Meikki. Todella omituinen asia olemassa. Piirrämme naamaamme erilaisia viivoja, maalailemme jollain sävyllä jotain kohtaa, toisella toista. Koitamme korostaa tiettyä piirrettä tai piilottaa toista, ehkä muuttaa kasvojemme tai kallomme muotoa. Kaiken kaikkiaan siis varsin erikoinen asia.

Siitäkin huolimatta, olen meikannut nyt jo useita vuosia. Olen tottunut värjäämään olemattomat, vaaleat ripseni ja muutaman hapsun kulmakarvani, peittämään muutamat näppyläni ja korostamaan poskiani milloin minkäkin värisellä punalla.

Ja nyt yhtäkkiä, olen miltei koko ajan meikittä. Sillä ei periaatteessa pitäisi olla mitään väliä, minun ei pitäisi miettiä sitä yhtään, eikä sen pitäisi vaikuttaa mihinkään. Mutta se vaikuttaa.

Aloitin meikkaamisen ensi kerran kahdeksannella luokalla, lopetin sen taas kolmeksi vuodeksi ja aloitin lukion viimeisellä uudestaan. En ole koskaan meikannut runsaasti ja nykyinen meikkimääränikin on sellainen, ettei moni sitä meikiksi tajua: ripsiväriä, muutama sipaisu meikkivoidetta, vaihtelevasti poskipunaa tai aurinkopuuteria ja kulmakynää, ellen ole kestovärjännyt kulmiani. Jos laitan reilummin meikkiä, rajaan silmäni ohuesti linerilla tai kajaalikynällä tai lisään vähän luomiväriä.

Meikittömyyden ei siis pitäisi olla minulle kynnys eikä mikään, mutta on se kumma, kun se on silti. Muutama sipaisu ripsiväriä on kuin kymmenen senttiä lisää pituutta, vaikken todellakaan haluaisi sen olevan niin. (Enkä todellakaan haluaisi, että pituuskaan olisi mikään itseluottamuksen tuoja, jos tarkkoja ollaan.)

MUTTA. Valoa tunnelin päässä. Olen tottunut menneen kesän ja erityisesti viimeisten viikkojen aikana olemaan täysin ilman meikkiä. Tiedän, minulla on siihen melko matala kynnys, sillä ihoni on yleensä varsin hyvässä kunnossa, mutta silti. Se on minulle iso asia: olla kameran edessä ilman meikkiä, olla tuttujen ja täysin tuntemattomien kanssa ilman meikkiä, viettää opiskelupäiviä ilman meikkiä, retkeillä menemään ilman meikkiä.

En haluaisi sen olevan iso asia ja siksi olenkin tosi iloinen ja ylpeä, ettei se enää olekaan kovin kummoinen seikka. Ainakaan niin kummoinen kuin se on ollut. Alan tottua siihen miltä näytän. Ja että oikeasti näytän siltä aina kaiken alla kaiken aikaa, enkä vain aamuisin herätessäni ja iltaisin nukkumaan käydessäni. Alan sen lisäksi pitääkin siitä, meikittömästä naamastani. Tuntuu, että on aivan oma itsensä, juuri sellainen kuin on. Ei ole ihme, että saunan jälkeen tuntuu kaikista kauneimmalta, sillä silloin tuntuu myös kaikista eniten itseltään.

Työstettävää on vielä: perjantaina laittaessani taas kajaalit silmien ympärille pitkästä aikaa, ryhtini kohentui kohisten. Lauantai-aamuna herätessäni katsoin peiliin ja tajusin: olin unohtanut ensimmäistä kertaa ikinä pestä meikit illalla nukkumaan käydessäni. Olin niin tottunut olemaan ilman, että olin yksinkertaisesti unohtanut koko rutiinin.

Haluan ehdottomasti jatkaa meikkaamista, se on oma taiteenlajinsa ja sillä voi tuoda naamaan ja eri hetkiin piristystä. En kuitenkaan haluaisi, että se vaikuttaisi millään tavalla siihen, kuinka kauniiksi, tärkeäksi, arvokkaaksi tai uskottavaksi itseni koen.

Enkä haluaisi sitä pelkoa, mikä aina välillä kalvaa mieltä: en uskalla mennä noiden ihmisten eteen näin meikittömänä, näin paljaana ja haavoittuvana. En halua, että he pitävät minua rumana tai arvottomana. En haluaisi, että omanarvontuntoni on millään lailla kiinni ulkonäöstäni.

Kun luen nuo edelliset lauseet, pidän itseäni idioottina! Siis arvon minä, mitähän ihmettä sinä selität? Ei tietenkään tarvitse pelätä, en tietenkään ole ruma. Ulkoinen ei tietenkään vaikuta siihen, mitä on sisältä, eikä meikin määrä korreloi kauneuteen.

Vaan antakaa vähän tukea arvon kanssameikkaajat ja kertokaa, että saatatte joskus heikkoina hetkinänne pelätä itsekin samoin.

-Henriikka