Ensimmäiset viikot äitinä

On mennyt pari viikkoa siitä, kun pieni ihminen syntyi sisuksistani maailman tälle puolen. On tunteita riittänyt, voin kertoa.

Ensimmäiset päivät meni lääkehuuruissa ja mielenhuuruissa. Kaikki oli niin uutta, että mielellä oli vaikeuksia pysyä perässä kaikessa, sillä mielenpohjalta ei löytynyt minkäänlaisia muistijälkiä, joihin nämä uudet voisi yhdistää. Kaikki rakentui alusta.

Kuvasin puhelimellani vauvan joka hetken, vaikka hän lähinnä vain nukkui, ja lähettelin kuvia perheelle ja ystäville. Imetin lakkaamatta ymmärtämättä, että tissit olivat aivan tyhjät. Hurmaannuin kaikesta hänessä. Ajatuksenhäivähdyksen kokoisista varpaista, koko kehon valtaavista haukotuksista, pulleista vauvanposkista.

Kolmen päivän jälkeen lääkäri totesi painon tippuneen niin paljon, että on aloitettava korvikeruokinta. Hätäännyin täysin ja ymmärsin rintavarastoni tyhjyyden. Koin hämmentävänä kaiken, sillä olin ajatellut, että tietysti asia onnistuu. Vähän niin kuin olin ajatellut synnytyksenkin olevan yksi voimaannuttava kirpaisu vain, ja minun olevan luontainen alatiesynnyttäjä, vaikka toisin kävi. Todellakin toisin: neljän päivän käynnistyksen jälkeen sektioon. Tosin toisin kuin olin ajatellut, olin todella tyytyväinen kaiken jälkeen.

Pari päivää vauva sai pullosta korviketta, ja vierottui imetyksestä kokonaan. Homma oli yhtäkkiä pelkkää raivohuutoa vain, ja minä yhtä suurta kysymysmerkkiä. Kun Porvoon neuvolan terveydenhoitaja tuli kotikäynnille heti seuraavana päivänä kotiin saapumisestamme, puhua pälätin paniikinomaisesti taukoamatta varmaan puolitoista tuntia. Harjoittelimme hänen avullaan rintaruokintaa uudelleen ja se alkoi jälleen sujua. Rentouduin, ja maito löysi tien relanneisiin rintoihini. Imetys on sujunut sen jälkeen hyvin, mikä on ihanaa, sillä se oli oma toiveeni.

Edelleen taistelen toisinaan niitä jälkensä jättäneitä muistikuvia vastaan, jotka raivonnut vauva jätti. Uskomatonta, että pari vuorokautta voi jättää niin vahvoja tunnejälkiä mieleen, vaikka en ole edes mitenkään korvikevastainen. Oli vain täydellisen outoa katsoa huutavaa vauvaa ja ymmärtää, etten pysty auttamaan häntä mitenkään. Ja että hän vain huutaa, vaikka yritän kaikkeni. En ole vieläkään mitenkään erityisen kiinnostunut imetysasioista, mutta ainakin nyt tiedän, miten suuria ja tunteikkaita asioita ne voivat olla. Olin ajatellut, että sehän on vauvan ruokailua vain.

On ihana katsella lastamme. Nauraa hänen älyttömille pieruilleen ja miten sinnikkäästi hän taistelee päätään ylös leikkimatolla. Miten raivokkaasti hän käyttää kynsiään, joita saa onneksi pian alkaa leikata. On hauska arvuutella, mitä hänen mielessään liikkuu, ja että tunnistaakohan hän meitä vielä ollenkaan. Luulen, että hän kyllä tunnistaa minun tuoksuni, ja puolison parran poskellaan. Välillä hän pötköttelee tyytyväisenä vaikka miten pitkään ja katselee ulos. Puoliso epäilee, että hän viihtyy oman päänsä sisällä niin kuin minäkin. Minä en uskalla arvuutella hänestä vielä mitään. Tuntuu, että kaikki muuttuu koko ajan niin kovaa vauhtia. Välillä hän nauraa unissaan, enkä malta odottaa, että se tapahtuisi myös hereillä ollessa. Hymyjä on ilmaantunut jo joitain, mutta luulen niiden olleen vasta vahinkoja. Kielen hän kyllä työntää ulos, jos minäkin.

Kaikki hänessä on niin pientä, kaikki hänessä on niin arvoituksellista. On vaikea muistaa, että hän on meidän luonaan vain hetken verran, ja sitten hän voi päättää, onko jatkossa. Toivottavasti on. On sydäntäsärkevä ajatus, jos ei tahtoisi olla.

Vauva on herättänyt minussa valtavan suojeluvietin. Olen raskausarpieni kanssa kunnon tiikeriemo. Kiintymyssuhde sen sijaan on vasta rakentumassa, sillä niin kuin juuri totesin puolisolle, enhän tunne häntä vielä yhtään. Päivä päivältä kiintymys on kasvanut, alun huuma on muuttunut ihmissuhteeksi, jota vaalin ja varjelen. Yritän olla turvallinen ja luottamuksen arvoinen. Yritän antaa hellyyttä ja huomiota, tehdä kaikkeni että vauva tuntisi itsensä rakastetuksi. Mutta sekin on totta, että hän on minulle vielä aivan vieras. Välillä katson vauvaa silmiin ja mietin, että tähän voisi varmaan vaihtua kuka tahansa, etkä edes huomaisi. Vaikka tiedänhän minä, että huomaisi. Vauva oppii vanhempiensa äänen jo kohdussa. On vaan niin erikoista, että täällä kotimme seinien sisällä on nyt kolmas tyyppi, johon vasta tutustumme ja joka ei käytännössä tee vielä juuri mitään.

Tuntuu, että asiat ovat sujuneet yllättävän helposti. Vauva nukkuu paljon, syö hyvin ja viihtyy. Hänen kanssaan on kiva supsutella salaisuuksia ja pötkötellä matolla. Niinä harvoina hetkinä kun hän ei nuku, syö tai kiukkua, on kiva tuijotella toisiamme, hellitellä sanoilla ja silitellä pehmeitä hiuskiehkuroita. Suurinta ajatustyötä meillä on vaatinut rutinoituminen. Olemme eläneet todella vähän rutinoitunutta elämää ennen tätä, ja yhtäkkiä kaikki toistuukin yllättävän kaavamaisesti. Se on toisaalta helpottavaa ja jopa kiinnostavaa, mutta samalla huomaan panikoivani kaiken rutinoitumista. Minulla on ollut ennen tätä kaksi rutiinia: hampaidenpesu ja pitkä aamiainen. Yhtäkkiä rutiineita onkin aivan valtavasti. Onneksemme olemme onnistuneet pitämään kaiken keskellä nuo vanhatkin. Ja nyt hiljalleen asioiden normalisoituessa huomaankin, että eihän rutiinit tarkoita sitä, etteikö niiden välissä voisi olla vaihtelua. Ensi viikolla menemme ehkä laavuretkelle, eilen otin kunnolla aikaa kirjoittamiselle ja nukuimme aamupäivällä yhteiset päikkärit. Viikonloppuna lähdemme isovanhempien luokse kokeileman matkasänkyä. Edelleen on vaihtoehtoa ja vaihtelevuutta, jos sitä vain itse toteuttaa.

Yritän päästä eroon tehokkuuden tavoittelusta ja keskittyä siihen, että tuo pieni, maailman söpöin tytär on noin avuton ja mini aivan pienen hetken vain. Minun mitättömät puhdetyöni voivat nyt hetken odotella sitä, kun vauvakupla puhkeaa. Aina sen pitääkin olla häiritsemässä, tehokkuus. Miten paljon mieluummin valitsenkaan nyt ne kahden tunnin päiväunet kuin saunan kaakelimaalin sävyn, kun siihen on kerran ainutlaatuinen mahdollisuus.

Oloni on leikkauksen jälkeen yllättävän hyvä, vaikka välillä hatara. Sisäelimet etsivät takaisin vanhoille (tai mahdollisesti aivan uusille) paikoille, mikä aiheuttaa välillä kipuja. Jälkivuoto valuu verenä alas, ja sektiohaavaa tulee huuhdella päivittäin. Mahani on pullataikinaa, vielä täysin pullahtanut ulos ja yllättävän paljon rusinannäköinen. Vatsalihasteni erkauma oli niin raju, että sen palautumisessa voi kuulemma mennä todella pitkään. Mutta olen onnistunut katsomaan itseäni rakkaudella, antamaan kaikelle aikaa. Kehostani ei varmasti tule samannäköistä kuin ennen raskautta, mutta ei tarvitse tullakaan. Juuri tällä viikolla kätilö Porvoon äitiyspoliklinikalla sanoi, että puolisen vuotta saattaa hyvinkin mennä, kunnes voi esimerkiksi juosta tai kunnes kroppa on löytänyt itsensä uudelleen. Kärsivällisesti siis, päivä kerrallaan. Palautuminen on helppo hyväksyä, kun tuolla muutaman metrin päässä tuhistelee tuo pieni ystävä. Siellä hän nukkuu, aivan tyytyväisenä. Luullakseni alkaa olla kyllä viimeiset hetket kirjoittaa, sillä viimeistään noin 3 tunnin unien jälkeen hän on nälkäinen jälleen. Nyt ollaan jo ihan lähellä.

Otan kiitollisena ja mielenkiinnolla vastaan uuden elämänvaiheen. En olisi missään muussa tilanteessa mieluummin kuin tässä nyt. Enkä kenenkään muun kanssa mieluummin kuin Partasuun. Tuollainen pieni meistä syntyi maailmaan. Toivon mukaan hänestä kasvaa ihana – harmittavan ja helpottavan paljon se taitaa olla myös itsestä kiinni.

Nyt kuuluu kopasta tuhinaa. Se on meidän lapsemme joka siellä kutsuu. Käsittämätöntä. On vaikea muistaa, ettei hän ole meidän.

-Henriikka

11 kommenttia

  1. Avatar Henna Pätsi 9.4.2021

    Kirjoitit ihanasti. Sain esikoistyttäreni 3kk sitten sektiolla, joten tuntemukset kuulostavat tutuilta. Muistan ensimmäisistä viikoista kivun ja unenpuutteen lisäksi vahvasti ihmetyksen tytärtäni kohtaan. Niin tuttu mutta samalla niin vieras. Tätä hämmennystä lievitin silittämällä vauvani päätä. Tunsin sen viimeiset viikot vatsan läpi oikeaa kylkeäni vasten ja oli ainoa asia, joka tuntui aluksi tutulta.
    Paljon rakkautta, voimia ja armeliaisuutta sinne vauvakuplaan. ❤️

    Vastaa
  2. Avatar Helena 9.4.2021

    Ihana Henriikka-upeaa ajatuksenvirtaa, olet niin viisas ja aito äitydessä, jotenkin tuntuu, että osaat elää vauvahetkessä.😘

    Vastaa
  3. Avatar Laura 9.4.2021

    Ihanasti kirjoitettu, paljon onnea teille kolmelle <3

    Vastaa
  4. Avatar TiinaElina 9.4.2021

    Kiitos kun jaoit tuntemuksiasi. Ne nostavat taas pintaan jo kolmekymmenen vuoden takaisia tuntemuksia. Silloin oli vaan pakko imettää vaikkei maitoa tullut. Mutta kun vauva meni keltaiseksi, johan sai antaa muuta maitoa 😅
    Iloitsen kun sinulla on vanhemmat jotka haluavat auttaa. Ne ovat kultaakin kalliimpia hetkiä, ota kaikki vastaan ja lepää.
    Yhteinen taival jatkuu vielä pitkään, ja tytär kasvaa, ja ennen kaikkea te saatte kasvaa ihmisinä. Pitäkää huolta toisistanne, ja vaalikaa yhteisiä hetkiä.
    Täällä vaan seniori taas selittää innoissaan, vaikka tiedätte jo
    kaiken 💞🙋‍♀️

    Vastaa
  5. Avatar Anni 9.4.2021

    Onnea koko perheelle! Tämä oli niin koskettavasti kirjoitettu, että tuntui kuin olisi ollut teidän kanssanne Porvoossa. Kirjoitat aina kauniista, mutta nyt tuli ensimmäisen kerran kommentoitua blogissasi.

    Vastaa
  6. Avatar Vierailija S 10.4.2021

    <3 :)

    Vastaa
  7. Avatar Suvi 10.4.2021

    Sinulla on lahja kirjoittaa.Tämä oli niin kauniisti ja samalla aidosti kirjoitettu teksti.Ihanaa,että teidän pienokainen on vihdoin maailmassa ja kaikki on hyvin.Ensimmäinen synnytys,ensimmäiset viikot äitinä,vanhempana on täynnä tunteiden myllerrystä,uutta ja outoa.Mitä toivon,että olisin osannut itselleni sanoa ja tehdä?”Ei hätää Suvi.Kaikki on hyvin.Kaikki järjestyy.Riittää,kun vain olet.” Ja olisin vain ollut omassa kuplassa.Muiden silmissä vauva on pieni vielä 2kk iässäkin,mutta sinulle ja vauvalle ensi viikot ovat ainutlaatuisia hetkiä.Ohjeita,neuvoja ja apua tulee kyllä joka tuutista.On se jännä,miten lapseen/äitiyteen liittyviä asioita kommentoivat sivulliset,vaikka ei kukaan sano sinulle,että astianpesukone tulisi täyttää eri järjestyksessä.Hyvää kaikki varmaan tarkoittavat,mutta vauvavuonna sitä on niin herkillä,erityisesti ensi kuukausina,kun kaikki hormonit on ihan sekaisin.Toivottavasti sinulla on rauha tutkia omia ajatuksiasi ja tunteitasi,teidän vauvaa,teitä suhteessa vauvaan,ihan rauhassa.

    Paljon onnea koko perheelle.Paljon siunausta teille ja pienokaiselle.Paljon halauksia.<3

    Vastaa
  8. Avatar Suvi 10.4.2021

    Onnea teille pienestä ihmeestä! Synnytin maaliskuussa 2020 sektiolla lääkärin päätöksellä 7 viikkoa ennen laskettua aikaa ja see oli minulle valtava pettymys, jota työstän edelleen. Minun kehoni ei pystynyt pitämään pientä turvassa 9 kuulautta ja synnyttämään alateitse sen jälkeen. Imetys on ollut meille pelastus. Se on auttanut minua luomaan läheisen suhteen vähän etäiseltä tuntuneeseen vauvaan ja antanut minulle suuren onnistumisen tunteen äitinä. Että edes tähän minun kehoni ennenaikaisuudesta ja kaikesta stressistä huolimatta pystyy. Toivon teillekin ihanaa imetystaivalta niin kauan kun se kestää.

    Vastaa
  9. Avatar Ailikki 10.4.2021

    Ihana pieni, suuri ihme! Onnea koko perheelle ja siunausta lapsen elämään. ❤️

    Sain esikoisen vuosi sitten, ja imetyshaasteet tuli tutuiksi. Sittemmin imetys alkoi sujua ja nautin siitä (edelleen) paljon!

    Piti tulla kommentoimaan yks juttu tuosta, että _saattaa_ mennä hyvinkin puoli vuotta ennen kuin voi juosta. Mulla meni raskaus ja synnytys tosi hyvin, mistä oon kiitollinen, mutta siitä huolimatta odotin puoli vuotta ennen kuin lähdin juoksemaan (oon aktiivinen juoksija). Kävin äitiysfysioterapeutilla, kun vauva oli 3-4 kk, ja vaikka kaikki oli hyvin (erkaumaa ei ollut ja lantionpohja kunnossa, fyssari siis ultrasi kummatkin, teki sisätutkimuksen ja katsoi lihastasapainot). Hän sanoi, että raskausaikana ja synnytyksen jälkeen (ja imetysaikana) edelleen hormonaaliset muutokset on niin rajuja, että esimerkiksi kohdun kiinnikkeet ei oo entisellään vaikka palautuminen ois nopeaa. Siitä syystä hän ei myöskään suosittele kenellekään juoksemista enää raskauden puolivälin jälkeen, relaksiinin vuoksi tärähdysliuke voi altistaa kohdunlaskeumalle vaikka juoksu hyvältä tuntuisikin.

    Ehkä en ois saanut mitään vaurioita, vaikka olisin lähtenyt juoksemaan aikaisemmin, mutta toisaalta odotin mieluummin kuukauden pari pidempään varmuuden vuoksi kuin että olisin tuhonnut juoksumahdollisuudet kokonaan. All in all, täällä fysioterapeutilla oli jotenkin tosi ihana ja lempeä suhtautuminen siihen, mitä keho käy läpi ja mitä siltä kannattaa ja voi odottaa. Ihanan maltillinen ja äiti itsekin.

    Vastaa
  10. Avatar Emmma 10.4.2021

    Kaunis kirjoitus ❤️

    Vastaa
  11. Avatar Katariina 10.4.2021

    Voi mikä ihana ihme hän onkaan, teidän pieni lapsi! Paljon onnea koko perheelle! ❤️❤️

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.