Kun saavuimme vauvan kanssa kotiin, ymmärsimme vikkelästi ensimmäisien päivien aikana, että suurin shokki kaikessa ei ollut yöheräilyt tai kiukkuavan vauvan hyssyttely. Kaikista eniten vaati luopua vapaasta, rutiinittomasta ja spontaanista elämäntavasta, jota olimme vaalineet. Sellainen ei vain yksinkertaisesti ole vastasyntyneen kanssa mahdollista, vaikka moni asia onkin.

Vaikka vauva nukkuukin melkoisesti, hän myös syö aluksi noin 8–12 kertaa päivässä, mikä luo väkisinkin raameja päiville. Tuijotimme ensimmäiset päivät kelloa ja pohdimme, että kohta se taas syö. Että eihän tässä kannata tai ehdi oikein mihinkään ryhtyä, kun kohta hän taas jo köllöttää sylissä ruokailemassa.

Noh, onneksi pääsimme tämän vaiheen yli. Onneksemme olemme saaneet huomata, että vauva pikemminkin opettaa elämään hetkessä. Kun käsillä on sopiva hetki jollekin, siihen kannattaa tarttua.

Alkuun huomasin stressaavani kahvikupin äärellä, että herääkö vauva pian, että ennätänkö juoda kahvini loppuun. Tämän kuukauden aikana olen hoksannut, että ei se minun stressini tilanneta muuta ainakaan parempaan, joten kannattaa vain nauttia hetkestä.

Yllättävää kyllä, nyt aikaa tuntuu riittävän vaikka mihin, kun ensin sitä ei meinannut riittää edes suihkussa käyntiin. Meitä tietysti auttaa se, että kotona on kaksi vanhempaa, mutta silti pystymme yhtäkkiä kumpikin moninkertaisesti enempään. Eilen nautiskelimme uuden veneemme kannella, haravoin pihaa, kävimme vaunulenkillä ja leikimme vauvan kanssa. Sen lisäksi söimme pari kertaa yhdessä ja joimme useankin kahvikupillisen ihan rauhassa. Ehdinpä vielä lukea kirjaakin ja päivittää kuulumisia Instagramiin. Parin kolmen tunnin aikana ehtii lopulta yllättävän paljoon, jos vain tahtoo.

Tänään aamulla mietimme, että otamme käyttöön systeemin, jossa kumpikin saa aamulla toivoa, mitä tahtoisi tänään tehdä rauhassa. Puoliso halusi käydä veneellä, minä sanoin haluavani kirjoittaa blogijutun. Ja tässä tätä nyt sitten kirjoitellaan. Ihan rauhassa. Puoliso etsii vastapäätä pöydän ääressä meille paljua terassille. Nämäkin hetket voisi hyvin käyttää siihen, että murehtisi milloin pikkuinen herää. Nyt totean, että vielä hän on ainakin unessa.

Olen luonteeltani tavoitteisiin ja aikatauluihin vahvasti nojaava. Välillä unohdun haikailemaan tuleviin suunnitelmiin sen sijaan, että keskittyisin täysiä siihen hetkeen, joka on oikeasti käsillä. Sitäkin tohtii miettiä, onko tässä äitiyslomalla niin vimmatun tärkeää ylipäänsä saada yhtään mitään muuta aikaan kuin hyvinvoiva ja rakastava elämänpohja tuolle mukelolle.

Luulen, että tuo perillinen opettaa minut paremmille tavoille. Vaikka sitten väkisin, mutta opettaa kuitenkin. Pidän tästä vauvaelämästä koko ajan enemmän.

-Henriikka

ps. Näissä kuvissa ollaan juuri sairaalasta lähdössä ja sitten kotiovella, joka selkeästi kaipaa vähän kevätsiivousta. Eiköhän sen ehdi parissa kolmessa tunnissa senkin.