arkisto:

lokakuu 2020

Saan elää niin kuin tahdon

Luin eilen Idan blogijutun “Ajatuksia omannäköisestä elämästä”. Se oli tunteita herättävä kirjoitus, uppouduin lukuminuutteihin täysin.

Ida kirjoitti myös meidän vuoden 2019 motostamme: “Mitä välii kaikki?” Hauskaa, että senkin syntyhetkistä on melkein kaksi vuotta. Istuimme silloin nyt jo lopettaneen Hykke-kahvilan levollisessa tunnelmassa ja ränttäsimme. Silloin harteilla oli aika paljon enemmän kuin nyt, tai ainakin todella paljon eri asioita kuin nyt. Kirjoitin itsekin silloin motosta ja mitä sillä käytännössä tarkoitimme.

On mukava ymmärtää, että tuo lause on kantanut. En ole seilannut holtittomasti eteenpäin, vaan olen kulkenut eteenpäin yrittäen pysyä suunnassa, olen pyrkinyt suuntaan joka tuntuu minulle oikealta. Olen elänyt omannäköistäni elämää. Minun elämääni.

Usein vahva oma tahto ja päämäärätietoisuus sekoitetaan siihen, että eläisi muiden kustannuksella. Moni sävähtää kuullessaan rohkean mielipiteen tai kuinka joku lausuu varmana tulevaisuudenhaaveensa ääneen. Luottaen siihen, että sen toteutuminen on mahdollista.

Yleensähän asia ei ole näin, päinvastoin. Itse ainakin koen itsekin saavani palasen, jos joku ympärillä eläjä onnistuu luomaan merkityksellisyyttä, tavoittaa päämääränsä tai uskaltaa rohkeasti unelmoida.

Epäonnistumisen pelkohan on niin lamauttava voima, että on aina miltei vangitsevaa huomata, että joku toimii siitäkin huolimatta. En usko, ettei heitäkin pelottaisi. He silti toimivat.

Välillä sekoitun itsekin vahvoista ajatuksista. Alan automaattisesti ajatella, että minunkin kuuluisi ajatella samoin, kun joku argumentoi mielipiteensä ja esittää asiansa taiten. Tai vaihtoehtoisesti alan puolustaa, suojautua ja torjua, vaikka asia ei edes koskisi itseäni.

Seuraan Instagramissa kirjoittaja ja kirjoittamisen opettaja Erkka Mykkästä (@erkkamykkanen). Hän lukee tällä hetkellä Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet -kirjaa ja tekee siitä tarkkanäköistä analyysiä lukukokemuksensa edetessä. Huomasin oman ahdistukseni kasvavan, mitä pidemmälle analyysejä luin. “En ole valmis tällaiseen! Ahdistaa, ahdistaa! Olen ymmärtäväinen, mutta tämä ei sovi minulle!” tajusin mieleni lopulta mieleni huutavan. Sitten muistin, ettei minun tarvitse ryhtyä avoimeen suhteeseen. Se ei ole kirjan sanoma, Erkan sanoma, eikä kenenkään sanoma. Minä vain upposin niin laadukkaaseen analyysiin, että aivan unohdin sen. Upposin muuttuvaan maailmaan ja unohdin, ettei kukaan käske minua muuttua, vaikka maailma avartuisikin.

Saan elää juuri niin kuin tahdon. Mutta jos joku muu tahtoo elää toisella tavalla kuin itse elän, oli kyse sitten suhteista tai ihan mistä muusta tahansa, ei ole minun asiani osoitella sormella, turmella toista hänen valintojensa tähden. Sen sijaan voin oppia heiltä ja heistä, kaikesta koko ajan. Ja sitä olen kyllä tehnyt Erkan analyyseistä, koko Erkkaa edes tuntematta. (Tuntuupa oudolta puhutella etunimellä tuntematonta, mutta sukunimellä olisi vielä oudompi. “Koko Mykkästä edes tuntematta.” What?)

Tämä oli ehkä omituinen irrallinen esimerkki, mutta toivon että ajattelette tätä pikemminkin laajemmin, ei ainoastaan tähän yhteen esimerkkiin kietoen.

On IHANAA, että saa elää juuri niin kuin haluaa. Niin kuin itse haluaa.

Ja että sen todella voi tehdä toiset huomioon ottaen, mutta ilman sitä, että ottaa jokaisen ulkopuolisen mielipiteen huomioon. Neuvoja ja mielipiteitä riittää, elämiä on vain yksi.

Ainakin näitä maapallonpäällisia. Mutta se onkin sitten aivan toinen keskustelunsa sekin. Onneksi senkin suhteen saan uskoa aivan juuri niin kuin tahdon.

Ah, ihanaa. Vapauttavaa.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

neule / Voglia, koru /  Vuolas Circular Design

Rentouttava yhden yön staycation Porvoossa

Kaupallinen yhteistyö: Visit Porvoo

Nauratti, kuinka huojentunut olin, ettei viimeviikkoiseen kahden päivän Porvoon lomaan kuulunut ollenkaan maastopyöräilyä tai melomista. Tiedän, ne ovat ihan lempijuttujani, mutta varmaan intensiivinen kesä- ja syyskausi tekivät sen, että lokakuun lopun hämäränhyssyn laskeuduttua päälle, olen kaivannut vain rentoutumista ja virkistäytymistä.

Sain toden totta rentoutuakin näiden parin päivän aikana, kun hurautimme vajaa tunnin Helsingistä koilliseen ja tutustuimme paremmin sympaattiseen Porvooseen. Olin ollut kaupungissa muutamia kertoja ennenkin, mutta en vielä koskaan kunnolla ajan kanssa, enkä ikinä yökylässä.

Lähinnä söimme, nukuimme ja ihastelimme. Mitä sitä muuta ihminen kaipaisikaan virkistyäkseen?

Kahden päivän kaupunki- ja luontoloma Porvoossa

Porvoo on erityisen helposti saavutettavissa Helsingin lisäksi Kaakkois-Suomesta, esimerkiksi Kouvolasta, Kotkasta ja Lahdesta, mutta ei Tampereeltakaan aja paikan päälle kuin reilu pari tuntia ja Hämeenlinnastakin vain vajaa puolitoista. Myös julkinen liikenne toimii hyvin, ja bussit kärräävät paikalle luotettavasti.

Olen itse aina ennen ollut Porvoossa vain päiväreissulla tai ohikulkumatkalla, mutta nähtävää riittää kyllä useammaksikin päiväksi. Tälläkin kertaa jäi olo, että olisi voinut hyvin olla vielä pidempään, vaikka toisaalta tuntuikin, että sai kokea ihanan paineettomasti vaikka mitä.

1.päivä
Porvoon Vanha kaupunki ja jokiranta

Ensimmäinen päivä pyhitettiin pitkälti Vanhalle kaupungille. Sen tunnelma on aivan ihana, ja hyvin erilainen kuin ”uuden” Porvoon.

Porvoo on siitä uniikki, että kaupungissa on hyvin vähän mitään ketjuliikkeitä tai -ravintoloita. On mukavaa, kun voi haahuilla yksityisliikkeestä toiseen, ihastella antiikkikauppojen ikkunoita ja syödä hyvää ruokaa ja herkkuja yhdessä sun toisessa paikassa.

Lounas: Café Cabriole (Piispankatu 30)

Aloitimme lomamme runsaalla lounaalla. Café Cabriole sijaitsee viime vuosisadan vaihteessa rakennetussa tunnelmallisessa jugendtalossa Porvoon keskustassa. Lounas oli erinomainen: runsas, perinteikäs salaattipöytä, keitto sekä lämpimiä ruokia.

Huomioitavaa on kuitenkin myös se, että Porvoon laajin gluteeniton makeiden valikoima löytyy täältä! Eräs lukija vinkkasi, että täältä olisi saanut myös huippuhyvää kaakaota.

Majoitus: Porvoon jokimajat (Rantakatu 23)

Yövyimme kelluen! Porvoon jokimajat ovat pikkuruisia, mutta hyvin, hyvin sympaattisia asuntoja Porvoonjoen varrella, vajaa kilometrin päässä Vanhasta kaupungista. Jokimajasta löytyy nykyajan normaalimukavuudet ja se on tarkoitettu ympärivuotiseen käyttöön. Pitkillä tai suurikokoisilla ihmisillä voi olla hankaluuksia mahtua mukavasti parvelle, mutta myös sohvapaikka löytyy. Parvella olisi lämpimällä kelillä mukava katsella ohilipuvia veneitä, joita nyt tiirailimme pyöreistä, merihenkisistä ikkunoista.

Aivan ykkösbonus majapaikassa oli se, että sieltä löytyy pyörät vapaaseen käyttöön vierailijoille. Kruisailimmekin onnessamme Porvoota ympäri.

Vanhan kaupungin tunnelmaa:

Ani’s Café

Iltapäiväherkut ja -kahvit nautimme tällä kertaa täällä. Valkkasimme vitriinin monien kakkujen sijaan itsetehtyä jäätelöä, cappuccinon ja kaakaon. Kakut leivotaan paikan päällä ja paikassa leijui muutenkin ihana itsetekemisen tunnelma.

PetriS Chocolate

Käsintehtyjä, kotimaisia konvehteja? Oi, kyllä! Tämän putiikin muistattekin ehkä Mathildedalin jutuistani, toinen myymälä löytyy kuitenkin Porvoosta. Sen lisäksi, että myymälässä on paljon ihanaa suklaata, myydään toisessa huoneessa muutakin laatutavaraa, esimerkiksi kynttilöitä, kodinhoitoaineita, tekstiileitä sekä käsintehtyjä saippuoita.

Brunbergin suklaa- ja makeismyymälä

Porvoo on Suomen suklaapääkaupunki, siitä ei ole kahta sanaa. Brunbergillä myydään kaikkia klassikoita, niin kuin tryffeleitä ja pusuja, mutta myös uudempia tulokkaita, kuten gluteenitonta lakritsia. Suklaanystävien kannattaa suunnata nostalgiaostoksille.

Niin mua -second hand & vintage

Tämä oli hieno löytö! Kiitos vaan kaikille vinkanneille. Niin mua -vintageliikkeessä myydään pääosin suomalaisia vintagevaatteita 1940–1980-luvuilta. Kuratointi on tehty huolella, joten laiskempikin second hand -shoppaaja pärjää hienosti. Täältä voisi tehdä vaikka minkälaisia löytöjä!

Porvoon Paahtimo kahvila, sekä paahtimon puoli (vierekkäin)

Porvoon paahtimo sekä paahtimon kahvila sijaitsevat lähekkäin toisiaan. Tällä hetkellä paahtimonpuoli on kiinni, mutta hämärästä, tunnelmakahvilasta kävimme ostamassa kahvia (tosi hyvää!) tuliaiseksi kotiin. Tänne sopi hyvin jotkut marraskuiset glögit, kahvit, kaakaot tai vaikka kaljat.

COCOCO Market

Vastaavaan kauppaan en ollut Suomessa koskaan törmännyt, täällä oli aivan oma tuntunsa. Afrikkalaiseen lifestyleen keskittynyt pikkuputiikki myi upeita tyynynpäällisiä, mattoja ja muita tekstiilejä, sekä veikeitä ja värikkäitä asusteita ja kodinyksityiskohtia. Valitettavasti sain käskyn olla ostamatta saukonpään muotoista hammasmukia, mutta ehkä joskus käyn sen vielä hankkimassa.

Riimikko

Tämä on sellainen taianomainen lelukauppa, josta lapsena osasi vain unelmoida. Käsintehtyjä puuleluja, nukkekoteja ja niiden esineitä, paperitarvikkeita ja vaikka mitä muuta. Hirsiseinäisen kaupan sisällä viipyy yllättävän pitkään, ja jännästi sitä tällainen 29-vuotiaskin löytää vaikka mitä ostettavaa.

Myös kahvi- ja teeliike Skafferiin sekä nostalgian herkkukauppa Doris & Dukeen oli tarkoitus ennättää, mutta pitäähän jotain jättää ensi kertaankin. Vanhassa kaupungissa kannattaakin huomioida, että useat liikkeet sulkeutuvat jo viideltä.

Porvoon Tuomiokirkko

Illalla vielä kauppojen mentyä viimeistään kuudelta kiinni, työnsimme fillarimme kirkolle. Porvoon kirkko on yksi suosikkejani koko maassa. Katonharja oli täynnä naakkoja, jotka olivat muutenkin aivan villinä koko illan, ja aurinko laski mailleen silmien edessä.

Linnamäki

Kaupungin kupeessa, kävelymatkan päässä keskustasta ja Vanhasta Porvoosta, nousee muinainen Linnamäki, joka lienee yksi paikallisten suosikkipaikkoja – niin paljon sain siitä vinkkejä. Linnamäki on yksi Uudenmaan suurimmista muinaisjäännöksistä, jonka näkyvät rakennejäänteet ovat keskiajalta. Meille alueen kiertely jäi vähän liian pimeäksi, kun emme malttaneet irrottautua kaupungista riittävän ajoissa, mutta tänne tekisi mieli tulla vaikka brunssille joku lämmin päivä.

Illallinen: Bistro Sinne (Läntinen Aleksanterinkatu 1)

Illan viimeinen etappi oli joen toisella puolella, loft-henkeen sisustetussa Bistro Sinnessä. Silmät alkoivat jo vähän luppaamaan päivän päätteeksi, mutta vielä jaksoimme nauttia isolla ilolla muun muassa jääkellarin nieriää, tattikeittoa sekä paahdettua maa-artisokkaa. Tämä ei ole sellainen söötinsuloinen Porvoo-ravintola, vaan edustaa kaupungin modernia laitaa. Etenkin alkuruoat olivat erinomaiset, ja palvelu samoin.

2. päivä
Luontoretkeilyä Porvoon saaristossa

Kelluvassa jokimajassa nukutun yön jälkeen oli vuorossa piiiiiitkä aamiainen ja sukeltaminen Porvoon saariston tunnelmaan loppupäiväksi. Porvoon saaristo on upea, olin siellä itse ensi kerran vasta tänä kesänä. Kyläkaupat, kesätorit ja muut uniikit pikkupaikat tuovat paikkaan uniikin ripauksen, vaikka luonto itsessään on jo hulppea sekin.

Aamiainen: Aatos Café (Kaivokatu 37B)

Ennen retkipäivää kävimme rennossa Aatoksessa aamiaisella. Vanhan elokuvateatterin tiloihin rakennettu kahvila tarjoaa käsityönä tehtävää aamiaista ja lounasta, itsetehtyjä mehuja ja smoothieita, erikoiskahveja ja laadukkaan teevalikoiman, luomuviinejä ja pienpanimo-tuotteita sekä kahvilaherkkuja. Itselleni tuli paikasta mieleen aivan kulttuurituotannon opiskeluajat: luuhasin aina vähän kiusallisen pitkään juuri tuollaisissa kotoisissa, lämminhenkisissä kahviloissa.

Sikosaaren puoti

Ensimmäinen etappimme saaristossa oli Sikosaaren puoti, josta olin kuullut ystävältäni. Puodissa myydään itsepyydettyä kalaa ja kalajalosteita, mutta saatavana on myös myös riistaa ja rapuja sesongin mukaan sekä sieniä ja marjoja keruuaikana. Paikassa oli niin lämmin ja mukava meininki, että olisi tehnyt mieli ostaa vaikka mitä. Tyrniäkin olisi saanut poimia matkaan. Tyydyimme kuitenkin tällä kertaa vain yhteen pakettiin hirvijauhenlihaa, sillä kala ei olisi säilynyt hyvänä autossa kotiin saakka.

Island Riddles -kierros, lähtö Pellingin Söderby Boden-kyläkaupalta (Vanha Söderbyntie 44)

Porvoosta ajaa Pellinkiin vajaassa tunnissa. Matkalla on yksi ilmainen lossi, jonka aikataulut luonnollisesti vaikuttavat myös omaan matkantekoon. Maisemat ovat kauniita, joten matka kulkee kyllä jouten.

Pellingistä, Söderby Boden -kyläkaupalta pääsimme starttaamaan sympaattisen pulmametsäradan, vähän kuin pakohuoneen, mutta ilman kiirettä tai painetta ja niin, että koko ajan edetään metsäreittiä eteenpäin.

“Kuinkas sitten kävikään” -teemaretki perustuu Tove Janssonin samannimiseen rakastettuun kuvakirjaan. Island Riddles vie Muumien ikimetsään ja tismalleen samoille rannoille, joilla Tovekin käveli lapsena. Reitille lähtiessämme saimme mukaamme kirjan sekä lähtiessäsi mukaasi kirjan sekä 14 arvoitusta, jotka ratkottiin reitillä metsän halki.

Kovin paljon en radasta voi paljastaa, mutta sen voin sanoa, että mukavaa oli. Luulen, että parhaimmillaan tämä olisi perheen yhteisenä aktiviteettina, parhaiten toimisi varmaankin alakouluikäisten kanssa. Näin koko perhe voisi kulkea ja ratkoa rataa yhdessä.

Reitillä ei ole koskaan kahta ryhmää samaan aikaan, joten rauhallinen kulku on taattu. Jokainen ryhmä saatellaan ohjeineen mukaan reitille ihan henkilökohtaisesti.

Lounas laavulla

Reitin kierrettyämme istuimme vielä pitkään laavulla ja söimme myöhäisen luontolounaan: saaristolaisleipää inkiväärisilakalla ja lohisalaatilla, sekä pannukakkua mustikkahillolla. Söin ihan rehellisesti sanottuna niin paljon, että napa poksui.

Reitin kiertämiseen meni useampi tunti, joten nälkä oli ehtinyt jo tullakin. Taivaalta oli lisäksi sadellut vähän vettä, minkä huomasi märistä lapasista laavulla. Vaatteet kuivuivat nuotion äärellä, kun mutustimme lounastamme onnestamme ja pohdiskelimme, kelle reittiä voisi suositella.

 

Illaksi ajoimme kotiin. Olo oli rentoutunut ja virkistäytynyt, eli kaksi kahdesta tavoitteesta toteutui.

Käsintehdyt konvehdit toimme seuraavana päivänä vanhemmille Kouvolaan tuliaisiksi, ja itse jäin haaveilemaan eräästä keraamisesta purkista, joka jäi yhden antiikkikaupan ikkunaan. Onpahan hyvä tekosyy lähteä pian uudestaan staycationille.

Porvoon kaupunki on hyvä reissukohde niille, jotka tykkäävät sellaisesta sympaattisesta, lämpimästä ja nostalgiahuuruisesta sekä kahvintuoksuisesta kaupunkifiilistelystä. Porvoon saaristoa suosittelen rauhaa rakastaville, merifaneille sekä kaikille niille, jotka ovat elämässään vaikuttuneet joko Saariston lapset -sarjasta, Muumipapasta ja Merestä tai Myrskyluodon Maijasta.

Itse kuulun kumpaankin ryhmään. On ilo, kun ei tarvitse valita kaupunki- ja luontomatkailun väliltä.

-Henriikka

Lue lisää Staycation-vinkkejä Porvooseen

Kuvien edit: Toni Eskelinen

Meille, joilla on resursseja auttaa

Kaupallinen yhteistyö: World Vision & Asennemedia

Olen ollut vähän huolissani siitä, että tämän erikoisen vuoden aikana ihmiset ovat kääntyneet sisäänpäin.

Tiedän, että todella monilla on ihan oikeasti vaikeaa enkä vähättele missään nimessä sitä huolta, mitä tämä kaikki on aiheuttanut. Huomaan kuitenkin, että myös ne, jotka eivät ole olleet suurimmassa hädässä, ovat kääntyneet uudella tavalla itseään ja pientä piiriä kohti. Kun muihin ei saa pitää fyysistä läheisyyttä, tulee henkinenkin läheisyys ottaneeksi takaiskua. Kriisin alussa yhteisöllisyys ja avunantaminen tuntui korostunen, mutta enää sellaisia merkkejä ei ole ollut ilmassa. Varmasti itsellänikään riittävissä määrin.

On inhimillistä, että maailmaa ravisuttavat kriisit saavat katseet kääntymään omiin läheisiinsä. Mitä minulle käy, miten tämä vaikuttaa lähipiiriini? Sekin on kuitenkin totta, että kovimmin maailmankriisit iskevät niihin paikkoihin ja niihin ihmisiin, joilla on muutenkin vaikeaa. Miljoonat lapset elävät vaarallisissa oloissa ympäri maailmaa, ja he joutuvat valitettavasti usein vaikeimpaan asemaan myös tällaisissa maailman ravisteluissa.

Laitoin tähän kirjoitukseen kuvituskuviksi kuvia näistä turvattomissa oloissa asuvista lapsista, sekä kontrastina omia lapsuudenkuviani. Onhan se herättävää nähdä näitä kuvia vieri vieressä. Minä sain elää turvallista, onnellista lapsuutta. Saisivatpa tulevaisuudessa niin tehdä aivan kaikki maailman lapset.

Aloitin syyskuussa pidemmän yhteistyön Suomen World Visionin kanssa. Se tuntuu tosi hyvältä. Minulla oli itselläni kasvanut kevään ja kesän mittaan sellainen turhautuminen, että kuinka voisin auttaa eniten maailmantilasta kärsiviä, kun itselläni olisi siihen mahdollisuus.

World Visionin toiminta on itselleni tuttua vuosien takaa ja vihdoin ryhdyin kuukausilahjoittajaksi.

Usein tällaisten outojen maailmantilanteiden, luonnonkatastrofien ja muiden poikkeusolojen keskellä mietin, että mitenhän lapset jaksavat. Että mitenhän he pienet ja viattomat kestävät kaiken fyysisesti ja henkisesti, kun se tuntuu olevan aikuisillekin valtavan rankkaa. Siksi valitsin auttamisen kohderyhmäksi nimenomaan maailman lapset, ja vielä heistä ne, jotka ovat jo muutenkin turvattomimmassa asemassa.

World Vision

Minulle itselleni tuli yllätyksenä, miten tuntematon järjestö World Vision vielä Suomessa on. En tosin itsekään muista, mitä kautta itse olen päätynyt joskus sen toimintaa seuraamaan.

Tässä kiteytetysti järjestöstä:

World Vision on kansainvälisesti maailman suurin kummilapsijärjestö, joka toimii yli 90 maassa. Vaikka Suomessa tunnettuus onkin vielä maltillista, se on myös yksi maailman suurimmista avustusjärjestöistä.

Kehitysyhteistyötä tehdään pysyvään muutokseen tähtäävinä 10-15 vuoden projekteina maailman köyhimmissä maissa, pääosin Afrikassa ja Aasiassa. Lisäksi käynnissä on aina lyhyempiä teemaprojekteja eri puolilla maailmaa. Työn tuloksia sekä tehokasta varojen käyttöä valvotaan puolueettomien tahojen toimesta erittäin tarkasti.

Tärkein auttamistapa on kummius, jossa suomalainen kummi tukee kehitysmaan lasta ja hänen kyläyhteisöään kuukausilahjoituksella. Tällä hetkellä kummeja on Suomessa lähes 14 000. Mutta yhtä lailla World Vision myy myös eettisiä lahjoja, kerää katastrofiavustuksia ja ottaa tukea vastaan myös kuukausilahjoituksina. Halusin itse ryhtyä nimenomaan tällaiseksi kuukausilahjoittajaksi, jolloin raha menee aina kulloinkin sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Kuukausilahjoittajana summa voi myös olla pienempi, minimissään 10 euroa kuukaudessa.

Suuressa kuvassa pyritään vaikuttamaan maailman kriittisimpiin haasteisiin, jottei apu olisi laastarin kaltainen, vaan pidempiaikainen ja pysyvämpi. Näitä haasteita ovat köyhyys, väestönkasvu, ilmastonmuutos, ihmisoikeudet ja kaupungistuminen.

Keitä World Vision auttaa?

Apu kohdistuu lapsiin, World Vision suojelee ja puolustaa lasten oikeuksia.

– Pähkinänkuoressa autettavia ovat köyhät yhteisöt kehitysmaissa, lapset katastrofien keskellä, tytöt silpomisuhan alla (ehkä joku tietää #pelastapimppi-kampanjan?), kaduilla ja slummissa elävät lapset ja pakolaislapset.

Kuukausilahjoituksella autetaan kaikkein vaarallisimmissa olosuhteissa eläviä lapsia projektiluontoisesti, esimerkiksi entisiä lapsisotilaita tai slummeissa ja jengisotien keskellä eläviä lapsia. Nämä ovat niin rajuja ja vaikeasti käsitettäviä asioita, että nousee kyyneleet silmiin ja iho kananlihalle, vaikka totuudesta ei pysty käsittämään puoliakaan.

Konkreettisia esimerkkejä kenttätyöstä ja avusta

Ajattelin, että selkeintä kirjoittaa myös esimerkein auki, mitä World Vision tekee. Moni näistä asioista on niin käsittämättömiä ja niin pohjattoman surullisia, että meinaan ajautua raivon partaalle. Siksi kai yritänkin tehdä edes jotain auttaakseni.

Upotan tähän ensimmäiseksi videoklipin teille nähtäväksi, niin pystytte vähän paremmin hahmottamaan esimerkin kautta, minkälaista työtä World Vision ihan oikeasti, konkreettisella tasolla tekee.

Katulapset (Uganda)

Abdulin tarina on yhden katulapsen tarina. Katulapsia riittää maailmassa itkettävän paljon. World Vision tekee tällä hetkellä katulapsityötä Ugandassa, Busian alueella.

Alueen viranomaisia ja yhteisöjä koulutetaan lastensuojeluun ja lasten oikeuksiin liittyvissä asioissa, minkä lisäksi katulapsille järjestetään ammattikoulutusta, jotta he saisivat turvallisen elinkeinon ja elämänlangasta kunnolla kiinni. Lisäksi World Vision auttaa löytämään katulapsille uusia koteja.

Katastrofit (viimeisimpänä Beirut & Idai)
Katastrofin sattuessa World Vision auttaa hätäavun keinoin, jakaa puhdasta vettä, ruokaa, huopia ja muita perustarvikkeita, sekä auttaa jälleenrakennuksessa. Tärkeää on myös se, että järjestö pyrkii suojelemaan erityisesti lapsia katastrofin keskellä.

Silpomisen vastainen työ (Kenia & Somalia)

Silmpomisen vastaisesta työstä olenkin puhunut vuosien saatossa paljon.

Keniassa koulutetaan tyttöjä ja heidän yhteisöjään silpomisen vaaroista. Tytöille rakennetaan asuntoloita turvaamaan koulunkäynti ja vaihtoehtoisia, väkivallattomia aikuistumisriittejä järjestetään tytöille. Entisiä silpojia koulutetaan uusiin ammatteihin, mikä on olennainen yksityiskohta, mitä en ole koskaan ennen tullut ajatelleeksi.

Somaliassa keskitytään aluksi tiiviiseen yhteistyöhön viranomaisten ja erilaisten vaikuttajien kanssa. Koulutuksia järjestään uskonnollisille johtajille, opettajille, vanhemmille, pojille ja tytöille.

Väkivaltaiset konfliktit (Kongon Demokraattinen tasavalta)

Kongossa, aivan Ugandan ja Ruandan rajalla, on käynnissä 3 vuoden projekti väkivaltaisten konfliktien keskellä elävien lasten auttamiseksi. Alueella hallituksen ja kapinallisten joukot ovat taistelleet yli 20 vuotta, minkä vuoksi alueen perheet kärsivät viljelymahdollisuuksien, veden, terveydenhuollon ja koulutuksen puutteesta. Tämän lisäksi koko alue kärsii epävakaista sääoloista, ebolasta ja kolerasta. Lapsia siepataan alueella sotilaiksi.

Avun painopistealueet ovat Kongossa ruokaturvassa, hygieniassa ja lasten suojelussa.

Jengisodat (Honduras)

Myös Hondurasissa, maailman murhapääkaupungissa San Pedro Sulassa on käynnissä 3 vuoden projekti jengisotien keskellä elävien lasten auttamiseksi. Alue kärsii huumeisiin liittyvästä jengiväkivallasta, eikä asuinalueella ei ole valtionhallinnon tukea.

Avun painopistealueet ovat täällä nuorten työllistymisessä ja lasten suojelussa, mutta myös vaikuttamistyön kautta suhteiden luomisessa valtioon, yrityksiin, järjestöihin sekä mediaan, jotta alueelle saataisiin lisäresursseja.

Pakolaiset (Afganistan)

Kolmas 3 vuoden projekti pakolaisten auttamiseksi on Afganistanin länsiosassa, kolmella Heratin kaupungin alueella, jotka ovat vastaanottaneet maan sisäisiä pakolaisia. Maan yli 35 vuotta kestänyt konflikti, luonnonkatastrofit ja Covid-19 ovat kärjistäneen tilanteen todella vaikeaksi.
Ongelmia riittää toimeentulossa ja terveydenhuollossa, mutta myös lapsityövoiman käyttö ja lapsiavioliitot yleisiä, ja lasten koulunkäyntimahdollisuudet puutteelliset.

Avun painopistealueet ovat alueella toimeentulon turvaamisessa sekä terveys- ja saniteettipalveluiden kehittämisessä.

En tiedä, olenko ainoa, joka meinaa näitä faktoja lukiessa miltei lamaantua. Toisaalta näiden faktojen vuoksi en nimenomaan haluaisi lamaantua vaan toimia ja tehdä jotain! Haluaisin takaisin sitä yhteisöllisyyttä, jota koronan ensihetket toivat tullessaan, että haluttiin auttaa ja olla muita varten. Sitä tarvitaan nyt myös Suomessa, mutta etenkin koko maailmassa.

Me, joilla on resursseja auttaa, voisimme sen kyllä tehdä. Turvallisen lapsuuden pitäisi olla jokaisen lapsen oikeus.

Itse lahjoitan World Visionille 20 euroa kuukaudessa. Kymmenen euron minimisumallakin saisi jo paljon aikaan.

Lähtisitkö sinäkin kuukausilahjoittajaksi?

Esimerkiksi kympin voi aika moni meistä irrottaa kuukausibudjetistaan, kun taas jollekin maailman lapselle se tuo todella paljon apua ja turvaa.

Lahjoituksen tekeminen ei vie kuin pari minuuttia ja hoituu erittäin vaivattomasti ja turvallisesti. Voit tehdä sen täällä.

Lupaan, että jokaisesta kuukausilahjoittaksi ryhtyneestä lahjoitan 5 euron lisäsumman World Visionille kertalahjoituksena kuukausilahjoitukseni päälle. Kun olet ryhtynyt lahjoittajaksi, kommentoi siis anonyymisti tai nimimerkillä vaikka sydän-hymiö kommenttiboksiin tai laita minulle viestiä vaikka Instagramissa, niin tiedän sinun ryhtyneen avunantajaksi.

Ei vaivuta liikaa oman pään sisään, ei käännytä sisäänpäin. Pyritään pitämään silmät ja sydän auki sekä auttamaan aina, kun mahdollista.

Minulla on eräs ystävä, joka hinaa sammahtaneita autoja tien vieriltä varmaan viikoittain. Ihmettelin pitkään, että miten ne hajonneet autot aina sattuvat hänen kohdalleen, kunnes tajusin: muiden silmät ja sydän eivät ole vain yhtä valppaita auttamaan. Siellä niitä ihmisiä on autettavana, kunhan vain nostamme katseemme omasta reitistämme ja ymmärrämme antaa apuamme.

-Henriikka

Lue lisää ja ryhdy World Vision -kuukausilahjoittajaksi täällä. Kiitos <3

Muut kuin omat lapsuudenkuvani: World Vision

Haaveilen

Mietin eilen unelmia ja haaveita. Mistä tällä hetkellä ylipäänsä unelmoin.

En ollut miettinyt asiaa tiedostaen sitten vuodenvaihteen, joka on klassisesti sellaista uuden alkujen aikaa. Tiedän, että toisilla syksy on nimenomaan se hetki, kun uusi sivu tuntuu kääntyvän elämässä, mutta itselläni syksyt menevät jotenkin aina niin humisten ohi, että uudenvuodenaatto ja vuoden ensimmäinen päivä ovat aina olleet erityisiä. Silloin olen pyhittänyt aikaa uuden tulolle ja lähihistorian pohtimiselle. Tulevaisuuden haaveille.

Tietysti haaveilen silti ympäri vuoden. Haaveiluni konkretisoituu nykyisin aika vikkelästi suunnitteluksi, mutta välillä onnistun jopa sellaisessa tavoitteettomassa unelmoinnissa. Se vaatii aikaa ja rauhoittuneen mielen, mutta onnistuessaan saa koko mielen siivilleen.

Mistä sitten ihan oikeasti tällä hetkellä haaveilen?

Meni hetki saada niistä ajatuksista kiinni konkretian tasolla, sillä olen tällä hetkellä aivan älyttömän onnellinen. Huomaan, että haaveiluni on ollut siksikin melko maltillista.

Sen lisäksi, että onnellisuutta on riittänyt, aika on kulkenut kaiken lisäksi tosi hitaasti. Miten harvinaislaatuinen yhdistelmä! Tämän vuoden kuukaudet ovat tuntuneet vuosien mittaisilta, jokaiseen on mahtunut niin paljon muistoja, ettei esimerkiksi helmikuu tunnu enää tältä vuodelta ollenkaan. Olen vellonut hitaassa ajassa, keinunut ohikulkevissa mutta myös pitkään pysyvissä hetkissä ja nauttinut olostani. Nauttinut itsestäni.

Tällä hetkellä haaveilen eniten siitä, että onni kantaisi. Sen ei tarvitse olla ainaista iloisuutta, pysyvää kepeyttä, vaan voi tietysti muuttaa muotoaan elämän kuljettaessa. Mutta onnellisuuden ja toiveikkuuden toivoisin olevan rinnallani aina.

Sen lisäksi haaveilen, että pysyisin näin terveenä. Vihdoin pari vuotta vihotellut häntäluuni ja vuosia kipuillut selkäni ovat olleet hyvällä tolalla. Niskakaan ei huuda, kunhan muistan asettaa läppärini ergonimisesti.

Sitten on suuri, konkreettinen haave: oma talo, joka tuntuisi kodilta. Tajusin ensi kerran jo useita vuosia sitten, että haluan ehkä jossain vaiheessa muuttaa maaseudulle tai ainakin keskustasta syrjemmälle. Välillä edelleenkin hätkähdän sitä totuutta, että nyt sitä taloa ihan oikeasti etsitään.

Sen lisäksi haaveilen rutiinien löytymisestä, elämän rauhoittumisesta ja jonkunlaisen tasapainon tunteen löytymisestä luokseni. (Tiedän, ei saisi käyttää tuollaista passiivista ilmaisua, kuin en itse olisi päävastuussa sen löytymiseen.) Olen elänyt aikani aika vauhdikasta, totaalisen rutiinitonta elämää ja olisi mukava vaihteeksi vähän asettua. Se kuitenkin vaati edellisen kohdan täyttymistä, sillä tänne keskustakotiin en enää osaa, en ehkä ole koskaan osannutkaan, luoda rutiineita ja tapaa olla. Tämä on ollut tällainen välitila – tärkeä, intensiivinen, rakas ja visuaalinen kokemus ytimestä.

Edellistä liipaten huomaan haaveilevani usein siisteydestä, siivoamisesta. Siivoan, kun minulla on rauhallinen olo ja vapaa-aikaa. Ehkä molempien puutteesta on kielinyt se, että nuoruuden aktiivisiivoja on ollut piilossa viimeiset, hmm, 6 vuotta?

Haaveilen myös siitä, että uuden kodin löydettyä löytäisin kotiini sopivat vuokralaiset. Kaksi tässä kai parhaiten asuisi. Sellaiset keiden kanssa ei tarvitsisi vääntää, jotka arvostaisivat vihreää kattoa ja jotka ilahtuisivat, kun jätän heille skumppapullon jääkaappiin uuden kodin kunniaksi. Jotka asuisivat elämänjälkiä toki jättäen, mutta kotia kunnioittaen.

Sitten haaveilen perheestä. Lapsista. Että olisin joskus äiti. Naimisiinmenosta, kihloista ja muusta en osaa niin haaveilla, en ole koskaan osannut, mutta vanhemmaksi tuleminen on aina ollut sellainen pysyvä haave, niin kuin vaikka maailmanrauhan toivominenkin. Olen aina tiennyt, että se tuntuisi mukavalta ajatukselta, jos mahdollisuus siihen siunaantuisi ja jos elämä olisi kaikelle riittävän mallillaan.

Haaveilen myös säilyttäväni ja syventäväni ystävyyssuhteeni. Elämässä olisi kai parasta olla sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saan olla oma itseni. Jotka ovat ihan itsejään kanssani. Olen nähnyt lähipäivinä useaa ystävääni, eilen lounaalla ja tänään aamiaisella ja illaksi olen menossa vielä illalliselle porukala, ja olen iloinnut heistä jokaisesta. Tuntuu, että olen herännyt jostain vuosia kestäneiltä päiväunilta uudenlaisella sosiaalisella sykkeellä. Kovin montaa ystävää en kaipaa, monta kohtaamista viikossa tuntuu usein jo vähän liialta. Mutta se ei tarkoita, etten kaipaisi heitä, ystäviä.

Seikkailuja olen saanut paljon, joten niistä en ehkä osaa niinkään juuri nyt unelmoida, vaikka toivoisinkin niiden jatkuvan elämässä pieninä tai suurina. Sen sijaan taidan haaveilla rauhasta, tyyntyneestä sykkeestä, ulkoilusta ja hyvänmielen liikunnasta.

Sitten on vielä läjä sellaisia tosi konkreettisia haaveita, niin kuin käytettynä löydetty, edullinen kajakki, sekä ihkaoma splitboard, joka olisi tällaiselle lyhyehkölle riittävän lyhyt. Ja kuivapuku. Ja ehkä märkäpukukin. Ja omat pelastusliivit! Sen lisäksi toivoisin Bezzerwizzer-peliin lisäkysymyksiä sekä suuret juhlat, joiden järjestelyihin voisin pitkästä aikaa panostaa. Muuta en taida nyt keksiä.

Tietysti mielessä on aina sellaisia maailmanrauhan kaltaisia suuria haaveita, kuten ilmastonmuutoksen pysäyttäminen, koronan nujertaminen ja kaikki muu haasteellisempi ja monimutkaisempi. Mutta en tiedä osaanko käyttää niiden kohdalla edes sanaa ”haaveilu” kovin helposti – ne ovat enemmänkin taisteluita, systemaattista työtä paremman eteen. Jos haluan heittää ajatukseni vapaalle ja liitoon, paineetta liitelemään, en ajattele ilmastonmuutosta. Minulla ei riitä sellaiseen virkistäytymiseen voimavarat.

Haaveilu kantaa pitkälle. Välillä mietin, että jos mieleni antaisin minun haaveilla sellaisista epärealistisen tuntuisista asioista, veisikö elämäni myös todennäköisemmin mahdottomiakin asioita kohti tehden niistä mahdollisia. Ehkä. Omat unelmani ja haaveeni ovat kuitenkin aina olleet pitkälti sellaisia, joiden tiedän olevan mahdollisia.

Haastavimmalta tuntuu löytää se rauhanomainen arki, jossa on tilaa ja aikaa siivoukselle, kalastukselle ja kirjojen lukemiselle. Jään kaiholla odottamaan, käykö se toteen.

(Tein sen taas: käytin passiivista muotoa, kuin asia ei olisi muka minusta kiinni.)

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen
Paita, housut & korvikset / Yo Zen, kengät / second hand

2 viikon ruokahaaste: kohti kotimaisempia ja kestävämpiä ruokaostoksia

Kaupallinen yhteistyö: K-ryhmä & Asennemedia

Kaupassa käynti ja ruokaostokset, niin omien kuin muidenkin, ovat mielenkiintoisia asioita. Se koskettaa meitä kaikkia, mutta silti kaikilla on aivan omanlaiset tapansa toimia.

Olen ollut kaksi viikkoa aivan uudenlaisella ruokahaasteella. Enää en harrasta ollenkaan sellaisia kieltohaasteita kuten ennen (”ei sokeria, ei herkkuja”…) ja muutenkin pyrin siihen, etten enää kieltäisi itseltäni mitään enkä loisi mitään selkeitä sääntöjä. Sen sijaan keskityn ruokaostosteni kotimaisuuteen ja ilmastoystävällisyyteen, missä mieluusti kehittyisin ihan mestariksi saakka.

Nyt kun haaste on ohi, ja testeistä olisi tarkoitus luoda rutiineita, käyn vähän läpi koko haasteen onnistumista.

Haaste pähkinänkuoressa

Kävin kahtena peräkkäisenä viikkona Ruoholahden K-Citymarketissa tekemässä viikon ruokaostokset. Ruoholahden Cittari on lähin iso kauppani, joten päädyin sinne, vaikka tavallisesti ostospaikkani saattaakin vaihdella monien kauppojen välillä.

Lisäksi valitsin K-ryhmän kaupan sen vuoksi, että minulla on käytössäni K-Ruoka-sovellus, jonka kautta pystyy näkemään omaa ostokäyttäytymistään jopa viikon syklillä. Sen lisäksi, että app kerää yhteen Plussa-edut, kuitit ynnä muut, se mittaa käyttäjänsä ilmastoystävällisyyttä ja ostosten kotimaisuustasoa. Näihin kahteen viimeiseen keskityin itse.

Ensimmäisenä viikkona tein ostokset aivan normaaliin tapaan, miettimättä sen enempää. Toisella viikolla kävin ekan viikon datan läpi sovelluksesta suht tarkkaan ja menin sitten kauppaan vähän valaistuneempana: pyrinkin toisella viikolla valitsemaan yhä kotimaisempaa ja yhä ilmastoystävällisempää ruokaa, jotta saisin ostoskärryjeni sisällöstä yhä vähähiilisemmän ja kotimaisemman. Nyt toisen viikon jälkeen olen luonnollisesti syynännyt läpi uudet ostokseni ja saanut tietoa siitä, onnistuinko parantamaan tottumuksiani.

Alkufiilikset

Pidän itseäni suht tiedostavana ja kestävänä kuluttajana. Tiedostan kyllä senkin, että opittavaa on, ja etten ole missään nimessä edes lähellä täydellistä. Mutta jo se, etten ole syönyt vuosiin lihaa ja kanaa silloin tällöin nautittua poroa ja riistaa lukuun ottamatta, on auttanut omien päästöjen tiputtamisessa kovasti. Olin kuitenkin kiinnostunut tietämään, keinunko tällaisessa tyytyväisessä kestävyyden kehdossani ihan suotta – mitä jos ostokäytökseni onkin paljon kestämättömämpää kuin luulen?

Oli mukava saada faktaa mutuilun sijasta.

Ensimmäinen viikko

Olimme juuri tulleet reissun päältä takaisin Etelä-Suomeen, joten ostosten määrä oli suuri. Ostoskoriin lapattiin paljon kaikenlaista jugurteista kalaan ja pähkinöistä kasviksiin.

Tiedän jo entuudestaan, että varmaan puolet kauppa-ajasta, ja varmaan rahastakin, menee aina hevi-osastolla. Rakastan hedelmiä ja vihanneksia ja voisin hamstrata aina kaikki herkulliset sesonki-satsumat ja muut herkut koriini sen kummempia miettimättä.

Kalan kanssa olen tehnyt jo alkuvuonna päätöksen, että ostan enää vain kestävää kalaa. Suomalainen kirjolohi on onneksi nykyisin tällaista, minkä lisäksi ostan usein järvikalaa.

Ostoksia oli mukava tehdä, vaikka tajusin jo ostovaiheessa, että avokadot taitavat olla melkoinen taakka ostoskorissani, kuten myös juustokimpaleet ja jättimäinen törpylä turkkilaista jugurttia. Odotin kuitenkin innoissani ja yllättävän inspiroituneena tietoa, joita tulisin appista saamaan.

Ilmastoystävällisyyteni osoittautui olevan vallan hyvällä tasolla, mikä oli mukava huomata. Toki appissa vertaillaan muihin suomalaisiin ja heidän ostokäyttäytymiseensä, mutta pystyy siellä luomaan myös omankin tavoitteen.

Sen sijaan melkoinen järkytys oli, kun huomasin ostamieni ruokien kotimaisuusasteen olevan melko heikko. Mitä ihmettä? Olen kuvitellut olevani suomalaisuuden kannattaja, mutta yhtäkkiä katsoinkin numeroita selkä seinää vasten tajuten, että aivan totta, aika moni tuote oli kyllä kestävä sinänsä mutta tänne ulkomailta rahdattu.

Hyviä ilmastopisteitä tuli muun muassa perunoista, valitsemastamme kalasta ja muun muassa kotimaisista ompuista. Ostoskorissa oli runsaasti sellaista, jotka sinne saavat jäädäkin.

Sen sijaan kehnojakin ilmastopisteitä sateli: avokadot ovat ekologisesti melkoinen haaste, sillä ne vaativat niin paljon vettä kasvaakseen. Lisäksi niihin liittyy muutenkin paljon eettisyysongelmia niiden suosion kasvettua niin räjähdysmäisesti, että ehkä voisin taas ottaa ostotaukoa niistä (eihhhhh!) Tietenkin on todettava, että esimerkiksi verrattuna naudanlihaan, avokadon hiilijälki on suht pieni.

Se mikä yllätti, oli esimerkiksi satsumien ja luomusitruunoiden ilmastojälki: järjellä kun ajattelee, niin totta kai ulkomailta rahdatatut, eksoottiset hedelmät vievät palan ilmastosta, mutta sitä en niin aktiivisesti ole ajatellut kuin vaikka maitotuotteita. Toki tässäkin on muistettava, että hedelmien hiilijalanjälki on silti huomattavan pieni verrattuna esimerkiksi niihin maitotuotteisiin, ja yksittäisen tuotteen hiilijalanjäljestä kuljetuksen osuus on tosi pieni, koska logistiikka on nykyisin tosi tehokasta. Alkutuotanto määrittää pitkälti tuotteen hiilijalanjäljen.

Myös kaksi pientä, ulkomaista juustokimpalettamme saivat luvut punaiselle. Juusto on selkeästi se oma haastekohta ilmastoasiassa. Jostain tutkimuksesta luin, että juusto saattaa hyvin olla ilmastolle kestämättömämpää kuin liha – tätä täytyisikin tutkia enemmän. Tiedostan, että tämä on itselleni se kaikista vaikein paikka. Rakastan juustoa. Ja vaikka tiedän, ettei omat intohimot saisi mennä ilmaston edelle, on se silti hankalaa. Tekee mieli sopertaa, että minähän en ole lentänytkään yli 2 vuoteen, että kai minä nyt juusto saan… mutta, mutta…

Siitä sen sijaan yllätyin, että luomu- ja vapaan kananmunat olivat niin pieni ilmastopäästö. Olin kuvitellut niiden sitovan paljon enemmän.

Ensimmäisestä viikosta jäi kuitenkin innostunut olo. Tässähän ollaan aivan hyvällä tiellä, mutta vielä on paljon tehtävääkin. Jes.

Toinen viikko

Toisen viikon ostokset olivat selkeästi vähän pienemmät, sillä edellisviikolta oli jäänyt jonkun verran yli, joten hävikkiruokaa oli tiedossa. Yleensä viikon ruokaostoksemme (2 hlö) maksaa noin 120–150 euroa, tällä viikolla vain 70.

Olin varannut hyvin aikaa ja valinnut sellaisen hetken, että on oikeasti energiaa miettiä parempia valintoja kaupanhyllyillä. Se kannatti, sillä uuden oppiminen on aina aikaa ja vaivaa vievää, vaikka olisikin mukavaa.

Hevi-osastolla pyrin löytämään pelkästään kotimaisia hedelmiä ja marjoja. Sesonkiviikunoiden sijaan valitsin rasiallisen puolukkaa, ja suurimman osan eksoottisista hedelmistä jätin valitsematta. Tomaatit, paprika, kurkku, salaatit, yrtit ja idut löytyivät helposti kotimaisena. Päätimme tehdä pakasteessa olevasta kalasta kalasoppaa, joten juureksiakin nappasimme kärryihin: lanttua, keltajuurta, palsternakkaa, porkkanaa ja perunaa.

Huomasin, että tuorekalatiskiltä löytyi kotimaista kalaa paremmin kuin valmiiksi pakatuissa. Valitsimme tällä kertaa suomalaisia ahvenfileitä, varsinaista luksusruokaa. Kasviproteiineista valkkasimme suomalaista tofua sekä härkistä. Senkin huomasin ekalla viikolla, että maidosta tehdyt kasviproteiinit ovat luonnollisesti ilmastolle kuormittavampia.

Juustosta en ollut vielä valmis kokonaan luopumaan, mutta valitsin kuitenkin suomalaisen. Jälkikäteen ajateltuna olisi tietysti pitänyt valita kotimainen luomujuusto. Myös jugurtti- ja kermahyllyllä vaihdoin vegaanisiin: ruokakerman sijasta valitsin kasvipohjaisen ja turkkilaisen jugurtin sijaan kärryyn lähti soijajugurtti. Joku seuraaja vinkkasikin IG stoorieni jälkeen, että soijajugurteistakin olisi löytynyt suomalainen vaihtoehto – tätä en tiennytkään! Kotimaiset kauragurtit ovatkin jo entuudestaan tuttuja.

Keskittyminen tuotti tulosta. Sekä ilmasto-, että kotimaisuusaste ottivat harppauksia eteenpäin. Vaatiihan se toki kompromisseja, mutta ei välttämättä kerralla mitään mullistavaa. Uskon, että muutosta kannattaa ylipäänsä tehdä totutellen ja pienin harppauksin, jos halutaan kokeilusta rutiineita. Jos olisin lapannut kärryihini suoraan pelkästään juureksia ja vegaaniruokaa, olisi viikosta saattanut tulla haastava, ja ostoksista viikon kokeilu.

Juustomöllykkä tönötti ilmastosyöppöjen ykköspaikalla. Se pisti edelleen. Tälle pitää selkeästi tehdä vielä jotain. Muita selkeästi muiden yli pompanneita ilmastorasitteita oli sesonkisatsumien pussi sekä kylmästä myytävä luomuappelsiinimehu. Myös rypsiöljy vei yllättävästi ilmastovaroja, mutta toisaalta sen käyttö jakautuu todella monelle viikolle.

Fiiliksiä haasteen jälkeen

Tässä vaiheessa (juuston lisäksi) tämä on tällaista melko yksityiskohtaista speksaamista, josta ei kannata liikaa ahdistua. Ihan varmasti aion välillä itsekin ostaa satsumia ja luomusitruunoita, kuten myös appelsiinimehua. Oli vain mukavaa ja kiinnostavaa tarkastella ihan faktatiedon kanssa, kuinka mikäkin ostos oikeasti vaikuttaa. Sitä kun harvoin kovin tarkasti tulee ajateltua.

Appia käyttäessä kannattaa muistaa, että se antaa hyvän suunnan. Kauppiasvetoisissa K-kaupoissa on usein suoraan kauppiaan viljelijältä tai lähituottajalta ostamia tuotteita, eikä niistä välttämättä ole vielä täydellisiä tietoja. Koska ilmasto- ja kotimaisuustaso määritetään verrokkiryhmään nähden, ne voi viikosta toiseen heilahtaa myös tästä syystä. Kuitenkin, kokonaiskuvan ja suunnan palvelusta saa hyvin. Suosittelen tätä pikemminkin sellaiseen laajempaan tutkimukseen ja pohtimaan ”onnistuisinko muuttamaan valintojani kestävämmäksi esimerkiksi puolen vuoden aikajaksolla?”

Mutta yllättävän paljon sitä pystyy saamaan aikaiseksi yksilötasolla. Se tuntuu kyllä hyvältä ja riemulliselta. Tietenkin kannattaa kaiken lisäksi toivoa kaupan valikoimiin kotimaisia, kestäviä suosikkituotteita, jolloin muutkin tarttuvat niihin helpommin. Yleensä pystymme aina vaikuttamaan enemmän kuin aluksi uskoisimme.

Myös sen huomasin, että suuren kaupan valinnassa on se hyöty, että valikoimaa ihan todella löytyy: esimerkiksi kestävän kalan valitseminen ei ole joka lähikaupassa aivan yhtä helppoa. Toisaalta taas ihmiset kulkevat usein suuriin kauppoihin useammin autolla, mikä taas vesittää aika paljon päästöjen vaikutusta kokonaisuudessa. Kulje siis mieluummin jalkaisin tai vaikka fillarilla!

Pieni mutta itselle suurelta tuntuva asia oli myös, että muistin toisella kerralla ottaa mukaani omat kauppakassit. Parasta. Sen lisäksi kannattaa esimerkiksi muistaa, ettei hevi-osaston hedelmiä tarvitse välttämättä aina pussittaa vaan hintalapun voi lätkäistä hedelmän tai vihanneksen päälle suoraan. Nykyisin kaupoissa jaetaan myös paperi- ja biojätepusseja, joita voi myöhemmin käyttää biopusseina. Näihin ei kovin tiukkaan kannata kuitenkaan lätkäistä sitä kauppatarraa, sillä muovinen tarra ei ole biohajoava ja se tulisi irrottaa ennen käyttöä.

Ehdoton oppi haasteessa oli myös se, että kauppaan kannattaa mennä riittävästi syöneenä muttei ähkyssä. Näin ollen kaikkiin mielitekoihin ei tule tartuttua ja on virtaa valita paremmin.

Ovat ajat kyllä muuttuneet. Kymmenen vuotta sitten aloin ehkä hiljalleen miettiä näitä kestävyysasioita, mutta tämä taso on kyllä iskenyt päälle aivan parin vuoden sisään. Kaiken tiedon ja oppimisen tahti on ollut viimeisinä vuosina niin luja ja kiihtyvä, että välillä tulee sellainen olo, että kunpa ei tarvitsisi ajatella yhtään mitään ja voisi mennä kauppaan ja heittää koriin HK:n sinisen lenkin ja pari kaljaa.

Onneksi sentään huomattavasti suuremman osan ajasta pystyn pohtimaan, että tällainen elämäntapa on innostavaa. Välillä siihen on resursseja ja voimavaroja enemmän, välillä vähemmän, mutta suunta on kuitenkin koko ajan eteenpäin ja kohti parempaa. Toivoa kirkkaammasta tulevaisuudesta on, kunhan sitä jaksaa pitää yllä – niin yksilöt, mutta eritysesti suuremmat tahot ja toimijat. Jokaisella meillä on mahdollisuus vaikuttaa, ja se kyllä tuntuu tosi hyvältä.

Jos teillä on omista ruokatottumuksista ja niiden muutoksista hyviä pointteja, niin arvostan tosi kovasti, jos jätätte kommenttiboksiin ajatuksia kaikkien luettavaksi. Olisi muutenkin kiva kuulla, millaista tällaista haastetta oli seurata. Ahdistiko vai innostiko, kiinnostiko vai puuduttiko?

Kaikkea hyvää sunnuntaihin ja pian alkavaan uuteen viikkoon!

-Henriikka

K-Ruoka-sovelluksen saa ladattua app-kaupoista haulla ”K-Ruoka”. Lue lisää appista tästä.

24 tuntia Nuuksiossa – syyslomalla kansallispuistossa

Kaupallinen yhteistyö: Visit Espoo

Vietin viime viikon loppuperjantain sekä alkulauantain Nuuksion kansallispuiston hellässä hoivassa. Vuorokausi Nuuksiossa tuntui useammalta päivältä, sillä 24 tuntiin tuntui mahtuvan niin paljon.

Oli erikoista tulla ”vierailulle” niin tuttuun paikkaan. Olen ollut Nuuksiossa lukuisia ja lukuisia kertoja, viettänyt siellä aikaani rauhakseltaan ja kierrellyt paikkoja. Muutamia kertoja olen ollut yötäkin teltta-alueilla ja vuodenvaihteessa Oravankolon eräkämpällä, mutta pääosin olen vain päiväretkeillyt. Nuuksio on ollut viimeiset 10 vuotta se lähikansallispuisto, johon lähteä joko bussilla tai laina-autolla, jos on kaivannut luonnonrauhaa.

Mutta niin sitä vain vanha koirakin oppi uusia temppuja, kun kerrankin joku toinen päätti vuorokauden ohjelmasta. Sain kokea klassisen luonnon ihastelun ja Luontokeskus Haltian vierailun lisäksi pelkästään sellaisia asioita, joita en ollut Nuuksiossa ennen tehnyt ja joita en oikeastaan tiennyt olevan edes olemassa.

Vuorokauden syksyinen ohjelma Nuuksioon

Saapuminen Nuuksioon

Yllä näette uskomattoman taidonnäytteen siitä, kuinka citymuijasta kuoriutuu todellinen eräilijä noin 30 sekuntin aikana. Tämä jos joku on spesiaalitaitoni.

Me saavuimme paikalle omalla autolla, mutta olen kulkenut useita, useita kertoja paikan päälle myös julkisilla. Bussit kulkevat muun muassa Haltian Luontokeskukselle, Haukkalammelle sekä kesäaikaan myös esimerkiksi Kattilaan, aivan yleisen nuotiopaikan hollille. Ajankohtaiset tiedot voi aina tarkistaa esimerkiksi Luontokeskukselta.

Yöpyminen Tentsile-teltassa

Kirjoituksen ensimmäisessä kuvassa näette telttapaikamme ja yösijamme, joka löytyi tällä kertaa puusta. Finland Naturally/Retkipaikka on koko kesän ja syysajan vuokrannut valmiiksi asennettuja Tentsile-telttoja Nuuksion Pohjoisella Portilla, Salmen ulkoilualueella, ja pääsimme nyt kokeilemaan palvelua.

Majoituspakettiin kuuluu:

– yö valmiiksi asennetussa Tentsile-teltassa
– makuupussi ja lineri (makuupussilakana)
– pyyhe (lähellä wc- ja suihkumahdollisuudet)
– aamiainen

Hintaa kokonaisuudella on 180€/2hlö

En ollut ennen käynyt Nuuksion pohjoisportilla. Syksyisin kahvila palvelee viikonloppuisin vierailijoitaan, ja miljöö on kyllä erittäin kaunista. Lehtipuumaastoa, vanhoja rakennuksia ja luonnonrauhaa, sekä paljon tilaa olla aktiivinen, jos esimerkiksi sporttipäälle sattuu.

Tentsile-majoituksia voi yhä varata ja se on mahdollista vaikka talvellakin, mutta silloin on oltava toki jo talviretkeilytaidot hallussa.

Varhainen päivällinen ja musisointia

Alkuillan seuraava etappi oli kevyt päivällinen Nuuksion Taian nuotiopaikalla, jonne kävelimme reilun kilometrin verran teltaltamme. Korissa oli valmiina Muu-makkarat (paras kasvismakkara!), perunasalaatit, omenapiirakat ja juomat, ja kävimme nuotiolle samantien makkaroita paistamaan.

Nuuksion Taika on jo pitkään kansallispuistossa ja lähialueella toiminut yritys, joka vuokraa tiloja, nuotiopaikkaa, majoitusta, sekä järjestää ohjattuja retkiä ja toimintaa alueella. Nuotiopaikan vieressä on esimerkiksi aivan upea “Nuuksion Wäinölä”, vanha perinteinen hirsirakennus, jota käytetään erilaisissa tilaisuuksissa ja juhlissa (ks. kaksi kuvaa ylemmäs & kaksi kuvaa alemmas).

Nyt korona-aikaan erityisesti yritykset ovat vuokranneet tätä Nuuksion Taian nuotiopaikkaa, että työntekijät pääsevät turvallisesti kokoontumaan yhteen. Syyslomalla Taika järjestää perheille monipuolista (ja turvallista) ohjelmaa, joihin liittyy muun muassa musisointi, käsillätekeminen ja eräperinteet. Ainakin kuuleman mukaan ohjelma on sellaista, että voisin lapsekkaana viedä mieluusti omat lapseni sinne. Nyt tyydyn siihen, etten ehkä sovi aivan tuohon perheellisen kohderyhmään.

Myös me saimme nauttia ohjelmapuolesta hetken verran, kun Ulla Hillebrandt soitti meille kannelta ja esitti perinnemusiikkia pihan vanhassa aitassa. Akustiikka oli niin lumoava, että yhdyin jopa lauluun, vaikka vannoin ennen laulun alkua etten ikimaailmassa tekisi niin.

Wine in the woods -viininmaistelu metsässä

Huumaavan musisoinnin ja syönnin jälkeen taapersimme takaisin Nuuksion Portille. Olisimme mielellämme jääneet vielä kuuntelemaan Kalevalaa kanteleen säestyksellä, mutta olimme sopineet osallistuvamme tapahtumaan, johon minun on pitänyt jo pitkään osallistua. Heti kuultuani Wine in the Woods -tapahtumasta, tiesin että joskus pitää päästä vielä mukaan. Nyt oli sen aika.

Aloitimme kierroksen puolen tunnin aistipolulla oppaan kanssa. Sen jälkeen saavuimme visuaalisesti rakennetulle maistelupaikalle, jossa viiniasiantuntijamme otti heti homman haltuunsa. Vajaa parin tunnin aikana maisteltiin kestävästi tuotettuja eurooppalaisia viinejä, kuultiin reilusti infoa viineistä ja makupareista ja pohdittiin, miten metsämiljöö vaikuttaa makuaistiimme ja -kokemukseemme.

Parasta kaikessa ei ollut suinkaan viinit vaan auringonlaskun hämyinen tunnelma ja syksyn tuntu ympärillä. Aurinko laski hiljaa mailleen, samalla kun maistelijat löysivät uusia makuhermoja ja mielipiteitä. Niin klassisen suomalaista oli sekin, että kielenkannatkin lopulta irtoilivat, kun muutama maisteluannos oltiin saatu maisteltua.

Viinien jälkeen mutustimme vielä oman iltapalamme ja uinahdimme puukotiimme.

Heräily ja aamiainen Tentsile-kylässä

Naurattaa niin paljon tuo alla oleva kuva. Näyttää siltä kuin en haluaisi herätä ollenkaan, vaikka totuus on oikeasti aivan toinen. Olin vain vielä vähän tokkurassa.

En voi väittää, että puuteltassamme olisi nukuttanut kuin kotona, mutta siitä on syyttäminen myös täysikuuta taivaalla. Oli upeaa herätä yölliselle pissareissulle, kun aivan valtava kuu möllötti yläpuolella valaisten koko tienoon.

Tentsile-yöpymiseen kuuluu myös aamiainen, jonka voi nauttia joko noudettuna teltalla tai majoittujien taukotuvassa parin sadan metrin päässä. Me kävelimme kimpsuinemme ja kampsuinemme kahvinkeittoon taukotuvalle ja keitimme ihanan, höyryävän pannun kahvia ja söimme aamiaista varmaan kokonaisen tunnin.

Oli mukava huomata, että kaikki palveluntuottajat olivat ottaneet tosi hyvin erikoisruokavaliot huomioon. Tämä ei ole aina yhtä yksinkertaista, tiedän kokemuksesta.

Fatbike-pyöräilyä Nuuksion pyöräreiteillä

Voi olla vaikea uskoa, mutta en vielä pari vuotta sitten syttynyt maasto- tai fatbike-pyöräilystä juurikaan. Se tuntui vaikealta ja vaivalloiselta, koko ajan piti ajatella eikä voinut vain nauttia. Vaan nytpä tilanne on toinen! Useiden pyöräilykertojen aikana tästä on tullut aivan suosikkilajejani. Edelleen turhaudun, jos reitti on aivan tuhottoman vaikea ja pyörää pitää enemmän tunkata kuin ajaa. Mutta osaamiseni on mennyt niin paljon eteenpäin, että otsakaan ei ole enää kurtulla, vaan voin nauttia kikkailusta ja vauhdista.

Lähdimme polkemaan majapaikastamme, jossa toimii myös fatbike-vuokraamo, Biking.fi. Firma vuokraa pyöriä sekä Nuuksion Pohjoisportilla että Luontokeskus Haltiassa, joten päädyimme vuokraamaan pyörät pohjoisesta mutta palauttamaan ne Haltiaan. Yleensä vuokraukset tapahtumat omatoimisesti nettivarauksen kautta.

Nuuksion ollessa kansallispuisto, ei kaikkialla pyöräily ole sallittuja. Esimerkiksi Luontoon.fi-sivulta löytää pyöräilyreittikartan, jonka avulla reitin voi suunnitella. Pohjoiselta portilta aloittessa vastassa on ensin Salmen ulkoilualue, joka toimii jokaisenoikeuksilla, joten pyöräilyreittien valinta on siellä vapaampaa.

Maasto on erittäin mäkistä, joten päätöksemme hiettömästä, rennosta lenkistä ei aivan pitänyt paikkaansa. Mutta oli sitäkin hauskempaa. Suurimmat kiksit sain ehdottomasti alamäissä, joissa vauhti kiihtyi niin, että seuraavaan ylämäkeen sai taas hyvän startin.

Avokanoottimelontaa Haukkalammella

Haukkalampi on Nuuksion suosituimpia ellei suosituin kohde. Parkkikselta lähtee monia hyvin reititettyjä polkuja ja tämä on se paikka, johon erilaiset ryhmät, vaihtarit, kouluporukat ja muut Nuuksioon tutustujat löytävät itsensä. Haukkalampi on aivan upea kohde, maisemat ovat kauniit ja jylhät. Mutta jos yksinoloa kaipaa, niin tämä ei ole oikea paikka etenkään kauniina viikonloppupäivinä. Haukkalampi on vasta-aloittavalle retkeilijälle aivan erinomainen starttipaikka, ja itsekin pyrin näihin maisemiin pääsemään vähän rauhallisempina sesonkeina. Esimerkiksi arkipäivinä talvisin on saanut olla aivan ylhäisessä rauhassa.

Nuuksion maine on helposti “ruuhkainen” ja se johtuu juuri siitä, että tietyt paikat ja reitit keräävät ison massan hyvinä päivinä. Suosittelen kuitenkin tutkailemaan Nuuksion karttaa vähän laajemmin. Itse en yleensä Nuuksiossa käydessäni näe juuri ketään, vaan aivan rauhassa saa kulkea. Paljastaisin teille tietysti suosikkisalapaikkojani, mikäli en haluaisi, että ne myös pysyvät salaisina. Hih. Toki kansallispuistossa on aina myös muistettava säännöt. Tulia ei saa tehdä kuin laillisilla tulipaikoilla ja yöpyminen on sallittu vain merkityillä yöpaikoilla. Että kyllä ne omatkin “salapaikat” on aivan googlattavissa.

Tällä kertaa tutustuimme Haukkalammen alueeseen kuitenkin ihan uudella tavalla. Natura Viva pitää aina kesäkauden vuokrauspistettä Haukanpesällä. Avokanoottien lisäksi vuokrattavina ovat olleet myös SUP-laudat. Tältä vuodelta kausi päättyi tuohon päivään, kun olimme melomassa, ja syyskuun viikonloppujen jälkeen sulkeutui myös vuokrauspisteen yhteydessä toiminut kesäkahvila, mutta ryhmille vuokrausta vielä tehdään.

Haukkalampi on pieni ja sievä sekä tuulelta hyvin suojassa, joten se sopii kaikentasoisille melojille hyvin. Tämä olisi oiva paikka kokeilla ensi kerran melontaa. Me keskityimme fiilistelyyn ja kalliomaiseman ihailuun. Vastarannalla laitoimme myös kanootin hetkeksi laituriin ja kiipesimme kallioille maisemia ihailemaan. Kyllä ruska on vain upea, ihan aina.

Luontokeskus Haltia ja näyttelyt

Yksi suosikkipaikkojani Nuuksiossa on Luontokeskus Haltia. En tiedä miksi, mutta olen tuntenut täällä aina oloni hyvin kotoisaksi – siitäkin huolimatta, että rakennus on hyvin jylhä ja näyttävä. Ehkä puu rakennusmateriaalina tekee kaikesta jotenkin sympaattisempaa ja lähestyttävämpää. Knoppitietona voinkin kertoa, että Haltia  on Suomen ensimmäinen kokonaan massiivipuuelementeistä rakennettu julkinen rakennus. Se on arkkitehti Rainer Mahlamäen suunnittelema ja kalevalaisen taruston inspiroima.

Toisaalta sekin luo erittäin paljon kodinomaista ja rentoa tunnelmaa, että ravintolassa, “museokaupassa” ja jopa näyttelyiden puolella pyörivät ihmiset ovat aika rennosti pukeutuneet. Itsellänihän oli pyöräilyhiki ja pipo, sekä flanellipaita, jollain toisella oli pehmustetut pyöräilyhousut, joissa näkyi takalokarittoman pyörän aiheuttama kuravana alaselästä niskaan saakka. Täällä saa ainakin olla oma itsensä.

Olen kiertänyt Haltian Suomen luontoon sekä vuodenaikoihin keskittyvän päänäyttelyn monesti, mutta aina se antaa jotain uutta ajateltavaa. Suosittelen vähintään kerran vierailemaan niin, että on oikeasti aikaa ja ajatus mukana. Opastetun kierroksen saa myös ääninauhana, jos näyttelystä haluaa saada enemmän irti. Oma suosikkini on jo pari vuotta ollut upea ääni-installaatio-huone. Päänäyttelyn lisäksi mukana on aina vaihtuva näyttely tai näyttelyitä: tällä hetkellä erityisesti perheen pienimpiä ilahduttava Liito-orava-seikkailu.

Lounas Ravintola Haltiassa

Vielä viimeisenä etappina matkallamme oli Luontokeskuksen omassa Ravintola Haltiassa nautittu lounas. On ihan uskomatonta, miten paljon ja millaisella ilolla sitä syökään, kun on ollut aktiivinen.

Ravintola Haltia on auki tällä hetkellä Luontokeskuksen aukiolopäivinä keskiviikosta sunnuntaihin, paitsi syyslomaviikolla (12.–18.10.) se palvelee joka päivä. Luonto lautasella -lounas tarjoillaan klo 11–15, ja sen saa joko keitto+salaattilounaana 14 euron hintaan tai pääruoalla kaiken päälle 18 eurolla. Kumpaankiin kuuluu myös jälkiruoka. Myös ala carte -annoksia myydään kaiken ohessa, sekä kahvilatuotteita koko aukioloajan.

Vierailupäivämme pääruoat olivat poroa sekä ahventa, joista itse valitsin ahvenen ja poikaystävä poron. Olisimme pärjänneet hyvin ruokaisalla ja runsaalla alkupalapöydälläkin, mutta pääruoat olivat kyllä tosi herkulliset. Enkä varsinaisesti itkeskellyt, kun sain keliaakikkona gluteenittomaksi jälkkäriksi porkkanakakkua.

Sellainen oli vuorokautemme Nuuksiossa. Paljon uutta ja ihanaa, paljon syksyistä ihasteltavaa ja monin aistein koettavaa.

Olen välillä vähän laiska selvittämään paikallisten yrittäjien palveluita nimenomaan luontoalueilla ja kansallispuistoissa, kun olen niin tottunut retkeilemään totuttuun tapaan ja selvittämään kaiken itse. Mutta hitsi vie tuo lisäantia ostaa palvelu tai pari joltain, joka oikeasti tuntee alueen ja on vihkiytynyt tietyille asioille ja kokemuksille. Tuntuu myös, että liian moni kuvittelee palveluiden maksavan aivan maltaita, vaikka totuus on usein ihan toinen. Sitä paitsi, monesti toistamani lause, nyt jos koskaan pienyrittäjät todella tarvitsevat tukeamme.

Ehkäpä syyslomaksi ei siis tarvitse kammeta itseään minnekään kovin kauas, vaan uutta ja mielenkiintoista voi löytää myös aivan läheltä. Jopa entuudestaan tutustusta paikasta.

-Henriikka

Tutustu Nuuksion syyslomatarjontaan kokonaisuudessaan täällä

Tsekkaa myös muut Espoon syysvinkit täältä

Kuvien edit: Toni Eskelinen

Hälläväliä-pukeutumisen ABC

Sain pari päivää sitten välikäden kautta sydäntä lämmittäneen kohteliaisuuden. Designkaverit-tili oli tilillään kyselleet inspiroivia pukeutua, ja joku oli nostanut minut:

“Aamukahvilla-Henriikka inspiroi hälläväliä-pukeutumisellaan.”

Joku voisi ehkä ajatella toisin, mutta itse otin tuon suurena kohteliaisuutena. Onpa mukavaa, jos telttakokoiset villapaitani, monenkirjavat anorakkini ja ikuisen vanhat Levikseni voivat tuoda inspiraatiota jollekin.

Kieltämättä oli vähän hälläväliä-olo, kun tänään taas saksin etuhiuksiani lyhyemmäksi silmät kiinni. Tuli ihan riittävän hyvät.

Kyllähän minä tyyliäni mietin yllättävän paljonkin. Tuo kohteliasuus kertoo kuitenkin siitä, että olen onnistunut tavoitteessani olla ottamatta liian vakavasti, olla olematta liian siloiteltu. On kiva katsoa vaatetta ja ajatella: “Tuo on periaatteessa niin kamala että upea. Kokeilenpa tuota!” Ja erityisesti second handinahan tällaista kimpsua ja kampsua löytyy vaikka pilvin pimein.

Muistan opiskeluaikojeni kirppispaidan, jossa Hessu Hopo pelasi jalkapalloa. Pallo oli sellainen kudottu, irrallisena muutamalla pistolla roikkuva pompula. Ihmettelin, etten voittanut sillä kulttuurituottajien pikkujoulujen “rumin villapaita” -kilpailua.

Leikkisyyden ja itsekriittisyyden hyllyttämisen rinnalla hälläväliä-pukeutumiseen kuuluu kokeilunhaluisuus. Yhdistellä voi mitä tahansa ja miettiä sitten päivän päätteeksi, toimiko. Tänään minulla oli punainen silkkipaita ja vihreä trenssitakki. Ehkä ne olivat vähän liian jouluinen väriyhdistelmä, mutta tulipahan kokeiltua.

Kulmakivenä pidän myös sitä, että jo näennäisesti valmiiseen kokonaisuuteen lisätään vielä yksi asuste. Yleensä päähine, vaikka iso villapipo tai lierihattu. Mutta yhtä lailla esimerkiksi näyttävät korvikset, päähän sidottu silkkihuivi tai kultainen donitsi ajavat asian.

Mitähän muita ohjenuoria antaisin?

Ylisuuret mutta kestävät villapaidat (+ akryylin täyskielto), mukavat jalkineet ja mukavuus ylipäänsä, maata laahaavat second hand -takit, värikkäät mekot ja vallattomat materiaalikombot: nahkahameen kaveriksi voi laittaa mohairneuleen ja silkkimekon päälle heittää jämäkän farkkutakin. Myös outdoor- ja cityvaatteita yhdistellään mielestäni aivan liian vähän. Olen hankkinut parhaita kaupunkivaatteitani Partioaitasta.

Sitten kertoisin, ettet luultavasti tarvitse mitään uutta. Voit tutkailla uteliaasti omaa vaatekaappiasi, lainailla luvan kanssa tai luvatta ystäviltä tai perheenjäseniltä (huomioi ennakkoluulottomasti esimerkiksi isäsi collegepino ja tietysti säästetyt ysäritakit) ja adoptoida muilta turhaksi jääneitä. Jos tarvitset pientä säväytystä tyyliin, niin osta joko ikuista tai lähes ikuista tai luota käytettyyn.

Sen lisäksi huolla, hoivaa ja rakasta. Viihdy vaatteissasi ja anna niiden pysyä kanssasi pitkään.

Tänään sain vähän erilaisen kohteliaisuuden.

Joku kommentoi Instagramissa, että näytän aivan Laura Huhtasaarelta.

Siitä en ollut imarreltu, vaikka häntä kauniina pidänkin. Ja vaikka häntä, pahus sentään, ehkä etäisesti muistutankin.

No, hälläväliä.

-Henriikka

takki/ystävän vanha, villapaita/H&M (2011), pipo/Myssyfarmi, kengät/Icebug, farkut/second hand

Kuvat: Dorit Salutskij

Siviilisääty: naimaton, eiku…

Olen lähiaikoina joutunut pari kertaa kirjoittamaan johonkin viralliseen paperiin siiviilisäätyni.

Oli kyllä erikoinen fiilis tajuta, että siviilisääty ei olekaan naimaton, vaikka naimisissa en olekaan, vaan… Eronnut.

Siviilisäätyni on eronnut! En todellakaan tiennyt, että sellainen siivilisääty voi edes olla?

Siviilisäätyluokitus on seuraava:

– naimaton
– naimisissa
– eronnut
– leski
– rekisteröidyssä parisuhteessa
– eronnut rekisteröidystä parisuhteesta
– leski rekisteröidyn parisuhteen jälkeen

Tuota listausta lukiessa nousee kyllä aivan karvat pystyyn. En ollut aiemmin hoksannut, että joku näin kivikautinen järjestelmä voisi edelleen olla aktiivisessa käytössä. Onhan tuokin nyt aivan älytöntä, että esimerkiksi leskeksi jääneen tulee luokitella itsensä leskeksi jääneeksi “rekisteröidystä parisuhteesta.”

Mihin tällaista järjestelmää edes tarvitaan?

Tämähän tarkoittaa, että jos en enää koskaan menekään naimisiin, mutta olen esimerkiksi 70 vuotta parisuhteessa, niin siviilisäädyltäni olen silti eronnut.

Ei, se ei vaikuta onneksi identiteettiini. Lähinnä hätkähdin tätä koomista tosiasiaa. Ja ei, mielestäni yhteiskunnan rahoja ei tulisi ensisijaisesti käyttää tämän järjestelmän uusimiseen, vaan paljon tärkeämpiin asioihin, niin kuin vaikka ilmastonmuutoksen ehkäisyyn. Tai sukupuolitasa-arvon edistämiseen. Tai mielenterveystyöhön. Tai yksinäisyyden estämiseen.

Mutta jos saisin päättää, kantaisinko esimerkiksi lopunelämääni siviilisäädyssäni elämäni alkupuoliskon eroa, niin vastaisin vikkelästi: En.

-Henriikka

3 helppoa sesonkireseptiä: Gluteeniton syysaamupala, -välipala ja -iltapala

Kaupallinen yhteistyö: Elovena Gluten Free & Asennemedia

Tuntuu, että tänä vuonna saan viettää ennätyspitkän ruska-ajan. Ajoin pohjoiseen, kun ruska oli vasta alkamassa ja palasin alas, kun viimeiset ruskat karisivat Kilpisjärvellä, ja Saanalla pystyi jo heitellä lumipalloja. Etelässä syksy on vasta kukassaan, ja saan taas kokea kaiken. En valita. Syksy on lumoava vuodenaika.

Reissuelämä ei kuitenkaan ole välttämättä aina ruokailutottumuksilleni pelkkää lumoavuutta. Vaikka innostunkin huoltoasemaelämästä ja reissupakun takakontissa nautittavasta trangia-lounaasta, huomaa usein syötyä aika paljon yksipuolisimmin ja ravintoköyhemmin kuin kotioloissa. Varsinkin Lapin reissuilla ulkona syöminen tuo myös salakavalasti lisärasvaa ja -suolaa ruokiin. Jossain kohtaa tulee aina olo, että saisikohan täältä vaikka kaurapuuron mustikoilla ja ison vihersalaatin?

Kotiinpaluusta inspiroituneena tässä olisi teille kolme piristävää, syksyistä välipalaa. Yhden nimesin aamupalaksi, toisen välipalaksi ja kolmannen iltapalaksi, mutta yhtä lailla kaikki sopivat kaikkiin hetkiin. Syksy on sesonkina sellainen, jonka mauista ilahdun isosti. Kotimaiset omenat, kriikunat ja luumut, sekä marja-aroniat pensaissa ja puolukat metsissä maistuvat uuden alulta.

Kaurapuuro kotimaisilla omenaherkuilla

Elovena Gluteeniton Iso täysjyväkaurahiutale
– Kotimaisia omenoita
– Nokare voita
– pieni lusikallinen sokeria
– ripaus suolaa
– Lisäksi esim. manteleita ja kauramaitoa

Omenoiden karamellisointi:

Sulata paistinpannulla nokare voita ja paistele lohkottuja omenoita siinä muutama minuutti keskilämmöllä. Kun omenat ovat ruskistuneita ja pehmenneitä, lisää päälle pieni lusikallinen sokeria ja hyppysellinen suolaa ja paista vielä pari minuuttia lisää, kunnes sokeri on sulanut ja karamellisoitunut.

Karamelliomenoiden lisäksi puuron päälle sopii esimerkiksi mantelit ja kauramaito.

Tästä tuli kertaheitolla suosikkini! Nuo Elovenan Isot kaurahiutaleet ovat jo pitkään olleet suosikkejani puuroon, sillä koostumuksesta tulee mukavan ruokaisa eikä sellainen löllykkä yhtään. Mutta näillä päällisillä ja reilulla satsilla kauramaitoa puuro oli ihan taivaallinen kokemus.

Kaura-omena granola ja syksyinen jugurttiannos

Granolaan:
Elovena Gluteeniton luomu täysjyväkaurahiutale tai Iso täysjyväkaurahiutale
Pähkinöitä, siemeniä..
Leseitä: Tattarihiutaleet, kaurarouhe…
Kuivattuja omenoita, rusinoita, Elovena Gluteeniton välipalakaurakeksi

Lisäksi:
Maito- tai kasvijugurttia
Puolukoita
Kotimaisia omenoita
Muutama tippa hunajaa

Granolan teko:

Sekoita kulhossa kaurahiutaleet ja muut leseet, sekä murskatut pähkinät ja siemenet sekä kaikki muu, jonka haluat paahtaa. Kiehauta kattilassa vähän vettä ja lorauta sekaan siirappia ja öljyä. Kaada neste kulhoon granola-sekoituksen päälle ja sekoita kunnolla niin, että neste imeytyy ja koko seos kostuu. Levitä seos leivinpaperinpäälle uuninpellille tasaisesti. Paista granolaa 150 asteessa,vartin välein käännellen, noin 45 minuuttia. Paistoaika vaihtelee uunista ja määrästä riippuen, mutta tarkkaile koska granolaa kuivuu ja saa rusehtavan pinnan.

Granolan tekeminen uunissa on helppoa, mutta vie toki aikaa. Kerralla kannattaakin tehdä reilu satsi, sillä valmis granola säilyy hyvänä pitkään. (Psst! Erinomainen joululahjavinkki ystävälle esimerkiksi kauniiseen paperipussiin pakattuna).

Tätä kokonaisuutta saa tuunailtua vaikka miten helposti, ja myös ylijäämä-kuivaruoalle löytyy oivallinen tilaisuus päästä käytetyksi. Itselläni oli retkeltä jäänyt yli muun muassa rusinoita ja Elovenan gluteenittomia kaurakeksejä, joten heitin rusinat sekä murskatut kaurakeksit sekaan vielä kaiken päätteeksi. Myös kuivatut puolukat olisivat varmasti sopineet joukkoon erinomaisesti.

Kaurapalat ja porkkana-lehtikaalilevite

Tämä leviteohje on napattu suoraan Elovenan sivuilta. Sivuilla on muutenkin paljon inspiraatiota ja ruokareseptejä, joiden avulla elämästä tulee aika paljon helpompaa ja ruoasta monipuolisempaa. Jätin levitteen ohjeesta sokerin pois, sillä porkkana makeutti sitä mielestäni riittävästi ilmankin.

Gluteeniton lehtikaali-porkkanalevite

6 kpl porkkanaa (noin 500 g)
5 dl lehtikaalia (n. 30 g)
0,5 tl chilijauhetta
0,5 tl suolaa
3 rkl rypsiöljyä
1 tl sitruunamehua

Lisäksi:
Elovena Gluteeniton halkaistu kaurapala
(varmasti myös Elovena Gluteeniton kaura-porkkanasämpylät sopisivat)

Levitteen teko:

Keitä porkkanat lähes kypsiksi.
Paista lehtikaalia öljyssä muutaman minuutin ajan.
Yhdistä kaikki ainekset ja aja seos tehosekoittimella tai sauvasekoittimella tasaiseksi tahnaksi.

Itse lisäsin leipien päälle vielä porkkana- ja juustoviipaleita, mutta tässäkin yhdistelyssä vain taivas on rajana.

Sen lisäksi, että reissuelämä tuo epätasapainoa ruokavaliolleni, on se valitettavasti vaaranpaikka myös suolistolleni. Sairastan keliakiaa, mikä tarkoittaa, että murunenkin gluteenia on suolistolleni erittäin haitallista. Usein keliakiasta puhutaan virheellisesti allergiana, mutta todellisuudessa keliakia on tauti, jossa tiettyjen viljatuotteiden sisältämä gluteeni aiheuttaa ohutsuolen limakalvolla tulehduksen ja edelleen suolinukan vaurioitumisen. Saattaa helposti näyttää liioitellulta, että pyydän esimerkiksi hotellin aamiaisella erillisen voipalan leivälleni ja käytän eri voiveistä, mutta todellisuudessa tämä on itselleni pakollista.

Minulla on ihokeliakia, joten en saa koskaan vatsaoireita niin kuin suurin osa keliaakikoista, vaan iholleni nousee vesikellomaista ihottumaa. Oma tauti puhkesi vuonna 2014, jolloin ihoni oli tätä täynnä, mutta iho-oireet poistuivat onneksi täysin gluteenittomalla ruokavaliolla noin puolessa vuodessa. Kuitenkin välillä edelleen iholleni nousee valitettavasti suolitulehduksen aiheuttamaa vesikelloa. Asioita myydään välillä gluteenittomasti, vaikka ne eivät todellisuudessa sitä olisi. Lisäksi otan tietysti itsekin ”tietoisia riskejä” syöden turvallisen oloisissa ravintoloissa, joiden keittiöt eivät kuitenkaan ole täysin gluteenittomat. Varsinkin ulkomaan reissujen jälkeen huomaan usein ihoni nousseen finnien näköisille kuplille, yleensä nämä ilmaantuvat itselläni kasvoihin. Kotiolot turvaavat sen, että saan jälleen keskittyä täysin gluteenittomaan ruokaan ilman riskitekijöitä.

Vaikka kaura on itsessään gluteeniton vilja, normaali kaura ei minulle sovi. Mutta gluteeniton kaura onneksi sopii! Gluteenittomien kauratuotteiden valmistusprosessissa on varmistettu, että kaura on taatusti gluteenitonta. Elovena sai valikoimiinsa gluteenittomia kauratuotteita hetken aikaa sitten, kun entinen Provena yhdistyi Elovenaan saaden uuden nimen: Elovena Gluten Free. Nämä tuotteet ovat keliaakikolle täysin turvallisia käyttää, sillä ne sisältävät vain gluteenitonta kauraa.

Meneekö joku välipaloista teillä testiin? Toivon mukaan menee, uskallan suositella lämmöllä näitä kaikkia.

Itse istuskelen tällä hetkellä aamutakissani sohvalla ja kirjoitan. Tästä tuntuu tulevan hyvä päivä. Ihanaa on sekin, että päätin kirjoittaa ennen aamiaista. Kohta voin laittaa läppärinkannen alas ja aloittaa aamupalan teon. Granolaa on vielä reilusti jäljellä, joten sitä syön ainakin. Kahvit keitän myös, totta kai. Huijasinkin jo vähän syöden yhden kotimaisen ompun tässä kirjoitustyön äärellä.

Ruoka on ihana asia, ja luonnollista, monipuolista, ravintorikasta mutta yhtä lailla ilahduttavaa ja piristävää ruokavaliota tulisi kyllä vaalia. Miten onnellista onkaan, että ruoka tarjoaa meille sellaisia mahdollisuuksia kuin tarjoaa, olisimmepa sitten erityisruokavalioisia tai emme.

-Henriikka

Kuvien edit: Toni Eskelinen

Uudet, Suomessa tehdyt North Outdoor Oversize -merinovillapaidat (+arvonta & alekoodi)

Kaupallinen yhteistyö: North Outdoor

Syksy on jo kaikkialla Suomessa. Torstai-aamuna lähtiessämme ajamaan Kilpisjärveltä, ehti lämpö kiiriä pakkasen puolelta pienesti plussalle, mutta nyt täällä Jyväskylässä on jo reilusti plussaa, melkein 20 astetta. Joka tapauksessa sesongin huomaa vaihtuneen, ruska alkaa varista Lapissa jokiin ja järviin, kun taas etelämmässä värit alkavat vasta hohkata.

Syksy tarkoittaa neuleita ja villapaitoja, joka ikinen vuosi. Pukeudun kesälläkin hengittävään villaan, mutta syksyllä sen lämpöarvo nousee tärkeämpään rooliin.

Olin lähes koko syyskuun Lapissa ja tajusin jossain vaiheessa, että olen käyttänyt lähes koko ajan vain yhtä kahvipavunruskeaa merinovillapaitaa, uutta suosikkiani. Olen jo vuosia puhunut KASKI-paitojen puolesta, mutta nyt niiden rinnalle on noussut uusi suosikki: pidempi KOTA-villapaita. (Jep, juuri se, joka päällä olen kulkenut kaikki nämä lähiviikot, joka päällä lähes kaikki lähiaikojen blogikuvatkin on otettu. Sori sori, alkuhärnäyksestä ennen infoa, se ei ollut tahallista!)

North Outdoor julkaisi täksi syksyksi kolme uutta ja upeaa oversize -merinovillapaitaa. Nämä saapuivat täydentämään MADEINFINLAND-mallistoa, mikä tarkoittaa, että koko kolmikko on suunniteltu mutta myös valmistettu Suomessa. (Jes.)

Villapaidat on valmistettu 100-prosenttisesti mulesing-vapaasta merinovillasta, tuntuvat pehmeiltä päällä eivätkä kutita herkästi. (Toki itse en ole se kaikista herkin, mutta karkeat villat eivät tunnu kivalta ihollani. Näitä olen käyttänyt ihan paljaita käsivarsia vasten aluspaidan kanssa, ja tunne on oikeasti pehmeä, eikä paidasta sörrötä mitään kovia villakuituja.)

Sävyjä kussakin paidassa on useita, näissä kuvissa minulla on päälläni vain yksi sävy per paita. Olen 158cm pitkä ja yleensä kokoa M/38. Näissä kuvissa minulla on M-kokoiset villapaidat, jotka ovat kunnolla reilut. Oversize siis oikeasti, lupauksensa mukaan. (Välillä naurattaa esimerkiksi farkkujen ”oversize-mallistot”, jotka ovat niin pientä kokoa, että peppu ei meinaa mahtua sisään tunkemallakaan.)

KOTA-villapaita

”Jos pidit KASKI-mallista, rakastat KOTAa”, luvataan North Outdoorin nettisivuilla, ja olen kyllä samaa mieltä. Taas tänäänkin olen ruskeassa villapaidassani, niin kuin lukuisat päivät elo- ja syyskuussa.

Minua on melkein naurattanut, kun olen kokenut jopa huonoa omatuntoa KASKI-villapaitojani kohtaan, kun olen käyttänyt KOTAa nyt jatkuvasti. Tuo pidempi ja saumaton malli, muhkeus ja sävy on vaan vienyt mukanaan. Tätä on niin helppo hehkuttaa.

Paidasta löytyy myös lumenvalkoisen ja vaalenharmaan sävyt, jos 70-lukulainen, lämmin ruskea ei nappaa.

VILJA-villapaita

Nyt kun katson näitä kuvia, tulee sellainen olo, että hetkonen hetkonen, voiko V-kaula-aukko sittenkin sopia minulle? Olen aina kuvitellut, että ei. Ehkä tuollainen laajempi V-kaulus sopii sittenkin.

VILJA on mielestäni tästä kolmikosta toimistouskottavin. Helmassa ja hihansuissa on rib-neulosta, muuten neulos on sileää. Helmassa on halkiot, jonka voikin huomata muutamassa kuvassa. VILJA on oiva reissuvillapaita, sillä se menee pieneen tilaan ja on kevyt.

Rakastan tuota kauran sävyä! Oma ihoni kaipaa usein lämpimiä sävyjä rinnalleen. Valittavana olisi myös puuronharmaan (luonnonvalkoisen) sekä vaaleanharmaan sävyt.

VASKI-villapaita

Vaikka alussa hehkutinkin kovimmassa käytössä ollutta KOTAa, tulevat kaksi muuta malliakin varmasti löytämään reilusti käyttöä.

VASKI-villapaita on vilukissuille sopivin, sillä kaunis ja persoonallinen piippukaulus pikkuhalkiolla ylettyy korkealle. Muuten villapaita on KOTAn kaltainen, muhkeä ja pitkänmallinen. Tässä ei pitäisi tulla kylmä talvellakaan, toisaalta villa kyllä hengittää myös lämpimällä kelillä hyvin.

Sävyjä on tällä hetkellä kaksi, kuvissa näkyvä vaaleanharmaa ja VILJA-paitakuvista tuttu kaura.

Merinovilla, ain ja ikuisesti. Ellei nyt jotain todella radikaalia satu tapahtumaan. Mutta siihen en usko.

En ala taas tässä kertailemaan merinovillan hyötyjä, mutta sen verran mainitsen, koska asiasta on paljon kyselty, että itse en pese merinovillapaitojani juuri koskaan (kerrastopaitoja ja muita tyköistuvia toki). Antibakteerinen luonnonkuitu putsaa itse itseään, joten yleensä tuuletus tai pakastus riittää paikallispesun rinnalla. Mikäli pesisin, käyttäisin villapesuainetta ja käsinpesuohjelmaa ja kuvaisin paidan vaakatasossa. Pyrin myös pitämään alla t-paita-mallista aluspaitaa, mikä estää turhan hien erittymisen villaan. Lisäksi käytän nukanpoistajaa, mikä tekee villapaidan pinnasta aivan uudenkaltaisen. Nukkaa ei kannata pelätä, se kuuluu villan luonteeseen

Odotan kyllä, että pääsen alkuviikosta Helsinkiin kahden muunkin Oversize-villapaitani luokse. Nyt olen kulkenut ruskeassa villapaidassani ympäri tuntureita, tehnyt se päällä etätöitä mökissä, kulkenut kaupunkimiljöössä ja illastanut ihanasti. Yllättävän moneen se on taipunut, täytyy todeta.

Kahvipavunväriset KOTA-villapaidat myivät jo kerran loppuun, mutta iloitsin kuullessani, että uusi satsi ennätettiin saada juuri tähän yhteistyön yhteyteen. Eli tilattavissa ovat taas!

Alekoodi:

Koodilla henriikka15 saa 15-prosentin alennuksen koko verkkokaupan valikoimasta 11.10. saakka. Edellisten postausten perusteella voin sanoa, että varastot saattavat tyhjentyä, joten kannattaa olla vikkelä, jos on joku tietty suosikki.Minua aina hymyilyttää, kun tätä koodia aletaan aina hyvissä ajoin kyselemään: ”Oliskohan ehkä North Outdoor -koodia taas tulossa…?” Toivottavasti saatte sukka- ja villapaitavarastot täydennettyä syksyn ja talven varalle.

Arvonta:

EDIT: HUOM! ARVONTA ON PÄÄTTYNYT.

Arvon yhdelle teistä vapaavalintaisen Oversize-malliston villapaidan (eli jonkun näistä kolmesta). Kommentoi terkut kommenttiboksiin 4.10. mennessä, niin olet mukana arvonnassa. Aivan super päästä taas jollekin laittamaan ilahduttava yllätysviesti. Hyväksyn aina kaikki kommentit käsin, niin älä säikähdä, jos kommenttisi ei lävähdä näkyville heti.

Villapaidat ovat kyllä isosti elämän hemmottelua. Olen juuri sellainen, joka paidan venymisenkin uhalla laittaa polvet lämpöisen villapaidan sisään ja nauttii turvallisesta olosta. Siksi kai viihdynkin tällaisissa reilummissa, ettei purista ja kiristä, ja kaikki spontaani tekeminen on mahdollista.

Ihanaa sunnuntaita ja tulevaa viikkoa. Pysykää lämpiminä. Ja ihanina, tietysti.

-Henriikka

Villapaidat: kahvinruskea KOTA, kauransävyinen VILJA & vaaleanharmaa VASKI

Valokuvat: Joanna Suomalainen

Ei sitä löydy koskaan! (kotia siis)

Olemme etsineet poikaystävän kanssa yhteistä taloa nyt joitain kuukausia. Aloitimme keväällä kotien katsomisen vähän vitsillä, kesällä vitsi muuttui todeksi ja nyt syksyn tullen jopa paikoitellen totiseksi.

Miten kukaan on ikinä onnistunut löytämään itselleen sopivan omakotitalon?

Kriteerimme ovat olleet seuraavat:

– Parin tunnin päässä Helsingistä, mieluummin itään kuin länteen (esim. Porvoo, Orimattila, Lahti, Nastola, Kotka, Kouvola, Nastola…)
– Vanha ja mieluusti hirsinen
– Rantatontti (eikä mitään hikistä levälampea, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä)
– Luonnonläheinen, mieluiten maaseudulla ja reilusti omaa rauhaa
– Omannäköinen. Pommikunto ei haittaa, jos perusasiat ovat kunnossa.
– Hinta alle 500 000, mieluummin 300.

Tiesimme, että kriteerit olivat suht tiukat, mutta toisaalta tiesimme näitä kohteita olevan. Päätimme myös, että syyskuun lopussa vaihdamme kriteerit laajemmiksi, mikäli sopivaa kotia ei ole osunut kohdalle.

No, kriteereiden mukaista taloa ei ole kävellyt vastaan. Eikä kovalla etsinnälläkään löytynyt. Olemme selailleet miltei päivittäin ilmoitukset (tai siis, poikaystävä on selannut ja esitellyt mahdollisia minulle kuratoidusti…) ja käyneet katsomassakin joitain kohteita.

Joistain kohteista pyydetään tunnearvolisää parisataa tonnia tai vaaditaan, että saa myöhemminkin tulla käyttämään rantaa joka-aamuisella aamu-uinnilla. Eräs kohde oli upea, mutta vanhaa hirsitaloa arvostavan remontin sijasta oli kodin vuotavia putkia korjailtu muun muassa elmukelmulla. Vähän liikaa sellaista “teenpä tämän tästä nokkelasti ja vikkelästi ja halvalla itse” -mentaliteettia. Useampi on ollut vain ankea. Eräs täydellinen löytyi, aivan täydellinen (joka omistajat olivat maailman ihanimpia), mutta sijainti oli tosi vaikea. Julkisia ei kulkenut, ja kohde oli hyvin kaukana kaikesta. En kuitenkaan halua olla täysin eristyksissä tuntien päässä, vaikka koti olisi aivan nappi.

On vaikeaa tehdä reissutyötä ja etsiä kotia. Parhaat myydään päivässä tai päivissä, pitäisi olla paikan päällä vahtaamassa ja spekuloimassa. Lisäksi koronan vuoksi moni muukin on ollut etsimässä kotia maaseudulta. Toissapäivänä eräs sopivanoloinen kohde myytiin, kun olimme Lapissa.

Parahdin ääneen, että tulemme varmaan kuolemaankin Helsingin keskustassa. Että emme koskaan löydä sopivaa kotia.

Siihen saakka olin onnistunut pitämään myönteistä spirittiä yllä, mutta silloin hetkeksi napsahti. Myöhemmin palasin uomiini. Onhan se ylipäänsä älytöntä valittaa Helsingin keskustakodista.

Tiedän vain, ettei se tällä hetkellä ole se, mitä kaipaan. Mitä kaipaamme. Ei ollenkaan.

Otimme pienen varaslähdön, vaikka ei ole aivan vielä syyskuun loppu ja päivitimme kriteerimme uudestaan.

Tällä hetkellä kriteerimme ovat seuraavat:

– Parin tunnin päässä Helsingistä, mieluummin itään kuin länteen (esim. Porvoo, Orimattila, Lahti, Nastola, Kotka, Kouvola, Nastola…)
– Luonnonläheinen, mieluiten maaseudulla ja reilusti omaa rauhaa
– Omannäköinen. Pommikunto ei haittaa, jos perusasiat ovat kunnossa.
– Hinta alle 500 000, mieluummin 200.

Lähden taas uudella tsempillä metsästykseen, kun sain kerättyä itseni hetken kuopastani. Onneksi poikaystävä totesi, että kyllä me vielä sopivan löydämme.

Tiedänhän minä, että kyllä sopiva vielä löytyy. Vaikka sitten joku sellainen, jossa voi etsiä seuraavaa, vielä sopivampaa.

Välillä tuntuu, etten malta odottaa, että saan olla kyläyhteisöaktiivi, että voin laittaa uutta kotia, että voin lähteä lähimetsään puolukkaan, ja että retkivarusteemme mahtuvat hyvin varastoomme.

Onneksi välillä tuntuu siltäkin, että nyt on ihan hyvä. Olen yrittänyt ajatella, että kaupunkielämästä kannattaa nyt ottaa kaikki irti. Sillä vaikka sinne voi aina palata, voi olla etten palaa kuin vierailijana. Ainakaan Helsinkiin.

-Henriikka

Valokuvat: Joanna Suomalainen

paita / North Outdoor (sunnuntaina tästä lisää ja alekoodia!), housut / Makia Clothing, nuttura / Nokonen, kengät / second hand

Hissukseen

Olen ottanut tämän viikon ihan hissukseen. Hissun kissun. Hiljalleen. Pikkuhiljaa. Hetki hetkeltä, askel askeleelta.

Saavuin sunnuntaina viiden päivän vaelluksen päätteeksi Olostunturille. Lapland Hotels Oloksen mökki pitää minusta huolta 8 makoisan yön verran. Tuntui kerrassaan hyvältä hypätä savunhajuisena ja mullanmakuisena saunanlauteille ja lämpimään suihkuun puhdistamaan sammaleet ja patikoinnin kerryttämä kuona iholta. Olen nukkunut kaikki viisi yötä kuin pieni lapsi. Tuhisten ja muusta maailmasta tietämättömänä.

En tosin muista, koska olisin viimeksi nukkunut 80-senttisessä sängyssä – olen herännyt parina yönä siihen, että potkaisen seinää. Hyvistä unista kai kertoo se, etten yhtään ole havainnut, missä oikein olen.

Tänään saapui poikaystävä metsästä, ja yhdistämme sängyt. Voin sitten seinän sijaan potkia häntä.

Latailen akkuja. Loppukesä ja elokuu olivat rauhallisempia, jopa levollisen tuntuisia, mutta loppusyyskuu ja varsinkin lokakuu vyöryvät päälle hektisinä ja työntäyteisinä. Samaan aikaan, kun työn-, reissujen ja tekemisen määrä hirvittää, olen myös täynnä intoa. Olen saanut kuluneena vuonna mielettömästi hyvää itsetuntoa työhön. Vihdoin vuosien jälkeen alkaa olla sellainen olo, että osaan tämän homman. Asiakasjutuissa tiedän jo melko hyvin, mitä itse haluan ja pystyn tarjoamaan, mikä johtaa usein myös tyytyväisiin asiakkaisiin. On aivan sairaan kivaa, kun saa hyvää palautetta työstään. Aina ei mene nappiin, ja niistä (niistä varsinkin) opitaan. On kuitenkin lempeämpi olo, kun ei tarvitse joka asiakastilauksen kanssa jännittää, että mahtavatkohan he tykätä tai mahtavatko he tietää, mitä ja keneltä ovat tilanneet.

Kesällä eräs case (apua, mikä tämä on suomeksi?) oli sellainen, että sain varsinkin aluksi aivan jäätävää palautetta. Kyllä se pysäytti. Lopuksi oli kuitenkin rauhallista myös todeta, että asiakas odotti jotain aivan muuta kuin mitä pystyin edes tarjoamaan. Että oma vastuullisuusasjatteluni oli “tiukempaa” kuin mitä he olisivat ehkä toivoneet. Tällainen ei jää harmittamaan itseäni. Pidän arvoistani kiinni.

Oho. Kirjoitus lipsahti työasioihin. Sitä se teettää, kun on tehnyt viisi päivää etätöitä mökissään.

On ollut mukava vastailla sähköposteihin, tehdä raportteja, vastata seuraajien viesteihin, päivittää someja, laatia tarjouksia ja vaikka mitä muuta. Läppärityöskentely on puuduttavaa kiireessä tai liian ärsykkeellisessä ympäristössä, täällä se on tuntunut mukavalta. Välillä olen kiivennyt Olostunturin huipulle tai tehnyt jonkun muun iltapäiväkävelyn sateessa tai paisteessa.

Olen nauttinut suuresti myös yksinolosta. Näissä maisemissa ei lomaile tällä hetkellä kuin senioribussillisia, joten mukava meininki on taattu. He hymyilevät leveästi ja toivottavat hyvät huomenet, ja minä vastaan huppuni alta vähintään yhtä levällä hymyllä. Onnelliset seniorit tekevät kyllä onnelliseksi. Vähän niin kuin onnelliset lapset ja onnelliset eläimetkin, jos nyt edes on kunnollista tällälailla ihmisiä niputtaa.

Eilen päätin pitää välipäivän töistä ja lähteä ystäväni Juuson kanssa ruskaretkelle. Kuljimme Lapland Hotels Pallakselta Vuontispirtille, suurin osa siis Hetta-Pallas-reittiä, ja saimme sieltä sitten kyydin eräältä avuliaalta senioribussilastilliselta, jotka taittoivat reippahasti saman 18 kilometrin lenkin.

Ruska oli aivan uskomaton. Etenkin Rihmakurun alueella värit oikein sattuivat silmiin. Tuntui kuin olisi jossain Bostonissa, sellaisessa Windowsin taustakuvassa siristelemässä silmiään käsittämättömälle ruskalle. Päätin, että lempivärini on ruska.

Päivän ainoa moka oli, että kaiken ihailemisen johdosta unohdin juoda. En juonut 18 kilometrin aikana kertaakaan juomapullostani, joka oli kyllä uskollisesti repussa mukana. Velkoja kuittailtiin sitten myöhemmin maalipäivällisellä valtavan kuplavesilasillisen äärellä. Ei kai sitä nyt fiksumpikaan muista juoda, kun ohi juoksentelee onnellisia poroja, ja maa edessä on kuin yksi suuri syntymäpäivälahja.

Kohta lähdemme taas kipuamaan Oloksen päälle. Sinne pääsee alle puolessa tunnissa. Ei haittaa, vaikka olen käynyt siellä tällä viikolla jo useasti, sillä joskus tutut reitit ovat juuri se mitä mieli kaipaa. Tulee vain kerralla sopivasti uutta, kun reitin sijaan vaihtuvat vain tunnelma ja olosuhteet sekä ajatukset pääkopan sisällä.

Illalla menemme elokuviin. Voitteko kuvitella, että Oloksella on oma elokuvateatteri?  Meinasin mennä alkuviikosta sinne kuuntelemaan Petri Laaksosen keikkaa, mutta jänistin sitten, vaikka lapsuudenidolista olikin kysymys. Voi olla, että olisin ollut Täällä Pohjantähden alla -kiertueen ainoa alle 65-vuotias. Olisin varmaan viihtynyt siltikin. Tai ehkä juuri siksi.

-Henriikka

Kuvat: Juusto Holstein / @juuppe

flanellipaita/Patagonia (Partioaitta), reppu/Globe Hope, lippis/KN Collection, kuoritakki/Fjällräven (Partioaitta)

7 helposti tunnistettavaa sientä, joista aloittaa sienestäminen

Kaupallinen yhteistyö: Valio Oddlygood & Asennemedia

Sienimaniani alkoi muutama vuosi sitten, mutta kärähti liekkeihin ja vähän ylikin eräopaskouluvuonna. Vahtasin koulumatkalla punikkeja, nyljin voitatteja otsalampun valossa yömyöhällä ja kaupunkiin palatessani kynnenaluseni huusivat uutta harrastustani, jota elämäntavaksi olisi saattanut jo kutsua.

Nyttemmin olen hivenen rauhoittunut: olen esimerkiksi tänä syksynä syönyt muutakin kuin sieniä. On ollut silti kiva huomata, ettei sienihommat ole olleet mitään hetkellistä huumaantumista, vaan jäänyt pysyvämmin arkeen ja ruokavalioon.

En syönyt lapsena juurikaan sieniä, eikä perheessämme sienestetty. Sen vuoksi on melkeinpä vielä siistimpää, että tällaista voi oppia ja omaksua aikuisiälläkin.

Juuri ennen Lapin reissuamme kävimme poikaystävän kanssa sienimetsällä Vihdissä.

Tässäpä sienestyksestä haaveileville 7 vinkkiä siihen, mistä sienilajeista sienestys on turvallista aloittaa.

Sienivinkkejä seuraa erinomaiset eväsvinkit, sillä vaikka sienestys on ihanaa, ei se evästaukoja voita millään. Pehmeä kaurakaakao oli kuin lämmin halaus metsässä, ja tuunattu kauragurtti ilahdutti pitkään.

7 helppoa, herkullista ja turvallista sienilajia, joista aloittaa sienestäminen

1. Kanttarelli eli keltavahvero

Klassista, oranssinkeltaista kanttarellia ei voi oikeastaan sekoittaa tavanomaista mielikuvitusta käyttäen kuin valevahveroon, joka on myrkytön sekin, joskin vähän puumaisen makuinen. Mikäli kanttarellin sekoittaisi valevahveroon ja pistäisi poskeensa, ei haittaisi yhtään. (Itsekin olen tämän joskus tehnyt.)

2. Suppilovahvero

Syvällä kosteassa sammaleessa viihtyvä suppilovahvero on torvimainen, ja jalka on kapea ja keltainen (tosin väri saattaa harmaantua sienen vanhentuessa). Suppilovahvero on helppo tunnistaa ja niitä löytyy reilusti, mutta sen voi sekoittaa harrastuksen alussa lievästi myrkylliseen rustonupikkaan. Kirjaa tai puhelinta kannattaa siis pitää mukana, mikäli on epävarma löydöstään.

3. Lampaankääpä

Lampaankääpä on yksi omia suosikkejani, sillä se muuttuu paistettaessa kauniin keltaiseksi, on tekstuuriltaan miellyttävä ja maistuu superhyvältä. Lampaankääpä on pihvimäinen, alapinnaltaan sileä ja väriltään kellanvaalea. Sen voi sekoittaa vuohenkääpään tai typäskääpään, joiden värit kuitenkin poikkeavat lampaankäävästä, eivätkä ne muuta leikatessa väriä sitruunankeltaiseksi. Myös vaaleaorakkaaseen sen saattaa sekoittaa, mutta se ei haittaa (ks. seuraava kohta).

4. Vaaleaorakas

Vaaleaorakas on hyvä ruokasieni, ja lampaankäävän tavoin se kasvaa matalana, napakkana ja ”pihvimäisenä”. Orakkaat tunnistaa parhaiten alapinnan piikistöstä, ja ovat etenkin nuorina kelpoisaa sieniruokaa.

5. Rusko-orakas

Vaaleaorakkaan saattaa sekoittaa rusko-orakkaaseen, joka ei haittaa: molemmat ovat hyviä ruokasieniä. Rusko-orakkaan sävy on oranssinruskeampi vaaleaorakkaaseen verrattuna, mikäli nämä kaksi haluaa kuitenkin toisistaan erottaa. Alapinnalta löytyy samat tutut piikit, joista orakkaat parhaiten tunnistaa.

6. Mustatorvisieni

Mustatorvisieni ei ole kaunein metsän sienistä, mutta on älyttömän herkullinen ja helppo tunnistaa. Sen ohut, mustanharmaa ja nahkamainen olemus ja harmaa alapinta tekevät siitä helposti tunnistettavan, eikä sitä voi sekoittaa kuin harvinaiseen ruskotorvisieneen, joka on hyvä ruokasieni sekin.

7. Herkkutatti

Suuresti hehkutettu herkkutatti on ansaitusti listalla. Se on napakka, topakka ja jalassa on ”valkoinen verkkosukkahousu”. Herkkutatin saattaa sekoittaa männynherkkutattiin, tammenherkkutattiin, kangasherkkutattiin tai koivunherkkutattiin, mutta se ei ole ongelma lainkaan: kaikki näistä ovat erinomaisia. Sappitatti sen sijaan on kinkkisempi: vaikka se ei myrkyllinen olekaan, se pilaa ruoan maun. Sen jalan alaosassa on kuitenkin tumma, isosilmäinen verkkokuvio vaaleammalla pohjalla. Jalka on myös yleensä hoikempi, eikä sieni ei ole kokonaisuudessaan yhtä ”jämäkän oloinen”. Ero selviää viimeistään makutestillä.

Siinäpä teille sieniä sienestettäväksi! Nämä kaikki ovat tällaisenaan valmiita pannulle, uuniin tai mihin niitä nyt haluaakaan käyttää. Orakkaiden kohdalla muistutan hyvästä kypsennyksestä, että kitkeryys ja kirpeys katoaa mausta.

Googlettamalla löydätte sienistä lisäinfoa, sillä haluan ennättää pian eväiden hehkutukseen. Tässä kohtaa muistutan kuitenkin siitä, että muistakaa olla täysin varmoja tunnistuksistanne, ennen kun alatte hotkia sieniä suihinne, saati tarjoilemaan niitä muille. Kun opettelee pari kolmekin lajia sesongissa aivan kunnolla, pysyvät lajit oikeasti pitkään mielessä.

Itse haaveilen sienimummomentorista, jota veisin metsään ja joka opettaisi minulle kaiken sienistä.

Helpot, herkulliset ja turvalliset retkieväät

Hyvän sieniretken kruunu (ellei ehto) on evästauko. Tällä kertaa menimme kevyillä ja helpoilla mutta piristävillä eväillä:

Kaurakaakao:

– Valio Oddlygood Barista -kaurajuomaa
– Kaakaojauhetta

Lämmitä kaurajuoma ja laita termariin. Kaakaojauheen voi sekoittaa joukkoon joko valmistusvaiheessa tai vasta nautinnon hetkellä.

Tyhjä kaurajuomapurkki oli mukana ihan rekvisiittasyistä, jotta voin näyttää teille sen ulkonäön. Kyseessä on kevään uutuutena ilmestynyt 0,75-litrainen puteli, jota myydään suoraan kylmähyllystä. Itselleni pienempi koko sopii hävikkimielessä paremmin, kun juomaa on yhdessä tölkissä vähemmän ja esimerkiksi retkelle se on kätevämmän kokoinen matkaan. Oddlygood Barista on valmistettu Suomessa kotimaisesta gluteenittomasta kaurasta, tuote on gluteeniton, kasvipohjainen ja sopii vegaaneille.

Kauragurtti lisukkeilla

– Valio Oddlygood vähäsokerinen kauragurtti (makuina omena-mango & persikka-banaani)
– pähkinöitä tai siemeniä,
– puolukoita tai muita marjoja metsästä

Oddlygoodin kauragurttipurkeista ehdottomia lemppareitani ovat nuo vähäsokeriset. Pidän niistä sellaisenaankin, mutta jos kaipaa ruokaisuutta tai vaihtelevuutta, pystyy niitä helposti tunaamaan. Meillä oli mukana pieni jämäpussi cashew-pähkinöitä, jotka tiputtelimme jugurtin päälle eväspaikalta löytyneiden puolukoiden kanssa.

Totesimme molemmat, että onpa huvittavaa, että näin yksinkertainen asia voi toimia näin hyvin. Oli tosi hyvää. Ennen evästaukoa ajattelimme, että suuntaamme siitä suoraan autolle, mutta eväiden jälkeen jatkoimme vielä toisenkin tunnin.

Tämän syksyn omia sienisuosikkejani ovat olleet lampaankääpä sekä mustavahakas. Tämä lienee myös ensimmäinen syksy, jolloin olen oikeasti löytänyt reilummin kantarelleja. Olen aina ihmetellyt, että mistä ihmiset niitä oikein keräävät, kun en ole itse löytänyt kuin muutamia hassuja mökinpihalta ennen tätä.

Tämän sieniretken saalis päätyi sieniretkeä seuranneena päivänä Kainuuseen, vanhempien luo kesämökille. Siellä niistä tehtiin valtava sienikastike savustettujen ahventen, perunoiden ja salaatin rinnalle. Usein miksailenkin eri sienilajeja yhteen, sillä usein maut tukevat tai pehmentävät toisiaan hyvin.

Edelleen minulla on haaveissa järjestää seuraajille sieniretki, mutta vielä pitää vähän kehittyä ja kerätä rohkeutta sitä varten. Sitä ennen iloitsen, että saan olla teille tällaisena digitaalisena sieni- ja eväsoppaana.

Varteenotettava ja huomioitava vinkki on myös se, että eväitähän voi hyvin syödä ilman sienestystäkin, mikäli se ei innosta. Vielä en ole nimittäin kuullut kenestäkään, joka ei ilahtuisi eväistä. Sellaiseen henkilöön en ehkä luottaisi.

Ihanaa sienisyksyä!

-Henriikka

Toteemieläimeni: kalasääski

Aivan yllättäen kesken kirkkaan päivän ystäväni laittoi Whatsapp-ryhmäämme viestin: “Armaat! <3 Mitä sanoisitte, mikä olisi mun toteemieläin? Mielenkiinnosta haluan kuulla.”

Kyse oli toissasyksyisen kommuuniporukkamme ryhmä, jossa eräs punahipiäinen kyseli voimaeläimestään. Totesimme yhteistuumin, että kettu on varmasti sekä ulkonäöltään, että luonteenlaadultaan osuvin. Samaa olivat kuulemma vastaneet hänen muut ystävänsä.

Sen jälkeen alkoikin vilkas ja villi keskustelu toteemieläimistä, kun 6-henkinen porukkamme risti toisiaan piisameiksi, kuukkeleiksi ja rantakäärmeiksi. Eräs jopa jaksoi perustella kantansa.

Sain itse kuulla toteemieläimeni olevan kalasääski eli sääksi (joo, näiden nimien logiikka on hämmentävä). Odotin innolla perusteluita, jotka saapuivat vasta tunteja myöhemmin (“kun ei ehkä enempää kehtaa lusmuilla töistä ja keskittyä tähän eläinjuttuun”).

Kalasääski:

“Musta Henriikka on vahvasti joku päiväpetolintu, nimenomaan kalasääksi lähinnä siksi, että se on muuttolintu ja käyttää ravintona kalaa, eli näkee vedenpinnan läpi asioita joita muut ei näe. Terävä, pystyy iskemään tarvittaessa tappavasti (Henriikalla on imo ilkeä puoli, vaikka se yrittääkin vähän peitellä sitä, fight me). Rakentaa ison pesän, jota käyttää vuosia, mutta on yksi pisimmälle muuttavista linnuista, ja viettää talvet eteläisessä Afrikassa. Ei laumaeläin, tarkka reviiristään, mutta kiintyy eliniäksi ja huolehtii poikasistaan. Huippupeto, muokkaa ekosysteemiä ja vaikuttaa muiden eliöiden suhteisiin. Ulkonäöltä melko majesteettinen, mutta näyttää myös vähän siltä että heräsi just 3 tunnin päiväunilta.”

Nauroin ja itkin viestiä lukiessani. Miten tarkkaa ja hersyvää kuvailua.

Huomaa kyllä, että olimme kämppiksiä 7 kuukautta – sieltä se ilkeäkin puoli on päässyt pistämään. Joskin luulen, että se on nykyisin aika visusti hallinnassa. En halua enää satuttaa ketään, tai jos haluankin jossain hetkessä, olen oppinut olemaan toimimatta, sillä todellisuudessa en halua. Ehkä se onkin siis herkästi tulistuva puoleni, viiruksi silmäni tekevä puoleni, ei enää ilkeyttä. Toivottavasti! Olisi kamalaa olla ilkeä.

Mutta tunnistin kyllä itseni paljosta. Mietin, kuinka olin nuorena laumaeläin, ja nykyään en juuri. Että kuinka se onkaan muuttunut vuosien saatossa niin. Tunnistin reviirin suojelun, tunnistin lähimmäisistä huolehtimisen. Majesteettillisesta ulkonäöstä en ole varma, mutta nokos-kohdasta ainakin!

Jos minun olisi itse pitänyt määrittää oma toteemieläimeni, olisin ehkä sanonut poro. Luulee itseään villieläimeksi, mutta on todellisuudessa sitä tosi vähän, eikä pärjäisi talveakaan yksin. Hah.

Kysyin vieressä istuvalta poikaystävältä hänen mielipidettään omasta toteemieläimestäni:

“Karhu. Suojelee omiaan kynsin ja hampain. Mutta on pörröinen ja söpö. Silti tarvittaessa vaarallinen. Voimakas mutta silti lempee kasvissyöjä.”

Taidan mennä muiden mielipiteillä. Ne ovat voimaannuttavampia kuin tuo oma poro-kommenttini. t

-Henriikka

housut / Makia Clothing, villapaita / North Outdoor (malta hetki! syyskuussa tulossa alekoodi!), hattu / Stetson(Partioaitta), kengät/second hand

Rakkaudesta Suomeen ja kulkemisen vapauteen

Kaupallinen yhteistyö: 100 syytä matkailla Suomessa

Kesä on kääntynyt syksyksi, ja on uuden sesongin aika. Minut se saa hymisemään onnesta, en muista aikaa, jolloin en olisi ottanut syyshämyä halauksella vastaan.

Ruskaretket, toinen sato sieniä, sadonkorjuujuhlat, kurpitsapiirakat ja kynttiläillalliset. Aina ihmettelen niitä, jotka eivät pidä syksystä. Mistä tässä kattauksessa ei voi olla pitämättä?

Onneksemme kotimaan matkatkin ovat tarjottimella, suloisesti sallittuja. Maanantaina suuntaan Lappiin, Hammastunturin erämaahan ja Muonioon rauhoittumaan. Siitä matka jatkuu Enöntekiölle ja paluumatkalla vielä nauttimaan Jyväskylän seudusta. Tie mitä kaikkea mahtuu vielä loka-, marras- ja joulukuulle, kunnes vuosi vaihtuu uuteen.

Luulen, että monelle tämä vuosi on ollut kerrassaan erikoinen. Korjaan: luulen, että se on ollut sitä ihan kaikille. Jos maailmantilanne ja pandemia ei ole vaikuttanut itseensä, niin luultavasti johonkin läheiseen tai läheisenläheiseen – fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti tai esimerkiksi taloudellisesti.

Muistan hyvin, kuinka otin vuoden vastaan onnellisena, ja onnellisena olen onneksi pysynytkin. Hämmennys on kuitenkin kulkenut rinnalla kautta linjan. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Mikä vuosi tämä oikein on?

Muistan erittäin hyvin myös sen, kun Uusimaan rajat suljettiin. Palasin kotiin Lapin karanteenikodistani, ja vaikka tiedostinkin hyvät tarkoitusperät rajoitustoimille, oli mielessäni olo: Voisinkohan vain siirtää kirjani tänne? Voisinko vain siirtää kirjani vähän sinne sun tänne?

En tietenkään voinut, eikä siinä kohtaa ollut mitään järkeä lähteä kiertämään maita ja mantuja. Ymmärsin vain perinpohjaisesti, kuinka olin tottunut liikkumaan ja kuinka olin tottunut kulkemaan sinne sun tänne, ympäri Suomea. Tuli sellainen olo, että enhän minä voi mennä sinne kerrostalokotiin istumaan, kun yhtä lailla kotini on täällä tuntureilla, Kainuun korvessa ja länsi-rannikon saaristossa. Kun kansalaisia pyydettiin koteihinsa, tuntui, että olisi pitänyt ottaa teltta rinkkaan ja lähteä kulkurina kuljeskelemaan. Se tuntui siinä kohtaa eniten kodilta.

Tuntui helpottavalta kiven vieräykseltä yli sydämen, kun sai taas mennä ja kulkea. Sai taas tuntea, että koko Suomi on kotini, ei vain pieni nurkka sitä.

Tuntui vapaalta. Ehkä sitä myös ensi kerran elämässään sai kokea sellaista rajoittamistakin, johon ei ollut tottunut. Osasi uudella tavalla arvostaa sitä vapautta, joka meillä täällä Suomessa on.

Kesä vei moneen paikkaan: Tampereen seudulle, Kemiönsaareen, Hiittisiin, Mathildedaliin, Ylläkselle, Leville, Pallakselle, Kouvolaan, Nuuksioon, Espooseen, Turkuun ja vaikka minne muualle. Syyskuun reissaan alussa kerrotun suunnitelman mukaan, mutta pyrin himmaamaan tahtia, sillä tiedän, että erityisesti syksyisin kaipaan rauhaa. Mieleni vauhdikkuus korreloi auringonvaloon, ja villasukkien paksuuteen.

Loppuvuoden kuukaudet pyhitän rennommalle tahdille. Reissaillua en suinkaan lopeta, mikäli se vain on suinkin sallittua ja mahdollista. Voi sormet ristiin, kunpa se olisi!

Katselin eilen 100 syytä matkailla -kampanjan vinkkisivustoa läpi. Hauskasti huomasin, että monia asioita olin tehnyt päätöksensä ennätäneenä kesänä ihan vahingossa.

Turussa istuimme ystävän suosituksesta äärimmäisen sympaattisen Café Qwenselin sisäpihalla. Siemailimme kahvia kauniista pannusta ja pikkukupeistamme. Vuonna 1896 avatussa Turun kauppahallissa kävimme lounaalla.

Teijon kansallispuistossa kävin useasti, viimeksi viime viikonloppuna. Askartelimme kummitytön ja hänen siskonsa kanssa kävyille lauttoja ja söimme eväsleiviä. Samalla matkalla tuli koettua myös Teijon ja Matildan kylät.

Myös Käsnäs tuli yllärinä koetuksi, kun jatkoimme sieltä ystävien veneellä saaristoon. Pitkäksi ei vierailu jatkunut, mutta saimmepahan hyvät lounaat, auton parkkiin ja testattua pihakeinua.

Hauskaa, että myös Espoo on listalla, sillä sehän oli kevään ja kesän hittikohteeni! Keväällä Karalahden katutaidekierros ja loppukesästä Keran Hallit antoivat aivan uusia näkökulmia Espooseen.

Pyhän Olavin pyhiinvaelluksella kävin jo viime vuoden puolella, ruskan viimehetkillä, ystävän kanssa käsikynkässä.

Mitä sitten vinkeistä toivoisin joko tänä vuonna tai ensi vuoden koittaessa hyödyntäväni?

Ruoka- ja ravintolaretki Turkuun on ainakin haaveissa.

Lisäksi Vanha Rauma on jäänyt teiniajoista mieleen paikkana, jonne olisi ehdottomasti päästävä pyörimään lisää. Kävin siellä silloin vain pikaisen pyrähdyksen ajan enkä muista kuin upean kirkon ja kiinnostavan taidenäyttelyn jossain puulotalossa. Olisi korkea aika mennä uudelleen.

Hotelli Punkaharjulla olen jo käynyt, mutta haluaisin sinne ehdottomasti uudelleen. Meinasin jo viime syksynä ilmoittautua Saimin sienikurssille, mutta aikataulut eivät silloin kohdanneet.

Ihmettelen myös, miten en ole kouvolalaissyntyisenä viettänyt juuri koskaan aikaa Kymijoella? Melontareissu olisi ruska-aikaan varmasti hieno kokemus.

Viimeisenä nostan Salamajärven kansallispuiston, sillä en ollut koskaan kuullutkaan siitä. Onko kyse sitten sivistyksestäni vai mistä, mutta männikkömaisema ja suoluonto vetoavat aina. Keski-Suomen ja Pohjanmaan rajalla sijaitsevassa kansallispuistossa elää myös noin puolet maamme harvinaisista metsäpeuroista.

Siinähän sitä onkin sitten taas haaveita kourallinen. Sylillinen. Rekallinen.

Kotimaan matkustuksen mahdollisuudet eivät ole loppumassa. Tiedän, että erityisesti Lapissa ja monissa ulkomaisille asiakkaille pohjaavissa kohteissa eletään tällä hetkellä todella vaikeita aikoja. Hämmentävä vuosi 2020 jatkuu hämmentävään vuoteen 2021, ja seuraukset näkyvät vuosien ajan. Nyt jos koskaan voimme omilla teoillamme ja ostopäätöksillämme viedä tukemme kotimaisille toimijoille ja stopata maailman kiertelyn yhteisen hyvän eteen. Tiedän tietysti, etteivät omat roposeni pelasta koko toimialaa, mutta pienen siivun ainakin.

Myös loppuvuodelle löytyy sata ja tuhat syytä matkailla Suomessa.

Ihanaa syksyä ja turvallisia, elämyksellisiä reissuja kotimaassa!

-Henriikka

Viikon päästä pohjoiseen

Viikon päästä purkitan aamulla viimeiset Helsinki-työt. Sen jälkeen keltaisen pakettiauton keula käännetään kohti kompassin punaista neulaa, ja Lapin syksy ottaa toivottavasti vastaan kirkkain ruskanvärein.

Ensin otamme rauhallisesti parin päivän ajon ylös pohjoiseen. Olen todennut, että jos reissun Helsingistä pohjoiseen vain voi katkaista puoliksi tai useampaan osaan, sen teen. Ehkä kaarramme kohti itää ja Kainuuta, ja lämmitämme parit mökkisaunat ennen Lapin viikkoja.

Ensimmäinen varsinainen Lapin aktiviteetti on, kun lähdemme vaeltamaan seikkailukasvatus-opintojen puitteissa viideksi päiväksi Hammastunturin erämaahan. Teimme tänään aamiaisella ruokasuunnitelmaa – valitettavasti tämä suunnitteluvaihe ei ole suosikkini. Mielessä on kuitenkin jo se hetki, kun kaikki on tehty ja valmiina, rinkka pakattu ja mieli tuntureille avoin. Se vaihe on suosikkini. Etenkin jos ei sada kaatamalla.

Vaelluksen jälkeen jään majailemaan kainalon kohdalle, Muonioon. Tämä olkoon retriittiviikkoni, hiljaisuuden hetkeni ja lepokeitaani. Ruskaretkiä, pitkänpitkiä aamiaisia (joo, nämä mainitsen jokaisessa jutussani) ja verkkaista työtahdin ylläpitoa.

Sen jälkeen vuorossa ovat vielä pari työreissua Enontekiölle ja paluumatkalla Jyväskylään. Sitten aivan yllättäen Helsinkiin palatessa syyskuu onkin paketissa. Syystaikoja, aivan selvästi.

Reissailevassa elämäntavassani piilee piskuinen haaste. Reissut vaativat aina niin paljon suunnittelua, aikaa, valmistelua ja vaikka mitä, että niitä edeltävät viikot väsyttävät ultimaattisesti.

Olen myös huomannut, että tällaisella nopeatempoisella alalla, jolla työskentelen, ei esimerkiksi neljä viikkoa etukäteen suunnittelu ole aina mahdollista. Siihenkin täytyy tottua, ettei asiat sitten toteudu niin kuin tahtoisi, että osa asioista jää suunnittelematta. Välillä on tylsä vaatia, että saisinkohan nämä ja nämäkin infot nyt jo, sillä olen jälleen lähdössä. Olisko mitenkään mahdollista?

Pyrin kuitenkin kuvaamaan, valmistelemaan, kirjoittamaan ja tekemään yleensä aina kaiken niin hyvin etukäteen kuin pystyn ja ennätän, jotta sitten reissun päällä voisin ottaa mahdollisimman paljon aikaa kuluvalle hetkelle ja nenän edessä avautuville muistoille ja maisemille.

Reissut ja Lappi erityisesti ovat minulle keidashetkiä elämässä. Elämäntahti tasoittuu, asiat löytävät helposti merkityksellisyys-järjestyksensä, ja häly vähenee. Erityisesti tuota “vapaaviikkoa” odotan sydän lurpallani, vaikka seikkailut sitä ennen ja sen jälkeen tekevät tietysti levosta yhä ihanampaa.

On mieltä vahvistava ajatus tietää, että viikon päästä kaikki härdelli on taas ohi ja istun Holgerin kyydissä ilman, että tarvitsee yli kolmeen viikkoon ajatella muuta kuin kulkevaa tilannetta.

Haluaisin löytää tämän rauhan myös normaaliin arkeeni. Kyllä te tiedätte, että olen halunnut jo pitkään.

Tällä hetkellä tuntuu, että se vaatii uuden kodin löytämisen. Vaikka koti onkin maailman kaunein, ei keskusta-eläminen vain ole minua varten enää. Ei ainakana juuri nyt, enkä suoraan sanoen usko että koskaan. Kotietsinnät ovat jatkuneet jo pari kuukautta, mutta vielä ei ole tärpännyt. Jännittää jo valmiiksi, kun tiedän omakotitalojen myynnin hidastuvan ja kuihtuvan kovasti koti talvea. Tahti on tippunut jo nyt murto-osaan kesästä.

Välillä tulee sellainen olo, että äääääääh se ei löydy ikinä. Välillä vallitseee luotto, että kyllä se löytyy, tietenkin. Kaikki aina jotenkin lopulta lutviutuu, ja muutama kuukausi ihmisen keskimääräisessä eliniässä on aika lyhyt aika. En ole vain tottunut odottamaan.

Ehkä siihen saakka, että tärppää, jatkan roikkumistani pohjoisen tunturituulissa, vilakoissa muistoissa iltanuotiolla, Lapin kauniissa kultahippusissa. Vaikka se vaatisikin aina vähän väliä verokseen mielen, järjen ja ylpeyden. Koko 158-senttisen pituuteni voimat.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Maailma ei palaa entiselleen

Olen alkanut totutella ajatukseen, ettei maailma palaa enää entiselleen. Että on turha odottaa koronaa edeltänyttä maailmaa, sillä siihen ei ole paluuta. Näin ainakin itse uskon.

Paljon kuulee arkikeskustelussa heiteltävän lauseita kuten “sitten kun kaikki on taas tavallisesti”. Luulen, ettei sitä vanhaa tavallista tule olemaan. Tulee olemaan jotain uutta ja toivottavasti tavallista, toivottavasti entistään parempaa, mutta paluuta pandemiaa edeltäneeseen aikaan tuskin on. Maailma on muuttunut, eikä sitä voi peruuttaa.

Nämä kuvat ovat sen viikon maanantailta, kun kaikki tuntui muuttuvan Suomessa. Tunnissa saattoi tulla niin monta uutta korona-uutista, ettei mieli pysynyt perässä. Olen monesti ystävien kanssa puhunut, että se ensimmäinen viikko tuntui siltä, kuin olisi huonoa scifi-leffaa katsonut.

Vastahan olin istunut Doritin kanssa risotolla Trattoria Rivoletossa jutellen siitä, että onkohan maailmalta tulleet uutiset vähän ylireagoivia. No, eivät olleet, vaikka edelleenkin olen sitä mieltä, että ruumisrekkavideot olisi voitu poistaa kaikkialta internetistä.

Alun sekoilun päätteeksi rauhoituin. Elin pitkästä aikaa rauhallisia viikkoja. Kalenterista tuntui karsiutuvan kaikki turha, sillä kalenterista karsiutui kaikki. Niin työt, sosiaaliset menot, työtilaisuudet ja -palaverit kuin reissutkin. Saatoin käytännössä nukkua, syödä ja levätä. En osannut stressata töitäkään, sillä huomasin tarvitseväni lepoa rahaa enemmän.

Tottakai minulla oli huoli maailmasta, mutta se on aivan erilaista kuin raastava huoli läheisestä. Näin juuri Instassa erään meemin, joka kertoi, että etuoikeus voi näyttäytyä niinkin, että muualla valtavaa kuolemaa ja tuhoa aiheuttava maailmankatastrofi ei vaikuta itseensä. Minulle kävi juuri niin. Olen selvinnyt niin vähällä kuin nyt selvitä voi. Työtkin palasivat parin kuukauden jälkeen.

Koronan jäljet tulevat näkymään vuosia, vuosikymmeniä. Tänään uutisoitiin Lapin turismin mahdollisesta konkurssista, ja rahan takana on aina ihmishenkiä. Päihde- ja mielenterveyskuntoutujien jonot kasvavat samalla kun työpaikat vähenevät, ja työnhakijat jonottavat harvoihin vapautuviin. Luulen, ettei tämä mitään silkkaa riemullista nousukautta tule olemaan seuraavina vuosinakaan.

Mutta sen sijaan, että ajattelisin tästä kaikesta aiheutuvan pelkkää pahaa, yritän pitää mieleni kirkkaana. Tiedän, helppohan minun on, ja siksi niin teenkin. Auttavaa kättä, ideoivaa ja kirkasta mieltä tarvitaan, kun lähdetään yhdessä kohti uutta ja tuntematonta. Uskon kuitenkin esimerkiksi yhteisöllisyyden, empatian, mielikuvituksen ja uuden luomisen, sekä tarvepohjaisen digitalisaation nousevan uudelle asteelle. Ehkä nörteistä tulee vihdoin kansakunnan pelastajia, ehkä introvertit saavat jalansijaa sosiaalisen hälyn laskeuduttua?

Aina välillä muistelen jotain vanhoja artikkeleita, joita olen joskus lukenut ja joista olen saanut irti. Kiitos Googlen, löysin pari vuotta vanhan Helsingin Yliopiston artikkelin, jonka muistan luoneeni itselleni toivoa, kuin koin massiivista ilmastoahdistusta:

”Ahdistukseni kyllä kasvaa, kun kokemusta karttuu. Silti ilmassa on paljon tosi hyviä asioita. Ihmiset lähentyvät luontoa ja miettivät enemmän tekojensa seurauksia. Meillä on kaikki mahdollisuudet selvitä hengissä, mutta ihmisten pitäisi tahtoa toimia ajoissa.”
– Geologi Maija Heikkilä

”Lapsille olisi tärkeää puhua yksilöllisten valintojen sijaan kaikesta, mitä voi tehdä yhdessä. Me emme tarvitse sukupolvea, joka pelkää ilmastonmuutosta voimattomana, kuten me pelkäsimme ydinsotaa.”
– Maailman luonnonsäätiö WWF:n ympäristökasvatuksen asiantuntija Essi Aarnio-Linnanvuori

Muistin erään jutun väliotsikoista ”Toivoon pitää ryhtyä” ja löysin sillä tavoin takaisin jutun ääreen. Tiedän tämän löyhäksi aasinsillaksi koronaan, mutta kaikkien maailmankriisien torjumiseen ja niiden kanssa selviämiseen tuntuu olevan samat säännöt:

1. Se jolla on voimavaroja tai resursseja, auttaa sitä jolla ei ole.
2. Rauhaa tulee vaalia.
3. Toivoon pitää ryhtyä.

Emme tarvitse sukupolvea, joka pelkää ilmastonmuutosta tai koronaa voimattomana.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

mekko / Nokonen

Elokuun taikaa: Espoo-päivä tuo kaupunkimaisemaan kaikkien yhteisen juhlan

Kaupallinen yhteistyö: Kaupunkitapahtumat Espoo

Ensi viikonloppuna on Espoo-päivä. Ehkä joku teistä on käynytkin siellä, sillä tapahtumaa on järjestetty jo pian 30 vuotta.

Espoo-päivää vietetään aina kesäkauden päätteeksi elokuun viimeisenä viikonloppuna, perjantaina ja lauantaina. Päivä on kuin yhteinen juhlapäivä, johon kaupunkilaiset, yhteisöt ja yritykset voivat itse tehdä tapahtumia tai osallistua ihan vierailijan roolissa. Mukana on vuosittain reilusti yli 150 kaupunkilaisten, yhteisöjen, yritysten ja kaupungin tekemää tapahtumaa. Tapahtumia on lauantain lisäksi myös jo perjantaina, jolloin koulut, oppilaitokset ja harrastustoimijat pääsevät mukaan kaupunkijuhlan viettoon.

Me kävimme tänä vuonna fillaroimassa tapahtumapaikoilla ennakkoon, jotta voisin vähän fiilailla teille tulevan viikonlopun parhaita paloja.

Pyöräretkemme Espooseen jatkoi leppoisasti keväältä tuttua lähimatkustusteemaa ”Espoo tutuksi.” Keväällä olimme katutaidekierroksella Karakalliossa, nyt pyyhälsimme siitä parin kilometrin päähän, Keraan. (Karat ja Kerat, mitä näitä nyt on!)

Oli hellepäivä ja tuntui aivan kuin olisi ulkomailla, kun pyöräili kotoa rantareittejä pitkin perille. Puistot olivat vielä vihreinä, ja maisemat pitkälti itselleni aivan uusia. Bussin ikkunasta olen toki niitä välillä katsonut, mutta onhan se ihan eri. Pysähdyimme myös spontaanisti pärekoreja ja kaikkea ihanaa puista käsityölaistavaraa myyvään Kallen Pajalle Mankkaalle ja nuuhkimme verstaalla täydellisiä puuntuoksuja.

Vielä enemmän reissufibat iskivät, kun saavuimme ”kohteeseen”. Olimme päättäneet, että päädymme ainakin Keran Halleille, aivan Keran juna-aseman tuntumaan.

Keran Hallithan on oikea salapaikka! En ollut koskaan aiemmin kuullutkaan paikasta. SOK:n entinen logistiikkakeskus on muuttunut halleiksi, jossa kaupunkilaisille on tarjolla niin padel-kenttiä, kaupunkiviljelyä kuin jättimäinen loft-salikin. Paikan päällä toimii myös ravintola Is It Cooking, jossa on arkisin tarjolla lounasta. Saimme siellä vatsat täyteen falafelejä, maitotoffeita sekä erinomaista palvelua.

Halleilla toimii mm. Kera-kollektiivi, joka toimesta hallien sisäpihalle on maalattu upeita muraaleja, ja parkkiksella on iso kaupunkiviljelmä, mistä moni tämänkin kirjoituksen kuvista on. Nämä olivat mielestäni kiinnostavinta antia arkivierailijalle.

Espoo-päivänä tapahtumapaikka kuitenkin herää ihan uudella tavalla eloon, kun alueella tapahtuu vaikka mitä:

– VIVUS ORBIS – Elävä ympyrä -maataideteos
Taiteilija Greta Muuri toteuttaa Espoo-päiväksi Keran Halleille maataideteoksen. Teos on saanut inspiraationsa Espoon kaupunkimaisemasta ja luonnon monimuotoisuudesta. Se on 10-metrinen elävä ympyrä, jonka nimi viittaa teoksessa käytettyyn elävään materiaaliin, multaa, kasveihin ja kukkiin. Teokseen liittyy vuoden espoolaisen taiteilijan Sarah Kiven ääniteos Rauhan Ehdotus, jota voi kuunnella omalta älypuhelimelta teoksessa kuljeskellessa. Tämä kuulostaa niin erikoiselta, että olisi mielenkiintoinen nähdä ja kokea.

– Pihakirppis
Lauantaina klo 11.00 alkaa halleilla pihakirpputori. Näitä kirppiksiä järjestetään joka toinen lauantai syyskuun loppuun asti. Kiinnostaa!

– Motosikai-sirkusesitys
Race Horse Companyn Motosikain, räjähtävän katusirkusesityksen luvataan olevan täynnä toimintaa, taitoa ja kieroa huumoria: ”Mikään ei ole mahdotonta tai liian hullua kun kolme sirkustaiteilijaa esittää loputtomalla energialla akrobaattisia temppujaan maassa, ilmassa ja pakettiauton katolla.” Sirkusesitykset nähdään lauantaina klo 13 & 16

– Ulkoilmaelokuva: Cry-Baby
Ulkomaa-fibat jatkuvat, kun yhdeksän jälkeen halleilla nähdään elokuun hämyssä outdoor-elokuva. Leffana nähdään John Watersin ohjaama, vuonna 1990 valmistunut Cry-Baby. Elokuva starttaa lauantaina klo 21.15 ja kestää pari tuntia.

Perille Keran Halleille pääsee helposti vaikkapa junalla (Keran asema) alle puolessa tunnissa Helsingin rautatieasemalta. (Muistathan maskin :))

Keran Hallit eivät siis suinkaan ole ainoa paikka, jossa tapahtuu. Jos itse pääsisin osallistumaan Espoo-päivään (en pääse, olin varannut jo kuukausia sitten lomareissun tälle viikonlopulle yh nyyh, etenkin itken ulkoilmaleffan ja kirppiksen perään), pyöräilisin ympäri kaupunkia ja etsisin tapahtumasivujen kartalta kaikkea kiinnostaa. Tai korjaan sittenkin: olisin tehnyt jo alustavan pläänin kartan avulla jo ennakoon, jotta vähän tietäisin, minne kannattaa milloinkin hurautella.

Espoopäivä.fi-sivuilta pääsee selaamaan ilmoitettuja virtuaali- ja ulkoilmatapahtumia vaivatta ja miettimään, millaiset showt ja ohjelmat sopisivat parhaiten omaan määpäivään, parisuhde-, kaveri- tai vaikka perhepäivään.

Muutamia omia Espoo-päivän suosikkeja:

Ulkoilmaelokuva: Casablanca, pe klo 21:15 Träskändan puisto

Nurmikkotanssit laulun ja harmonikan säestyksellä, la klo 18–19, Träskändan puisto

Yrityksen perustamisen ABC -etäwebinaari, klo 12–14 , virtuaalisesti, yritysespoo.fi

Luontomandala-työpaja, la klo 14–16, Entressen kirjaston sisäpiha

Suurpelto-juoksu kaikenlaisille juoksijoille (4 tai 8 km), la klo 11–13, lähtö Opinmäen pihasta

huom! Elokuvat, sirkusesitys ja osa tapahtumista vaatii ennakkoilmoittautumisen.

Varmasti monelle tulee mieleen, että onkohan tällainen tapahtumissa hyöriminen turvallista näinä aikoina.

Tänä vuonna Espoo-päivää vietetään kuitenkin poikkeuksellisesti virtuaalisesti ja pienimuotoisesti kohdaten. Koko tapahtumapäivän teemana on ”vastuullisesti yhdessä” (hauskaa, miten tuo tarkoittaakin tänä vuonna automaattisesti aivan uutta asiaa) ja järjestelyissä on otettu jo ennakkoon huomioon koronatilanne. Monet tapahtumat ovat joko virtuaalisia tai omatoimikohteita. Turvavälit pysyvät ja turvallisuus säilyy. Tietysti kannustan jokaista ottamaan tässä myös henkilökohtaisen vastuun harteilleen – totta kai.

Tuntuu kyllä siltä, että tällaisina erikoisaikoina tällaiset piristävät, yhteisölliset asiat ovat niitä, jotka luovat sitä turvaa tulevaisuuteen ja lujittavat mieltä ja ihmissuhteita. Vaikka me olimmekin Espoossa vain fillarietkoilla, totesimme päivän jälkeen, että olipa kivaa ja tekipä hyvää.

Paluumatkalla Keran Halleilta löysimme vielä Villa Elfvikin ympäristössä kulkevalle luonnonsuojelualueelle ja sieltä Gallen-Kallelan museokahvilalle iltapäivää viettämään. Suosittelen kyllä kumpaakin kohdetta lämpimästi! Museon rinnalla toimiva Tarvaspään Cafe Zoceria on läpi vuoden auki ja toimii 1860-luvulla rakennetussa villassa. Tänne(kin) aion palata uudelleen – vaikka lounaalle ja kakulle joskus.

Mutta takaisin Espoo-päivään: vajaa viikko ja päivä on täällä. Kuinka moni sai kipinän osallistua?

Elokuu on kyllä niin taianomaista aikaa. Kaikkialla tuntuu tapahtuvan, kaupungit heräävät kesän ja lomakausien jäljiltä kuin jostain unesta, mutta syksy ei ole löytänyt vielä perille.

Jos en aivan väärin muista, lauloi Reginakin aikoinaan: ”Tämä on paras aika vuodesta.”

-Henriikka

Kesälista-check: mitä kesään mahtui?

Kirjoitin toukokuussa realistisen kesälistan 2020. Halusin kerrankin, oi kerrankin, että se olisi ylipäänsä mahdollinen ja pikemminkin motivoiva kuin toteutumattomuudessaan lannistava.

Tästä päivästä on povattu syksyn ensimmäistä päivää. Sade ropisee ikkunalaudoissa, ja kaduilla näyttää olevan hiljaista. Himoitsen etiopialaista ruokaa (kiitos @ennikoistisesi Instagram stoorin) ja odotan kärsimättömästi ystävän vastausta illalliskutsuun. Luulen, etten ole ainoa, joka nauttii kuumuuden loppumisesta. Minusta syksy on täysin tervetullut, olen saanut kesästä kylläkseni.

Tänä vuonna kesä tuntui muutenkin olevan aivan järjettömän pitkä. Seurasin jo huhtikuussa hiljalleen avautuvaa kevättä ja luontoa, ja siitä tuntuu olevan lyhykäinen ikuisuus. Sesonki saa puolestani vaihtua. Otan ilolla vastaan syysmyssyt ja hämäränhyssyt.

Ajattelin, että sateen tiputellessa omia aikojaan, olisi kiva kurkata, oliko realistinen kesälista alkuunkaan realistinen.

Tee pyöräretki (X)

Kyllä! Uudet Pelagot pääsivät testireissulleen, kun suuntasimme Tampereen PyhäNäsi-reitistölle kolmen päivän pyöräretkelle. Reissu oli intensiivinen ja ikimuistoinen. Hauskasti mieleeni pompsahti nyt periaatteessa täysin epäolennainen, mutta sitäkin riemukkaampi seikka: suoraan huoneeseen tilatut yöpitsat Vaihmalan Hovissa.

Koe ensimmäiset seikkailut Holgerin, keltaisen pakettiautoni kyydissä (X)

Onneksi en luvannut saada reissupakuamme valmiiksi, sillä se ei ole kyllä tapahtunut. Kun sänky valmistui, autosta on tullut niin ylimukava jo sellaisenaan, ettei remontille ole raivattu seikkailuilta aikaa. Olemme onneksemme päässeet jo useille retkille Holgerin kyydissä ja vietimmepä yhden opiskeluviikonkin Nurmijärven seudulla pakussa punkaten. Ehkä syksylle saamme keltaisen riemukaaramme valmiiksi. Tai ehkä keväällä. Ehkä joskus.

Ainakin yksi auringonlasku ja yksi auringonnousu (X)

Kyllä ja kyllä! Auringonlaskuja oli useita, auringonnousuja ei suoraan sanoen aivan yhtä montaa. Mutta Lapin reissullamme tämä kävi helpommin, kun aurinko ei laskenut lainkaan. Tosin sitä ei taideta aivan laskea, joten ainakin yhden kallioauringonnousun voin nimetä, joka koettiin sesongin ekalla telttaretkellä vihtiläisessä kalliomaisemassa.

Leivo mansikka-kermakakku (  )

Hyvänen aika! Olisi luullut tämän olevan aika helppo toteuttaa, vaan toisin kävi. Vieläköhän kaupasta saa hyvää mansikkaa? Maistan jo kakun maun suussani. Ehkä voisin innostua jo tänään leipomaan.

Spontaani yöuinti (X)

Kun on spontaani poikaystävä, on helpompaa itsekin olla spontaani. Olen ilokseni huomannut, että olen ollut tänä kesänä yllättävän joustava ja muuntautumiskykyinen. Spontaaneja uinteja on löytynyt monina vuorokaudenaikoina, mikä kertonee kivasta kesästä.

Kahvilakierros (  )

Olen ilmeisesti ollut huono herkuttelemaan tänä kesänä! Kahviloissa olen kyllä käynyt, mutta kierrokseksi en käyntejäni voi laskea. Sitä paitsi huomaan kyllä kevään ravintoloiden ja kahviloiden kiinniolon vaikuttaneen omaan käytökseeni: välillä edelleen hämmästyn muistaessani, että ainiin, sitähän voisi vaikka mennä ystävän kanssa kahville tai brunssille. Mutta tämänkin varmasti ehtii kyllä vielä, alkusyksy ja kahvittelu kuulostaa sympaattisemmalta muutenkin.

Piknik meren tai järven rannalla (X)

Ensimmäiseksi tuli mieleen eräs opiskelupäivän aamu, kun heräsimme kukonlaulunaikaan pakustamme ja levitimme eräälle uimarannalle vilttimme. Aamuaurinko lämmitti, teimme trangialla aamiaismunat, keitimme puuroa ja söimme mukavasti, kun kaikki ympärilläoleva tuntui vielä olevan unessa. Retkiolosuhteissa on tullut syötyä muutenkin, esimerkiksi meren äärellä Tammisaaren kansallispuistossa. Mutta mielestäni piknikiin kuuluu aina viltti, tai vähintään ajatus “piknikistä”, niin en laskisi vaellussafkoja piknik-hommiksi.

Kalareissu (X)

Juhannuksena kävimme soutuveneellä parilla kalareissulla, mikä oli ihanaa. (Tai no, sinä päivänä ei ollut, kun mäkäräiset meinasivat päättää päivämme.) Opin tänä kesänä myös fileoimaan, suomustamaan ja suolestamaan, mikä tuntui kivalta. Tuntuu tärkeältä oppia, mistä ruoka tulee lautaselle ja miten. Lopetin tehotuotetun lihansyönnin aikoinaan ilmastosyistä, mutta sen lisäksi myös siksi, etten enää pystynnyt kohtaamaan lihan kulkua ruoaksi.

Kesäjuhlat (X)

Meinasin jo kirjoittaa, että juhlia en kokenut, kunnes muistin eräät tunnelmalliset pihajuhlat. Poikaystävä toi mukanaan uuden sosiaalisen piirin, mikä on ollut hullun jännittävää mutta myös kutkuttavan innostavaa. Kun ei tunne juhlista ketään, on kesäjuhlissa uudenlainen kaiku, mutta selvisin luullakseni kunnialla.

Aperol Spritz ulkona (X)

Tähän voisi laittaa monta rastia. Muistan muutamiakin hetkiä, kun on ollut oranssi juoma lasissa, ja hyvä mieli. Ainakin ystävieni Tiian ja Alexanderin kanssa istuimme Birgitassa eräs kaunis alkukesäinen päivä. Hauska sattuma oli, että myöhemmin samana iltana näin Instagramista muiston tasan vuoden takaa: silloinkin istuimme Aperoleilla kolmisin.

Raclette-grillausta (X)

Olimme ottaneet juhannukseksi mökille raclette-pannun ja -ruokaa mukaamme. Viimeisenä yönä ennen kaupunkiin palaamistamme teimme päätöksen, että mieluummin syömme hartaasti ja saunomme ja nukumme vähemmän, kuin pidämme yöunista kiinni luopuen ruoasta tai saunasta. Erinomainen kesäpäätös!

Kirppislöytö (X)

Näitä on useita: puiset nuket Oulun torilta, nahkaiset herrainkengät 50 sentillä Kirkkonummelta ja pellavapaita sekä -housut Sörnäisten Fidasta. Kirppikset ovat lähellä sydäntä, vuodesta toiseen. Tosin niin ihmeellistä löytöä en ole tehnyt, että se olisi pompannut salamana mieleeni.

Yötön yö (X)

Kymmenen päivää länsi-Lapissa oli ehdottomasti yksi kesän kohokohtia. Lapland Hotels -yhteistyön tiimoilta tehty reissu sisälsi luontohurmaantumista, fillarointia, keskiyön aurinkoa, rentoilua, saunomista, herkkuruokaa ja paljon poroja. Onneksi parin viikon päästä olen takaisin Suomi-neidon ajatuksissa. Tähän hameenhelmoissa pyörimiseen onkin jo vähän kyllästynyt.

Mansikkakermakakkua ja kahvilakierrosta vailla valmista. Aika jees. En usko, että olisin ollut kovin pettynyt tyhjäänkään listaan, mutta tuntuu mukavalta, että kerrankin pystyin inspiroitumaan omista raaputuksistani ilman, että hommasta tulee suorittamista.

Koko kesä on suoraan sanoen ollut niin ylitsevuotavainen, että menee varmaan pitkälle lokakuuhun, että saan tämän ajanjakson hallitusti mieleeni talteen. Olen ollut äärimmäisen onnellinen, vaikka välillä hivenen levoton ja yksinäinen. Vettä olen muistanut juoda liian vähän ja kirjoja olen lukenut harmittavan harvoin, mutta päiväkirjaan olen taas tarttunut, mikä on innostanut isosti.

Tällaista tämä elämä kai on, aina vaan vähän sitä sun tätä. Tunteita ristiin ja rastiin, askel askeleelta ja päivä päivältä.

-Henriikka

Kuvat: Joonas Linkola
(toukokuiselta telttareissulta, joka oli niin maaginen, että puolessa vuorokaudessa syntyi enemmän kuvia kuin melkein koko kesänä. Ainiin! Nousinhan sielläkin auringonnousuun.)

Vuorokauden deitit Tampereella

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Olimme muutama viikko sitten Tampereella fillaroimassa, mistä kirjoitinkin jo aiemmin oman juttunsa. Ettei kirjoitus olisi paisunut kuin pullataikina, erotin vuorokauden kaupunkiloman omaksi osuudekseen.

Päätimme, että parinsadan pyöräillyn kilometrin jälkeen haluamme jäädä vielä nauttimaan Tampereen kaupungista. Tampere on sellainen kaupunki, että vaikka sen luulee tuntevansa suht hyvin, aina on tapahtunut valtavasti uutta. Etenkin lähivuosina ja tällä hetkellä muutos on niin nopeaa ja monipuolista, ettei meinaa perässä pysyä.

Tässä meidän vuorokauden mittaisten kaupunkitreffiemme vinkit.

Lillan Hotel Café Butik

Lillan Hotel on Tampereen suosikkiasioitani. Hirsiseinien tunnelma, uniikit huoneet ja kaiken tekeminen vähän paremmin tekevät vaikutuksen. Aamiainen on aivan ihana, sen voi nauttia puutarhassa, ja kahvikin kannetaan aamiaisella pöytään pressopannussa. Viereen annetaan tiimalasi, ja hiekan valuttua loppuun, tulee nuppi painaa alas ja kahvi on valmista nautittavaksi.

Me poljimme Pyynikin näkötornilta Lillanille samantien retken päätteeksi. Kippistelimme appelsiinilimua hyvän reissun ja alkaneiden kaupunkitreffien kunniaksi. Luin Living oli yllärinä jättänyt hemmotelupaketin huoneeseen, joten moodin vaihto oli aika helppoa.

Meillä oli omat pyörät matkassa, mutta Lillaniltakin olisi saanut hotelli-jopot lainaksi. Halusimme ehdottomasti jatkaa pyöräilyä kaupungissakin, kun keli jatkui yhä vain hienona. Ennätimme juuri lämpöisillä vielä Tampereelle, kunnes heinäkuun ilmat laittoivat uuden vaihteen silmään.

(En tiedä kuinka moni muistaa, mutta täällä samassa boutique hotellissa olimme Nellan kanssa reilu pari vuotta sitten kesäretkellämme? Silloinkin yhdistimme Tampere-lomailuun luonnonhelmaa Seitsemisen kansallispuistossa.)

Saunaravintola Kuuma

Iltaa pääsimme viettämään Saunaravintola Kuumassa, joka on pari kesää sitten avattu saunan ja ravintolan yhdistelmä Laukontorilla. Vertaaminen on ehkä sopimatonta, mutta paikka on hyvin paljon Helsingin Löylyn henkinen: tyylikästä, modernia mutta perinteitä kunnioittavaa unisex-saunomista, ja rinnalla laadukas ravintola. Kuuma tosin on huomattavasti tamperelaisempi!

Saunoja on kaksi, moderni savusauna sekä perinteinen, puulämmitteinen sauna. Saunomisen hinta vaihtelee 8–15 euroon, riippuen viikonpäivästä ja kellonajasta.

Oli hauskaa, että saunaan sattui Kuuman vakkarikävijä, joka kuulemma käy useasti viikossa löylyissä ja uimassa. Hän kertoili meille paikasta, vinkkejä löylynheittoon ja pulahtamiseen, kunnes lähti hakemaan tyttöystäväänsä asemalta. Myöhemmin he istuivat taas ravintolassa, että paikan trua-faneja tosiaan!

Ruoka osoittautui myös erinomaiseksi, erityisesti alkuruokana syödyt kukkakaali-tacot olivat loistavia. Rentoa, tyylikästä ja yllättävän tamperelaista – sellainen on Kuuma.

Fillarointi

Tämä ei ole ehkä aivan samanlainen kaupunkivinkki kuin nämä muut, mutta kirjoitanpa silti! Nimittäin pyöränselästä näkee kaupungin aivan uudella tavalla ja vieläpä moninkertaisesti kävelyä nopeammin. Tampereen joukkoliikenne ei ole (ainakaan vielä, ennen raitiovaunun tulemista), mitenkään aivan uskomattoman helppo ja yksinkertainen, vaikka toimiikin moitteettomasti. Suosisin siis hyvällä säällä ehdottomasti pyörää.

Miten paljon uusia paikkoja näimmekään, kun vaan pomppasimme satulaan ja lähdimme vähän avartamaan maailmankuvaamme, Tampereenkuvaamme.

Ravintola Periscope

Lounaan söin itse asiassa omineni poikaystävän ollessa ystävää moikkaamassa. Paikaksi valikoitui Ratina-kauppakeskuksen Ravintola Periscope. Periscope on fancy, ylväs ja ikkunoista avautuu mielettömät Tampere- ja Pyhäjärvi-maisemat. Olen tottunut Tampereella enemmänkin sellaiseen pullantuoksuisiin, lämminhenkisiin pikkupaikkoihin, mutta tämä edustaa päinvastaista: maailmanmeininkiä, trendikkyyttä ja viimeisteltyä ruokaa.

Aivan liikaa en aamiaisen jälkeen jaksanut, mutta onneksi muutamia pieniä annoksia kuitenkin. Ruoka oli nimittäin taivaallisen hyvää. Makumaailma on kombo kotimaista ja maailmanmakuja, Aasia-vaikutteita oli ainakin selkeästi mukana. Tänne haluisin joskus tulla syömään myös pitkän menun.

Pelkästään maisemia ja juomaa kaipaavalle riittää sijaa myös loungebaarissa, millainen varsinaisen ravintolapuolen rinnalta löytyy.

Kanoottiretki Tapatoran saareen

Hiking Travel, Hit -niminen firma tarjoaa Tampereen seudulla laajasti erilaista outdoor-aktiviteettia, -puitteita ja -retkiä: retkiluistelua, hiihtoa, lumikenkäilyä, melontaa, SUP-lautailua, fatbike-pyäräilyä jne jne… Talvisin Näsijärvellä ylläpidetään suosittua retkiluistelurataa, mutta kesäisin samasta paikasta, Kaupinojalta, saa vuokrattua kajakkeja, kanootteja ja SUP-lautoja.

Me otimme tällä kertaa vähän hienomman kautta, kun lähdimme ihan opastetulle avokanoottiretkelle läheiseen Tapatoran saareen. Tuntuipa hauskalta ja mukavalta olla ilman minkäänlaista vastuuta ja nauttia melomisesta. Saimmepa saaressa muurinpohjalettujakin nokipannukahvillakin.

Tapatoran saari on puolen tunnin melonnan päässä vuokraamosta ja helppo lähikohde, jos haluaa itsenäisestikin lähteä päiväkahveille tai mikseipä vaikka yöksi telttailemaan.

Ravintola Puutarha

Ravintola Puutarha odotti ylitykset! Saapuessamme kattoterassille rakennettuun, kauniiseen ravintolaan, tuli sellainen olo, että ehkä trendikäs, viihtyisä tunnelma on kuitenkin täällä ruokaa tärkeämpää. Onneksemme ensiajatus osoittautui vääräksi: ruoka oli superhyvää! Kaikki annokset maistuivat, drinkit olivat hyviä, ja paikka oli parhaimmillaan ilta-auringon viipyessä taivaalla. Paikka oli selkeästi suosiossa, muutamat joutuivat kääntymään ovelta muualle.

Puutarhassa on tarjolla vieressä sijaitsevan Ravintola Muusan menu, joka sopii oikein hyvin myös vegaaneille ja kasvissyöjille. Annokset ovat kauniin värikkäitä, ja sopivat myös jaettavaksi. Tätä helppoa ja herkullista ruokaa söisin mielelläni vaikka heti uudestaan.

Pitkän ja ihanan illallisen jälkeen käänsimme ohjaustangot kohti Tampereen rautatieasemaa ja hyppäsimme lähijunan kyytiin kohti Helsinkiä. Tuttuun tapaan jäi olo, että monta, monta asiaa olisi vielä voinut nähdä ja kokea: eräs seuraaja vinkkasi, että Hatanpään Arboretumin ruusut olisivat olleet täydessä loistossa.

No, onpa taas kerran syitä palata. Tuntuisi oikeastaan aika ankealta ajatukselta, että lomalta lähtisi ajatellen: “Täältä tuli koettua aivan kaikki. Ei tarvitse palata.”

Tampereelle tulemme takaisin tietysti myöhemmin. Onhan se yksi lempikaupungeistani. Ja onhan se sitä paitsi nähtävä, kun se ihme tapahtuu, että raitiovaunu on valmis, ja kuuma kaupunkijuoru muuttuu todellisuudeksi. Uros Livestä nyt puhumattakaan. Hih.

-Henriikka