Rakastan kesiä. Varsinkin jälkikäteen. Silloin hyttyset ja niiden aivoja raastava ininä ja ihoa raastavat paukamat ovat poissa, helle ei kuumenna liikaa mieltä, eikä hiki valu väärissä paikoissa. Silloin jäljellä on vain se kaikki valokuvista katsottava kauneus, muistoihin kirjatut hetket, joista minun aivoni muistavat vain ne ihanimmat – nin minun aivoni yksinkertaisesti toimivat. Ovat aina toimineet.

Jälkikäteen kesät tuntuvat aina ikuisilta.

Kesä on jo alkanut. Ensimmäiset ja toisetkin helteet ovat jo poissa, enkä ole muistanut niihin tarttua. En ole muistanut, jaksanut enkä halunnutkaan viettää kaikkea aikaani ulkona auringon alla. Tai auringonnousuja ihaillen. Tai auringonlaskuista hiljaa huokaillen.

Enkä ole syönyt kuin vasta parit kunnon ulkojätskit, yhdet Helsingissä ja toiset äitini kanssa Kouvolan Nipan grillillä: mango-vaniljasekoituspehmikset. (Yritimme samana päivänä mennä isäni kanssa juuri uuteen sesonkiin ovensa avanneeseen Tykkimäen huvipuistoon syömään jäätelöä (isälle rommirusina, minulle kaksi palloa, rommirusina & mango-meloni), mutta ne kehvelit eivät kelpuuttaneet kuin käteistä. Kuulemma joku häiriö. Otimme sitten sammakkomaskottien kanssa yhteiskuvan ja poistuimme jätskeittä.)

Mutten minä ole tekemättömyydestäni niin kovin huolissani, vaikka olenkin vannoutunut listaihminen. Nimittäin tänä kesänä en lupaa tehdä yhtään mitään. En tee listaa, en inspiroivaa Pinterest-kansiota, en edes muutamaa muistiinpanoa ideoista puhelimeeeni. En kertakaikkiaan aio kasata minkäänlaisia odotuksia tulevalle kesälle.

Sen sijaan aion ottaa päivän kerrallaan, yllättyä kaikesta toden teolla. Elää elämää sellaisenaan kuin se on minulle ilmestyäkseen, sen kummempia tempoilematta. Ja sitten syyskuussa voin todeta, että tässähän tämä nyt meni, vähän niin kuin ohi silmien, läpi sormien, mutta niinhän ne aina. Että tulipahan elettyä tällainenkin elämän pätkä.

Ja sitten tyytyväisenä voin muistaa, että jo marraskuussa kulunut kesä tuntuu ikuisuudelta ja eteerisen kauniilta, kulki sen itse sitten missä vermeissä tahansa, millaiset huuruiset ajatukset mielessä tahansa.

Ja ehkä sitten taas ensi kesänä teen jonkun glitter-reunaisen, itsetehdystä paperista väännetyn kesälistan, jota hurmiossa suoritan kohta kohdalta eteenpäin. Ehkä suihkauttelen siihen eteerisistä öljyistä ja muusta maagisesta tehtyä, santelipuun tuoksuista hajuvettä ja kirjaan kaiken jo tehdyn kultaisin ruksein kuitatuksi.

Tänä vuonna minä kuitenkin otan tämän kesän kuin sellaisen lahjana, josta ei ole varma, onko se osuva tai mieleinen ollenkaan. Mutta joka päivä sen kuitenkin avaa ja sitten yllättyy. Toivottavasti positiivisesti. Että sellainen lahja tälle päivälle. Kiitos, kai.

Ja myöhemmin aivoni voivat sitten alkaa tuttuun tapaan toimimaan niin, että muistoihin jää vain ne kaikista kivoimmat olot ja tunnelmat.

-Henriikka