Kaupallinen yhteistyö: Kultaseppä Kulmala

Täytän joulukuussa 30 vuotta.

Se tuntuu aika vähältä, onhan se toivon mukaan vasta noin kolmannes koko elämästäni. Toisaalta se on samalla tosi paljon: elämän perustukset on rakennettu. Vaikka perustuksia voi ja kannattaa välillä peruskorjata ja huoltaa, pysyvät ne kuitenkin pitkälti muuttumattomina.

Aina välillä pysähdyn tulevaisuudessa siintävien pyöreiden vuosien ääreen ja tunnen. Siis yksinkertaisesti tunnen paljon kaikenlaista.

Tunnen kiitollisuutta elämästä ja miten vähällä olen kuitenkin selvinnyt, miten turvallista ja kokemusrikasta elämää olen saanut elää, millaiset eväät elämääni sain. Tunnen nöyryyttä – onhan elämä koulinut ja opettanutkin. Tunnen myös ylpeyttä siitä, missä olen ja millaisena. Otan hyvillä mielin hetken taputtaakseni itseäni lempeästi olkapäälle ja todetakseni, että olen pärjännyt oikein hyvin. Ehkä taputuksen lisäksi silitänkin vähän.

Luulen, että pidän jossain vaiheessa tänä vuonna vielä kunnon juhlatkin. Joko pienet ja turvalliset, tai sitten suuremmat karkelot (mitä luultavimmin jotain näiden väliltä).

Haluan kuitenkin hankkia itselleni myös lahjan, kiitoksen tähänastisesta elämästäni. Että jos ne juhlat ovat sitten kiitosta kaikille muillekin, niin se lahja olisi minulle itselleni. Jotain konkreettista, tarinallista ja kestävää niiden juhla- ja elämänmuistojen rinnalle.

Päätin, että lahja olisi koru.

Senkin vuoksi, että olen vähän (paljon) kyllästynyt siihen, että hienoihin koruihin panostetaan vain silloin, jos menee a) kihloihin b) naimisiin. Tämä on rakkauden koru, mutta minulle itselleni. Eikö itsensä rakastaminenkin ole aika kantava rakkaus elämässä?

Helsingin Kapteeninkadulla on kaunis liike, jonka ikkunaan jämähtää helposti. Kulmala on palvellut asiakkaitaan jo 15 vuoden ajan. Sisällä kultaseppä Pekka Kulmala hahmottelee euforisen hienoja lyijykynäluonnostelmia uniikkikoruista asiakkailleen (for real, ne ovat aivan älyttömiä) ja tervehtii ohikulkevia tuttuja (Oikeasti, hän vaikuttaa tuntevan kaikki. Olen ollut nyt muutamia kertoja käymässä, ja kerran eräs ohikulkija vaan spontaanisti toi kassillisen omenoita tuliaisenaan sisään.)

Piirtämisen ja morottelun rinnalla on tietysti se kultaisin lanka: korujen suunnittelu ja valmistus.

Ennen vime syksyä olin käynyt Kulmalla kerran aiemmin pari vuotta sitten, kun osallistuin siellä äitini kanssa jalokivi- ja kukkiensidonta-työpajaan. Lämmin aamupäivätilaisuus oli ensikosketukseni Kulmalaan ja ylipäänsä koko jalokivien maailmaan. Muistan, miten haltioissani tuijotin kivien yksityiskohtia mikroskoopilla ja kuinka intohimoisesti Kulmalan muutamat, tarkkaan valitut työntekijät työstään puhuivat. Esitin tyhmiä kysymyksiä ja sain viisaita vastauksia. Päätin, että tätä intohimoa on varmasti jäätävä seuraamaan. Erityisen hyvin mieleen jäi suomalaiset beryllit, Luumäen uniikit arvokivet, jotka olivat nöyriä mutta upeita, välkehtiviä mutta eivät loistoaan huutavia.

Viime syksynä Kulmalalta laitettiin viestiä. Ehkä muistattekin Instagram Storystani hetken, kun olin kahvikuppien ja sokeriherkkujen äärellä Kapteeninkadulla käymässä? Heidän Pullakahvi-sormuksensa (yllä kuvassa) oli ehdolla vuoden kauneimmaksi sormukseksi, ja olin ihastelemassa ja hypistelemässä koko sormuksen ympärille luotua Pullakahvi-korusarjaa.

Suoraan sanoen olen ihan tyytyväinen, etten tässä kohtaa aivan hahmottanut, millaisia kaikkia korkean profiilin projekteja Kulmassa tehdään. Lompsin sisälle kumisaappaissani iloisesti, annoin pihasateen kostuttaman takkini tuntuisen karhunhalauksen Kulmalan väelle ja istuin pöytään.

Puhuimme siitä, että Pekka on alkanut juomaan kahvia ja mikä tälle ihanan mustan kullan tielle ajoi (juuri se Pullakahvi-sormus!). Nopeasti huomasimme myös yhteisen intohimon luontoon: puhuimme vesilinnuista, Lapista ja suomalaisesta luonnosta. Puhuimme vastuullisuudesta, koruista ja kestävästä kehityksestä. Puhuimme yllättävän paljon kaikesta. Lopulta päätimme, että tekisimme joskus jotain yhdessä, jos sopiva kärki löytyisi.

Joulunaikoihin, muutaman kuukauden jälkeen, laitoin viestiä:

”Mitä jos toteutettaisiin yhteistyö 30-vuotiskorun ympärille? Uniikki koru olisi kiitos itselleni tähänastisesta elämästä. Olen kyllästynyt siihen, että vaan naimisiin mennessä saisi hankkia kauniin korun itselleen.”

Kulmalalla innostuttiin: ”Tulisitko uusille pullakahveille heti vuoden alussa?”

Suostuin, tietysti.

Kulmala toteuttaa siis minulle syntymäpäiväkoruni. Niin kuin varmasti arvaatte, olen asiasta aivan sydän sykkyrällä. En malta odottaa kevääseen, kun koru on valmis. Tulen myös jakamaan korun valmistuksesta ja lopputuloksesta teille kuva- ja videomateriaalia.

Kun olimme päättäneet valmistaa korun, tapasimme ensin Pekan kanssa ideoinnin äärellä. Halusin luonnollisesti olla vaikuttamassa vahvasti siihen, mitä tuleman pitää. Pekka kirjaili kuvankauniilla käsialallaan muistiinpanoja, minä höpöttelin ajatuksiani ilmaan ja yritin kaivaa visiotani mielestäni. En ole mikään jalokiviasiantuntija, eikä onneksi tarvitse ollakaan – siksihän noita ammatti-ihmisiä on olemassa.

Oli minulla sentään ”30 – thank you life” -niminen Pinterest-kansio koottuna, uskottavasti englanninkielellä, jonne olin kasannut inspiraatiokuvia koruajatuksistani: seasta löytyi kuvia niin vahvoista naisista, lumihiutaleista kuin arvokivistäkin.

Korun lähtökohdat ovat seuraavat:

Käytännöllinen, riittävän yksinkertainen, selkeä. Sellainen, jota voisi periaatteessa kantaa halutessaan aina, niin juhlavaatteiden kuin merinovillapaidan kanssa. Sellainen, jonka käyttöä ei tarvitse pelätä ja jonka käyttäminen on ylipäänsä melko simppeliä ( – ei tuhatsakaraista sormusta, joka tarttuu kaikkiin ja kaikkialle… Kyllähän Kulmalallakin tiedettiin, millainen korunkantaja olen – no, en niin hmmmm staattinen.)

Haluan, että koru on voimakoru. Että se ammentaa muotokielensä, ideansa ja ajatuksensa luonnosta. Että kantaessani sitä, se ei olisi vain koru, vaan muistoja, väkevyyttä ja tarinaa. Että siinä on pakkasen tuntua, heinäkuun hellettä ja syksyn sateita, mullan makua ja sammaleen tuoksua.

Haluan, että koru ei ole liian siloteltu tai liian bling – todellakaan. Ei mitään liian feminiinistä mutta ei maskuliinistakaan, ehkä jotain herkkää ja rohkeaa. ”Ei mitään söpöä eikä herttaista”, taisin Pekalle myös sanoa. Jotain minkä ei tarvitse huutaa kauneuttaan, vaan se vain on – luonnonkaunis.

Sen lisäksi haluan (ja Kulmallakin haluttiin), että koruni olisi vastuullinen. Että alkuperät olisi selvillä, ettei kukaan olisi kärsinyt koruni vuoksi ja että sitä kantaessani voisin olla aidosti sydämestäni ylpeä.

Pekka oli korusta samaa mieltä. Hän sanoi heti, että hänelle tuli mieleen riipus ja kysyi, mitä sanoisin sellaisesta. Minulle oli tullut mieleen sama – vähän kuin amuletti. Ketjusta tehtäisiin niin pitkä, että saisin koruni paidan alle piiloon, ja se voisi tahtoessani olla minulle itselleni vain, iholla ja sydäntä lähellä.

Sitten Pekka ehdotti, että tekisimme kaiken pelkästään suomalaisesta raaka-aineesta: käyttäisimme juuri niitä suomalaisia jalokiviä, kirkkaita mutta vähän vihreänsävyissä hehkuvia beryllejä, sekä suomalaista, lappilaista kultaa. Kulta tulee Tankavaaran kylästä, Sodankylästä ja se on mahdollisimman hyvin ympäristöä kunnioittavalla tavalla huuhdottua ja tuotettu korukäyttöön. (Muu heillä käytetty kulta on kierrätettyä, he eivät siis käytä lainkaan niin sanottua kaivoskultaa.)

Pysymme siis ihan lähellä minua, henkisesti ja fyysisesti.

Kuulosti omaan korvaani aivan täydelliseltä suunnitelmalta. Sovimme, että Pekka jatkaisi tästä. Että hän tekisi ne tajuttomat lyijykynäluonnoksensa muistiinpanojensa pohjalta ja palaisimme sitten taas kahvikupillisten ääreen.

Tänä perjantaina olemme sopineet tapaavamme taas Kulmalalla. Näen ensimmäiset luonnokset ja suunnitelmat, minkä jälkeen korua aletaan hiljalleen tehdä.

Minua jännittää. Mutta jännityshän kertoo, että asia on merkityksellinen.

Joku voisi ajatella, että miten ihmeessä tällaisia tunteita voi edes kokea korun äärellä. Minä vastaan, että ei tässä olla korun, vaan jonkun paljon suuremman äärellä, joka vain kiteytyy korun muodossa.

Kerron teille sitten lisää, kun vain itsekin tiedän.

Edelleen jännittää.

-Henriikka

Kuvat minusta: Dorit Salutskij