Hetken mielijohteen idea pääsi heti kokeiluun, kun päätimme eilen Bean kanssa tehdä jotain spesiaalia kesän kunniaksi.

Olin kirjoittanut kesälistalleni haluavani nähdä Pulp Fiction -elokuvan pitkästä, pitkästä aikaa ja vedimme homman sopivasti överiksi: ostimme halvat peruukit, maalasimme huulet ja sonnustauduimme mustaan. Jopa kaulakorut ja tanssiliikkeet olivat teemanmukaiset.

Elokuvan hengen mukaisesti leivoimme amerikkalaista kirsikkapiirakkaa – vaikka se meneekin vähän Twin Peaksin reviirille. Pulp Fictioniassa kun puhutaan ainoastaan sitruunapiirakasta ja mustikkapannukakuista. Ja viiden dollarin vaniljapirtelöstä, jota olen himoinnut tänään koko päivän.

Olin nähnyt elokuvan viimeksi 12 vuotta sitten, alaikäisenä. Isoveljeni kuuli silloin minun katsoneen sen, kanteli äidilleni, ja sain kolme päivää kotiarestia. Silloin K18-merkitty oli nyt K15. Kärsin siis taannoin turhaan.

Tosin ymmärrän arestituomion nyt hyvin. Elokuvahan on aivan järkyttävä! Siis äärimmäisen hyvä, mutta silti. Dialogi on nerokasta, kuvat ja kohtaukset usein henkeänsalpaavan hyviä. Mutta verta ja aivoa siellä sun täällä, laukauksia tuhannesti enemmän kuin suudelmia ja huumettakin koko Hollannille.

Muistan silloin 12 vuotta sitten ajatelleeni, ettei elokuvassa ollut mitään ihmeellistä, enkä voinut ymmärtää ikärajaa. Paljon melua tyhjästä. Nyt katsoin puoli elokuvaa käden takaa kurkkien, odottaen tulevaa piinaa tai hyökkäystä.

Tosin nyt voisin katsoa elokuvan uudestaan, kun muistaisin, koska tarvitsee pelätä henkihieverissä ja koska voi nauttia sydän levossa.

Elokuva loppui yhdeltä yöllä ja hipsimme vielä Helsingin kaduille ottamaan muutaman kuvan muistoksi. Twistasimme ja mietin, miten sopivan kahelin kaverin olenkaan saanut rinnalleni. Twistasimme lisää.

En nähnyt painajaisia, en saanut keneltäkään kotiarestia. Kerrassaan menestyksekäs ilta.

-Henriikka