Kaupallinen yhteistyö: Risenta & Asennemedia

Ketään ei varmasti yllätä, että aamu on lempivuorokaudenaikani. Olen saanut ihan riittävän monesti sitä toitottaa, sanella nousevan auringon upeudesta ja aamu-usvan mystisyydestä. Kun vain saan itseni jalkeille, tulee harvoin olo, ettei nouseminen ollut sen arvoista.

Tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessani, kello näyttää 06:20 ja ympärilläni on pimeä hirsikoti. Kaikki muut nukkuvat ja ympärillä kaikuu pehmeitä uniääniä. Olen jättänyt valot tahallisesti laittamatta päälle, sillä pian isoista ikkunoista alkaa hiljalleen kajastaa valoa ja sitten näen, kuinka koti taas täyttyy aamusta. En halua, että keinovalo on viemässä tilaa siltä.

Ihanat aamut yksin. Runsas ja kauniisti katettu aamiainen, ympärillä heräävä maailma. On harvoja asioita, jotka pystyvät nämä hetket päihittämään.

Näissä kuvissa syön päivän toista aamiaista saaristossa, Hiittisissä. Vietimme ystävän suvun saaressa rauhallista viikonloppua viikko sitten neljän hengen kokoonpanolla. Viikonloppuun mahtui ihan kamalasti unta, hyvää ruokaa, kirjoja ja keskusteluita, eikä sitten juuri muuta. Ainiin, saunoimmehan me kerran. Ei sillä, että kukaan olisi kaivannut yhtään mitään muuta. Kun vene hyppi laineilla laituriin, tuntui että oli kunnolla aikaa nollata.

On tärkeää, että tällaisina rauhan viikonloppuina voi olla myös yksin yhdessä. Yleensä hyvät ystävät tunnistaakin siitä, että se on ylipäänsä mahdollista. Näissä kuvissa syön päivän toista aamiaista. Ensimmäisen nautin puolen päivän aikaan, tämä lipsahti jo iltapäivälle. Tällä kertaa en siis missään tapauksessa nähnyt aamun valkenemista, mutta aamujen ja aamiaisten ihanuus piilee siinäkin, ettei kukaan muu voi tulla kertomaan, koska sinun pitää ne kokea.

Naurattaa vähän nämä kuvat. Oli tarkoitus syödä ulkona, mutta ulkona oli joku päivän pieni myrsky meneillään. Meren ääreen, laiturille kävellessäni tuuli meinasi riepottaa minut meren aaltoihin ja meinasin rylliä maan tasalle monta kertaa, kun liukastelin kumisaappaillani eteenpäin. Ja vaikka tuulensuojaisia paikkoja olisikin löytynyt, taivaalta tipahteli jääpuikoilta tuntuvia vesipisaroita niskaan. Ei auttanut keltainen sadetakki, eikä lakkikaan, vaikka yleensä ne pelastavat kaikelta pahalta.

Luovutin nauraen ja nautin aamiaiseni saateen suojassa terassilla ja lopulta mökin lämmössä.

Kulhossa oli soijajugurttia, vadelmia, persikkaa ja Risentan gluteenitonta rusina-viikunamysliä, vanhaa suosikkiani, jota olen ennenkin blogissa nostanut. Höyryävässä kupissa (katsokaa nyt yltä, miten ihanalta se näyttää!) oli kuumaa vettä, johon pikakahvi sötkötettiin. On hauskaa, että olen lähivuosina juonut niin paljon pikakahvia kaikissa ihanissa tilanteissa, että makukin on muuttunut suussani. Siinä missä se ennen toi sopuratkaisun tunteen suuhun, maistuu se nyt seikkailuilta, reissuilta ja yllätyksiltä. On uskomatonta, kuinka mieli ja muistot vaikuttavat aisteihin.

On muuten ihanaa, että Risentalta on tullut tuon rusina-viikunamyslin rinnalle toinenkin gluteeniton mysli, mansikka-manteli. Nämä ovat molemmat niin hyviä. ”Normaaleille” ihmisille valikoimahan on ihan superlaaja. En laittaisi yhtään pahitteeksi, jos saisin maistella vaikka kvinoa-mustikka-omena- tai taateli-rusina-karpalomysliä.

Kohta kun tästä nousen uuteen päivään, taidan pukeutumisen ja kasvojen pesun jälkeen tehdä itselleni taas samanlaisen jugurttiannoksen. Persikan ja vadelman sijaan heitän kuitenkin sekaan karpaloita, joita kämppis (tai siis ihan vain ystäväni? Kämppisystäväni? Kämppis, jota pidän ystävänäni?) löysi eilen tuosta parin kilsan päästä. Olin luvannut maksaa hänelle saaliista, jos sitä jäisi minullekin asti. Jääkaapista löytyikin eilen kotiin palattuani pakasterasia, jonka päällä oli lappu: ”Simojoki, 100€.” Halpaa on!

Kämppiksiin liittyy myös viimeinen kuva. Jannella meinasi mennä hermo kuvia ottaessani, kun sain koko ajan yhteiseen WhatsApp-ryhmäämme viestejä. Olivat liian hauskoja, ja nauroin siksi katketakseni. Siinä on nyt siis kämppätovereitteni vitsit kasvonilmeeseeni tallennettuna.

Kyllä nyt on noustava, vatsanpohja tuntuu olevan lattianrajaa alempana. Maha kurnii niin kovaa, että unenäänet ympärillä peittyvät. Ja tiedättekö mitä? Päivä on valjennut ympärilläni, mutta se on harmaa kuin mikä. Tiedä sitten, oliko herääminen heräämisen arvoista. Onneksi ihana aamiainen yksin odottaa.

-Henriikka