Tunsin väsymystä, kun aamulla heräsin. Tunsin kurkkukipuakin. Ääni ei kulkenut, ja ymmärsin vilustuttaneeni itseni oikein kunnolla Arthur’s Seatilla Skotlannissa. Aamukahvin jälkeenkin minusta kuului vain vaivaista pihinää.

Kipitin aamupäivän aikana portaita pitkin muutamat FB-kirpputoriostokset kadulle. Hävetti vähän, kun vingahtelin.

Tunsin lämpöä, kun vakiolounaspaikkani työntekijä hymyili ja oli jälleen niin kovin ystävällinen, kun hain lounaaksi chevre-salaatin hummuksella, ilman leipää. Tunsin kiintymystä kyseiseen paikkaan ja ruokalistaan, työntekijäänkin.

Nauratti, kun olin kiireessä napannut maksuvälineeksi robotinmallisen säästöpossun, jonka pään irrottamalla kaivoin kassalla sopivan määrän kolikoita maksuksi. Viisisenttinen pyörähti lattialle:

”Tämä taitaa kuulua vielä sun robottiin?”

Nautiskelin aivottomana höröttäen, kun katsoin taas kerran People are Awesome -videoita ja löysin tämän. Hehehehehee.

Tunsin ylpeyttä ja isoa iloa sekä kiitollisuutta, kun istuin muutamassa erittän onnistuneessa ja miellyttävässä palaverissa. Tunsin myös voitonriemua siitä, että saan itse päättää, kenen kanssa teen töitä.

Tunsin oloni epämiellyttäväksi, kun raitiovaunun viereisen penkkirivin laitapuolen kulkija oksensi melkein päälleni. Tunsin ihmetystä, kun katsahdin häneen, ja hän alkoi samantien huutaa: ”Onks jotain sanottavaa, häh?”. Jonka jälkeen tunsinkin nopeasti pelkoa, kun hän alkoi karjua täyttä kurkkua ja luetella suunnitelmaansa raiskaamisestani. Vaihdoin paikkaa, ja hän huusi huoraa perään.

Tunsin vihaa ja surua.

Tunsin pinnallista iloa porkkanakakun palasta, jonka tilasin Rupla-kahvilasta palaverien välissä. Ostin Jannelle yllätyksenä palan kotiin. Tunsin huvittuneisuutta, kun kannoin eväsrasiani mukanani seuraavaan tapaamiseen ja jätin sen hattuhyllylle.

Tunsin kotimatkalla loskasateessa kurkkuni irtoavan. Tunsin huojentuneisuutta, kun Janne lupasi käydä kaupassa. Ja tunsin helpottuneisuutta, kun taas kuljin portaat alas viemään muutamia kirpputorikamoja ostajilleen, eikä minun tarvinnut seistä enää kadulla sateessa.

Harmistuin, kun jouduin jättämään välistä illanistujaiset enkä pääse katsomaan rakkaiden ystävien vajaa viikkoista vauvaa. Enkä niitä vauvan ympärillä häärääviä ystäviäkään. Enkä syömään niitä herkkujakaan.

Tällä hetkellä taas huvittaa seuraavan keskustelun johdosta:
”Janne, et vaikuta siltä, että tekisit sitä koulujuttua. Katsotko People are awesome -videoita?”
”En..”
”No, mitä teet?”
”Katon änäri-hailaitteja. Teuvo Teräväinen oli näköjään valittu viime viikon parhaaksi pelaajaksi NHL:ssa.”

—

Tavallainen maanantaipäivä siis. Vaikka harmittaa tajuta kirjoittaessaan, että päivään voi kuvata tavalliseksi, jos siihen kuuluu yksi maailmanluokan mulkku (siis se sporakaveri, ei Janne!) Toivottavasti asiat muuttuu ja pian voin tajuta, ettei vastaavanlainen ääliömäisyys ole mitään, mitä voi kuvata tavalliseksi.

-Henriikka