Stressi.

Yhtäkkiä se iski – lamauttava, typerä sunnuntaistressi. Pelko siitä, ettei saa kaikkea valmiiksi, ettei pysty kaikkeen, ettei onnistu. Pelko, ettei riitä.

Jo eilen se hiipi ajatuksiin. Parin rennon päivän jälkeen avasin vielä ennen nukkumaanmenoa kalenterin katsoakseni, miltä se näyttää tulevina päivinä. Olin merkinnyt sunnuntain, siis tämän päivän, työpäiväksi.

Ja tänään en saanut kaikkea (puoltakaan) valmiiksi siinä aikataulussa, kun olin ajatellut. Stressi löi kunnolla päälle ja söi puolet tehoista. Hetken pyöriskeltyäni oli parempi lähteä hetkeksi ulos.

Kävelimme rauhassa. Ilta pimeni. Haimme kahvit suosikkikahvilastani, ja minulla lienee kahvilanpitäjän kanssa jo telepaattinen yhteys, sillä juuri tänään hän ymmärsi ehdottaa: ”Otatko kahvin kanssa vielä ekstrakonvehdin?”

Pysähdyin välillä ja yritin vetää keuhkoihin mahdollisimman paljon happea. Tuntui, ettei se onnistunut liikkeessä. On outoa, kun stressitasojen ollessa korkealla, tuntuu ettei ilmaa yksinkertaisesti mene keuhkoihin yhtä paljon kuin yleensä.

Ulkona oli kamalan kylmä, vaikka olin merinovillapaidassa. Kietouduin huiviini, kun tuuli tuiversi sisään kauluksesta, lahkeista ja hihansuista.

Tämä on juuri sellaista stressiä, joka ajaa pitkittyneenä uupumukseen. Ärsyttää tajuta se. Juuri sellaista stressiä, jota ei kenenkään, saati 26-vuotiaan, kuuluisi tuntea.

Kenenkään henki ei ole kyseessä, stressi ei ole kenenkään muun kuin itseni aiheuttamaa. Itse olen omat tavoitteeni asettanut, itsepä yritän olla ja tehdä kaikkea kaikille koko ajan.

    Tämä ei ole stressiä, jota sairaanhoitaja tai vaikka kätilö tuntee, kun joutuu tekemään liian paljon töitä ilman, että voi vaikuttaa asiaan. Tai stressiä, jota joku tuntee yt:eiden alla, kun työpaikka on vaarassa ja lapset elätettävänä.

Minun stressini on hyväosaisen kitinää, omien voimavarojen yliarviointia ja optimistista ajanhallintaa. Luuloa siitä, etten tarvitse viikkoon vapaapäiviä.

Voin osoittaa itse itseäni sormella ja syytellä. Vaan tuskinpa se sama armottomuus ja vaativuus itseään kohtaan toimii edelleenkään.

-Henriikka

8 kommenttia

  1. Helmi Hytti 5.11.2017

    Samaistuin joka sanaan. Pahus.

    Vastaa
    • Henriikka 7.11.2017

      Pahus indeed. Itsepä ollaan soppamme keitetty…

      Vastaa
  2. S 5.11.2017

    Moi!

    Tämän postauksen luettuani ja siihen kovasti samaistuttuani halusin vaan tulla kertomaan, että tykkään sun blogista älyttömän paljon! Tosi harvoja blogeja jaksan ylipäätään enää seurata aktiivisesti, mutta tämä on yksi niistä, joka edelleen ilahduttaa ja innostaa (olipa nolo sanavalinta, mutta kuitenkin hehe). Tykkään blogin vahvasta tunnelmasta, kauniista kuvista ja vielä kauniimmista teksteistäsi. Lukiessa tulee aina sellainen olo, että jospa sitä jaksaisi itsekin alkaa taas kirjoittamaan. Olen usein ajatellut, että täällä blogissa on jotenkin ihanan hiljaista, niin kuin tiheässä metsässä tai tyhjällä rannalla. Sellaista rauhallista tunnelmaa, joka ei kuitenkaan uneta, en ole kovin monesta muusta blogista löytänyt.

    Vaikutat aivan ihanalta, hauskalta, älykkäältä ja samaistuttavalta tyypiltä. Toivon, että saan lukea tätä blogia vielä pitkään. Nyt täytyy äkkiä lähettää kommentti eteenpäin, ettei ala ujostuttaa. Heh.

    :’)

    Vastaa
    • Henriikka 7.11.2017

      VOI ETTÄ. Melkein tuli itku tätä lukiessa. Aivan ihanasti sanottu. Kiitos miljoonasti ja paljon sydämiä sulle. Oon erittäin kiitollinen ja iloinen siitä, ettet alkanut ujostelemaan.

      Ja hei miten kivalta kuulostaa tuo, että täällä on ihanan hiljaista. En meinaa pysyä pöksyissäni, kun se tuntuu niin hyvältä. En oo itse ikinä tietenkään osannut ajatella niin, mutta ymmärrän todellakin, mitä tarkoitat.

      <3!

      Vastaa
  3. huldamaria 5.11.2017

    Mahtavasti kuvatti tuo ei järin mahtava stressitila. Ja niin sitä huomaa sunnuntai-iltana 23.54 kirivänsä kiinni niistä asioista, joita ei viikon mittaan ehtinyt tehdä muilta kiireiltä. Muistaisimmepa me kaikki oman stressimme luojat vähän hellittää ja muistaa, kuinka etuoikeutettua on, että on niin paljon siistejä juttuja joihin tarttua, ettei aika riitä.

    Kiitos ihanasta, elämänmakuisesta, makeasta ja hikikarpaloiden suolaisesta blogista, Henriikka. Tämä on parasta mitä olla voi.

    Vastaa
    • Henriikka 7.11.2017

      Kiitos kiitos kiitos ihanasta kommentista. Kuinka onnellinen voi ihminen olla tällaisesta palautteesta. Aika tosi onnellinen, voin sanoa!

      Valoa ja stressitöntä elämää sun syksyysi :-)

      Vastaa
  4. pasi 6.11.2017

    ”Nuorena” pittääkkii olla ressiä, se pittää terveenä ja virkkeenä. Kannattaa nauttia siitä :). Vanahemmite, se käypi sitten terveyden piälle :D.

    Vastaa
    • Henriikka 7.11.2017

      Hahah, no sittenhän tämä stressi on vaan hyvä asia. Kohtuudella siis sitäkin!

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.