Arvatkaa millä mielenhuijaamisenkikalla jopa läpimäräksi kasteleva, suoraan naamaan satava lumi tuntuu ihanalta?

Kun kuvittelee, että kaikki päälle  laskeutuva  syöksyvä lumi on hyvää onnea. 

En ole erityisen taikauskoinen, mutten voi väittää etteikö tuntuisi ihanalta ajatella, että taivaalta tippuisi päälle silkkaa siunausta.

Kun sataa lunta, kaikki tuntuu taianomaiselta. Kaikki on mahdollista, kaikki on vähän lempeämpää, kaikki on vähän pehmeämpää. Lumisadepäivät ovat kuin vuoden ensimmäinen viikko: koko vuosi edessä, eikä mitään unelmien tiellä.

Toki tällainen yleistys koskee lähinnä selkeää pakkaslunta, mutta rännässäkin on puolensa: milloin muulloin pelkkä sisälle pääsy tuntuu yhtä ihanalta? Kuin olisi selvinyt hurjastakin urakasta.

Esittelin viikonloppuna ystävilleni tummanpunaista kirpputoribaskeriani, jonka olin löytänyt kaapin pohjalta: ”Ainiin! Ostin tämän mielessäni visio, että minusta tulee kotikatumme punabaskerinen tyttö, jolla on aina kahvia mukana ja metkut mielessä.”

Surin käyttämätöntä suunnitelmaani niin, että olen käyttänyt baskeria jo kolme päivää putkeen. Minusta onkin vastoin aikomusta tullut kotikatumme mummo. Mennään sillä sitten.

Ensimmäinen työpäivä loman jälkeen ja taivaalta tulee lunta. Ei lainkaan huono startti.

Kaiken lisäksi tajusin juuri nyt – siis oikeesti nyt – että saan vihdoin juoda taas kermavaahtokaakaota sohvanpäädyssä käpertyneenä nyrkin kokoiselle kerälle.

Pus!

– Mummo-Henriikka