Olen kirjoittanut elämässäni paljon. Korjaan, olen kirjoittanut aivan hulluna.
Kaikkea akateemista ja säännösteltyä olen pyrkinyt karttamaan, kaikkea vapaata ja säännötöntä olen pitkälti rakastanut.
Sain syyskuun lopulla blogikommentin seuraajaltani. Nappasin ajatuksen heti talteen:
Tiitu, 28.9.2020:
”Ja random postaustoiveena (joka toivottavasti ei ihan huku tähän kommenttitulvaan), kiinnostaisi lukea ajatuksiasi siitä, miten kijoittaminen on vaikuttanut suhun ihmisenä, miten se on muokannut sun elämää ja ajattelua? Varsinkin siis se, että millainen vaikutus enemmän tai vähemmän jäsennellyllä ajatusten tekstiksi muokkaamisella ja ideoiden tallettamisella on ollut siihen, mitä oot elämässäsi päätynyt tekemään.”
Viime vuosina olen pohtinut paljon suhdettani kirjoittamiseen, sillä olen käynyt läpi myös suurimpia tunnekeloja ja ajatustyötä vaativimpia elämänvaiheita. Olen tullut tulokseen, että saamani kasvatuksen rinnalla kirjoittaminen on suurin vahvuuteni tunneymmärrykseen ja itseni ymmärtämiseen. Toisin sanoen se on painavin vahvuuteni tässä asiassa, johon olen voinut itse vaikuttaa. Tuntuuhan se suurelta, jättimäiseltä suorastaan.
Aloitin kirjoittaa kuin sattumankaupalla. Täyttäessäni 12 vuotta, sain ystävältäni syntymäpäivälahjaksi niin ihanan Nalle Puh -päiväkirjan, ettei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kirjoittaa.
Siitä kaikki lähtikin, vauhdilla. Kirjoitin päiväkirjaa tunteja; siis kymmeniä, satoja ja tuhansia tunteja. Ainakin 20-vuotiaaseen asti kirjoitin niin paljon, että ranteeni oli usein jännetuppitulehduksessa, ja oikean käteni sormilihakset varmaan puolet vasenta paksumpia.
Kirjoitin auki itseäni ja elämääni. Kirjoitin ylös riidat ja ilot vanhempien kanssa, kirjoitin suhteistani sisaruksiini, kirjoitin loputtoman paljon ihastuksistani, ensisuudelmistani ja kiusallisista ekoista poikaystävistäni. Pohdin uskontoja ja uskoa, matkustamista, Kouvolaa ja sitä, koska pääsisin sieltä pois. Helsingin junareissuillani kirjoitin hurmioutuneena suuren kaupungin melskeestä, jonne koin sopivani täydellisesti. Tietysti koin usein erilaisuutta, niin kuin kaikki teini-iässä.
Täyteen kirjoitettuja päiväkirjoja on ainakin parikymmentä. Alkuaikoina kirjoitin jopa kaikki tekstiviestini ylös. Siis ihan oikeasti, kaikki! (”Voitsä olla? Jos tuun sun luo 17.30?”)
Nyt, kun takana on 29 vuotta ja 11 kuukautta, on erikoista palata noihin teksteihin. Tunnistan itseni hyvin. Tunnistan itseni jo hyvin nuoresta itsestäni, jopa 12-vuotiaasta lapsesta. Merkillisintä on kuitenkin tajuta, miten merkityksellisiä ajatuskeloja olen käynyt läpi teksteissäni. Kun on kirjoittanut viattoman vapautuneesti ylös aivan kaiken, ilman minkäänlaista pelkoa siitä, että kukaan tulisi ikinä lukemaan juttujani (epärehellisin perheenjäseneni olin minä itse), ovat tekstit oikeasti täyttä totta. Suoraan sydämestä.
Monesti huomaan kirjoituksia lukiessani, että olen saanut jo monenlaiset tunnelukot ja elämänsolmut ratkottua jo kirjoitusvaiheessa. Useasti tulen päättäväisiin päätöksiin teksteissäni. Toisaalta on mukava huomata, että tekstit ovat harvoin niin mustavalkoisia kuin muistan olleeni. Teksti on antanut luvan ja tilaa haastaa ja epäröidä, horjuttaa tuttuja ja totuttuja tapoja ja ajatuksia, jotka oli turvallista lausua ääneen. Kyseenalaistaminen, itsensäkin tai itsensä varsinkin, on arvokas taito elämässä.
Tietysti olen teksteissäni myös vallan nulikka. Ymmärtämätön, kokematon, ärsyttävä. Silti halaan menneisyyden itseäni lämpimästi siitä syystä, että olen alkanut kirjoittaa. Se on auttanut monessa, antanut eväitä ja ymmärrystä, johon en ilman sanallistamista olisi koskaan kurkottanut.
Aloitin kirjoittamaan blogia ollessani 20-vuotias. Olin huomannut, että päiväkirjalle ei ollut enää niin suurta tarvetta muutenkaan, sillä tunteet alkoivat jo hahmottua paremmin ja tiesin, kuka olin. Aloin kirjoittaa muille ja julkisesti, mikä ruokki aivan uudenlaista tapaa käsitellä asioita: koko ajan oli myös vastuussa muille ajatuksistaan.
Vuodesta 2011 on tultu paaaljon pidemmälle vielä. Luulen, että yllättävän monet sen aikaiset ajatukseni herättäisivät nykypäivänä kohahdusta, vaikka tiedostin jo silloin, ettei blogi ole mikään päiväkirja, että juttuni olisivat muiden luettavissa mahdollisesti ikuisesti.
Blogin kirjoittaminen on ollut ihanaa, antoisaa ja opettavaista. Alkuaikoina kirjoitin jopa kahdesti päivässä, joskin tekstit olivat hyvin lyhyitä ja usein sisällöttömiä, nopeita tervehdyksiä. Ilman Instagramia blogit kun olivat ainoa tapa päästä kiinni somevaikuttajien elämään. Lyhyiden ja nopeiden tekstien rinnalla on kuitenkin kulkeneet aina kirjoitukset, joihin huomaan uppoutuvani. Jotka ikään kuin nappaavat minut. Sanat kulkevat näppäimistöllä ajatusta nopeammin, lauseet vain kuplivat ulos ja ajatukset löytävät jälleen paikkansa. Niissä hetkissä muistan, miksi rakastan kirjoittaa.
Kun omien tekstien rinnalla on päässyt lukemaan muiden ajatuksia, on oma maailmankuva päässyt laajentumaan mielettömästi viimeisen 10 vuoden aikana. Toki se olisi tehnyt sitä varmasti muutenkin, mutta luulen, että tämä harrastuksen ja ammatinvalinta on tehnyt ajattelun laajentumisesta tehokkaampaa. Kun kirjoittaa itselleen tärkeästä aiheesta ja saa vaikka 10 erilaista mielipidettä aiheeseen liittyen, oppii usein huomaamattaankin.
Olen aina pyrkinyt siihen, että hengitän ja opin kritiikin äärellä ja etten tuohtuisi eriävistä mielipiteistä. Se kai tässä kaikessa on arvokkaintakin, että voi olla yhdessä ihmisiä ja oppia toisiltaan. Myös niiltä, jotka ajattelevat eri tavoin, sillä oppiminen ei missään nimessä tarkoita sitä, että adoptoisi toisen ajattelun. Sen sijaan oman ajatusmaailman voi sallia laajentuvan.
Kirjoitan edelleen päiväkirjaa. Harvemmin, huomattavasti harvemmin, mutta kirjoitan silti. Olen huomannut, että minua auttaa se, että kirjoitan itselleni. Vain itselleni.
Olen edelleen niin naiivi, että uskon vakaasti, ettei kukaan lue ajatuksiani. (Tosin pientä uhkailuakin se on vaatinut – esimerkiksi sen, että se on suora ihmissuhteen irtisanominen, jos näin kävisi.) Raadollinen rehellisyys itselleen on mielestäni vahva voima, jossa kannattaa pysytellä. Vain aidosta rehellisyydestä käsin pystyy toimimaan arvojensa mukaan, ymmärtämään arvonsa ja toisaalta kasvamaan. Vain rehellisyydestä käsin pääsee omien tunteidensa ääreen tunnistamaan ja kuuntelemaan niitä, kuuntelemaan sydäntään.
Jos kirjoitat, edes joskus jotain, olen onnellinen puolestasi.
Jos et, rohkaisen kokeilemaan. Se voi olla aluksi aivan järjettömän hankalaa, mutta helpottuu ajan kanssa kiihtyvällä tahdilla. Kirjoittaminen auttaa, lupaan sen. Ja parhaimmillaan se voi mullistaa jopa koko elämäsi.
-Henriikka
Kuvat: Joanna Suomalainen
pipo/Myssyfarmi & villapaita/Fjällräven (molemmat Partioaitasta)
Samaistun tähän! Pidin säännöllisen epäsäännöllisesti päiväkirjaa lapsena ja teininä, ja aloitin tavan uudestaan vuosi sitten. Kaipasin tilaa reflektoida, pistää ajatuksia paperille, pohtia ja jäsennellä elämää ja omia tapoja toimia. Tavoilleni uskollisena yritin ensin pistää itseni ruotuun ja kirjoittaa päivittäin (heh), mutta nykyään kirjoitan kun siltä tuntuu – joskus joka päivä, koronan alkumyllerryksessä ehkä muutaman kerran kuussa. Tällaiselle introvertille ja oman pään sisällä eläjälle kirjoittaminen auttaa ymmärtämään itseä niin paljon paremmin kuin pelkkä puhdas ajatustyö. 100% rehellisyys on vielä hieman hakusassa (joskus tekee mieli kaunistella asioita joita ei halua kohdata – oppia tämäkin), mutta kirjoittamalla nekin lukot vähitellen aukeaa. Ja turha itsekriittisyys karisee kivasti matkan varrella myös!
Kirjoitat kyllä tosi osuvasti koko prosessista. Niin monesti, lähes aina, asiat vain nytkähtävät jotenkin paikoilleen, kun kirjoittaa. Usein sama tapahtuu hyvän ystävän kanssa jutellessa, mutta kirjoittaessa tulee mietittyä niitä omia arvoja ja ajatuksia vielä tarkemmin ja ymmärrettyä usein samalla, että mullehan on tähän ihan selkeä vastaus jo valmiina.
Hei, kiva, että kirjotit tän!
Mä en ikinä ole ollut mitenkään intohimoinen kirjoittaja, mutta kirjoittanut silti melko paljon, koska välillä se vaan tuntuu välttämättömältä ajatusten jäsentelyn ja eteenpäin pääsemisen kannalta. Vanhoja tekstejä lukiessa huomaa sekä tuota nulikkamaisuutta (mm. siinä, miten uskomattoman pinnallisia jotkut omista ylös kirjatuista ”tavoitteista” on vielä joitain vuosia sitten ollut) että toisaalta yllättävää viisautta, sen miten moniin nykyisiin haasteisiin on löytänyt ratkaisun jo vuosia sitten, kirjoittanut sen ylös, ja sitten jotenkin unohtanut -> ja miten tällainen toistuu uudelleen ja uudelleen uuden ajattelutavan hitaaseen vakiintumiseen asti.
Musta tuntuu, että koska nykymaailmassa niin paljon infoa tulee ulkoapäin jatkuvana tulvana, korostuu itsensä kuuntelemisen tärkeys. Ja koska kirjoittaminen on yksi keino tähän, haluaisin kehittää siitä vielä vähän isomman osan omaa elämää jatkuvan ulkopuolelta tulevan tiedon vastaanottamisen rinnalle ja osittain myös sen tilalle.
Aloitin samana päivänä, kun jätin tuon postaustoiveen, bullet journalin ja samalla myös pitkästä aikaa tavallisen päiväkirjan pitämisen, ja mietin silloin (ja edelleen) sitä, miten kirjoittaminen erilaisissa muodoissaan (ajatusten jäsentely päiväkirjaan, tehtävälistat jne.) voi olla apuväline omien arvojen ja toiveiden konkretisoimiseen: sellainen välikappale, jonka kautta jostain abstraktimmasta voi tehdä näkyvää. Ja no, kaipasin kai inspiraatiota kirjoittamiseen, sekä vahvistusta tuolle ajatukselle :)
Ole hyvä vain, tää oli tosi kiva idea :) <3 Hyvä, että löysin kuin löysinkin sen sieltä satojen kommenttien joukosta, hah.
Samaistun kyllä tosi paljon siihen, mitä kirjoitat. En tiedä itsekään, koska minusta oikein tuli intohimoinen kirjoittaja – tai uskallanko sanoa sellaiseksi vieläkään itseäni, vaikka rakastankin kirjoittaa. Jotenkin tuollaisten leimojen iskeminen otsaan vie usein sitä iloa siltä itse tekemiseltä. On mukava kirjoittaa, kun tietää, ettei siitä ole mitään paineita ja ettei kirjoittamisen tai ajatustensa kanssa tarvitse olla mitenkään valmis. Onneksi.