Baikalilla vietimme vain kaksi päivää. Niiden ajan majapaikkana Khuzhirin kylässä toimi Nikita’s homestead –niminen reissaajien majatalo. Hinta oli parikymppiä vuorokaudesta mukavasta huoneesta ja kahdesta ateriasta päivittäin.

Lonely Planetin mukaan omistajapariskunnan panostus matkailijoihin on suurin syy tämän saaren kävijöiden suureen kasvuun. Ei ihme, paikka oli todella viihtyisä ja henkilökunta ystävällistä. Silti fiilis oli reppureissaajamaisen down to earth eikä niitä turistejakaan mitenkään ruuhkaksi asti ollut. Hauska random fakta on, että paikan perustaja ja toinen omistaja on Venäjän pingis-mestari muutaman vuoden takaa.

(Tsekatkaa ylläolevan kuvan DISKOBAR. Uskomaton menomesta. Sääli, ettei käyty kurkkaamassa pilkkua edeltävää menoa.)

Khuzhirin kylä oli pikkuruinen ja sen ”keskustan” kulki pian läpi. Pieniä puoteja ja pari matkamuistomyymälää, pyörävuokraamo ja kyläkoulu. Ladoja ja lehmiä riitti leveillä hiekkakaduilla. Lähes kaikki asutus tällä seudulla koostui hirsirakennuksista, joita oli koristeltu huvittavan räikeästi. Ei löytynyt väriä jota ei olisi löytänyt jonkun mökin ovenkarmista tai ikkunanpielestä. Viimeistelyä oli harvemmin harrastettu. Mintunvihreä oli kovassa huudossa.

Kokeilimme myös muutamaa ravintolaa. Ruokalistoilta löytyi perinteisiä venäläisiä herkkuja ja borsch virtasi. Juuson pettymykseksi koko kylästä ei löytynyt yhtään mätien kuningasta, synninmustaa kaviaaria eli venäjäksi igraa. Satojen eurojen arvoinen herkku tuntui olevan kiven alla sen synnyinseuduillakin. Voi tosin olla, ettei vain löydetty parhaiden diilereiden luokse. Paikallinen savustettu kalaherkku omulkaan ei paikannut tätä puutetta, vaikka suolaista nannaa olikin.

Vaeltelu ja ihailu taitaa olla parasta mitä saaren rannoilla voi tehdä. Kylmähoito jaloille jatkui, kun rantaviivaa kahlasi muutama sataa metriä. Maisema on mukavan monipuolista ja vuorilla paikalliset harrastivat uskonnollisia menojaan. Shamanismi on alueen suurin uskonto ja patarummut kumisivat mystisesti. Liian lähelle ei viitsinyt mennä häiritsemään, mutta sulkien vihmomisesta ja pään ravistelusta päätellen menossa oli henkien kutsumista ja muita yliluonnollisia juttuja.

Jos olisimme olleet saarella useamman päivän, olisi varmaan tehnyt mieli lähteä autoretkelle saaren pohjoispäähän tai ajaa vuokrapyörillä toiselle puolelle kauniiden metsien läpi. Janne ja Juuso myös kuolasivat ajatusta aavikkoautoilusta aavoilla hiekkavuorilla. Hinta oli kuitenkin liian suolainen (60€/tunti), joten pojat saivat tyytyä kierimään mäkiä alas ilman apuvälineitä.

Aamun valjetessa minibussi kerättiin taas täyteen Irkutskiin matkaavia ja rinkat heitettiin auton katolle pressun alle. Saarelle olisi voinut jäädä vaikka viikoksi, mutta seuraava etappi odotti. Pomppiva paluukyyti läpi saaren, lauttareitin ja mantereen meni vikkelästi, kun ajatukset olivat jo tulevissa määränpäissä.

Olin ajatellut, että rykäisen viikossa kaikki matkajutut ulos. Katin kontit, puolessa välissä mennään. Kolmen viikon kokemukset on vaikea pusertaa muutamaan hassuun kirjoitukseen.

Loman jälkeen on ehtinyt vierähtää jo ensimmäinen työviikkokin. On ollut hieman hankaluuksia päästä takaisin työmoodiin ja läppärirutiiniin. Mieli on kuitenkin hyvä ja reissun jälkeinen hyvä tuuli säilynyt. Loma teki tehtävänsä.

– Henriikka