
Lomilla tulee aina se hetki (tai siis ainakin minulle tulee), kun tajuaa, että nyt on levännyt. Olen virtaa ja uutta energiaa täynnä. Elämä ja tulevaisuus odottavat glitterkuvioisena superpallona edessä ja sitä tekee mieli alkaa pomputella vimmaisesti samantien.
Mutta arvatkaa mitä? Olen oppinut tuntemaan itseäni sen verran, että kun tämä olo tulee, niin tarvitaan ainakin viikko vielä lepoa. Tai oikeastaan se menee niin, että tarvitaan aina tuplamäärä. Jos päivän loma saa minut taas takaisin vireäksi, tarvitaan toinenkin päivä. Jos viikko tuo voimat takaisin, kannattaa päälle lätkäistä toinen samanmoinen. Tällaiselle kaltaiselleni levottomalle sielulle, sinne tänne säntäilijälle, on tultava vähän tylsää.


Otin tänään pari tuntia omaa aikaa kesken viimeisen kokonaisen perhepäivän. Istuin iltapäivää Tampereella Kahvila Runossa ja kirjoitin. Enkä kirjoittanut tällä kertaa teille. Kirjoitin itselleni.
Kaikki nämä vuodet siitä lähtien, kun täytin 12 vuotta, olen kirjoittanut päiväkirjaa ja rakastanut sitä sydämeni pohjasta. Tänään annoin tekstin taas tulla pitkästä aikaa hartaudella, pakottamatta. Sydämellä ja mielessä oli niin paljon kaikkea, joka ei vielä ollut löytänyt sanoja, eivätkä sitä kautta merkitystäkään. Sanat tarkoittavat minulle usein merkitystä. Sanallistamisen taikaa.
Kirjoitin kaksi ja puoli tuntia enkä millään olisi tohtinut nousta, kun kyyti saapui pihalle hakemaan. Olin porkkanakakkuni, kolmannen kahvikupilliseni ja etenkin kirjoittamisen lumoissa. Sosiaalinen detoxini oli kaiken ylisosiaalisuuden jälkeen pieni taivas, joka maistui makelta ja tuoksui vastaleivolta pullalta. Kahvilan seinien sisäpuolella ihmiset vaihtuivat, mutta turvallinen olo pysyi. Sain itsestäni selvää.



Huomenna ajelemme laina-autolla takaisin Helsinkiin. Palautuneet energiat odottavat käyttöään, joten voisin askarrella ainakin unelmakartan ja käydä taas kerran läpi kaiken omistamani. Yksi loma-aikojeni muuttumattomista aatteista on ”voisinpa myydä ainakin puolet kaikesta.” (Se innostus kannattaa todellakin aina hyödyntää, vaikka toisinaan tulen lahjoittaneeksi tai myyneeksi asioita, joita todellisuudella vielä tarvitsisin. Saatan vielä joskus myydä vahingossa ihan kaiken.)
Lisäksi pitäisi käydä sporttidivarissa löytämässä itselleni hokkarit, sillä Tammelan pipolätkäpelit odottavat heti tammikuussa. Mitään muuta en sitten olekaan keksinyt tarvitsevani ja ajattelin kiertää alennusmyynnit aika kaukaa.
Olen lukenut lomalla vasta yhden kirjan. Haluaisin olla tavoitteeton, mutta silti tekisi mieli ennättää lukea vielä ainakin kaksi lisää.


Mutta tärkeintä on, että nukun. Nukun tylsyyteen saakka. Nukun ja lepään, vaikka en millään malttaisi. Lepään ja tylsistyn. Kerään voimia niin, että lopulta vaikerran täyden, kirkkaanvihreän energiatolppani kanssa. Tavoitteeni on olla sellainen vanha metallilelu, jonka selässä oleva viritystappi on niin äärimmilleen kierretty, että lelu oikein tärisee odottaen pääsyä liikkeelle.
– Ja sitten minulle taatusti käy niin kuin niille leluillekin aina: irti päästettäessä ne lähtevät niin hirveällä voimalla liikkeelle, että käyttävät kaiken viritetyn energian hetkessä loppuun. Tai mikä todennäköisempaa, kaatuvat tärinöissään samantien.
No, lepäillään sitten taas lisää, kun pötkötellään kyljellä viritystappi tippuneena, ja voimat kaukana poissa.
-Henriikka
nahkahanskat/Sauso (saatu), reppu/Pihka collection (saatu), huivi/Peak Performance, takki-kengät-farkut-kauluspaita-pipo/second hand
Mä oon myös samanlainen. Tartten paljon omaa aikaa, jotta saan itsestäni taas selvää. <3
Upeita kuvia postauksessa, sulla on ihana tyyli! <3
Ihana kirjoitus, ja hyvä, että olet oppinut tunnistamaan omia rajojasi <3 Olen itse ihan samanlainen. Alan aika nopeasti pursuta energiaa ja ideoita, mutta se ei vielä tarkoita, että olisin täysin palautunut. Rentouttavaa loppuvuotta ja hyvää tulevaa! :)