Kesälomareissu Norjaan vuonna 1991. Se oli hieno reissu se. 

Vaikka olin tietysti ollut demokratian hengessä päättämässä kohteeksi Norjan Jotunheimenin kansallispuiston, en sillä kertaa vastannut reittisuunnitelmista, enkä oikeastaan juuri mistään muustakaan valmisteluista. Sain ottaa rennosti ja sukeltaa tunnelmaan.

Osasin kerrankin olla stressaamatta. Otin nokoset, kun teki mieli. En yrittänyt haukata liian suurta palaa kakkua kerralla. Jälkikäteen olen miettinyt, olikohan Galdhöpiggenin 2496 metrin huiputus välttämättä järkevin ratkaisu, mutta mukana olleet vanhempani pitivät päänsä reittisuunnitelman kanssa. (Kuva alla.)

Tämä reissu muutti elämäni. Kipinä kansallispuistoihin, kohiseviin vesiputouksiin, uniikkien pohjoismaiden kauneuteen ja luontoon jäi. Olin viikon matkan jälkeen muuttunut mimmi.

Joitain vuosia reissun jälkeen, noin 12 vuotta tarkalleen, haaveilin Teneriffasta ja muista ihanista hiekkarantakohteista, joissa käyneet ystävät tulivat takaisin nenä söpösti karrelle palaneena ja herttaiset pikkuletit sinne tänne sojottaen. Ajattelin silloin, että Teneriffan on oltava paratiisi.

Nyt, aika tarkalleen 28 vuoden vuoden jälkeen, koen suurta kiitollisuutta, että olen saanut lomailla juuri tällaisissa maisemissa. Koskien kuohuessa, vuorten ympäröidessä, purojen solistessa ja karhujen jossain kaukaa lempeästi muristessa. Takapaksista löytyi aina monenmonta kerroseväsleipää sekä haitarikurkkua ja vanhempien syliin sai aina kavuta, jos ei nähnyt tai jos väsytti.

Nämä retkethän tekivät minusta minun; vähän sellaisen, noh, metsäisen.

-Henriikka