin sekä nostalgian herkkukauppa Doris & Dukeen oli tarkoitus ennättää, mutta pitäähän jotain jättää ensi kertaankin. Vanhassa kaupungissa kannattaakin huomioida, että useat liikkeet sulkeutuvat jo viideltä.

Porvoon Tuomiokirkko

Illalla vielä kauppojen mentyä viimeistään kuudelta kiinni, työnsimme fillarimme kirkolle. Porvoon kirkko on yksi suosikkejani koko maassa. Katonharja oli täynnä naakkoja, jotka olivat muutenkin aivan villinä koko illan, ja aurinko laski mailleen silmien edessä.

Linnamäki

Kaupungin kupeessa, kävelymatkan päässä keskustasta ja Vanhasta Porvoosta, nousee muinainen Linnamäki, joka lienee yksi paikallisten suosikkipaikkoja – niin paljon sain siitä vinkkejä. Linnamäki on yksi Uudenmaan suurimmista muinaisjäännöksistä, jonka näkyvät rakennejäänteet ovat keskiajalta. Meille alueen kiertely jäi vähän liian pimeäksi, kun emme malttaneet irrottautua kaupungista riittävän ajoissa, mutta tänne tekisi mieli tulla vaikka brunssille joku lämmin päivä.

Illallinen: Bistro Sinne (Läntinen Aleksanterinkatu 1)

Illan viimeinen etappi oli joen toisella puolella, loft-henkeen sisustetussa Bistro Sinnessä. Silmät alkoivat jo vähän luppaamaan päivän päätteeksi, mutta vielä jaksoimme nauttia isolla ilolla muun muassa jääkellarin nieriää, tattikeittoa sekä paahdettua maa-artisokkaa. Tämä ei ole sellainen söötinsuloinen Porvoo-ravintola, vaan edustaa kaupungin modernia laitaa. Etenkin alkuruoat olivat erinomaiset, ja palvelu samoin.

2. päivä
Luontoretkeilyä Porvoon saaristossa

Kelluvassa jokimajassa nukutun yön jälkeen oli vuorossa piiiiiitkä aamiainen ja sukeltaminen Porvoon saariston tunnelmaan loppupäiväksi. Porvoon saaristo on upea, olin siellä itse ensi kerran vasta tänä kesänä. Kyläkaupat, kesätorit ja muut uniikit pikkupaikat tuovat paikkaan uniikin ripauksen, vaikka luonto itsessään on jo hulppea sekin.

Aamiainen: Aatos Café (Kaivokatu 37B)

Ennen retkipäivää kävimme rennossa Aatoksessa aamiaisella. Vanhan elokuvateatterin tiloihin rakennettu kahvila tarjoaa käsityönä tehtävää aamiaista ja lounasta, itsetehtyjä mehuja ja smoothieita, erikoiskahveja ja laadukkaan teevalikoiman, luomuviinejä ja pienpanimo-tuotteita sekä kahvilaherkkuja. Itselleni tuli paikasta mieleen aivan kulttuurituotannon opiskeluajat: luuhasin aina vähän kiusallisen pitkään juuri tuollaisissa kotoisissa, lämminhenkisissä kahviloissa.

Sikosaaren puoti

Ensimmäinen etappimme saaristossa oli Sikosaaren puoti, josta olin kuullut ystävältäni. Puodissa myydään itsepyydettyä kalaa ja kalajalosteita, mutta saatavana on myös myös riistaa ja rapuja sesongin mukaan sekä sieniä ja marjoja keruuaikana. Paikassa oli niin lämmin ja mukava meininki, että olisi tehnyt mieli ostaa vaikka mitä. Tyrniäkin olisi saanut poimia matkaan. Tyydyimme kuitenkin tällä kertaa vain yhteen pakettiin hirvijauhenlihaa, sillä kala ei olisi säilynyt hyvänä autossa kotiin saakka.

Island Riddles -kierros, lähtö Pellingin Söderby Boden-kyläkaupalta (Vanha Söderbyntie 44)

Porvoosta ajaa Pellinkiin vajaassa tunnissa. Matkalla on yksi ilmainen lossi, jonka aikataulut luonnollisesti vaikuttavat myös omaan matkantekoon. Maisemat ovat kauniita, joten matka kulkee kyllä jouten.

Pellingistä, Söderby Boden -kyläkaupalta pääsimme starttaamaan sympaattisen pulmametsäradan, vähän kuin pakohuoneen, mutta ilman kiirettä tai painetta ja niin, että koko ajan edetään metsäreittiä eteenpäin.

“Kuinkas sitten kävikään” -teemaretki perustuu Tove Janssonin samannimiseen rakastettuun kuvakirjaan. Island Riddles vie Muumien ikimetsään ja tismalleen samoille rannoille, joilla Tovekin käveli lapsena. Reitille lähtiessämme saimme mukaamme kirjan sekä lähtiessäsi mukaasi kirjan sekä 14 arvoitusta, jotka ratkottiin reitillä metsän halki.

Kovin paljon en radasta voi paljastaa, mutta sen voin sanoa, että mukavaa oli. Luulen, että parhaimmillaan tämä olisi perheen yhteisenä aktiviteettina, parhaiten toimisi varmaankin alakouluikäisten kanssa. Näin koko perhe voisi kulkea ja ratkoa rataa yhdessä.

Reitillä ei ole koskaan kahta ryhmää samaan aikaan, joten rauhallinen kulku on taattu. Jokainen ryhmä saatellaan ohjeineen mukaan reitille ihan henkilökohtaisesti.

Lounas laavulla

Reitin kierrettyämme istuimme vielä pitkään laavulla ja söimme myöhäisen luontolounaan: saaristolaisleipää inkiväärisilakalla ja lohisalaatilla, sekä pannukakkua mustikkahillolla. Söin ihan rehellisesti sanottuna niin paljon, että napa poksui.

Reitin kiertämiseen meni useampi tunti, joten nälkä oli ehtinyt jo tullakin. Taivaalta oli lisäksi sadellut vähän vettä, minkä huomasi märistä lapasista laavulla. Vaatteet kuivuivat nuotion äärellä, kun mutustimme lounastamme onnestamme ja pohdiskelimme, kelle reittiä voisi suositella.

 

Illaksi ajoimme kotiin. Olo oli rentoutunut ja virkistäytynyt, eli kaksi kahdesta tavoitteesta toteutui.

Käsintehdyt konvehdit toimme seuraavana päivänä vanhemmille Kouvolaan tuliaisiksi, ja itse jäin haaveilemaan eräästä keraamisesta purkista, joka jäi yhden antiikkikaupan ikkunaan. Onpahan hyvä tekosyy lähteä pian uudestaan staycationille.

Porvoon kaupunki on hyvä reissukohde niille, jotka tykkäävät sellaisesta sympaattisesta, lämpimästä ja nostalgiahuuruisesta sekä kahvintuoksuisesta kaupunkifiilistelystä. Porvoon saaristoa suosittelen rauhaa rakastaville, merifaneille sekä kaikille niille, jotka ovat elämässään vaikuttuneet joko Saariston lapset -sarjasta, Muumipapasta ja Merestä tai Myrskyluodon Maijasta.

Itse kuulun kumpaankin ryhmään. On ilo, kun ei tarvitse valita kaupunki- ja luontomatkailun väliltä.

-Henriikka

Lue lisää Staycation-vinkkejä Porvooseen

Kuvien edit: Toni Eskelinen

Meille, joilla on resursseja auttaa

Kaupallinen yhteistyö: World Vision & Asennemedia

Olen ollut vähän huolissani siitä, että tämän erikoisen vuoden aikana ihmiset ovat kääntyneet sisäänpäin.

Tiedän, että todella monilla on ihan oikeasti vaikeaa enkä vähättele missään nimessä sitä huolta, mitä tämä kaikki on aiheuttanut. Huomaan kuitenkin, että myös ne, jotka eivät ole olleet suurimmassa hädässä, ovat kääntyneet uudella tavalla itseään ja pientä piiriä kohti. Kun muihin ei saa pitää fyysistä läheisyyttä, tulee henkinenkin läheisyys ottaneeksi takaiskua. Kriisin alussa yhteisöllisyys ja avunantaminen tuntui korostunen, mutta enää sellaisia merkkejä ei ole ollut ilmassa. Varmasti itsellänikään riittävissä määrin.

On inhimillistä, että maailmaa ravisuttavat kriisit saavat katseet kääntymään omiin läheisiinsä. Mitä minulle käy, miten tämä vaikuttaa lähipiiriini? Sekin on kuitenkin totta, että kovimmin maailmankriisit iskevät niihin paikkoihin ja niihin ihmisiin, joilla on muutenkin vaikeaa. Miljoonat lapset elävät vaarallisissa oloissa ympäri maailmaa, ja he joutuvat valitettavasti usein vaikeimpaan asemaan myös tällaisissa maailman ravisteluissa.

Laitoin tähän kirjoitukseen kuvituskuviksi kuvia näistä turvattomissa oloissa asuvista lapsista, sekä kontrastina omia lapsuudenkuviani. Onhan se herättävää nähdä näitä kuvia vieri vieressä. Minä sain elää turvallista, onnellista lapsuutta. Saisivatpa tulevaisuudessa niin tehdä aivan kaikki maailman lapset.

Aloitin syyskuussa pidemmän yhteistyön Suomen World Visionin kanssa. Se tuntuu tosi hyvältä. Minulla oli itselläni kasvanut kevään ja kesän mittaan sellainen turhautuminen, että kuinka voisin auttaa eniten maailmantilasta kärsiviä, kun itselläni olisi siihen mahdollisuus.

World Visionin toiminta on itselleni tuttua vuosien takaa ja vihdoin ryhdyin kuukausilahjoittajaksi.

Usein tällaisten outojen maailmantilanteiden, luonnonkatastrofien ja muiden poikkeusolojen keskellä mietin, että mitenhän lapset jaksavat. Että mitenhän he pienet ja viattomat kestävät kaiken fyysisesti ja henkisesti, kun se tuntuu olevan aikuisillekin valtavan rankkaa. Siksi valitsin auttamisen kohderyhmäksi nimenomaan maailman lapset, ja vielä heistä ne, jotka ovat jo muutenkin turvattomimmassa asemassa.

World Vision

Minulle itselleni tuli yllätyksenä, miten tuntematon järjestö World Vision vielä Suomessa on. En tosin itsekään muista, mitä kautta itse olen päätynyt joskus sen toimintaa seuraamaan.

Tässä kiteytetysti järjestöstä:

World Vision on kansainvälisesti maailman suurin kummilapsijärjestö, joka toimii yli 90 maassa. Vaikka Suomessa tunnettuus onkin vielä maltillista, se on myös yksi maailman suurimmista avustusjärjestöistä.

Kehitysyhteistyötä tehdään pysyvään muutokseen tähtäävinä 10-15 vuoden projekteina maailman köyhimmissä maissa, pääosin Afrikassa ja Aasiassa. Lisäksi käynnissä on aina lyhyempiä teemaprojekteja eri puolilla maailmaa. Työn tuloksia sekä tehokasta varojen käyttöä valvotaan puolueettomien tahojen toimesta erittäin tarkasti.

Tärkein auttamistapa on kummius, jossa suomalainen kummi tukee kehitysmaan lasta ja hänen kyläyhteisöään kuukausilahjoituksella. Tällä hetkellä kummeja on Suomessa lähes 14 000. Mutta yhtä lailla World Vision myy myös eettisiä lahjoja, kerää katastrofiavustuksia ja ottaa tukea vastaan myös kuukausilahjoituksina. Halusin itse ryhtyä nimenomaan tällaiseksi kuukausilahjoittajaksi, jolloin raha menee aina kulloinkin sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Kuukausilahjoittajana summa voi myös olla pienempi, minimissään 10 euroa kuukaudessa.

Suuressa kuvassa pyritään vaikuttamaan maailman kriittisimpiin haasteisiin, jottei apu olisi laastarin kaltainen, vaan pidempiaikainen ja pysyvämpi. Näitä haasteita ovat köyhyys, väestönkasvu, ilmastonmuutos, ihmisoikeudet ja kaupungistuminen.

Keitä World Vision auttaa?

Apu kohdistuu lapsiin, World Vision suojelee ja puolustaa lasten oikeuksia.

– Pähkinänkuoressa autettavia ovat köyhät yhteisöt kehitysmaissa, lapset katastrofien keskellä, tytöt silpomisuhan alla (ehkä joku tietää #pelastapimppi-kampanjan?), kaduilla ja slummissa elävät lapset ja pakolaislapset.

Kuukausilahjoituksella autetaan kaikkein vaarallisimmissa olosuhteissa eläviä lapsia projektiluontoisesti, esimerkiksi entisiä lapsisotilaita tai slummeissa ja jengisotien keskellä eläviä lapsia. Nämä ovat niin rajuja ja vaikeasti käsitettäviä asioita, että nousee kyyneleet silmiin ja iho kananlihalle, vaikka totuudesta ei pysty käsittämään puoliakaan.

Konkreettisia esimerkkejä kenttätyöstä ja avusta

Ajattelin, että selkeintä kirjoittaa myös esimerkein auki, mitä World Vision tekee. Moni näistä asioista on niin käsittämättömiä ja niin pohjattoman surullisia, että meinaan ajautua raivon partaalle. Siksi kai yritänkin tehdä edes jotain auttaakseni.

Upotan tähän ensimmäiseksi videoklipin teille nähtäväksi, niin pystytte vähän paremmin hahmottamaan esimerkin kautta, minkälaista työtä World Vision ihan oikeasti, konkreettisella tasolla tekee.

Katulapset (Uganda)

Abdulin tarina on yhden katulapsen tarina. Katulapsia riittää maailmassa itkettävän paljon. World Vision tekee tällä hetkellä katulapsityötä Ugandassa, Busian alueella.

Alueen viranomaisia ja yhteisöjä koulutetaan lastensuojeluun ja lasten oikeuksiin liittyvissä asioissa, minkä lisäksi katulapsille järjestetään ammattikoulutusta, jotta he saisivat turvallisen elinkeinon ja elämänlangasta kunnolla kiinni. Lisäksi World Vision auttaa löytämään katulapsille uusia koteja.

Katastrofit (viimeisimpänä Beirut & Idai)
Katastrofin sattuessa World Vision auttaa hätäavun keinoin, jakaa puhdasta vettä, ruokaa, huopia ja muita perustarvikkeita, sekä auttaa jälleenrakennuksessa. Tärkeää on myös se, että järjestö pyrkii suojelemaan erityisesti lapsia katastrofin keskellä.

Silpomisen vastainen työ (Kenia & Somalia)

Silmpomisen vastaisesta työstä olenkin puhunut vuosien saatossa paljon.

Keniassa koulutetaan tyttöjä ja heidän yhteisöjään silpomisen vaaroista. Tytöille rakennetaan asuntoloita turvaamaan koulunkäynti ja vaihtoehtoisia, väkivallattomia aikuistumisriittejä järjestetään tytöille. Entisiä silpojia koulutetaan uusiin ammatteihin, mikä on olennainen yksityiskohta, mitä en ole koskaan ennen tullut ajatelleeksi.

Somaliassa keskitytään aluksi tiiviiseen yhteistyöhön viranomaisten ja erilaisten vaikuttajien kanssa. Koulutuksia järjestään uskonnollisille johtajille, opettajille, vanhemmille, pojille ja tytöille.

Väkivaltaiset konfliktit (Kongon Demokraattinen tasavalta)

Kongossa, aivan Ugandan ja Ruandan rajalla, on käynnissä 3 vuoden projekti väkivaltaisten konfliktien keskellä elävien lasten auttamiseksi. Alueella hallituksen ja kapinallisten joukot ovat taistelleet yli 20 vuotta, minkä vuoksi alueen perheet kärsivät viljelymahdollisuuksien, veden, terveydenhuollon ja koulutuksen puutteesta. Tämän lisäksi koko alue kärsii epävakaista sääoloista, ebolasta ja kolerasta. Lapsia siepataan alueella sotilaiksi.

Avun painopistealueet ovat Kongossa ruokaturvassa, hygieniassa ja lasten suojelussa.

Jengisodat (Honduras)

Myös Hondurasissa, maailman murhapääkaupungissa San Pedro Sulassa on käynnissä 3 vuoden projekti jengisotien keskellä elävien lasten auttamiseksi. Alue kärsii huumeisiin liittyvästä jengiväkivallasta, eikä asuinalueella ei ole valtionhallinnon tukea.

Avun painopistealueet ovat täällä nuorten työllistymisessä ja lasten suojelussa, mutta myös vaikuttamistyön kautta suhteiden luomisessa valtioon, yrityksiin, järjestöihin sekä mediaan, jotta alueelle saataisiin lisäresursseja.

Pakolaiset (Afganistan)

Kolmas 3 vuoden projekti pakolaisten auttamiseksi on Afganistanin länsiosassa, kolmella Heratin kaupungin alueella, jotka ovat vastaanottaneet maan sisäisiä pakolaisia. Maan yli 35 vuotta kestänyt konflikti, luonnonkatastrofit ja Covid-19 ovat kärjistäneen tilanteen todella vaikeaksi.
Ongelmia riittää toimeentulossa ja terveydenhuollossa, mutta myös lapsityövoiman käyttö ja lapsiavioliitot yleisiä, ja lasten koulunkäyntimahdollisuudet puutteelliset.

Avun painopistealueet ovat alueella toimeentulon turvaamisessa sekä terveys- ja saniteettipalveluiden kehittämisessä.

En tiedä, olenko ainoa, joka meinaa näitä faktoja lukiessa miltei lamaantua. Toisaalta näiden faktojen vuoksi en nimenomaan haluaisi lamaantua vaan toimia ja tehdä jotain! Haluaisin takaisin sitä yhteisöllisyyttä, jota koronan ensihetket toivat tullessaan, että haluttiin auttaa ja olla muita varten. Sitä tarvitaan nyt myös Suomessa, mutta etenkin koko maailmassa.

Me, joilla on resursseja auttaa, voisimme sen kyllä tehdä. Turvallisen lapsuuden pitäisi olla jokaisen lapsen oikeus.

Itse lahjoitan World Visionille 20 euroa kuukaudessa. Kymmenen euron minimisumallakin saisi jo paljon aikaan.

Lähtisitkö sinäkin kuukausilahjoittajaksi?

Esimerkiksi kympin voi aika moni meistä irrottaa kuukausibudjetistaan, kun taas jollekin maailman lapselle se tuo todella paljon apua ja turvaa.

Lahjoituksen tekeminen ei vie kuin pari minuuttia ja hoituu erittäin vaivattomasti ja turvallisesti. Voit tehdä sen täällä.

Lupaan, että jokaisesta kuukausilahjoittaksi ryhtyneestä lahjoitan 5 euron lisäsumman World Visionille kertalahjoituksena kuukausilahjoitukseni päälle. Kun olet ryhtynyt lahjoittajaksi, kommentoi siis anonyymisti tai nimimerkillä vaikka sydän-hymiö kommenttiboksiin tai laita minulle viestiä vaikka Instagramissa, niin tiedän sinun ryhtyneen avunantajaksi.

Ei vaivuta liikaa oman pään sisään, ei käännytä sisäänpäin. Pyritään pitämään silmät ja sydän auki sekä auttamaan aina, kun mahdollista.

Minulla on eräs ystävä, joka hinaa sammahtaneita autoja tien vieriltä varmaan viikoittain. Ihmettelin pitkään, että miten ne hajonneet autot aina sattuvat hänen kohdalleen, kunnes tajusin: muiden silmät ja sydän eivät ole vain yhtä valppaita auttamaan. Siellä niitä ihmisiä on autettavana, kunhan vain nostamme katseemme omasta reitistämme ja ymmärrämme antaa apuamme.

-Henriikka

Lue lisää ja ryhdy World Vision -kuukausilahjoittajaksi täällä. Kiitos <3

Muut kuin omat lapsuudenkuvani: World Vision

Haaveilen

Mietin eilen unelmia ja haaveita. Mistä tällä hetkellä ylipäänsä unelmoin.

En ollut miettinyt asiaa tiedostaen sitten vuodenvaihteen, joka on klassisesti sellaista uuden alkujen aikaa. Tiedän, että toisilla syksy on nimenomaan se hetki, kun uusi sivu tuntuu kääntyvän elämässä, mutta itselläni syksyt menevät jotenkin aina niin humisten ohi, että uudenvuodenaatto ja vuoden ensimmäinen päivä ovat aina olleet erityisiä. Silloin olen pyhittänyt aikaa uuden tulolle ja lähihistorian pohtimiselle. Tulevaisuuden haaveille.

Tietysti haaveilen silti ympäri vuoden. Haaveiluni konkretisoituu nykyisin aika vikkelästi suunnitteluksi, mutta välillä onnistun jopa sellaisessa tavoitteettomassa unelmoinnissa. Se vaatii aikaa ja rauhoittuneen mielen, mutta onnistuessaan saa koko mielen siivilleen.

Mistä sitten ihan oikeasti tällä hetkellä haaveilen?

Meni hetki saada niistä ajatuksista kiinni konkretian tasolla, sillä olen tällä hetkellä aivan älyttömän onnellinen. Huomaan, että haaveiluni on ollut siksikin melko maltillista.

Sen lisäksi, että onnellisuutta on riittänyt, aika on kulkenut kaiken lisäksi tosi hitaasti. Miten harvinaislaatuinen yhdistelmä! Tämän vuoden kuukaudet ovat tuntuneet vuosien mittaisilta, jokaiseen on mahtunut niin paljon muistoja, ettei esimerkiksi helmikuu tunnu enää tältä vuodelta ollenkaan. Olen vellonut hitaassa ajassa, keinunut ohikulkevissa mutta myös pitkään pysyvissä hetkissä ja nauttinut olostani. Nauttinut itsestäni.

Tällä hetkellä haaveilen eniten siitä, että onni kantaisi. Sen ei tarvitse olla ainaista iloisuutta, pysyvää kepeyttä, vaan voi tietysti muuttaa muotoaan elämän kuljettaessa. Mutta onnellisuuden ja toiveikkuuden toivoisin olevan rinnallani aina.

Sen lisäksi haaveilen, että pysyisin näin terveenä. Vihdoin pari vuotta vihotellut häntäluuni ja vuosia kipuillut selkäni ovat olleet hyvällä tolalla. Niskakaan ei huuda, kunhan muistan asettaa läppärini ergonimisesti.

Sitten on suuri, konkreettinen haave: oma talo, joka tuntuisi kodilta. Tajusin ensi kerran jo useita vuosia sitten, että haluan ehkä jossain vaiheessa muuttaa maaseudulle tai ainakin keskustasta syrjemmälle. Välillä edelleenkin hätkähdän sitä totuutta, että nyt sitä taloa ihan oikeasti etsitään.

Sen lisäksi haaveilen rutiinien löytymisestä, elämän rauhoittumisesta ja jonkunlaisen tasapainon tunteen löytymisestä luokseni. (Tiedän, ei saisi käyttää tuollaista passiivista ilmaisua, kuin en itse olisi päävastuussa sen löytymiseen.) Olen elänyt aikani aika vauhdikasta, totaalisen rutiinitonta elämää ja olisi mukava vaihteeksi vähän asettua. Se kuitenkin vaati edellisen kohdan täyttymistä, sillä tänne keskustakotiin en enää osaa, en ehkä ole koskaan osannutkaan, luoda rutiineita ja tapaa olla. Tämä on ollut tällainen välitila – tärkeä, intensiivinen, rakas ja visuaalinen kokemus ytimestä.

Edellistä liipaten huomaan haaveilevani usein siisteydestä, siivoamisesta. Siivoan, kun minulla on rauhallinen olo ja vapaa-aikaa. Ehkä molempien puutteesta on kielinyt se, että nuoruuden aktiivisiivoja on ollut piilossa viimeiset, hmm, 6 vuotta?

Haaveilen myös siitä, että uuden kodin löydettyä löytäisin kotiini sopivat vuokralaiset. Kaksi tässä kai parhaiten asuisi. Sellaiset keiden kanssa ei tarvitsisi vääntää, jotka arvostaisivat vihreää kattoa ja jotka ilahtuisivat, kun jätän heille skumppapullon jääkaappiin uuden kodin kunniaksi. Jotka asuisivat elämänjälkiä toki jättäen, mutta kotia kunnioittaen.

Sitten haaveilen perheestä. Lapsista. Että olisin joskus äiti. Naimisiinmenosta, kihloista ja muusta en osaa niin haaveilla, en ole koskaan osannut, mutta vanhemmaksi tuleminen on aina ollut sellainen pysyvä haave, niin kuin vaikka maailmanrauhan toivominenkin. Olen aina tiennyt, että se tuntuisi mukavalta ajatukselta, jos mahdollisuus siihen siunaantuisi ja jos elämä olisi kaikelle riittävän mallillaan.

Haaveilen myös säilyttäväni ja syventäväni ystävyyssuhteeni. Elämässä olisi kai parasta olla sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saan olla oma itseni. Jotka ovat ihan itsejään kanssani. Olen nähnyt lähipäivinä useaa ystävääni, eilen lounaalla ja tänään aamiaisella ja illaksi olen menossa vielä illalliselle porukala, ja olen iloinnut heistä jokaisesta. Tuntuu, että olen herännyt jostain vuosia kestäneiltä päiväunilta uudenlaisella sosiaalisella sykkeellä. Kovin montaa ystävää en kaipaa, monta kohtaamista viikossa tuntuu usein jo vähän liialta. Mutta se ei tarkoita, etten kaipaisi heitä, ystäviä.

Seikkailuja olen saanut paljon, joten niistä en ehkä osaa niinkään juuri nyt unelmoida, vaikka toivoisinkin niiden jatkuvan elämässä pieninä tai suurina. Sen sijaan taidan haaveilla rauhasta, tyyntyneestä sykkeestä, ulkoilusta ja hyvänmielen liikunnasta.

Sitten on vielä läjä sellaisia tosi konkreettisia haaveita, niin kuin käytettynä löydetty, edullinen kajakki, sekä ihkaoma splitboard, joka olisi tällaiselle lyhyehkölle riittävän lyhyt. Ja kuivapuku. Ja ehkä märkäpukukin. Ja omat pelastusliivit! Sen lisäksi toivoisin Bezzerwizzer-peliin lisäkysymyksiä sekä suuret juhlat, joiden järjestelyihin voisin pitkästä aikaa panostaa. Muuta en taida nyt keksiä.

Tietysti mielessä on aina sellaisia maailmanrauhan kaltaisia suuria haaveita, kuten ilmastonmuutoksen pysäyttäminen, koronan nujertaminen ja kaikki muu haasteellisempi ja monimutkaisempi. Mutta en tiedä osaanko käyttää niiden kohdalla edes sanaa ”haaveilu” kovin helposti – ne ovat enemmänkin taisteluita, systemaattista työtä paremman eteen. Jos haluan heittää ajatukseni vapaalle ja liitoon, paineetta liitelemään, en ajattele ilmastonmuutosta. Minulla ei riitä sellaiseen virkistäytymiseen voimavarat.

Haaveilu kantaa pitkälle. Välillä mietin, että jos mieleni antaisin minun haaveilla sellaisista epärealistisen tuntuisista asioista, veisikö elämäni myös todennäköisemmin mahdottomiakin asioita kohti tehden niistä mahdollisia. Ehkä. Omat unelmani ja haaveeni ovat kuitenkin aina olleet pitkälti sellaisia, joiden tiedän olevan mahdollisia.

Haastavimmalta tuntuu löytää se rauhanomainen arki, jossa on tilaa ja aikaa siivoukselle, kalastukselle ja kirjojen lukemiselle. Jään kaiholla odottamaan, käykö se toteen.

(Tein sen taas: käytin passiivista muotoa, kuin asia ei olisi muka minusta kiinni.)

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen
Paita, housut & korvikset / Yo Zen, kengät / second hand

2 viikon ruokahaaste: kohti kotimaisempia ja kestävämpiä ruokaostoksia

Kaupallinen yhteistyö: K-ryhmä & Asennemedia

Kaupassa käynti ja ruokaostokset, niin omien kuin muidenkin, ovat mielenkiintoisia asioita. Se koskettaa meitä kaikkia, mutta silti kaikilla on aivan omanlaiset tapansa toimia.

Olen ollut kaksi viikkoa aivan uudenlaisella ruokahaasteella. Enää en harrasta ollenkaan sellaisia kieltohaasteita kuten ennen (”ei sokeria, ei herkkuja”…) ja muutenkin pyrin siihen, etten enää kieltäisi itseltäni mitään enkä loisi mitään selkeitä sääntöjä. Sen sijaan keskityn ruokaostosteni kotimaisuuteen ja ilmastoystävällisyyteen, missä mieluusti kehittyisin ihan mestariksi saakka.

Nyt kun haaste on ohi, ja testeistä olisi tarkoitus luoda rutiineita, käyn vähän läpi koko haasteen onnistumista.

Haaste pähkinänkuoressa

Kävin kahtena peräkkäisenä viikkona Ruoholahden K-Citymarketissa tekemässä viikon ruokaostokset. Ruoholahden Cittari on lähin iso kauppani, joten päädyin sinne, vaikka tavallisesti ostospaikkani saattaakin vaihdella monien kauppojen välillä.

Lisäksi valitsin K-ryhmän kaupan sen vuoksi, että minulla on käytössäni K-Ruoka-sovellus, jonka kautta pystyy näkemään omaa ostokäyttäytymistään jopa viikon syklillä. Sen lisäksi, että app kerää yhteen Plussa-edut, kuitit ynnä muut, se mittaa käyttäjänsä ilmastoystävällisyyttä ja ostosten kotimaisuustasoa. Näihin kahteen viimeiseen keskityin itse.

Ensimmäisenä viikkona tein ostokset aivan normaaliin tapaan, miettimättä sen enempää. Toisella viikolla kävin ekan viikon datan läpi sovelluksesta suht tarkkaan ja menin sitten kauppaan vähän valaistuneempana: pyrinkin toisella viikolla valitsemaan yhä kotimaisempaa ja yhä ilmastoystävällisempää ruokaa, jotta saisin ostoskärryjeni sisällöstä yhä vähähiilisemmän ja kotimaisemman. Nyt toisen viikon jälkeen olen luonnollisesti syynännyt läpi uudet ostokseni ja saanut tietoa siitä, onnistuinko parantamaan tottumuksiani.

Alkufiilikset

Pidän itseäni suht tiedostavana ja kestävänä kuluttajana. Tiedostan kyllä senkin, että opittavaa on, ja etten ole missään nimessä edes lähellä täydellistä. Mutta jo se, etten ole syönyt vuosiin lihaa ja kanaa silloin tällöin nautittua poroa ja riistaa lukuun ottamatta, on auttanut omien päästöjen tiputtamisessa kovasti. Olin kuitenkin kiinnostunut tietämään, keinunko tällaisessa tyytyväisessä kestävyyden kehdossani ihan suotta – mitä jos ostokäytökseni onkin paljon kestämättömämpää kuin luulen?

Oli mukava saada faktaa mutuilun sijasta.

Ensimmäinen viikko

Olimme juuri tulleet reissun päältä takaisin Etelä-Suomeen, joten ostosten määrä oli suuri. Ostoskoriin lapattiin paljon kaikenlaista jugurteista kalaan ja pähkinöistä kasviksiin.

Tiedän jo entuudestaan, että varmaan puolet kauppa-ajasta, ja varmaan rahastakin, menee aina hevi-osastolla. Rakastan hedelmiä ja vihanneksia ja voisin hamstrata aina kaikki herkulliset sesonki-satsumat ja muut herkut koriini sen kummempia miettimättä.

Kalan kanssa olen tehnyt jo alkuvuonna päätöksen, että ostan enää vain kestävää kalaa. Suomalainen kirjolohi on onneksi nykyisin tällaista, minkä lisäksi ostan usein järvikalaa.

Ostoksia oli mukava tehdä, vaikka tajusin jo ostovaiheessa, että avokadot taitavat olla melkoinen taakka ostoskorissani, kuten myös juustokimpaleet ja jättimäinen törpylä turkkilaista jugurttia. Odotin kuitenkin innoissani ja yllättävän inspiroituneena tietoa, joita tulisin appista saamaan.

Ilmastoystävällisyyteni osoittautui olevan vallan hyvällä tasolla, mikä oli mukava huomata. Toki appissa vertaillaan muihin suomalaisiin ja heidän ostokäyttäytymiseensä, mutta pystyy siellä luomaan myös omankin tavoitteen.

Sen sijaan melkoinen järkytys oli, kun huomasin ostamieni ruokien kotimaisuusasteen olevan melko heikko. Mitä ihmettä? Olen kuvitellut olevani suomalaisuuden kannattaja, mutta yhtäkkiä katsoinkin numeroita selkä seinää vasten tajuten, että aivan totta, aika moni tuote oli kyllä kestävä sinänsä mutta tänne ulkomailta rahdattu.

Hyviä ilmastopisteitä tuli muun muassa perunoista, valitsemastamme kalasta ja muun muassa kotimaisista ompuista. Ostoskorissa oli runsaasti sellaista, jotka sinne saavat jäädäkin.

Sen sijaan kehnojakin ilmastopisteitä sateli: avokadot ovat ekologisesti melkoinen haaste, sillä ne vaativat niin paljon vettä kasvaakseen. Lisäksi niihin liittyy muutenkin paljon eettisyysongelmia niiden suosion kasvettua niin räjähdysmäisesti, että ehkä voisin taas ottaa ostotaukoa niistä (eihhhhh!) Tietenkin on todettava, että esimerkiksi verrattuna naudanlihaan, avokadon hiilijälki on suht pieni.

Se mikä yllätti, oli esimerkiksi satsumien ja luomusitruunoiden ilmastojälki: järjellä kun ajattelee, niin totta kai ulkomailta rahdatatut, eksoottiset hedelmät vievät palan ilmastosta, mutta sitä en niin aktiivisesti ole ajatellut kuin vaikka maitotuotteita. Toki tässäkin on muistettava, että hedelmien hiilijalanjälki on silti huomattavan pieni verrattuna esimerkiksi niihin maitotuotteisiin, ja yksittäisen tuotteen hiilijalanjäljestä kuljetuksen osuus on tosi pieni, koska logistiikka on nykyisin tosi tehokasta. Alkutuotanto määrittää pitkälti tuotteen hiilijalanjäljen.

Myös kaksi pientä, ulkomaista juustokimpalettamme saivat luvut punaiselle. Juusto on selkeästi se oma haastekohta ilmastoasiassa. Jostain tutkimuksesta luin, että juusto saattaa hyvin olla ilmastolle kestämättömämpää kuin liha – tätä täytyisikin tutkia enemmän. Tiedostan, että tämä on itselleni se kaikista vaikein paikka. Rakastan juustoa. Ja vaikka tiedän, ettei omat intohimot saisi mennä ilmaston edelle, on se silti hankalaa. Tekee mieli sopertaa, että minähän en ole lentänytkään yli 2 vuoteen, että kai minä nyt juusto saan… mutta, mutta…

Siitä sen sijaan yllätyin, että luomu- ja vapaan kananmunat olivat niin pieni ilmastopäästö. Olin kuvitellut niiden sitovan paljon enemmän.

Ensimmäisestä viikosta jäi kuitenkin innostunut olo. Tässähän ollaan aivan hyvällä tiellä, mutta vielä on paljon tehtävääkin. Jes.

Toinen viikko

Toisen viikon ostokset olivat selkeästi vähän pienemmät, sillä edellisviikolta oli jäänyt jonkun verran yli, joten hävikkiruokaa oli tiedossa. Yleensä viikon ruokaostoksemme (2 hlö) maksaa noin 120–150 euroa, tällä viikolla vain 70.

Olin varannut hyvin aikaa ja valinnut sellaisen hetken, että on oikeasti energiaa miettiä parempia valintoja kaupanhyllyillä. Se kannatti, sillä uuden oppiminen on aina aikaa ja vaivaa vievää, vaikka olisikin mukavaa.

Hevi-osastolla pyrin löytämään pelkästään kotimaisia hedelmiä ja marjoja. Sesonkiviikunoiden sijaan valitsin rasiallisen puolukkaa, ja suurimman osan eksoottisista hedelmistä jätin valitsematta. Tomaatit, paprika, kurkku, salaatit, yrtit ja idut löytyivät helposti kotimaisena. Päätimme tehdä pakasteessa olevasta kalasta kalasoppaa, joten juureksiakin nappasimme kärryihin: lanttua, keltajuurta, palsternakkaa, porkkanaa ja perunaa.

Huomasin, että tuorekalatiskiltä löytyi kotimaista kalaa paremmin kuin valmiiksi pakatuissa. Valitsimme tällä kertaa suomalaisia ahvenfileitä, varsinaista luksusruokaa. Kasviproteiineista valkkasimme suomalaista tofua sekä härkistä. Senkin huomasin ekalla viikolla, että maidosta tehdyt kasviproteiinit ovat luonnollisesti ilmastolle kuormittavampia.

Juustosta en ollut vielä valmis kokonaan luopumaan, mutta valitsin kuitenkin suomalaisen. Jälkikäteen ajateltuna olisi tietysti pitänyt valita kotimainen luomujuusto. Myös jugurtti- ja kermahyllyllä vaihdoin vegaanisiin: ruokakerman sijasta valitsin kasvipohjaisen ja turkkilaisen jugurtin sijaan kärryyn lähti soijajugurtti. Joku seuraaja vinkkasikin IG stoorieni jälkeen, että soijajugurteistakin olisi löytynyt suomalainen vaihtoehto – tätä en tiennytkään! Kotimaiset kauragurtit ovatkin jo entuudestaan tuttuja.

Keskittyminen tuotti tulosta. Sekä ilmasto-, että kotimaisuusaste ottivat harppauksia eteenpäin. Vaatiihan se toki kompromisseja, mutta ei välttämättä kerralla mitään mullistavaa. Uskon, että muutosta kannattaa ylipäänsä tehdä totutellen ja pienin harppauksin, jos halutaan kokeilusta rutiineita. Jos olisin lapannut kärryihini suoraan pelkästään juureksia ja vegaaniruokaa, olisi viikosta saattanut tulla haastava, ja ostoksista viikon kokeilu.

Juustomöllykkä tönötti ilmastosyöppöjen ykköspaikalla. Se pisti edelleen. Tälle pitää selkeästi tehdä vielä jotain. Muita selkeästi muiden yli pompanneita ilmastorasitteita oli sesonkisatsumien pussi sekä kylmästä myytävä luomuappelsiinimehu. Myös rypsiöljy vei yllättävästi ilmastovaroja, mutta toisaalta sen käyttö jakautuu todella monelle viikolle.

Fiiliksiä haasteen jälkeen

Tässä vaiheessa (juuston lisäksi) tämä on tällaista melko yksityiskohtaista speksaamista, josta ei kannata liikaa ahdistua. Ihan varmasti aion välillä itsekin ostaa satsumia ja luomusitruunoita, kuten myös appelsiinimehua. Oli vain mukavaa ja kiinnostavaa tarkastella ihan faktatiedon kanssa, kuinka mikäkin ostos oikeasti vaikuttaa. Sitä kun harvoin kovin tarkasti tulee ajateltua.

Appia käyttäessä kannattaa muistaa, että se antaa hyvän suunnan. Kauppiasvetoisissa K-kaupoissa on usein suoraan kauppiaan viljelijältä tai lähituottajalta ostamia tuotteita, eikä niistä välttämättä ole vielä täydellisiä tietoja. Koska ilmasto- ja kotimaisuustaso määritetään verrokkiryhmään nähden, ne voi viikosta toiseen heilahtaa myös tästä syystä. Kuitenkin, kokonaiskuvan ja suunnan palvelusta saa hyvin. Suosittelen tätä pikemminkin sellaiseen laajempaan tutkimukseen ja pohtimaan ”onnistuisinko muuttamaan valintojani kestävämmäksi esimerkiksi puolen vuoden aikajaksolla?”

Mutta yllättävän paljon sitä pystyy saamaan aikaiseksi yksilötasolla. Se tuntuu kyllä hyvältä ja riemulliselta. Tietenkin kannattaa kaiken lisäksi toivoa kaupan valikoimiin kotimaisia, kestäviä suosikkituotteita, jolloin muutkin tarttuvat niihin helpommin. Yleensä pystymme aina vaikuttamaan enemmän kuin aluksi uskoisimme.

Myös sen huomasin, että suuren kaupan valinnassa on se hyöty, että valikoimaa ihan todella löytyy: esimerkiksi kestävän kalan valitseminen ei ole joka lähikaupassa aivan yhtä helppoa. Toisaalta taas ihmiset kulkevat usein suuriin kauppoihin useammin autolla, mikä taas vesittää aika paljon päästöjen vaikutusta kokonaisuudessa. Kulje siis mieluummin jalkaisin tai vaikka fillarilla!

Pieni mutta itselle suurelta tuntuva asia oli myös, että muistin toisella kerralla ottaa mukaani omat kauppakassit. Parasta. Sen lisäksi kannattaa esimerkiksi muistaa, ettei hevi-osaston hedelmiä tarvitse välttämättä aina pussittaa vaan hintalapun voi lätkäistä hedelmän tai vihanneksen päälle suoraan. Nykyisin kaupoissa jaetaan myös paperi- ja biojätepusseja, joita voi myöhemmin käyttää biopusseina. Näihin ei kovin tiukkaan kannata kuitenkaan lätkäistä sitä kauppatarraa, sillä muovinen tarra ei ole biohajoava ja se tulisi irrottaa ennen käyttöä.

Ehdoton oppi haasteessa oli myös se, että kauppaan kannattaa mennä riittävästi syöneenä muttei ähkyssä. Näin ollen kaikkiin mielitekoihin ei tule tartuttua ja on virtaa valita paremmin.

Ovat ajat kyllä muuttuneet. Kymmenen vuotta sitten aloin ehkä hiljalleen miettiä näitä kestävyysasioita, mutta tämä taso on kyllä iskenyt päälle aivan parin vuoden sisään. Kaiken tiedon ja oppimisen tahti on ollut viimeisinä vuosina niin luja ja kiihtyvä, että välillä tulee sellainen olo, että kunpa ei tarvitsisi ajatella yhtään mitään ja voisi mennä kauppaan ja heittää koriin HK:n sinisen lenkin ja pari kaljaa.

Onneksi sentään huomattavasti suuremman osan ajasta pystyn pohtimaan, että tällainen elämäntapa on innostavaa. Välillä siihen on resursseja ja voimavaroja enemmän, välillä vähemmän, mutta suunta on kuitenkin koko ajan eteenpäin ja kohti parempaa. Toivoa kirkkaammasta tulevaisuudesta on, kunhan sitä jaksaa pitää yllä – niin yksilöt, mutta eritysesti suuremmat tahot ja toimijat. Jokaisella meillä on mahdollisuus vaikuttaa, ja se kyllä tuntuu tosi hyvältä.

Jos teillä on omista ruokatottumuksista ja niiden muutoksista hyviä pointteja, niin arvostan tosi kovasti, jos jätätte kommenttiboksiin ajatuksia kaikkien luettavaksi. Olisi muutenkin kiva kuulla, millaista tällaista haastetta oli seurata. Ahdistiko vai innostiko, kiinnostiko vai puuduttiko?

Kaikkea hyvää sunnuntaihin ja pian alkavaan uuteen viikkoon!

-Henriikka

K-Ruoka-sovelluksen saa ladattua app-kaupoista haulla ”K-Ruoka”. Lue lisää appista tästä.