Kikattelen aina itsekseni lentokentällä, kun vihdoin pääsen Suomeen suuntaavan koneen lähtöportille. Suloiset, suomalaiset perunanenät kyllä tunnistaa (itseni mukaan lukien). Joukossa on aina yksi reppureissaaja, yksi kiintiögootti tai mustiinpukeutuva metalli-ihminen ja pari rehellistä ernua. Sitten on yksi perhe, joka vauhkoaa kuin viimeistä päivää ja juoksee jonottamaan jo silloin, kun bisnesmatkustajia vasta päästetään sisälle koneeseen.

Saavuin juuri kotiin. En tiedä miksi, mutta jostain syystä joudun aina niille lennoille, jotka ovat myöhässä. Eilen illalla Los Angelesista lähtenyt kone oli tunnin myöhässä, jonka vuoksi myöhästyin Lontoon jatkolennolta. Loppu hyvin jne, sillä pääsin heti muutaman tunnin päästä lähtevälle Helsingin lennolle. Sain marhustaa pari tuntia turhanpanttina Tax freessä, etsiä kunnollista kaajalikynää ja kokeilla käteeni MAC:in kaikkia kirkkaita mattahuulipunia. Lontoo Heathrow on aina yhtä ankea. Se tuntuu välttämättömyydeltä, ei mahdollisuudelta. Lentokenttien tulee olla tarinoita täynnä.

Huomenna menen töihin. Tuntuu etten ollut siellä ikuisuuksiin. Siinä missä kaksi viikkoa menee kotona hujauksessa, tuntuu se reissussa viidesti pidemmältä. Palaan kuitenkin ilolla töiden pariin, sillä tiedän edessä olevan tosi kiinnostavia projekteja. Jetlag saattaa pitää minua otteessaan vähintään tämän viikon, mutta olen nyt yrittänyt minimoida vahingot valvomalla putkeen yli 30 tuntia. Kohta kellahdan petiin ja hykertelen rakkaalle laivasängyllemme.

Silmäni ovat kuivan lentokoneilman johdosta punaiset kuin särjellä. Herttaista, kun Janne odotti vaimoaan kotiin, ja tuloportista saapui nuhjuinen, reissussa räkääntynyt kalasilmä.

Verkkokalvoilla vilistää Havaijin maisemat ja ystävät, suusta pääsi englantia vielä Finnairin koneessakin. Pitänee maksimoida rauha ja rakkaus siihen saakka, kunnes väsymys ja jetlag hellittävät.

Hyvä olla kotona: tarinoita tiedossa!

-Henriikka