Viikon päästä purkitan aamulla viimeiset Helsinki-työt. Sen jälkeen keltaisen pakettiauton keula käännetään kohti kompassin punaista neulaa, ja Lapin syksy ottaa toivottavasti vastaan kirkkain ruskanvärein.

Ensin otamme rauhallisesti parin päivän ajon ylös pohjoiseen. Olen todennut, että jos reissun Helsingistä pohjoiseen vain voi katkaista puoliksi tai useampaan osaan, sen teen. Ehkä kaarramme kohti itää ja Kainuuta, ja lämmitämme parit mökkisaunat ennen Lapin viikkoja.

Ensimmäinen varsinainen Lapin aktiviteetti on, kun lähdemme vaeltamaan seikkailukasvatus-opintojen puitteissa viideksi päiväksi Hammastunturin erämaahan. Teimme tänään aamiaisella ruokasuunnitelmaa – valitettavasti tämä suunnitteluvaihe ei ole suosikkini. Mielessä on kuitenkin jo se hetki, kun kaikki on tehty ja valmiina, rinkka pakattu ja mieli tuntureille avoin. Se vaihe on suosikkini. Etenkin jos ei sada kaatamalla.

Vaelluksen jälkeen jään majailemaan kainalon kohdalle, Muonioon. Tämä olkoon retriittiviikkoni, hiljaisuuden hetkeni ja lepokeitaani. Ruskaretkiä, pitkänpitkiä aamiaisia (joo, nämä mainitsen jokaisessa jutussani) ja verkkaista työtahdin ylläpitoa.

Sen jälkeen vuorossa ovat vielä pari työreissua Enontekiölle ja paluumatkalla Jyväskylään. Sitten aivan yllättäen Helsinkiin palatessa syyskuu onkin paketissa. Syystaikoja, aivan selvästi.

Reissailevassa elämäntavassani piilee piskuinen haaste. Reissut vaativat aina niin paljon suunnittelua, aikaa, valmistelua ja vaikka mitä, että niitä edeltävät viikot väsyttävät ultimaattisesti.

Olen myös huomannut, että tällaisella nopeatempoisella alalla, jolla työskentelen, ei esimerkiksi neljä viikkoa etukäteen suunnittelu ole aina mahdollista. Siihenkin täytyy tottua, ettei asiat sitten toteudu niin kuin tahtoisi, että osa asioista jää suunnittelematta. Välillä on tylsä vaatia, että saisinkohan nämä ja nämäkin infot nyt jo, sillä olen jälleen lähdössä. Olisko mitenkään mahdollista?

Pyrin kuitenkin kuvaamaan, valmistelemaan, kirjoittamaan ja tekemään yleensä aina kaiken niin hyvin etukäteen kuin pystyn ja ennätän, jotta sitten reissun päällä voisin ottaa mahdollisimman paljon aikaa kuluvalle hetkelle ja nenän edessä avautuville muistoille ja maisemille.

Reissut ja Lappi erityisesti ovat minulle keidashetkiä elämässä. Elämäntahti tasoittuu, asiat löytävät helposti merkityksellisyys-järjestyksensä, ja häly vähenee. Erityisesti tuota ”vapaaviikkoa” odotan sydän lurpallani, vaikka seikkailut sitä ennen ja sen jälkeen tekevät tietysti levosta yhä ihanampaa.

On mieltä vahvistava ajatus tietää, että viikon päästä kaikki härdelli on taas ohi ja istun Holgerin kyydissä ilman, että tarvitsee yli kolmeen viikkoon ajatella muuta kuin kulkevaa tilannetta.

Haluaisin löytää tämän rauhan myös normaaliin arkeeni. Kyllä te tiedätte, että olen halunnut jo pitkään.

Tällä hetkellä tuntuu, että se vaatii uuden kodin löytämisen. Vaikka koti onkin maailman kaunein, ei keskusta-eläminen vain ole minua varten enää. Ei ainakana juuri nyt, enkä suoraan sanoen usko että koskaan. Kotietsinnät ovat jatkuneet jo pari kuukautta, mutta vielä ei ole tärpännyt. Jännittää jo valmiiksi, kun tiedän omakotitalojen myynnin hidastuvan ja kuihtuvan kovasti koti talvea. Tahti on tippunut jo nyt murto-osaan kesästä.

Välillä tulee sellainen olo, että äääääääh se ei löydy ikinä. Välillä vallitseee luotto, että kyllä se löytyy, tietenkin. Kaikki aina jotenkin lopulta lutviutuu, ja muutama kuukausi ihmisen keskimääräisessä eliniässä on aika lyhyt aika. En ole vain tottunut odottamaan.

Ehkä siihen saakka, että tärppää, jatkan roikkumistani pohjoisen tunturituulissa, vilakoissa muistoissa iltanuotiolla, Lapin kauniissa kultahippusissa. Vaikka se vaatisikin aina vähän väliä verokseen mielen, järjen ja ylpeyden. Koko 158-senttisen pituuteni voimat.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij