arkisto:

maaliskuu 2017

Paluu Ylläksen taikamaailmaan

Kaupallinen yhteistyö: GoExpo Winter ja Visit Ylläs

Istun tällä hetkellä Kööpenhaminassa, pienessä kahvilassa, jossa soi lempeä musiikki ja on vain muutama vieras. Lasisessa kupissa höyryää kahvi ja ulkona on kevät, yli 15 astetta. Voitte vain kuvitella kuinka absurdia on palata ajatuksissaan näistä hetkistä Ylläksen lumisiin, taianomaisiin tunnelmiin.

Mutta kun huskyja on luvattu, niin huskyja tulee! Voi että ne ovatkin kauniita. Jos ne näyttävät kuvissa noin lumoavilta, niin voitte vain kuvitella livenä. En ole koskaan havitellut koiraa tai muutakaan lemmikkiä, mutta huskyn tai huskyntapaisen kyllä huolisin tulevan lappilaisen kartanoni pihalle.

Niin kuin kirjoitin ensimmäisessä kirjoituksessani, lomamme Ylläksellä kesti keskiviikkoaamusta sunnuntai-iltaan. Keskiviikon ja torstaina aikana ehdittiin jo lumikenkäillä, hiihtää, tustustua kulttuuriin ja päästä ensi kertaa mäkeen. Perjantaina oli huskyretken ja lumilautailun aika.

Retken järjesti Snow Fun Safaris Lapland, joka pitää toimistoaan Äkäslompolossa. Olimme Jannen kanssa ainoat suomalaiset porukassa, mutta halusimme yhtä lailla kokea koirakelkan riemut.

Koirafarmin pihalla odottikin valtava lauma koiria ulvoen innostuksesta. Olisinpa itsekin yhtä innoissani, kun tiedän pääseväni juoksemaan. Olen nauranut niin paljon postauksen toiselle ja neljännelle kuvalle: ulvovien koirien vieressä olevat kaverit näyttävät niin turhautuneilta jatkuvaan huutoon.

Aluksi jännitin kelkalla ajoa, mutta se hoituikin helposti (kouluttaminen voikin sitten olla asia erikseen). Kelkalle oli raivattu valmiit tiet ja teimme vain suht lyhyen ja helpon reitin. Lämpötila ei ollut paljon pakkasen puolella, joten kelkka ei kiitänyt vaarallisen kovaa. Voin vain kuvitella, kuinka hurjaa meno voi olla, jos pakkaslukemat kirivät korkealle ja kaikesta tulee kiiltävän liukasta.

Oli niin ihana tunne, kun päästi jalan jarrulta, ja koirat lähtivät raivokkaasti eteenpäin. Haluaisin ihmisillekin samanlaisen sisäänrakennetun sporttidraivin.

Retken jälkeen istuttiin kodassa ja juotiin kuumaa mehua. Kokemus oli varmasti ulkomaisille vieläkin eksoottisempi, mutta nautimme kyllä lyhyestä koirapyrähdyksestämme. Ensi kerralla voimme lähteä viikon vaellukselle isoine eväslaukkuine.

Perjantai-iltapäivä kului rinteessä. Eetu lähti meille oppaaksi ja olimme havitelleet vapaalaskun alkeita. Vaan näkyvyyttä riitti noin metrin omaa nenää pidemmälle, joten metsään ei ollut asiaa. Yhtään järkevää kuvaa tuosta vitivalkoisesta säästä ei saanut, mutta voin kertoa että kokemus oli aikamoinen: rinteiden korkeuseroja ei hahmottanut ja sai olla varovainen, ettei humpsahtanut rinteen reunalta pois maailman pinnalta.

Muutaman laskun jaksoimme ja jätimme loput suosiolla loppuviikon aurinkoisiin hetkiin.

Naurattaa niin pahasti tuo ylläoleva kuva. Hahahaha. Olen niin bad-ass. Kaikkea sitä löytääkin itsensä kokeilemasta – perjantaiaamupäivä meni moottorikelkkasafarilla.

Olimme päättäneet Jannen ja Eetun kanssa suunnata rennolle perjantaipilkille Luosujärven rantakahvilan jäälle, sillä kahvilasta sai lainaksi pilkkivermeitä (ja jälkikäteen kaakaota, mikä oli ehkä painavampi syy).

Olimme saaneet Snow Fun Safaris Laplandilta kaksi moottorikelkkaa lainaan, ja olin varma, että tulisin istumaan toisen kyydissä koko reissun. Vaan toisin kävi: lopulta kaasuttelin puiden katveessa kuin mikäkin moottoriurheilija. Kevyt körryyttely ei ollut makuuni, vauhdista sai adrenaliinit mukavasti nousuun.

Mitä luulette, söikö kala? Ei nykäisyn nykäisyä. Itselläni on haasteita luovuttaa moisessa tilanteessa, mutta onneksi pojat kiskoivat hiuksista kaakaolle.

Lumimyrsky yltyi iltaa kohden aikamoiseksi, mikä toi paluumatkaan omaa jännitystään.

Majapaikastamme Kuerkievarilta oli kolmisen kilometriä Äkäslompolon kylälle. Bussejakin kulkee ja Skibussi heittää rinteille, mutta oli iso ilo, että meillä oli koko viikon Äkäslompolo Sport Shopilta fatbiket vuokralla. Niillä pääsi paikasta toiseen tosi nopeasti ja helposti ja eräskin yö lähdimme keskiyön aikaan ajamaan niillä järvenrannalle revontulia katsomaan.

Ylläksellä olisi ollut myös paljon talvipyöräilyyn soveltuvia reittejä, vaan miten sitä muka ehtisi viidessä päivässä kaiken? Jääpä jotain ensi kertaa.

Tuosta Äkäslompolo Sport Shopista pitää vielä erikseen mainita, etten olisi ikinä uskonut millainen valikoima löytyy Äkäslompolon kylästä: Salomonia, Haglöfsiä, Malojaa, Peak Performancea… Jounin kaupan kyljestä löytyi lisäksi Sportia ja Ylläsjärven puolelta pari laadukasta aktiivieläjän vaate- ja varustekauppaa.

En ollut osannut varata kalenterista aikaa shoppailulle, mutta pakko sitä oli lopulta raivata. En löytänyt villasukkia ja juoksupantaa kummempaa, mutta jos olisi ollut tarvetta jollekin, niin kevään alet olisivat olleet omiaan.

Tämä on ollut mahdollisesti koko kauden paras laskupäivä”, kuulin sunnuntain päätteeksi paikallisen suusta.

Lähtöpäivä tuntui kieltämättä vähän liiankin hyvältä: puuterit odottamassa, viisi pakkasastetta ja aurinkoa kirkkaalta taivaalta. Laskimme, laskimme ja laskimme.

Ylläksellä on kaksi hiihtokeskusta: Sport Resort Ylläs Ylläsjärven puolella ja Ylläs Ski Resort Äkäslompolon puolella. Lautailimme tunturin molemmilla puolilla, sillä sama hissilippu käy molempiin keskuksiin ja rinteiden välillä kulkee yhdysreitti. Minä keskityin puuteriin, Janne rylli välillä streetilläkin.

Rinnepäivän jälkeen pikasuihku, pikasauna, päivällinen ja yöjunaan. Olipahan tekemisen täyteinen viikonpuolikas.

Millainen olo Ylläksestä jäi? Rauhallinen, taianomainen, valkoinen. Riittävän autenttinen ja luonnonläheinen, mutta ei kuitenkaan yhtään etäinen tai vaikeasti lähestyttävä. Pakko päästä ensi vuonna takaisin.

-Henriikka

Kuvat 12, 14, 17: Eetu Leikas / Kaakaolla

Kevään bucketlist

Ennen kesäkuuta…

Korkkaan valkoiset converset, jotka ostin viime keväänä, mutta joita en ole uskaltanut ottaa edes pahvilaatikostaan ulos.

Lähden ystävän kanssa haahuiluretkelle Kalasatamaan (alueen laajasta rakennustyömaasta huolimatta). Jos hyvin käy, jatkan Mustikkamaalle saakka.

Kokeilen lisää kesän uutuusjäätelöitä, jotta tiedän kesään mennessä suosikkini.

Huollan kaikki nahkakenkäni. Korjaan, puunaan, lankkaan, kiillotan.

Vien farkkuni viimein lyhennettäviksi. Kaikki ne, joita en ole viiteen vuoteen jaksanut lyhentää ja joiden lahkeet ovat rullalla polvissa ja nilkoissa.

Syön lounasta aurinkoisella terassilla. Juon viiniä aurinkoisella terassilla. Toistan jälkimmäisen ihanassa auringonlaskussa.

Menen soutelemaan tai melomaan.

Ostan kesämekon, joka ei rypisty spontaaneissa tansseissa tai kalliolla kieriskelyssä.

Syön hattaran. Kai niitä saa jo jostain ennen kesäkuuta?

Entä te? Miltä kevätlistanne näyttää?

-Henriikka

takki/Rainjacket from the sea (lainassa), farkut/Marks & Spencer, kengät/second hand

Matkahurmiopukeutumisesta (ja georgialaisesta hatusta)

”Uskomaton villahattu! Mun on kyllä saatava tuollainen. Kelaa nyt, mikä katseenvangitsija, kun kävelen Helsingin katuja. Muuten simppeli tyyli, mutta tarinoita pursuava matkamuisto päähän painettuna…”

Kyllä. Ostin eilen georgialaisen villahatun, ja saatesanat ennen ostotilannetta kulkivat suunnilleen noin. Siitäkin huolimatta, että olimme jo useaan kertaan matkan aikana nauraneet matkahurmiopukeutumiselle.

Matkahurmiopukeutuminen

Hankkia reissuiltaan jotain täysin tavallisesta arkityylistään poikkeavaa. Hankittuja vaatteita ja asusteita näkee usein käytettynä reissumaassa ja niitä saattaa käyttää vielä onnellisesti matkan aikana. Hurmio raukeaa kuitenkin usein heti lentokentällä tai kotiin palattua, eikä ostokset adaptoidu ostajansa arkeen millään ilveellä: ”miksi ihmeessä hankin timanttikoristeisen Guccin feikkiverkka-asun, kissankorvin varustetun one-piecen, farkuista tehdyn olkalaukun, georgialaisen villahatun…

Huom! Kutsutaan myös nimellä matkamuotipsykoosi.

Matkatoverini Otto on sitä mieltä, että villahattuni on matkahurmio-ostos. Itse väitän vielä vastaan. Mutta on muistettava, että sekin on hurmioshoppailun olennainen ominaispiirre!

Entisiltä reissuiltani olen hankkinut myöhemmin arkityylini kelpaamattomaksi osasiksi ainakin parit haaremihousut, rimpulamekkoja ja marokkolaiset nahkatossut. Reissukokemus on tosin tuonut hommaan jotain järkeä; hutiostokset vähenevät reissu reissulta. Vaatteet ja asusteet hankin pääosin kotoa käsin.

Saa nähdä kuinka villahatun käy. Huomenna aamuneljältä starttaa kotimatka hostellin pihasta, ja taika raukeaa.

Mutta nyt janoaisin kuulla teidän reissujenne virhehankinnoista? Jos oikein oletan, matkahurmiopukeutuminen ja -shoppailu ei ole vain minun ikeeni kantaa.

-Henriikka

Haistaako husky maapähkinävoin?

Kaupallinen yhteistyö Urtekram & Asennemedia

Yksi Ylläksen koettuja elämyksiä oli huskyajelu. En ollut koskaan ennen ollut koiravaljakon kyydissä ja odotin aamupäivää isolla innolla. Intoni meinasi tosin vaihtua pelkoon, kun kuulin, että osan ajasta ajaja olenkin minä itse.

Onneksi käytäntö näytti, että olen uskomaton huskykelkankuljettaja – etenkin, kun joku muu on raivannut reitit ja kouluttanut koirat.

Mutta lähes koirien veroista oli kokea kelkassa haukatut eväät. Olin kantanut Lappiin tarkoituksella mukaani kaksi lasipurkkia, sillä minun oli määrä kirjoittaa niistä ja ajattelin niiden sisällön olevan omiaan myös retkiruokailussa. Toinen purkki oli Urtekramin Chia butter ja toinen Pumpkin seed butter. Molemmat tuotteet ovat Urtekramin uutuustuotteita ja vegaanisia, gluteenittomia sekä luomuja.

Valmistimme aamulla paperipusseihin Lapin lumon kanssa yksiin sopivat eväsleivät: Jannelle juuresleipää, jonka välissä kurpitsansiemenlevitettä juustoa ja vihanneksia. Minulle siemenleipää chia-maapähkinävoilla ja muilla herkuilla.

Kurpitsansiemenvoi on paahdetuista siemenistä ja himalajansuolasta valmistettu vihreä levite, jota olemme itse käyttäneet tähän mennessä vain leivän päällä, mutta se sopisi varmasti myös esimerkiksi salaatikastikkeeksi. Maukasta, helposti levittyvää, melko ohutta.

Ja mites tuo toinen levite sitten? Jos rakastat maapähkinävoita, rakastat varmasti tätäkin. Paljon makua, pehmeää suussa ja koostumukseltaan ihanan paksua. Chia tuo hauskan säväyksen hommaan ja lisää tahnan ravintoarvoa. Nyt laitoin levitettä selkeästi suolaisten ja rakkaiden leipien väliin, vaikka se sopisi varmasti myös makeampana tarjoiltuna: ohut kaurakeksi, sopivasti levitettä ja baanaaniviipaleita päälle. Tai sitten joku juustolautanen, suolakeksejä ja muita crackereita ja tätä levitteeksi.

Naurattaa ajatella sisareni rakkautta maapähkinävoihin. Pitää sinetöidä oma purkki ennen kuin hän tulee kylään.

Huskyfarmin työntekijää nauratti, kun ennakkoon sain esittää kysymyksiä ja oma kysymykseni kuului: ”Saako kelkassa syödä? Tulevatko huskyt kateellisiksi haistaessaan ruoan ja menettävän työmotivaationsa ja –moraalinsa?” Huomion saattaa kuulemma saada herkullisella lihanpalalla, mutta duuni ei kärsi, joten sain siunauksen herkuttelulleni.

Tämä onkin tällaista hyvää herkuttelua. Levitteissä ei ole käytetty kuin siemeniä ja pähkinöitä ja hieman suolaa. Irtokarkeille on aikansa, mutta voin kertoa, että tämän välipalan jälkeen oli paljon parempi olo.

Ja hei! Nämä olivat vasta teaser-kuvia huskeista. Tulossa on kuvia esimerkiksi ulvovista, tylsistyneistä ja hellyydenkipeistä kavereista.

Ihanaa sunnuntaita! Herkutelkaa hyvin ja ilolla.

-Henriikka

Löysin itseni Georgiasta

Heräsin juuri jostain aivan muualta kuin tutusta laivasängystämme. Olen Tbilisissä, Georgiassa. Kyseessä ei ole mikään Ville Haapasalon mysteerimatka, jossa sattumanvaraisesti päädytään uusiin paikkoihin, nukutaan kun ehditään ja annetaan elämän viedä, vaan kyllä tämä reissu oli ihan tiedossa.

En ole koskaan ennen ollut täällä, enkä oikeastaan tiedäkään paikasta paljoa. Georgialaisesta ruoasta puhuvat kaikki, mutta vaati melkoista googlettelua, että pääsi edes vähän kartalle paikasta kokonaisuudessaan. Jos turistisivustoihin on uskominen, tiedossa on paljon hyvää ruokaa, viiniä, mutta myös kulttuuria, taidetta, eri uskontojen rinnakkaiseloa ja historiallisia nähtävyyksiä. Jos Tbilisistä karkaisi muualle, löytäisi vuoriston ja mielettömiä luontokohteita. Ja tietysti olen ympäröity sillä kaikkein kiinnostavimmalla: paikallisella elämällä. Ikkunasta näkyy ihan uudenlainen taikamaailma.

Olen Ukraine International Airlinesin opintomatkalla ja ryhmässämme on 10 suomalaista matka-alan toimijaa: matkanjärjestäjiä, toimittajia jne. Blogimaailmaa edustaa kanssani Otto, jonka kanssa en olekaan päässyt matkustamaan sitten syksyn 2015 Turkin reissun. Uskon, että matkustustapamme ja –persoonamme sointuvat yhteen hyvin. Mutkattomien, paljon nauravien ihmisten kanssa on yleensä helppo ja viihdyttävä matkustaa.

Saavuimme aamuyöllä hotellillemme ja pian starttaa päivän ohjelma, joka kestääkin aamusta ihan iltaan saakka. Unta on takana vajaa viisi tuntia. Muu porukka lähtee takaisin Helsinkiin jo ensi yönä, mutta me venytimme Oton kanssa reissua parilla päivällä. Onhan Georgiaa nyt koettava edes hetken verran! Kuudelta tiistai-aamuna lähtee paluulento takaisin kotiin.

Mitä odotan eniten: haahuilua tbilisiläisten keskellä, päivän ensimmäistä kahvikupillista ja georgialaista illallista. Kaikkia niitä! Ja sitä, kuinka lämpötila kipuaa iltapäivällä lähelle 20 astetta, ja saan liuhutella uudessa trenssitakissani kuivat kadut pöllyten.

Rakkautta Tbilisistä! Luulen, että Georgia on ensi tai sitä seuraavan vuoden Jordania. Viime vuoden Marokko.

-Henriikka

Kuva: Georgia About

Kirjeet siskolta siskolle

Kirje Helsingistä Jyväskylään

Rakas sisko.
(pikkusisko suurella sydämellä)

Mulla on sua niin kova ikävä. Oot ollut Jyväskylässä vasta reilu puoli vuotta, mutta tuntuu kuin olisit ollut paljon kauemmin. Olis niin kiva, kun olisit täällä juomassa kahvia mun kanssa. Voisin lämmittää sulle maitoa – tai ehkä kermaakin, juhlan kunniaksi.

Mä oon tosi väsynyt. Väsymys johtuu kaikesta kivasta ja uudesta, mutta hitsi kaipaisin, että tulisit mun kanssa sohvalle katsomaan roskaleffoja ja silittämään päätä. Tehtäis valtavat salaatit ja jälkiruoaksi hedelmäsalaattia. Kermavaahdolla ja kinuskikastikkeella, tietysti.

Mun yrittäjyyttä on nyt kuukausi takana ja mun olisi todellakin pitänyt saada viettää näitä ensimmäisiä viikkoja sun kanssa. Kaikki on niin outoa! Ei mitään rajoja, ei rutiineita. Olisit kyllä ehkä harmissasi, kun olen taas väsynyt ja menossa, vaikka tämän piti ratkaista kaikki ongelmat ja etenkin kiireen. Tehdä elämästä seesteistä. Mutta kyllä tämä varmasti vielä tästä.

Se on joskus vähän raskasta, kun omasta itsestään ja elämästään on tehnyt työnsä. On vähän kuin kaikkien riepoteltavissa, hyvässä ja pahassa. Sun kanssa on niin helppo peilata, kuka oikeasti on. Mikä kaikkein syvimmällä sisimmässä on. Musta tuntuu, että oon oikeasti kiva, mutta se on aika helppo unohtaa.

Sä oot kiva. Niin kiva. Siitäkin huolimatta, että oot niin uskomattoman tunnollinen, täsmällinen,  huolellinen, ystävällinen, sydämellinen ja oikeudenmukainen, että tunnen sun rinnalla itseni välillä ihan raadoksi.

Ollaan Ronja ja Birk. Ollaan Eemeli ja Iida. Ollaan Marikki ja Liisa.
Tuu jo takaisin.

– Henriikka

Ps. Ostin sulle Ylläkseltä tuliaisen – kuksanmuotoiset korvikset!

Kirje Jyväskylästä Helsinkiin

Moi sisko.

Mulla on sua kova ikävä. Tuntuu, että siitä on taas kauhean pitkä aika, kun viimeksi nähtiin. Kaipaan sitä, kun voi jaksaa sun kanssa arkea ja olla teillä yökylässä muutenkin kun vaan viikonloppureissuilla. Jää niin monta arjen asiaa kuulematta nyt, kun asutaan eri kaupungeissa. Syksyllä se asia kuitenkin korjaantuu, jihuu!

Mutta kyllä mä tykkään ihan kauhean paljon asua täällä ja monta asiaa toivoisin saavani myös Helsinkiin mun arkeen mukaan, esim. rakkaita ystäviä, pidemmän ja lumisemman talven, lyhyet välimatkat ja pyöräilyn. On hauskaa ajatella, että säkin oot asunut täällä tasan saman ajan kuin mitä mä tuun asumaan. Oon myös miettinyt sitä, kuinka olin aivan valmiina muuttamassa lukion jälkeen teidän perässä Jyväskylään, mutta sitten kun te lähdittekin Helsinkiin, niin munkin suunnitelmat vaihtui lennosta.

Odotan jo kovasti sitä, että voidaan taas spontaanisti sopia iltakahvit puolen tunnin päähän! Ja voitaisiin myös keksiä joku yhteinen jokaviikkoinen harrastus perinteisten leffailtojen rinnalle. Vaikka ne onkin mun lemppareita.

Mä tuun ihan pian jo sinne taas muuttokuorman kanssa, oothan siellä odottamassa? On jo aikakin tulla takaisin, kun alan unohtaa, miltä elämä sun kanssa samassa kaupungissa tuntuu.

Oot rakas. Nähdäänhän pääsiäisenä?
<3: pikkusisko

Muistan vegaanisen jäätelökesän

Kaupallinen yhteistyö: Ingman & Asennemedia

Eräänä kauniina maaliskuun päivänä, jolloin aurinko paistoi ikkunasta kuin kesällä konsanaan, soitin spontaanisti Idalle: ”Olisko iltapäivällä jäätelötreffit?” Olin kysynyt muitakin ystäviä mukaan, mutta ilmeisesti kaupunkia lietsoo kiireisten ystävien vitsaus.

Ida vastasi parin sekunnin tuumaustauon jälkeen myöntävästi ja lupasi tuoda itsetehtyä granolaa, lakritsi- ja mansikkakastiketta, raakasuklaa ja marjoja mukanaan. I-ha-naa.

Siinä me sitten istuimme iltapäivää, jäätelön ja auringon ympäröimänä. Ei tarvitse tosin edes miettiä, kumpi meistä rakastaa jäätelöä enemmän. Ida luovuttaa manttelin varmasti minulle.

Mutta kun mennään päivän jäätelökattaukseen, niin siitä Ida tietääkin vielä paljon enemmän kuin minä: kaikki iltapäivän jätskit olivat vegaanisia, Ingman Choice -sarjaa. Ja mikä minun kannaltani parasta, kaikki oli myös gluteenitonta.

Ympärilläni on paljon ystäviä, jotka elävät maidottomasti tai suosivat maidotonta, niin kuin esimerkiksi Ida. Itse en keliakiaa ja lihatonta vuotta lukuun ottamatta ole rajannut enää ruokavaliostani enempää pois, vaan pyrin keskittämään ajatukseni laatuun.

Nautin kuitenkin todella, että perinteisten jäätelöiden rinnalle on tullut vegaanivaihtoehtoja. Nappaan erittäin mielelläni pakastealtaasta manteli-, riisi- tai soijajäätelöä, etenkin jos ne maistuvat täyteläisiltä niin kuin tämän pöydän herkut. Suosittelen ennakkoluuloisia kokeilemaan! Oma suosikki oli klassinen riisijäätelötuutti.

Tuleva kesä tulee varmasti itselleni olemaan tavanomaisen jäätelökesän lisäksi vegaanijäätelökesä.

Siitä olikin pian neljä vuotta, kun olin viimeksi saanut syödä tuuttijäätelöä. Keliakian puhjettua en ole edes tajunnut, että gluteenittomia tuuutteja olisi tai voisi joskus olla olemassa.

Riisijäätelöiden kotipakkauksessa on saatavilla Lovely Vanilla ja tuuttina löytyy vanilja-suklaatuutti. Mantelijuomasta valmistettu Choice Almond With a Cocoa Twist -kotipakkaus on mantelijäätelö kaakaokastikekierteillä.

Soijajäätelöiden kotipakkauksista löytyy maut Smooth Vanilla, Refreshing Strawberry ja Heavenly Chocolate. Soft Caramel Toffee -tuutissa on karamellitoffeejäätelöä ja toffeen makuista kastiketta ja Juicy Pear -puikko on päärynänmakuinen soijajäätelöpuikko suklaisella kuorrutteella. Lisäksi Choice Strawberry -pakkauksesta löytyy mansikanmakuisia jäätelöpuikkoja mansikkahillolla ja suklaanmakuisella kuorrutteella.

  On ehkä ilmeistä, että pakkaseenkin jäi jäätelöä vielä muutamille iltapäiväjätskeille. Voi olla, että kiireiset kaverini ehtisivät vielä kanssani kotijäätelöbaariin. Totuus taitaa nimittäin olla se, että olen itse eniten menossa.

En kestä, miten ihania reseptejä Viena oli jakanut jäätelökesää varten. Otan varaslähdön:

jäätelökevät on uusi jäätelökesä.

-Henriikka

Ylläs – pohjoisen oma taivas

Kaupallinen yhteistyö: GoExpo Winter ja Visit Ylläs

Vertasin viime viikolla Yllästä taivaaseen. Tajusin vasta myöhemmin, että Ylläksen oma slogankin kuuluu: lähinnä taivasta. Eivät ilmeisesti siis ainakaan lupaile lauseessaan liikoja.

Vietimme Ylläksellä viime viikosta neljä yötä, mutta lähes viisi kokonaista päivää. Saavuimme keskiviikkona aamupäivällä ja lähdimme sunnuntai-illalla. Viiteen päivään ehti mahtua niin huskyt kuin revontulet, niin lumimyrskyt kuin pilvetön taivaskin.

Olin alunperin aikeissa suunnata tuntureille siskoni kanssa, vaan hänen ollessa kiinni liikunnanopinnoissaan otin Jannen mukaani. Tiedänhän, että hän on erinomaista matkaseuraa ja valmis kokeilemaan uutta. Tämä kun oli vähän sellainen reissu, että (ihan omasta tahdosta) kirjojen lukeminen ja tuntitolkulla rentoilu jäi kotimatkalle. Hyvä niin!

Matkustimme molempiin suuntiin yöjunalla. Juna lähti seitsemän maissa Helsingistä ja oli perillä Kolarissa ennen yhtätöistä. Kolarista Äkäslompolon kylään ajeli puolisen tuntia.

Junassa nukutti hyvin, enkä ollut tajunnutkaan, miten nukkuessa pääsee kulkemaan simppelisti koko matkan. Osa lastasi Pasilasta autotkin kyytiin, vaan me kuljimme pelkkien matkatavaroiden kanssa.

Takaisintulojuna lähti kuuden jälkeen illalla. Otimme suoran junan takaisinkin, joten olimme Helsingissä yhdeksän jälkeen. Aamuyöstä Tampereella vaihtamalla olisi päässyt vielä aiemmin kotiin, vaan unta kannattaa priorisoida aina kun aikataulut sen sallivat.

Hyrisin onnellisena junassa niin meno- kuin paluumatkan, veturinkuljettajan tyttären geenit nääs.

Majoitumme Ylläksellä Kuerkievari-nimisessä pikkuhotellissa, jonka yhteydessä toimii myös hostelli. Nimen oikeinlausuminen tuotti minulle todella suuria hankaluuksia, sillä jotenkin silmäni näkevät edelleenkin vain ”Kurkieinari”. Nimen sanominen tosin helpottui aikalailla, kun ymmärsin sen alkuperän: Kievarin vierestä nousee Kuertunturi.

Ylläs jakautuu kahteen kylään, Äkäslompoloon ja Ylläsjärveen. Matkaa kylien välillä on noin 15 kilometria. Meidän hotellimme oli Äkäslompolon puolella, minkä vuoksi aikaa tuli vietettyä sillä puolen enemmän.

Mutta jestas, miten hyvää huolta meistä pidettiin Kuerkievarissa! Paikka on avattu vasta joulukuussa, mutta uskallan kyllä povata paikasta kulttia.

Paikan omistaja ja emäntä, Tampereelta kotoisin oleva Marikki perusti paikan lastensa kanssa viime vuonna. Perheyritys odotteli hiljaista ensimmäistä kautta, vaan toisin kävi: loppumattomat tarinat ja lämminhenkinen, sinnikäs yrittäjyys on tuonut talon täyteen.

Söimme kievarilla joka aamu aamiaiset sekä lounasta ja illallistakin. Tuntui kivalta, että gluteenittomuus huolehdittiin muruntarkasti, eikä mikään muukaan allergia tai esimerkiksi lihaton ruokavaliomme heikentänyt ruoan laatua yhtään.

Joskus bloggaajana epäilyttää ja ärsyttää, saako kirjoitustyönsä takia parempaa kohtelua kuin tittelittömänä kuluttajana saisi. Kuerkievarin väestä ja kohtelusta näin selvästi, että kaikki olivat samalla viivalla. Huippupaikka!

Luulen, että juuri minun ja Jannen kaltaiset, usein mieluummin elämyksiin kuin majoitukseen rahansa laittavat, löytävät hostellista itselleen vakkaripaikan.

Usein autolla pohjoiseen ajaessa nukkumaanmeno on edessä samantien perille päästyä. Nyt junalle tultaessa edessä avautui miltei kokonainen päivä!

Ylläksellä tällä hetkellä majaileva Kaakaolla-blogin Eetu lähti oppaaksemme, kun lähdimme huiputtamaan Kuertunturia lumikengillä. Itse olin saanut tutustua puuhaan jo lapsena, mutta Janne oli tennismailojen päällä ensimmäistä kertaa.

Juuri lumikenkäily kirvoitti minut kirjoittamaan taivasajatuksiani. Huimista, kauaskantoisista maisemista ei ollut tietokaan, kun lunta tuli taivaan täydeltä, mutta valkoisuutta sen sijaan riitti. Kaikki oli hiljaista, pehmeää ja toiveikasta.

Olen koululiikunta- ja lapsuuden aikaisen hiihdon traumatisoima (kaikki ne miljoonat hiihtotunnit, koulukisat, koulujenväliset kisat, valtakunnalliset Valio-viestit, pakolliset hiihtopäivät perhelomalla lumilautailun keskellä…) Traumani ovat keveitä, mutta eivät ne varsinaisesti ole myöskään kiskoneet minua viime vuosina takaisin ladulle. Viimeisen viiden vuoden sisään olen hiihtänyt ehkä kerran. Kahdesti.

Vaan Jannepa halusi hiihtää. Niin sitten sitä hiihdettiin. Onneksi sain tingittyä torstaiaamun hiihtolenkin 15 kilometriin. Se on kuitenkin itselleni sopiva pätkä Ylläksen 330 kilometrin latuverkostosta. Onneksi aurinko paistoi ihanasti, ja tiesin kodalla odottavan kaakota.

Pitäisi varmaan valehdella, etten pitänyt yhtään. Mutta olihan se kivaa. Paikoitellen jopa ihanaa. Lapsuuden- ja nuoruudentaidot olivat tallella, luistelusuksi luisti ainakin Velhonkodalle saakka. En ollut onneksi itse vastuussa pohjien voitelusta, sillä niin sukset kuin lumikengätkin vuokrattiin Äkäslompolo Sport Shopista.

Reittimme lähti hotellimme etupihalta, laski alas kylään järven jäälle ja nousi lopuksi takaisin Kuertunturiin. Etelän mäkiin tottunut sai pusertaa jaloista kaiken voiman, että viimeinenkin mäki noustiin vielä sukset jalassa. Puhumattakaan alamäistä! Miksei kukaan ole kertonut, että tunturihiihto on pikemminkin telemarkkia. Koskaan ennen ei ole pelottanut hiihtäessä.

Reitin sympaattisimman kyltin kilpailun voittaa ehdottomasti tämä: ”Varo ylitystä! Kevätpuro valloillaan!”

Hiihtolenkin jälkeen pyrähdimme Yllästunturin Luontokeskus Kellokkaaseen lounaalle ja kulttuurikiintiötä täyttämään. Paikallinen elokuvateatteri jäi tällä kertaa kokematta, mutta alakerran näyttelyt kiersimme kiinnostuksella. Harvoin sitä saa sitä paitsi mahdollisuutta kiertää taidenäyttelyä laskuvermeet päällä, kypärä kädessä.

Kellokkaan perusnäyttely ”Meän elämää” kertoo tarinan Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kupeilla olevista kylistä, tuntureilta alkunsa saavista virroista, jotka laskevat Tornion–Muonionjokeen sekä luonnosta ja kulttuurista noiden jokien ympärillä. Hihittelin murteella kirjoitetuille teksteille ja ihailin vanhaa käsityötä.

Päivän odottelun jälkeen pääsimme vihdoin torstai-illaksi myös rinteeseen. Parin tunnin aikana sai hyvän tatsin lautaan ja letit sopivaan jäähileeseen.

Kello käy! Pakko jättää loput tarinat seuraavaan kirjoitukseen. Niin kuin elämäni ensimmäiset revontulikuvatkin. Uijuijui.

-Henriikka

Elämää on, vaikka lunta ei

Onneksi Helsingissä paistoi tänään aurinko, kun saavuimme kotiin. Ikkunoista sisään valunut valo antoi toivoa siitä, että elämää on, vaikka lunta ei.

Kävin raikkaassa suihkussa, vaihdoin jalkoihini puhtaat villasukat, keitin pannun kahvia. Sitten kävin töihin. Kun on viisi päivää valkoisten hankien pauloissa, saattaa jäädä vähän hommia rästiin.

Ylläs-kuvia tuli otettua 2500. Luulin ehtiväni saada ensimmäisen satsin tälle päivälle, vaan huomiselle jäi.

Aurinko on mieletön. Se tekee ihan omaa taidettaan seinille, huonekaluihin ja lattiaan. Tosin samalla se paljastaa myös kuonaiset ikkunat ja pölyn isovanhemmilta perityn lipaston koristeovista. Mutta jos laittaa silmät sirriin, niin pöly katoaa, mutta valo jää.

Reissujen jälkeen koti näyttää aina kauniimmalta ja siistimmältä kuin ennen lähtöä. Nytkin tuli lämmin olo palata, vaikka paikat olivatkin vähän rempallaan. Siellä täällä paperikasseja täynnä tavaraa odottamassa oikeisiin tai olemattomiin paikkoihin siirtämistä, ja piuhat ja jatkojohdot ihan rutussa huoneen nurkissa. Sohvalla odotti myös ei-lainkaan-sisustukseen-sopivat peitto ja tyyny muistona yökyläkaverista, joka piipahti poissaollessamme.

Auringon lisäksi paistetta päivään toi keskipäivällä tullut lähetys. Olen kirjoittanut paljon Mossa-luonnonkosmetiikasta ja tuotteista tulee yllättävän paljon kyselyitä myös jälkikäteen.

Ehkä siis teitäkin kiinnostaa, että Mossan valikoima kasvaa toukokuussa kolmella vartalovoiteella: Karviaista sisältävä ja koostumukseltaan kevyt Moisturising Body Lotion on kosteuttava ja hoitava voide vartalon iholle. Nourishing Body Lotion sisältää tyrniä ja karitevoita ja sopii jopa atooppisen ihon kosteutukseen. Kiinteyttävä Firming Body Cream napakoittaa ihoa ja hidastaa ikääntymisen merkkien ilmaantumista.

Reissussa loppui just Mossan vadelma-tyrnipäivävoide, ja suuntaan siis ostamaan uuden putelin.

  Arkea ehtiikin kulua tässä vain muutama päivä, sillä lähden perjantaina Georgiaan (Tblisi-vinkit kommenttipoksiin!). Siellä yölämpötilat huitelevat nollassa, päivällä asteita saattaa olla parikymmentä. Maaliskuu on harvinaisen (ihanan!) vauhdikas.

Mutta ei lämmöllä niin väliä, kunhan on valoa. Valo voi kiivetä ikkunoista ja pysyä huoneissamme ja sohvallamme niin kauan kuin tahtoo.

-Henriikka

Pohjoisen pikajuna

Tilannepäivitys: kyllä kävi tuuri! Vanha, sininen vaunu taas ja tuttu, oransseilla pöydillä viimeistelty hytti.

Tosin emme varanneet lippuja itse, joten alan epäillä, onkohan varaajan itse mahdollista vaikuttaa asiaan? Ja me kun olemme hurranneet niin kovasti! Ehkä siniset vaunut ovatkin edullisempia? Niin ei tietenkään kuuluisi olla, sillä nostalgiasta kannattaa maksaa roimasti.

Joka tapauksessa kotimatkamme on alkanut aivan ihanan, ihanan viikon jälkeen ja heräämme toivon ja aikataulun mukaan aamupäivällä Helsingistä. Äsken ikkunasta näkyi vielä vaikka mitä sinistä ja valkoista, nyt ulkoa hohkaa pimeys.

Näettekö yllä olevan kuvan äijät taustalla? Luultavasti näette. He lapioivat käsillään vimmatusti lunta muovikassiin ennen junan lähtemistä. Puheista olisi voinut uskoa, että hakivat kylmikettä oluelle, vaan tuskinpa vaan – ehkäpä hakivat kylmää lunta laskettelusta turvonneille nilkoille?

Meidän repuissa odottavat eväsleivät ja hedelmiä. Vähän harmittaa, ettei lime-Dumleja ole enää yhtään jäljellä, mutta ainakin on pakkaspäivästä punaiset posket ja muisto eilisistä karkeista.

Kirjoitan tänne nyt itselleni ylös ensi vuotta varten pienen muistutuksen:
Matkusta joka talvi Lappiin. Voit vaikka joskus vielä muuttaakin sinne, jos aika on otollinen ja hetki moiselle suopea. Vedä tunturi-ilmaa niin syvälle keuhkoihisi, että hengittelet levollisesti aina seuraaville lumille saakka.

Nyt olisi junailtapalan aika. Matkakuviin ja -kertomuksiin palaan huomenna.

-Henriikka

Yhteinen aamupala yöjunassa

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Olimme odottaneet Ylläksen reissua pitkään. Se tuntui talven päätteeksi odottavalta kiitokselta jossain kaukana maaliskuun loppupuolella. Aika kuitenkin kului nopeasti, niin kuin ajalla on tapana, ja yhtäkkiä tiistai-iltana hyppäsimme jo yöjunaan. Aamupäivällä olisimme Kolarissa, kaukana kotoa.

Reissuissakin yksi parhaista asioista on aamiainen. Näin jo ennakkoon sieluni silmin aamun tunnelman, kun Etelä-Suomen harmaus on vaihtunut vitivalkoisiin puihin, ja juon kahvia kaikessa rauhassa.

Kuvitella, että kun juna odotti meitä Helsingin rautatieaseman laiturilla 8, niin sen noin kymmenestä vaunusta yksi oli vanha pikajunan vaunu. Moni olisi varmasti polkenut jalkaa, jos arpaonni sattuu juuri siihen vaunuun, mutta meidän fiiliksemme oli päinvastainen. Vanhat vaunuthan ovat paljon tunnelmallisempia kuin uudet ja vihreänpuhuvat.

Helsingin metron väriset yöpöydät saivat miettimään, onko jostain joskus jäänyt yli hirveästi oranssia muovia, joka on toiminut rakentamisen perustana hetken aikaa?

Olimme ottaneet mukaamme aamiaista ja Arabian sahraminkeltaiset KoKo-mukit kahvia varten. Termarin kävimme ostamassa täyteen kahvia aamulla ravintolavaunusta.

Oli ihana herätä uuteen aamuun. Ikkunasta näkyi juuri sellaiset maisemat, joista olin haaveillut. Juna oli Kolarin asemalla vasta ennen yhtätoista ja näin ei ollut hoppu, ei hätä.

Ravintolavaunun iloinen työntekijä antoi meidän höläyttää myslin sekaan vähän maitoakin. Luksukselta tuntui syödä pienistä Arabian Uunikokki-annosvuoista kotitekoista mysliä ja marjoja. Meni pitkään, että hoksasin käyttää minivuokia muuhunkin kuin uunivalmisteisiin jälkiruokiin.

Termariin piti käydä hakemassa myöhemmin vähän täytettä. Halusimme kohdata Lapin kirkkain silmin, virkein mielin. Onneksi nukumme missä vaan, joten nukuttuja tuntejakin kertyi mittariin miltei kymmenen. Yöjuna tuntuu sellaiselta hiljaisesti kolisevalta kehdolta, joka rauhoittaa hiljalleen syvään uneen.

Aamiaiskarjalanpiirakkaa mutustaessani mietin ainakin seuraavia: Miksen matkusta Suomessa vieläkin enemmän? Paikkoja olisi loputtomiin. Miksei yhteisiin aamupaloihin tule reissun päällä panostettua yhtä paljon kuin kotona? Pienelläkin vaivalla saa aikaan ihania eväsaamiaisia.

    Huomenna päivän päätteeksi hyppäämme kotiin kulkevaan junaan. Aamiainen on jo mietinnässä (ainakin chia-maapähkinävoi-leipiä ja omenaa). Täytyy käydä Jounin Kaupalla shoppailemassa, että etelässäkin odottaa nautinnollinen aamu.

Nyt vain sormet ristiin, että saamme taas vanhan vaunun. Hah.

-Henriikka

Terveisiä taivaasta

Muistaako kukaan lapsuudesta leikkiä nimeltä ”vettä kengässä”? Oli kaksi ryhmää, joista toinen toiselta tietämättä valitsi itselleen parit. Vuorotellen tultiin toisesta huoneesta kyselemään joltain ryhmän jäseneltä: ”Oletko ystäväni?” Jos arvaus ei osunut oikeaan, vastattiin ”vettä kengässä” ja kysyjän piti kinkata takaisin. Mutta jos arvattu tyyppi oli juuri se sovittu pari kysyjälle, niin vastaus kuului: ”pääset taivaaseen!”

Todella erikoinen leikki, kun näin jälkikäteen pohtii. Pääset taivaaseen? Mitä? Käytännössähän tämä tarkoitti, että pääsit pois kyselyjonosta ja vältit turhat kinkkailukierrokset, ei sen kummempaa. Taivasraja oli 90-luvulla kovin matala.

Tällä loivalla aasinsillalla pääsen kuitenkin oikeaan aiheeseen: olen juuri Ylläksellä ja tuntuu kuin tämä olisi taivas maan päällä. Tiedän, että on arveluttavaa verrata Suomen tunturia iankaikkiseen onneen ja autuuteen, mutta lumisten puiden keskellä vaeltaessa ei kaipaa mitään muuta.

Saavuimme yöjunalla keskiviikkoaamuna ja tähän mennessä olemme jo ehtineet lumikenkäillä Kuertunturissa, pyöräillä läskipyörillä, hiihtää ja lumilautailla. Ainiin! Ja saunoa ja syödä hyvin. Yövymme Kuerkievarissa, jonka vieraanvaraisuudesta avaudun myöhemmin lisää. Nyt täytyy alkaa valmistautua husky-retkeen ja illan ryllimiseen rinteissä.

On luksusta, kun meillä on paikallinen opas, joka ei hermostu, vaikka kaipaisimme valokuvastaitoja kolmen minuutin välein. Sitä paitsi onhan se nyt hienoa, kun perätysten lumikenkäilevät Aamukahvilla ja Kaakaolla.

Terveisiä taivaasta. Tai ainakin paikasta, joka on tuntunut hetkittäin kuvitelmilleni taivaasta.

-Henriikka

Kuvat: Eetu Leikas (@eetuleikas, Kaakaolla)

takki ja housut/Peak Performance (saatu), pipo/VAI-KØ

7 keinoa rakastua kotiseutuunsa

Kaupallinen yhteistyö: momondo

Rakastan kotikulmiani ja kotikaupunkiani Helsinkiä. Toisaalta rakkauteni ulottuu vahvasti myös Kainuun mökkimaisemiin ja kaikkiin luonnonkolkkiin, joilla retkilläni pääsen. Luontoonhan löytää onneksi helposti pääkaupunkiseudullakin. Löydän uusista asuinkaupungeista usein nopeasti suosikkipaikkani, vaikka se vaatiikin melkoisesti empiiristä tutkimusta.

Momondolla on käynnissä maailmanlaajuinen Welcome to My World -Instagram-kilpailu, jonka ideana on avata kaikille rakkauttaan omaan kotiseutuun. Voittajia tulee olemaan kaksi ja huikeinta kilpailussa ovat sen palkinnot: voittajat pääsevat ilmaisille matkoille toistensa kotiseuduille.

Olen itse momondon yhteistyökumppanina jäävi osallistumaan, mutta en malta silti olla hehkuttamatta vähän lähimatkailua. Matkustus, laajemmin sanottuna seikkailu, ei nimittäin rajoitu ulkomaihin, vaan sitä voi toteuttaa vaikka omalla kotikadullaan. Se on enemmänkin tapa katsoa maailmaa ja kokea sitä, kuin kulkea paikasta A paikkaan B ja viettää sitten aikaa B:ssä, palaten A:han.

Tässä tulisi seitsemän omaa vinkkiäni, kuinka kotikulmista voi saada enemmän irti…

1.Kotiseutu kameran läpi

Kameran kanssa saa helposti tuhrattua liikaa aikaa, mutta sen kanssa ympäröityyn maailmaan tulee kiinnitettyä myös enemmän huomiota. Usein kamera kulkee ihmisten mukana lomilla ja muissa spesiaalitilanteista, mutta arjen kuvaaminen saattaa nostaa lähitienoon tutut maisemat aivan uusiin sfääreihin.

2.Käytä karttaa

En ole lainkaan karttaorientoitunut ihminen, mutta erityisesti Helsingin karttaa tutkaillessani olen tajunnut monia unhoon jääneitä puistoja, rantoja, katuja ja luontospotteja. Erityisesti visuaalisella muistilla varustetut pystyvät käyttämään muistikuvaansa hyvin tulevilla lähiseikkailuilla.

3.Monipuolinen kulkuvälineiden käyttö

Mitä jos tarttuisitkin fillaria sarvista ja kokisit työmatkan ihan uudella tavalla? Tai jos yleensä poljet pyörällä, niin kokeilisitkin lähiliikennettä tai jalkapatikkaa? Isommissa kaupungeissa voit pyöriä raitiovaunulla ympäri kaupunkia ja löytää itsesi aivan uusista paikoista. Vapaapäivänä voit varautua eväillä, hypätä tuntemattomaan bussiin ja löytää sitten mystisiä reittejä takaisin kotiin.

Huom! Silmät auki, pää pyörii kuin pöllöllö, ja puhelin pysyy visusti taskussa.

4.Nosta katseesi

Kiinnostavimmat asiat tapahtuvat harvoin juuri nenäsi edessä tai jalkojesi juuressa. Oletko koskaan ihaillut esimerkiksi Helsingin Aleksanterinkadun arkkitehtuuria nostamalla leukaasi tavanomaista korkeammalle, suuntaamalla katseesi yläviistoon?

5.Lomalle omaan kotikaupunkiin

Tästä olen puhunut ennenkin: vaihda tuttua ajatuskaavaa. Kuvittele olevasi lomalla kotiseuduillasi. Jos kukkaro riittää, voit varata vaikka hotellihuoneen tai vaihtoehtoisesti sohvasurffata ilmaiseksi. Lomasi voi kestää muutaman tunnin tai koko viikonlopun. Kuvittele olevasi turisti. Hyppää hop-on-hop-off-bussiin, ihastele ympäristöä uusin silmin ja livahda paikkoihin, joihin sinulla on paikallisena ennakkoluuloja.

Jos mielikuvituksesi kanssa on kitkaa, voit myös lähteä oikean turistin matkaan. Hänen tapansa oppia seuduistasi saattaa opettaa sinullekin uutta.

6.Opaskirja

Onko tutusta miljööstäsi tehty opaskirjaa turisteille? Sellaisen hankkiminen saattaa kasvattaa kotiseuturakkauttasi roimasti. Olen itse kulkenut Helsinki-oppaan kanssa löytäen salaisia helmiä ja esimerkiksi uusia ruokapaikkoja. Merkitse kirjaan parhaat ja kehnoimmat löydöt ja päivitä muistiinpanosivuille tietoa ympärillä tapahtuvista muutoksista.

7.Paikalliset oppaat

Tuntuuko, että ystäväsi rakastaa yhteistä asuinkaupunkianne paljon sinua enemmän? Anna hänen johdattaa sinua. Jos rohkeutta riittää, voit myös hankkia tuntemattoman oppaan esittelemään sinulle hänen mielipaikkansa.

Kun tällaisia kierroksia kertyy useampi, avautuu kotiseutu monien erilaisten mieltymysten kautta paljon laajemmin kuin vain omien kokemuksiesi kautta. Ehkä haluat oppia kirjaystävän lempispotit tai ystäväpiirin muotikuninkaallisen kaupunkikierroksen?

Millaisena te näette kotipaikkanne? Mikä on kotikulmienne lempipaikka tai erikoisuus?   

Avaa maailmasi jollekulle toiselle, niin hänen maailmansa avautuu sinulle. Ikuista hetki paikallisessa suosikkipaikassasi ja voita unohtumaton matka.

Lataa Instagramiin kuva paikallisesta suosikkipaikastasi, lisää kuvaan sijaintisi ja kerro, miksi pidät kyseisestä paikasta. Muista liittää kuvaan tunnisteet #myworldmomondo ja @momondo. Kilpailu päättyy 30.4.2017.  Lisätietoa kilpailusta löydät täältä.

Osallistuisin itse aivan ehdottomasti, jos saisin. Luulen, että jakaisin kuvan Hietalahden nostureista tai Kuhmon mökin autuaan hiljaisesta soutuveneilystä. Tiedän, että sielläkin puolen ruutua löytyy varmasti kotikonnuistaan ylpeitä kuomia. Ainakin toivon niin.

-Henriikka

Ajatuksia unesta ja väsymyksestä

Heräisinpä joka aamu virkeänä ja innostuneena. Vaan en herää. Yleensä herään tosi väsyneenä ja useamman torkun jälkeen. Silmiä on vaikea saada auki ja mieltä orientoitua tulevaan päivään. Tänään oli pahin aamu pitkään aikaan. Makasin kuin lyöty lahna sydän sykkien, silmät ummessa.

Herättyäni ei mene koskaan montaa minuuttia, kun olen täydessä valmiudessa, uudesta päivästä innoissaan. Pari kertaa vuodessa on huonoja aamuja, jolloin kaikki tuntuu yksinkertaisen ikävältä, mutta noin 360 aamua vuodesta nautin alkaneesta päivästä.

Kuinka siis saisin skipattua tuon laahustavan, raastavan alun? Miksi herään väsyneenä lähes joka aamu? Miksi torkutan? Rauhallisesta aamusta en ole myöskään valmis tinkimään, joten herätyskelloni soi yleensä 06:30–07 välillä, jolloin aikaa jää niin matelehtimiselle kuin aamiaisellekin.

Aloitin torkuttamisen vasta yliopistoaikoina Jyväskylässä. Vielä lukiossa nousin aina tikkana, enkä voinut käsittää torkutusominaisuutta. Välivuotena pomppasin sängystä aina ensimmäisestä herätysäänestä – tosin välivuoteeni kuului myös kolmen kuukauden aika Ruotsissa, jolloin nukuin ilman herätyskelloa 12 tuntia joka yö! Ylösnouseminen on edelleen helppoa, jos tiedän että on pakko. Miksei se voi olla aina yhtä helppoa?

Väsyneet aamut ovat kuuluneet näin lyhyen päätelmäketjun mukaan aikaan, kun en ole herännyt yksin. Aamuväsymys on ollut suoraan verrannollista Jannen rooliin elämässäni. Olisikohan asialle joku psykologinen selitys? Keittiöpsykalla tosin voi jo päätellä, ettei vieressä hehkuvan patterin vierestä tee mieli nousta kylmään maailmaan.

Elämäntavoilla, ruokavaliolla, ateriarytmillä, urheilulla ja esimerkiksi erilaisilla puutostiloilla on varmasti myös vaikutusta, mutta en tunnista yhteyksiä. Onko kenelläkään vinkkejä parempiin aamuihin? Voisiko kaikessa olla kysymys kehnoista unista? Missä sellaista voi mitata ja tutkia?

Projektina parempi uni, virkeämmät aamut. Ajattelin ensialkuun pitää pari viikkoa unipäiväkirjaa, jos huomaisin sen kautta selkeitä syy-seuraussuhteita. Ehkä joku teistä lähtee samaan projektiin?

Tulevan yön nukun kuitenkin poikkeuksellisesti yöjunassa ja herään toivottavasti virkeänä Kolarista, ihanan kaukana kotoa.

-Henriikka

Selviytymisvietti

”Haluaisitko lähteä ensi kesänä joukkueeseen suunnistamaan Jukolan viestiin?”,
minulta kysyttiin alkuvuodesta.
”Ei vitsi, olispa siistiä. Suunnistusta en vielä osaakaan. Kyllä mä olen messissä”,
kuulin vastaavani. Korjaan: kuulin hihkuvani.

Samana iltana mietin, että mitähän himputtia nyt taas. Pakkoko on löytää itsensä uudestaan ja uudestaan todella kaukaa haettujen asioiden ääreltä. Mutta siinä sitä sitten oltiin, suunnistusjoukkueessa.

Onneksi pohjana projektille kaivattiin vain avarakatseistä mieltä ja aitoa innostusta suunnistukseen. Ensimmäistä löytyi reilusti ja ajattelin, että kiinnostuksen ehtii kasvattaa tappiinsa sitten matkan varrella.

Ja niin onkin käynyt! Muutamat treenit ovat nyt takana, ja olen päässyt jo jyvälle. En ollut käyttänyt kompassia tai ottanut suuntaa sitten yläasteen, vaan nopeasti sen taas oppi. Vielä kun muistaisin välillä pysähtyä ajattelemaan ja muistaisin, että keskittymistä tarvitaan jokaisella rastivälillä.

Vähemmän kailotusta, enemmän ajatusta. Ja se ruskea pylpyrä kartalla on kumpare, ei eväspysäkki.

Suunnistus on siitä hienoa, että se on yksi selviytymislajeista. Opettelin vasta lukioikäisenä uimaan kunnolla, sillä tajusin sen olevan henkiin jäämisen kannalta olennaista. Juoksutreenit motivoivat enemmän, kun pitää mielessä, että joskus pitää ehkä juosta karhua pakoon. Ehkä anoppia.

Suunnistus herättää minussa samanlaisen selviytymisvietin: jos haluan eräillä, olisi vallan hyvä osata käyttää kompassia ja karttaa.

Tiedän, että muurahaispesät tehdään usein puun eteläpuolelle, ja että puunoksia kasvaa pohjoispuolella harvemmin. Mutta aina ei ole puuta tai muurahaiskekoa varjelemassa eksymiseltä, eivätkä Sudenpentujen käsikirjasta opitut vinkit välttämättä kanna muutenkaan kovin montaa kilometriä.

Eilen olimme ensimmäistä kertaa harjoittelemassa yösuunnistusta Lohjan Kisakalliossa. Tuntuihan se aivan kahelilta. Oli täysikuu ja tarvoimme pilkkopimeässä metsässä.

Eräs kisakumppani tippui polvia myöten jokeen, ja kaikilla oli puolentoista tunnin jälkeen hiki otsalla ja sukat märkinä. Rastit kuitenkin löytyivät ja siellä metsän pimennossa sitä vain kiskottiin menemään. Minä ja toppaliivini.

Jostain syystä suunnistus herättää selviytymisvietin lisäksi alkukantaista löytämisen riemua. Tosin olisihan se vielä parempaa, jos rasteilla odottaisi esimerkiksi Dumle-pussi.

Joukkueen sponsoreina toimivat Evoke Natural Goods, Suunto, Salomon ja Petzl. Kamppeet ovat siis ainakin priimaa. Valmentajana toimii suunnistuksen maailmanmestari Reeta Kolkkala, joten ihan kehnoissa käsissä sitä ei onneksi olla.

Kanssani tiimissä kirmaavat Endorfiinikoukussa-Elina, Kaukokaipuu-Nella, Team Salamavaaran Veera ja Lari, Hilla ja Martina. Jos projektia kiinnostaa seurata kevään mittaan, niin hashtag on #evokegoesjukola.

Tsekatkaa nyt viimeinen kuva. Enkö näytäkin jo vähän suunnistajalta?

-Henriikka

(superhienot) kuvat: Jesse Väänänen

Indonesialaiset päiväkahvit Helsingissä

Kaupallinen yhteistyö: Paulig & Asennemedia

Viimeisten vuosien aikana Indonesiassa on tuntunut vierailevan suurin osa sosiaalisesta elämänpiiristäni. Tiedän, että totuudessa sinne matkustaneita tuttuja on ehkä kymmenen, mutta Indonesia-huuma on joka tapauksessa näkynyt hyvin ympärilläni.

Ensi syksynä matkustan Singaporeen, joten pääsen jo melko lähelle. Perille on kuitenkin vielä matkaa. Matkustushaaveita saa ja kannattaa kuitenkin pitää hyvässä liekissä, sillä koskaan ei tiedä mistä itsensä seuraavaksi löytää.

Päätimme Jannen kanssa pitää poikkeukselliset päiväkahvit ja haaveilla Indonesian matkasta uuden Presidentti Special Blend -vuosikertakahvin äärellä. Aasinsilta on ilmeinen, jos silta ollenkaan: kahvi tulee Sumatran saarelta, Indonesiasta.

Välillä on niin virkistävää tehdä asiat ihan uudella tavalla. Kun keksin indonesialaisten päiväkahvien idean, innostuin kovasti. Vieraat saavat usein leipomaan, valmistamaan ruokaa ja panostamaan, mutta kahdenkesken asiat kulkevat usein totutulla tavallaan.

Siksi oli erityisen ihanaa mietiskellä teemanmukaisia servettejä, googlailla maalle ilmeisiä hedelmiä ja etsiä lähikaupasta sopivaa suklaata. Ananasta, kookosta, maapähkinöitä…

Paulig kuvailee itse uutta Presidentti Special Blendin tuomaa kahvielämystään villiksi. Sekoituksen  salaisuus ovat korkealla vuoristossa hitaasti kypsyneet Pohjois-Sumatran pavut. Kahvissa on löydettävissä metsämarjojen ja kypsän viikunan vivahteita, ja pakkauksen värikäs ulkonäkökin antaa kaikki vapaudet irrottelevalle kattaukselle –vihreitä ilmapalloja, miksi ei?

Osana uuden vuosikertakahvin lanseerausta Paulig on järjestänyt ja järjestää myös muotokuvanäyttelyn Helsingin ja Tapiolan Stockmann-tavarataloissa sekä Helsingin Narinkkatorilla helmi–maaliskuussa. Kahvi, kuvataide, matkustus – niin monia ihania asioita!

Näyttelyissä on esillä kuusi muotokuvaa Suomen entisistä presidenteistä (oma suosikki oli tietysti Tarja, joka on myös intohimoinen kahvinystävä). Värikkäät muotokuvat ovat Presidentti Special Blend 2017 -kahvipakkauksen ja ylläolevan kassin suunnitelleen indonesialaisen taiteilijan, Arif Wicaksonon , käsialaa ja niiden kuvitustyylinä on indonesialaista kulttuuria kuvastava WPAP-tekniikka.

Näyttely oli esillä 28.2.–5.3. Helsingin Stockmannilla ja sen pääsee näkemään vielä 15.–19.3. Tapiolan Stockmannilla ja 16.–19.3. Narinkkatorilla, ja niihin on vapaa pääsy.

Makupariksi uudelle kahville suositellaan kookos-ananasleivonnaista. Kuulostaa niin ihanalta, että ryhdyn varmaan sunnuntain leivontapuuhiin. Tosin minun leivonta-aikeeni harvoin pysyvät siinä, mitä alunperin suunnittelen. Leivonta- ja matkustusaikeet ovat näköjään yhtä värikkäitä ja ailahtelevia!

Herkullista, värikästä sunnuntaita kaikille.

-Henriikka

Paineita elämästä

Olen nyt täyspäiväisesti bloggaaja. Minun tulisi kirjoittaa paljon parempia juttuja kuin ennen, paljon tärkeämmistä aiheista. Ainiin ja puolta useammin! Minun tulisi luovuttaa enemmän palstatilaa hyväntekeväisyydelle ja kelpuuttaa ruudulle vain täydelliset otokset.

Olemme asuneet kodissamme jo yli vuoden, eivätkä kaikki tavarat silti ole löytäneet paikkojaan. Muutama huonekalukin puuttuu vielä. Emme saa laitettua aina astioita koneeseen, vaikka tiskikonekin löytyy. Miten emme voi pystyä hallitsemaan edes 43 aikuisten asuttamaa neliötä, kun toisilla on monia satoja, joissa elää lapsiakin?

Harjoittelen maratonille. Miten minä en vieläkään näytä yhtään enempää juoksijalta? Miten en juokse yhtä nopeasti ja ylväästi kuin muut? Kuin KAIKKI muut. On se kumma, kun ei leikkiin ryhtyessä ymmärrä omia taitojaan ja kykyjään.

Väitän, että pidän leipomisesta. Miten en sitten ikinä leivo? Väitän, että rakastan lukea. Missä keikkuu viime kuun luettujen kirjojen pino?

Toissapäivänä lupasin vastata kahden ystävän viesteihin viimeistään huomenna. Miksei lähetetyissä viesteissäni näy niitä viestejä vieläkään?

Tänään piti valmistaa Suomi-brunssi, vaan mansikat olivat Espanjasta ja avokadot jostain merten takaa. Hunajapomelon piilotin kuvista häpeillen. En ole vieläkään hankkinut mummoystävää tai aloittanut venäjän kielen opiskelua. Vaarikin halusi minusta kirjailijan, vaan valitsin oikotien bloggaajana. Väitän olevani digin ja somen rakastaja, vaikka repussa kulkee aina paperikalenteri. Eteisessä lojuu palauttamattomien pullojen pussi.

Olen melkein varma, että vastapäisen talon naapureilla on kiillotetut autot, tyhjät tehtävälistat ja seesteiset sydämet.

-Henriikka

Tell the wolves I’m home

Trees’re always a relief, after people. David Mitchell

Sadly, it’s much easier to create a desert than a forest. James Lovelock

All the best things are wild and free. Tuntematon

It is the still silence of nature where one will find true bliss. -J.J.C.

And in to the forest I go, to lose my mind and find my soul. Tuntematon

The death of the forest is the end of our life. Dorothy Stang

Look deep into nature, and then you will understand everything better. Albert Einstein

A forest bird never wants a cage. Henrik Ibsen

He is richest who is content with the least, for content is the wealth of nature. Sokrates

Our task must be to free ourselves by widening our circle of compassion to embrace all living creatures and the whole of nature and its beauty. Albert Einstein

Tänään oli poikkeukselliset perjantaipäiväkahvit Nuuksion Holma-Saarijärven saarella. Opin hiljaisuudessa enemmän kuin koko viikon muilla kahveilla yhteensä.

Ihanaa viikonloppua.
-Henriikka

takki/Sasta (saatu), pipo/Vaiko, kengät/Timberland, second hand

Muistoja elokuun New Yorkista: mustapapuburgerit

Kaupallinen yhteistyö: Santa Maria ja Asennemedia

On elokuu 2012. Olen 21-vuotias ja ensi kertaa New Yorkissa. Ympärillä on koko ajan jotain uutta nähtävää ja kuultavaa, minkä lisäksi pian saapuva syksy tekee tunnelmaan vielä oman sävynsä.

Kävelemme Jannen kanssa käsi kädessä Meatpacking Districtillä, Länsi-Manhattanilla. Päällä kulkee High line, joka on maasta korotetun, vanhan junaradan päälle rakennettu pitkä puisto.

Vanhalla ”lihanpakkasalueella” on paljon kojuja, joissa myydään erilaista katuruokaa. Nappaamme paperiin käärityt burgerit lounaaksi ja jälkiruoaksi ostamme cookie-sandwichit. Burgeri myyjä asettaa hampurilaiseni päälle cocktail-sateenvarjon toivottaen rakkaudentäyteistä New Yorkia.

Siinä oli pieni muisto pian viiden vuoden takaa. Uskomatonta, etten ollut koskaan ennen käynyt New Yorkissa, enkä ole koskaan sen jälkeen vielä palannut. Rakastin 10-päiväistä lomaamme ja ammensin ympäriltäni niin paljon inspiraatiota kotiin tuomiseksi.

Harmi vai, aikomukseni ei ole paljastaa, että lentoliput on nyt hankittu ja pääsen pian takaisin. Sen sijaan sain tehtävän valmistaa toisinnon jostain mieleenpainuneesta, reissun päällä saadusta katuruokakokemuksesta.

Santa Maria lanseerasi uudet, ruoanlaittoa helpottavat Street Food -mausteseokset, jotka tuovat maailman katuruoan nopeasti koteihin. Valmistin itse kolmiosaista Smoky Pepper BurgersSydney Style -maustesarjaa käyttäen kuvailemastani New Yorkin lounaasta muistuttavat mustapapuburgerit.

Newyorkilaiset mustapapuburgerit

n. 300g mustapapuja (yleensä 2 prk)
1 punasipuli
1 rkl rypsiöljyä
1/2–1 pussillinen Burger Spices -mausteseosta (määrä maun mukaan)
1/2 tl suolaa
1 dl lehtipersiljaa (silputtuna)
1/2 dl korppujauhoja (gluteenittomia tai tavallisia)
2 tl psylliumia
öljyä paistamiseen

Kuullota silputtu sipuli pannulla öljyssä. Huuhtele ja valuta mustapavut siivilässä. Survo pavut kulhossa massaksi. Lisää joukkoon muut ainekset ja sekoita tasaiseksi. Anna turvota noin 10 minuuttia.

Muotoile massasta 4 pihviä. Kuumenna pannulla öljyä ja paista pihvejä muutama minuutti per puoli.

Kasaa hampurilaiset laittaen sämpylän väliin täytteeksi pihvien lisäksi salaatinlehtiä, tomaatti- ja avokadoviipaleita, cheddaria ja saman maustesarjan Chipotle Dressing -kastiketta.

Voit valmistaa pihvin myös lihaversiona halutessasi, pihviohjeen löydät Burger Spices -pussista. Lisukkeeksi voit tarjoilla lankkuperunoita ja nopeasti valmista kurkku-punasipulisalaattia, jonka ohjeen löydät Pickling Spices -maustepussin kyljestä.

Lopuksi arvonta, jotta joku teistäkin pääsee testailemaan uuden maustesarjan tuotteita. Kommentoi vapaavalintaiset terveisesi kommenttiboksiin 16.3. mennessä. Yksi onnekas voittaa reilun Street Food -maustesarjan tuotepaketin.

Jatkan tähän päivään haavekuvissani, sillä niin kuin Frank Sinatra laulaisi:

Start spreading the news, I’m leaving today

I want to be a part of it, New York, New York
These vagabond shoes, are longing to stray


Right through the very heart of it, New York, New York
I want to wake up in a city, that doesn’t sleep


And find I’m king of the hill, top of the heap

Elokuu 2012 mielessään,
Henriikka

Kuinka näyttävästi housut voivat revetä?

Pliis, luepa loppuun. Saatat saada alkuvuoden parhaat naurut kömmähdyksestäni, johon myös otsikko viittaa.

Myös allaoleva kuva saattaa vähän naurattaa. Siinä on minun ja Jannen loma-aamiaiset vastatusten. Voitte ehkä arvata, että minun on tuo vasemmanpuoleinen.

Kun minä pääsen valmiin aamiaisbuffetin ääreen, mietin miten saan ravintorikkaan, runsaan ja monipuolisen aamupalan. Jannen spesiaali-aamiainen taas huutaa: JESSSSSS! Vihdoin paahtoleipää ja marmeladia. Vihdoin vain niitä asioita, joita oikeasti haluan.

Tässä tulisi toinen setti Vuokatin minilomamme kuvia. Ehdimme viettää mäessä kaksi kokonaista päivää. Siinä ajassa ehdimme molemmat rylliä kunnolla, pelätä ärsyttävää tuolihissiä ja paleltua samaiseen vekottimeen. Tajusin myös, etten ole koskaan ennen kokenut korkeanpaikanhuimausta tuolihississä. Voi tajuton, minusta on tulossa vanha.

Toisaalta samassa ajassa ehimme laskea monta, monta mäkeä. Posket helottivat punaisina ja suu oli hymyssä. Kaksi lettiä piiskasivat ilmaa, kun näytin Jannelle kuinka lumilautaillaan.

Ensimmäisen rinnepäivän jälkeen suuntasimme rentoutumaan kylpylään. Toisen päivän jälkeen oli ohjelmassa jotain vielä paljon parempaa: Angry Birds Activity Park.

Mieletön paikka! Saatoimme olla paikan ainoat aikuiset, jotka olivat tulleet paikalle ilman lapsia, mutta emme antaneet sen häiritä. Löimme pesäpalloa, pelasimme korista, ajoimme ralliautoilla, potkulautailimme ja otimme noin tuhat muuta lajia haltuumme kolmen tunnin aikana.

No nyt niihin housuihin sitten…

Paikan vetonaula oli volttimonttu, johon hypittiin trampoliinilta. Montusta nousi korkea boulderointiseinä aina katonrajaan saakka. Halli oli täynnä trampoliinilla ja montussa lojuvia 12-vuotiaita, kun päätimme Jannen kanssa mennä kiipeilemään.

Kiipesin näyttävästi katonrajaan saakka, kunnes roikkuessani kiipeilyotteista, kuulin minulle kohdistetun huudon huoneen reunalta, paikan valvojalta.

”Sulla on housut revenneet.”

Roikuin hämähäkkiasennossa seinällä pylly kaikkia kohti ja kokeilin takalistoa kädelläni. Trikoiden takasauma oli auennut keskeltä ylhäältä alas saakka paljastaen olemattomat alushousuni ja koko takapuoleni. Olin hetken hallin kuutamo kaikkien toljottaessa tapahtunutta.

Naurattihan se ihan kamalasti. Samalla tajusin, että nämä 12-vuotiaat ovat juuri niitä, jotka luultavasti laittavat valkoisen pyllyni Youtubeen nanosekunnissa.

Hyppäsin siis volttimonttuun enkä noussut, ennen kuin valvoja toi collegepaitansa pyllyni peitoksi. Mietin siinä pehmopalojen seassa istuessani, että jos olisin keski-ikäinen mies, niin minut olisi varmasti jo tuomittu oikeuteen paljastelustani.

Onni onnettomuudessa: sain löytötavaroista jonkun 152-senttisen pojankoltiaisen aluskerrastohousut lainaksi loppuajaksi. Kyllä ne jalassa kelpasi ampua Angry Birds -tykillä.

Nauroimme tietysti tapahtuneelle koko illan (ja edelleen). Otin muistokuvankin housut jalassa, mutta pyhä jysäys, se lokeroisi blogini jonnekin K18-osastoon.

Suihkun jälkeen oli vuorossa illallinen Ravintola Kipossa. En ollut koskaan paikasta kuullukaan, mutta uskallan suositella tosi lämpimästi. Vahvaa Kainuun otetta, paikallisuutta ja inspiraatiota metsästä. Mielettömän hyvää ruokaa ja ystävällistä palvelua.

Listalta löytynyt härkis-kuksa oli täysi yllätys! Alkukeitoksi nautin niin hyvää sienikeittoa, ettei mitään rajaa. Jälkiruoan salmiakki- ja tervajäätelöpallot ja puolukkasorbetti olivat huippuja nekin.

Voi tosin olla, että siinä nälässä olisin antanut viisi tähteä vaikka Valkealan ABC:n lounasbuffetille, mutta Kippoon palaan kyllä mielellään.

Vuokatti oli ihana irtiotto arjesta ja tavallisesta parisuhdearjesta. Toivon mukaan palaan huudeille taas kesäaikaan ja ensi talvena taas lumille.

Onneksi lumet eivät kohdaltamme lopu vielä tähän, sillä arvatkaa mitä: ensi viikon tiistaina yöjuna puksuttaa meidät perille Ylläkselle.
A-a-a-auuuuu!

-Henriikka

Huom! Olimme reissulla VuokattiSportin kutsumina, emmekä vastanneet kustannuksista itse.