arkisto:

elokuu 2020

Viikon päästä pohjoiseen

Viikon päästä purkitan aamulla viimeiset Helsinki-työt. Sen jälkeen keltaisen pakettiauton keula käännetään kohti kompassin punaista neulaa, ja Lapin syksy ottaa toivottavasti vastaan kirkkain ruskanvärein.

Ensin otamme rauhallisesti parin päivän ajon ylös pohjoiseen. Olen todennut, että jos reissun Helsingistä pohjoiseen vain voi katkaista puoliksi tai useampaan osaan, sen teen. Ehkä kaarramme kohti itää ja Kainuuta, ja lämmitämme parit mökkisaunat ennen Lapin viikkoja.

Ensimmäinen varsinainen Lapin aktiviteetti on, kun lähdemme vaeltamaan seikkailukasvatus-opintojen puitteissa viideksi päiväksi Hammastunturin erämaahan. Teimme tänään aamiaisella ruokasuunnitelmaa – valitettavasti tämä suunnitteluvaihe ei ole suosikkini. Mielessä on kuitenkin jo se hetki, kun kaikki on tehty ja valmiina, rinkka pakattu ja mieli tuntureille avoin. Se vaihe on suosikkini. Etenkin jos ei sada kaatamalla.

Vaelluksen jälkeen jään majailemaan kainalon kohdalle, Muonioon. Tämä olkoon retriittiviikkoni, hiljaisuuden hetkeni ja lepokeitaani. Ruskaretkiä, pitkänpitkiä aamiaisia (joo, nämä mainitsen jokaisessa jutussani) ja verkkaista työtahdin ylläpitoa.

Sen jälkeen vuorossa ovat vielä pari työreissua Enontekiölle ja paluumatkalla Jyväskylään. Sitten aivan yllättäen Helsinkiin palatessa syyskuu onkin paketissa. Syystaikoja, aivan selvästi.

Reissailevassa elämäntavassani piilee piskuinen haaste. Reissut vaativat aina niin paljon suunnittelua, aikaa, valmistelua ja vaikka mitä, että niitä edeltävät viikot väsyttävät ultimaattisesti.

Olen myös huomannut, että tällaisella nopeatempoisella alalla, jolla työskentelen, ei esimerkiksi neljä viikkoa etukäteen suunnittelu ole aina mahdollista. Siihenkin täytyy tottua, ettei asiat sitten toteudu niin kuin tahtoisi, että osa asioista jää suunnittelematta. Välillä on tylsä vaatia, että saisinkohan nämä ja nämäkin infot nyt jo, sillä olen jälleen lähdössä. Olisko mitenkään mahdollista?

Pyrin kuitenkin kuvaamaan, valmistelemaan, kirjoittamaan ja tekemään yleensä aina kaiken niin hyvin etukäteen kuin pystyn ja ennätän, jotta sitten reissun päällä voisin ottaa mahdollisimman paljon aikaa kuluvalle hetkelle ja nenän edessä avautuville muistoille ja maisemille.

Reissut ja Lappi erityisesti ovat minulle keidashetkiä elämässä. Elämäntahti tasoittuu, asiat löytävät helposti merkityksellisyys-järjestyksensä, ja häly vähenee. Erityisesti tuota “vapaaviikkoa” odotan sydän lurpallani, vaikka seikkailut sitä ennen ja sen jälkeen tekevät tietysti levosta yhä ihanampaa.

On mieltä vahvistava ajatus tietää, että viikon päästä kaikki härdelli on taas ohi ja istun Holgerin kyydissä ilman, että tarvitsee yli kolmeen viikkoon ajatella muuta kuin kulkevaa tilannetta.

Haluaisin löytää tämän rauhan myös normaaliin arkeeni. Kyllä te tiedätte, että olen halunnut jo pitkään.

Tällä hetkellä tuntuu, että se vaatii uuden kodin löytämisen. Vaikka koti onkin maailman kaunein, ei keskusta-eläminen vain ole minua varten enää. Ei ainakana juuri nyt, enkä suoraan sanoen usko että koskaan. Kotietsinnät ovat jatkuneet jo pari kuukautta, mutta vielä ei ole tärpännyt. Jännittää jo valmiiksi, kun tiedän omakotitalojen myynnin hidastuvan ja kuihtuvan kovasti koti talvea. Tahti on tippunut jo nyt murto-osaan kesästä.

Välillä tulee sellainen olo, että äääääääh se ei löydy ikinä. Välillä vallitseee luotto, että kyllä se löytyy, tietenkin. Kaikki aina jotenkin lopulta lutviutuu, ja muutama kuukausi ihmisen keskimääräisessä eliniässä on aika lyhyt aika. En ole vain tottunut odottamaan.

Ehkä siihen saakka, että tärppää, jatkan roikkumistani pohjoisen tunturituulissa, vilakoissa muistoissa iltanuotiolla, Lapin kauniissa kultahippusissa. Vaikka se vaatisikin aina vähän väliä verokseen mielen, järjen ja ylpeyden. Koko 158-senttisen pituuteni voimat.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Maailma ei palaa entiselleen

Olen alkanut totutella ajatukseen, ettei maailma palaa enää entiselleen. Että on turha odottaa koronaa edeltänyttä maailmaa, sillä siihen ei ole paluuta. Näin ainakin itse uskon.

Paljon kuulee arkikeskustelussa heiteltävän lauseita kuten “sitten kun kaikki on taas tavallisesti”. Luulen, ettei sitä vanhaa tavallista tule olemaan. Tulee olemaan jotain uutta ja toivottavasti tavallista, toivottavasti entistään parempaa, mutta paluuta pandemiaa edeltäneeseen aikaan tuskin on. Maailma on muuttunut, eikä sitä voi peruuttaa.

Nämä kuvat ovat sen viikon maanantailta, kun kaikki tuntui muuttuvan Suomessa. Tunnissa saattoi tulla niin monta uutta korona-uutista, ettei mieli pysynyt perässä. Olen monesti ystävien kanssa puhunut, että se ensimmäinen viikko tuntui siltä, kuin olisi huonoa scifi-leffaa katsonut.

Vastahan olin istunut Doritin kanssa risotolla Trattoria Rivoletossa jutellen siitä, että onkohan maailmalta tulleet uutiset vähän ylireagoivia. No, eivät olleet, vaikka edelleenkin olen sitä mieltä, että ruumisrekkavideot olisi voitu poistaa kaikkialta internetistä.

Alun sekoilun päätteeksi rauhoituin. Elin pitkästä aikaa rauhallisia viikkoja. Kalenterista tuntui karsiutuvan kaikki turha, sillä kalenterista karsiutui kaikki. Niin työt, sosiaaliset menot, työtilaisuudet ja -palaverit kuin reissutkin. Saatoin käytännössä nukkua, syödä ja levätä. En osannut stressata töitäkään, sillä huomasin tarvitseväni lepoa rahaa enemmän.

Tottakai minulla oli huoli maailmasta, mutta se on aivan erilaista kuin raastava huoli läheisestä. Näin juuri Instassa erään meemin, joka kertoi, että etuoikeus voi näyttäytyä niinkin, että muualla valtavaa kuolemaa ja tuhoa aiheuttava maailmankatastrofi ei vaikuta itseensä. Minulle kävi juuri niin. Olen selvinnyt niin vähällä kuin nyt selvitä voi. Työtkin palasivat parin kuukauden jälkeen.

Koronan jäljet tulevat näkymään vuosia, vuosikymmeniä. Tänään uutisoitiin Lapin turismin mahdollisesta konkurssista, ja rahan takana on aina ihmishenkiä. Päihde- ja mielenterveyskuntoutujien jonot kasvavat samalla kun työpaikat vähenevät, ja työnhakijat jonottavat harvoihin vapautuviin. Luulen, ettei tämä mitään silkkaa riemullista nousukautta tule olemaan seuraavina vuosinakaan.

Mutta sen sijaan, että ajattelisin tästä kaikesta aiheutuvan pelkkää pahaa, yritän pitää mieleni kirkkaana. Tiedän, helppohan minun on, ja siksi niin teenkin. Auttavaa kättä, ideoivaa ja kirkasta mieltä tarvitaan, kun lähdetään yhdessä kohti uutta ja tuntematonta. Uskon kuitenkin esimerkiksi yhteisöllisyyden, empatian, mielikuvituksen ja uuden luomisen, sekä tarvepohjaisen digitalisaation nousevan uudelle asteelle. Ehkä nörteistä tulee vihdoin kansakunnan pelastajia, ehkä introvertit saavat jalansijaa sosiaalisen hälyn laskeuduttua?

Aina välillä muistelen jotain vanhoja artikkeleita, joita olen joskus lukenut ja joista olen saanut irti. Kiitos Googlen, löysin pari vuotta vanhan Helsingin Yliopiston artikkelin, jonka muistan luoneeni itselleni toivoa, kuin koin massiivista ilmastoahdistusta:

”Ahdistukseni kyllä kasvaa, kun kokemusta karttuu. Silti ilmassa on paljon tosi hyviä asioita. Ihmiset lähentyvät luontoa ja miettivät enemmän tekojensa seurauksia. Meillä on kaikki mahdollisuudet selvitä hengissä, mutta ihmisten pitäisi tahtoa toimia ajoissa.”
– Geologi Maija Heikkilä

”Lapsille olisi tärkeää puhua yksilöllisten valintojen sijaan kaikesta, mitä voi tehdä yhdessä. Me emme tarvitse sukupolvea, joka pelkää ilmastonmuutosta voimattomana, kuten me pelkäsimme ydinsotaa.”
– Maailman luonnonsäätiö WWF:n ympäristökasvatuksen asiantuntija Essi Aarnio-Linnanvuori

Muistin erään jutun väliotsikoista ”Toivoon pitää ryhtyä” ja löysin sillä tavoin takaisin jutun ääreen. Tiedän tämän löyhäksi aasinsillaksi koronaan, mutta kaikkien maailmankriisien torjumiseen ja niiden kanssa selviämiseen tuntuu olevan samat säännöt:

1. Se jolla on voimavaroja tai resursseja, auttaa sitä jolla ei ole.
2. Rauhaa tulee vaalia.
3. Toivoon pitää ryhtyä.

Emme tarvitse sukupolvea, joka pelkää ilmastonmuutosta tai koronaa voimattomana.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

mekko / Nokonen

Elokuun taikaa: Espoo-päivä tuo kaupunkimaisemaan kaikkien yhteisen juhlan

Kaupallinen yhteistyö: Kaupunkitapahtumat Espoo

Ensi viikonloppuna on Espoo-päivä. Ehkä joku teistä on käynytkin siellä, sillä tapahtumaa on järjestetty jo pian 30 vuotta.

Espoo-päivää vietetään aina kesäkauden päätteeksi elokuun viimeisenä viikonloppuna, perjantaina ja lauantaina. Päivä on kuin yhteinen juhlapäivä, johon kaupunkilaiset, yhteisöt ja yritykset voivat itse tehdä tapahtumia tai osallistua ihan vierailijan roolissa. Mukana on vuosittain reilusti yli 150 kaupunkilaisten, yhteisöjen, yritysten ja kaupungin tekemää tapahtumaa. Tapahtumia on lauantain lisäksi myös jo perjantaina, jolloin koulut, oppilaitokset ja harrastustoimijat pääsevät mukaan kaupunkijuhlan viettoon.

Me kävimme tänä vuonna fillaroimassa tapahtumapaikoilla ennakkoon, jotta voisin vähän fiilailla teille tulevan viikonlopun parhaita paloja.

Pyöräretkemme Espooseen jatkoi leppoisasti keväältä tuttua lähimatkustusteemaa ”Espoo tutuksi.” Keväällä olimme katutaidekierroksella Karakalliossa, nyt pyyhälsimme siitä parin kilometrin päähän, Keraan. (Karat ja Kerat, mitä näitä nyt on!)

Oli hellepäivä ja tuntui aivan kuin olisi ulkomailla, kun pyöräili kotoa rantareittejä pitkin perille. Puistot olivat vielä vihreinä, ja maisemat pitkälti itselleni aivan uusia. Bussin ikkunasta olen toki niitä välillä katsonut, mutta onhan se ihan eri. Pysähdyimme myös spontaanisti pärekoreja ja kaikkea ihanaa puista käsityölaistavaraa myyvään Kallen Pajalle Mankkaalle ja nuuhkimme verstaalla täydellisiä puuntuoksuja.

Vielä enemmän reissufibat iskivät, kun saavuimme ”kohteeseen”. Olimme päättäneet, että päädymme ainakin Keran Halleille, aivan Keran juna-aseman tuntumaan.

Keran Hallithan on oikea salapaikka! En ollut koskaan aiemmin kuullutkaan paikasta. SOK:n entinen logistiikkakeskus on muuttunut halleiksi, jossa kaupunkilaisille on tarjolla niin padel-kenttiä, kaupunkiviljelyä kuin jättimäinen loft-salikin. Paikan päällä toimii myös ravintola Is It Cooking, jossa on arkisin tarjolla lounasta. Saimme siellä vatsat täyteen falafelejä, maitotoffeita sekä erinomaista palvelua.

Halleilla toimii mm. Kera-kollektiivi, joka toimesta hallien sisäpihalle on maalattu upeita muraaleja, ja parkkiksella on iso kaupunkiviljelmä, mistä moni tämänkin kirjoituksen kuvista on. Nämä olivat mielestäni kiinnostavinta antia arkivierailijalle.

Espoo-päivänä tapahtumapaikka kuitenkin herää ihan uudella tavalla eloon, kun alueella tapahtuu vaikka mitä:

– VIVUS ORBIS – Elävä ympyrä -maataideteos
Taiteilija Greta Muuri toteuttaa Espoo-päiväksi Keran Halleille maataideteoksen. Teos on saanut inspiraationsa Espoon kaupunkimaisemasta ja luonnon monimuotoisuudesta. Se on 10-metrinen elävä ympyrä, jonka nimi viittaa teoksessa käytettyyn elävään materiaaliin, multaa, kasveihin ja kukkiin. Teokseen liittyy vuoden espoolaisen taiteilijan Sarah Kiven ääniteos Rauhan Ehdotus, jota voi kuunnella omalta älypuhelimelta teoksessa kuljeskellessa. Tämä kuulostaa niin erikoiselta, että olisi mielenkiintoinen nähdä ja kokea.

– Pihakirppis
Lauantaina klo 11.00 alkaa halleilla pihakirpputori. Näitä kirppiksiä järjestetään joka toinen lauantai syyskuun loppuun asti. Kiinnostaa!

– Motosikai-sirkusesitys
Race Horse Companyn Motosikain, räjähtävän katusirkusesityksen luvataan olevan täynnä toimintaa, taitoa ja kieroa huumoria: ”Mikään ei ole mahdotonta tai liian hullua kun kolme sirkustaiteilijaa esittää loputtomalla energialla akrobaattisia temppujaan maassa, ilmassa ja pakettiauton katolla.” Sirkusesitykset nähdään lauantaina klo 13 & 16

– Ulkoilmaelokuva: Cry-Baby
Ulkomaa-fibat jatkuvat, kun yhdeksän jälkeen halleilla nähdään elokuun hämyssä outdoor-elokuva. Leffana nähdään John Watersin ohjaama, vuonna 1990 valmistunut Cry-Baby. Elokuva starttaa lauantaina klo 21.15 ja kestää pari tuntia.

Perille Keran Halleille pääsee helposti vaikkapa junalla (Keran asema) alle puolessa tunnissa Helsingin rautatieasemalta. (Muistathan maskin :))

Keran Hallit eivät siis suinkaan ole ainoa paikka, jossa tapahtuu. Jos itse pääsisin osallistumaan Espoo-päivään (en pääse, olin varannut jo kuukausia sitten lomareissun tälle viikonlopulle yh nyyh, etenkin itken ulkoilmaleffan ja kirppiksen perään), pyöräilisin ympäri kaupunkia ja etsisin tapahtumasivujen kartalta kaikkea kiinnostaa. Tai korjaan sittenkin: olisin tehnyt jo alustavan pläänin kartan avulla jo ennakoon, jotta vähän tietäisin, minne kannattaa milloinkin hurautella.

Espoopäivä.fi-sivuilta pääsee selaamaan ilmoitettuja virtuaali- ja ulkoilmatapahtumia vaivatta ja miettimään, millaiset showt ja ohjelmat sopisivat parhaiten omaan määpäivään, parisuhde-, kaveri- tai vaikka perhepäivään.

Muutamia omia Espoo-päivän suosikkeja:

Ulkoilmaelokuva: Casablanca, pe klo 21:15 Träskändan puisto

Nurmikkotanssit laulun ja harmonikan säestyksellä, la klo 18–19, Träskändan puisto

Yrityksen perustamisen ABC -etäwebinaari, klo 12–14 , virtuaalisesti, yritysespoo.fi

Luontomandala-työpaja, la klo 14–16, Entressen kirjaston sisäpiha

Suurpelto-juoksu kaikenlaisille juoksijoille (4 tai 8 km), la klo 11–13, lähtö Opinmäen pihasta

huom! Elokuvat, sirkusesitys ja osa tapahtumista vaatii ennakkoilmoittautumisen.

Varmasti monelle tulee mieleen, että onkohan tällainen tapahtumissa hyöriminen turvallista näinä aikoina.

Tänä vuonna Espoo-päivää vietetään kuitenkin poikkeuksellisesti virtuaalisesti ja pienimuotoisesti kohdaten. Koko tapahtumapäivän teemana on ”vastuullisesti yhdessä” (hauskaa, miten tuo tarkoittaakin tänä vuonna automaattisesti aivan uutta asiaa) ja järjestelyissä on otettu jo ennakkoon huomioon koronatilanne. Monet tapahtumat ovat joko virtuaalisia tai omatoimikohteita. Turvavälit pysyvät ja turvallisuus säilyy. Tietysti kannustan jokaista ottamaan tässä myös henkilökohtaisen vastuun harteilleen – totta kai.

Tuntuu kyllä siltä, että tällaisina erikoisaikoina tällaiset piristävät, yhteisölliset asiat ovat niitä, jotka luovat sitä turvaa tulevaisuuteen ja lujittavat mieltä ja ihmissuhteita. Vaikka me olimmekin Espoossa vain fillarietkoilla, totesimme päivän jälkeen, että olipa kivaa ja tekipä hyvää.

Paluumatkalla Keran Halleilta löysimme vielä Villa Elfvikin ympäristössä kulkevalle luonnonsuojelualueelle ja sieltä Gallen-Kallelan museokahvilalle iltapäivää viettämään. Suosittelen kyllä kumpaakin kohdetta lämpimästi! Museon rinnalla toimiva Tarvaspään Cafe Zoceria on läpi vuoden auki ja toimii 1860-luvulla rakennetussa villassa. Tänne(kin) aion palata uudelleen – vaikka lounaalle ja kakulle joskus.

Mutta takaisin Espoo-päivään: vajaa viikko ja päivä on täällä. Kuinka moni sai kipinän osallistua?

Elokuu on kyllä niin taianomaista aikaa. Kaikkialla tuntuu tapahtuvan, kaupungit heräävät kesän ja lomakausien jäljiltä kuin jostain unesta, mutta syksy ei ole löytänyt vielä perille.

Jos en aivan väärin muista, lauloi Reginakin aikoinaan: ”Tämä on paras aika vuodesta.”

-Henriikka

Kesälista-check: mitä kesään mahtui?

Kirjoitin toukokuussa realistisen kesälistan 2020. Halusin kerrankin, oi kerrankin, että se olisi ylipäänsä mahdollinen ja pikemminkin motivoiva kuin toteutumattomuudessaan lannistava.

Tästä päivästä on povattu syksyn ensimmäistä päivää. Sade ropisee ikkunalaudoissa, ja kaduilla näyttää olevan hiljaista. Himoitsen etiopialaista ruokaa (kiitos @ennikoistisesi Instagram stoorin) ja odotan kärsimättömästi ystävän vastausta illalliskutsuun. Luulen, etten ole ainoa, joka nauttii kuumuuden loppumisesta. Minusta syksy on täysin tervetullut, olen saanut kesästä kylläkseni.

Tänä vuonna kesä tuntui muutenkin olevan aivan järjettömän pitkä. Seurasin jo huhtikuussa hiljalleen avautuvaa kevättä ja luontoa, ja siitä tuntuu olevan lyhykäinen ikuisuus. Sesonki saa puolestani vaihtua. Otan ilolla vastaan syysmyssyt ja hämäränhyssyt.

Ajattelin, että sateen tiputellessa omia aikojaan, olisi kiva kurkata, oliko realistinen kesälista alkuunkaan realistinen.

Tee pyöräretki (X)

Kyllä! Uudet Pelagot pääsivät testireissulleen, kun suuntasimme Tampereen PyhäNäsi-reitistölle kolmen päivän pyöräretkelle. Reissu oli intensiivinen ja ikimuistoinen. Hauskasti mieleeni pompsahti nyt periaatteessa täysin epäolennainen, mutta sitäkin riemukkaampi seikka: suoraan huoneeseen tilatut yöpitsat Vaihmalan Hovissa.

Koe ensimmäiset seikkailut Holgerin, keltaisen pakettiautoni kyydissä (X)

Onneksi en luvannut saada reissupakuamme valmiiksi, sillä se ei ole kyllä tapahtunut. Kun sänky valmistui, autosta on tullut niin ylimukava jo sellaisenaan, ettei remontille ole raivattu seikkailuilta aikaa. Olemme onneksemme päässeet jo useille retkille Holgerin kyydissä ja vietimmepä yhden opiskeluviikonkin Nurmijärven seudulla pakussa punkaten. Ehkä syksylle saamme keltaisen riemukaaramme valmiiksi. Tai ehkä keväällä. Ehkä joskus.

Ainakin yksi auringonlasku ja yksi auringonnousu (X)

Kyllä ja kyllä! Auringonlaskuja oli useita, auringonnousuja ei suoraan sanoen aivan yhtä montaa. Mutta Lapin reissullamme tämä kävi helpommin, kun aurinko ei laskenut lainkaan. Tosin sitä ei taideta aivan laskea, joten ainakin yhden kallioauringonnousun voin nimetä, joka koettiin sesongin ekalla telttaretkellä vihtiläisessä kalliomaisemassa.

Leivo mansikka-kermakakku (  )

Hyvänen aika! Olisi luullut tämän olevan aika helppo toteuttaa, vaan toisin kävi. Vieläköhän kaupasta saa hyvää mansikkaa? Maistan jo kakun maun suussani. Ehkä voisin innostua jo tänään leipomaan.

Spontaani yöuinti (X)

Kun on spontaani poikaystävä, on helpompaa itsekin olla spontaani. Olen ilokseni huomannut, että olen ollut tänä kesänä yllättävän joustava ja muuntautumiskykyinen. Spontaaneja uinteja on löytynyt monina vuorokaudenaikoina, mikä kertonee kivasta kesästä.

Kahvilakierros (  )

Olen ilmeisesti ollut huono herkuttelemaan tänä kesänä! Kahviloissa olen kyllä käynyt, mutta kierrokseksi en käyntejäni voi laskea. Sitä paitsi huomaan kyllä kevään ravintoloiden ja kahviloiden kiinniolon vaikuttaneen omaan käytökseeni: välillä edelleen hämmästyn muistaessani, että ainiin, sitähän voisi vaikka mennä ystävän kanssa kahville tai brunssille. Mutta tämänkin varmasti ehtii kyllä vielä, alkusyksy ja kahvittelu kuulostaa sympaattisemmalta muutenkin.

Piknik meren tai järven rannalla (X)

Ensimmäiseksi tuli mieleen eräs opiskelupäivän aamu, kun heräsimme kukonlaulunaikaan pakustamme ja levitimme eräälle uimarannalle vilttimme. Aamuaurinko lämmitti, teimme trangialla aamiaismunat, keitimme puuroa ja söimme mukavasti, kun kaikki ympärilläoleva tuntui vielä olevan unessa. Retkiolosuhteissa on tullut syötyä muutenkin, esimerkiksi meren äärellä Tammisaaren kansallispuistossa. Mutta mielestäni piknikiin kuuluu aina viltti, tai vähintään ajatus “piknikistä”, niin en laskisi vaellussafkoja piknik-hommiksi.

Kalareissu (X)

Juhannuksena kävimme soutuveneellä parilla kalareissulla, mikä oli ihanaa. (Tai no, sinä päivänä ei ollut, kun mäkäräiset meinasivat päättää päivämme.) Opin tänä kesänä myös fileoimaan, suomustamaan ja suolestamaan, mikä tuntui kivalta. Tuntuu tärkeältä oppia, mistä ruoka tulee lautaselle ja miten. Lopetin tehotuotetun lihansyönnin aikoinaan ilmastosyistä, mutta sen lisäksi myös siksi, etten enää pystynnyt kohtaamaan lihan kulkua ruoaksi.

Kesäjuhlat (X)

Meinasin jo kirjoittaa, että juhlia en kokenut, kunnes muistin eräät tunnelmalliset pihajuhlat. Poikaystävä toi mukanaan uuden sosiaalisen piirin, mikä on ollut hullun jännittävää mutta myös kutkuttavan innostavaa. Kun ei tunne juhlista ketään, on kesäjuhlissa uudenlainen kaiku, mutta selvisin luullakseni kunnialla.

Aperol Spritz ulkona (X)

Tähän voisi laittaa monta rastia. Muistan muutamiakin hetkiä, kun on ollut oranssi juoma lasissa, ja hyvä mieli. Ainakin ystävieni Tiian ja Alexanderin kanssa istuimme Birgitassa eräs kaunis alkukesäinen päivä. Hauska sattuma oli, että myöhemmin samana iltana näin Instagramista muiston tasan vuoden takaa: silloinkin istuimme Aperoleilla kolmisin.

Raclette-grillausta (X)

Olimme ottaneet juhannukseksi mökille raclette-pannun ja -ruokaa mukaamme. Viimeisenä yönä ennen kaupunkiin palaamistamme teimme päätöksen, että mieluummin syömme hartaasti ja saunomme ja nukumme vähemmän, kuin pidämme yöunista kiinni luopuen ruoasta tai saunasta. Erinomainen kesäpäätös!

Kirppislöytö (X)

Näitä on useita: puiset nuket Oulun torilta, nahkaiset herrainkengät 50 sentillä Kirkkonummelta ja pellavapaita sekä -housut Sörnäisten Fidasta. Kirppikset ovat lähellä sydäntä, vuodesta toiseen. Tosin niin ihmeellistä löytöä en ole tehnyt, että se olisi pompannut salamana mieleeni.

Yötön yö (X)

Kymmenen päivää länsi-Lapissa oli ehdottomasti yksi kesän kohokohtia. Lapland Hotels -yhteistyön tiimoilta tehty reissu sisälsi luontohurmaantumista, fillarointia, keskiyön aurinkoa, rentoilua, saunomista, herkkuruokaa ja paljon poroja. Onneksi parin viikon päästä olen takaisin Suomi-neidon ajatuksissa. Tähän hameenhelmoissa pyörimiseen onkin jo vähän kyllästynyt.

Mansikkakermakakkua ja kahvilakierrosta vailla valmista. Aika jees. En usko, että olisin ollut kovin pettynyt tyhjäänkään listaan, mutta tuntuu mukavalta, että kerrankin pystyin inspiroitumaan omista raaputuksistani ilman, että hommasta tulee suorittamista.

Koko kesä on suoraan sanoen ollut niin ylitsevuotavainen, että menee varmaan pitkälle lokakuuhun, että saan tämän ajanjakson hallitusti mieleeni talteen. Olen ollut äärimmäisen onnellinen, vaikka välillä hivenen levoton ja yksinäinen. Vettä olen muistanut juoda liian vähän ja kirjoja olen lukenut harmittavan harvoin, mutta päiväkirjaan olen taas tarttunut, mikä on innostanut isosti.

Tällaista tämä elämä kai on, aina vaan vähän sitä sun tätä. Tunteita ristiin ja rastiin, askel askeleelta ja päivä päivältä.

-Henriikka

Kuvat: Joonas Linkola
(toukokuiselta telttareissulta, joka oli niin maaginen, että puolessa vuorokaudessa syntyi enemmän kuvia kuin melkein koko kesänä. Ainiin! Nousinhan sielläkin auringonnousuun.)

Vuorokauden deitit Tampereella

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Olimme muutama viikko sitten Tampereella fillaroimassa, mistä kirjoitinkin jo aiemmin oman juttunsa. Ettei kirjoitus olisi paisunut kuin pullataikina, erotin vuorokauden kaupunkiloman omaksi osuudekseen.

Päätimme, että parinsadan pyöräillyn kilometrin jälkeen haluamme jäädä vielä nauttimaan Tampereen kaupungista. Tampere on sellainen kaupunki, että vaikka sen luulee tuntevansa suht hyvin, aina on tapahtunut valtavasti uutta. Etenkin lähivuosina ja tällä hetkellä muutos on niin nopeaa ja monipuolista, ettei meinaa perässä pysyä.

Tässä meidän vuorokauden mittaisten kaupunkitreffiemme vinkit.

Lillan Hotel Café Butik

Lillan Hotel on Tampereen suosikkiasioitani. Hirsiseinien tunnelma, uniikit huoneet ja kaiken tekeminen vähän paremmin tekevät vaikutuksen. Aamiainen on aivan ihana, sen voi nauttia puutarhassa, ja kahvikin kannetaan aamiaisella pöytään pressopannussa. Viereen annetaan tiimalasi, ja hiekan valuttua loppuun, tulee nuppi painaa alas ja kahvi on valmista nautittavaksi.

Me poljimme Pyynikin näkötornilta Lillanille samantien retken päätteeksi. Kippistelimme appelsiinilimua hyvän reissun ja alkaneiden kaupunkitreffien kunniaksi. Luin Living oli yllärinä jättänyt hemmotelupaketin huoneeseen, joten moodin vaihto oli aika helppoa.

Meillä oli omat pyörät matkassa, mutta Lillaniltakin olisi saanut hotelli-jopot lainaksi. Halusimme ehdottomasti jatkaa pyöräilyä kaupungissakin, kun keli jatkui yhä vain hienona. Ennätimme juuri lämpöisillä vielä Tampereelle, kunnes heinäkuun ilmat laittoivat uuden vaihteen silmään.

(En tiedä kuinka moni muistaa, mutta täällä samassa boutique hotellissa olimme Nellan kanssa reilu pari vuotta sitten kesäretkellämme? Silloinkin yhdistimme Tampere-lomailuun luonnonhelmaa Seitsemisen kansallispuistossa.)

Saunaravintola Kuuma

Iltaa pääsimme viettämään Saunaravintola Kuumassa, joka on pari kesää sitten avattu saunan ja ravintolan yhdistelmä Laukontorilla. Vertaaminen on ehkä sopimatonta, mutta paikka on hyvin paljon Helsingin Löylyn henkinen: tyylikästä, modernia mutta perinteitä kunnioittavaa unisex-saunomista, ja rinnalla laadukas ravintola. Kuuma tosin on huomattavasti tamperelaisempi!

Saunoja on kaksi, moderni savusauna sekä perinteinen, puulämmitteinen sauna. Saunomisen hinta vaihtelee 8–15 euroon, riippuen viikonpäivästä ja kellonajasta.

Oli hauskaa, että saunaan sattui Kuuman vakkarikävijä, joka kuulemma käy useasti viikossa löylyissä ja uimassa. Hän kertoili meille paikasta, vinkkejä löylynheittoon ja pulahtamiseen, kunnes lähti hakemaan tyttöystäväänsä asemalta. Myöhemmin he istuivat taas ravintolassa, että paikan trua-faneja tosiaan!

Ruoka osoittautui myös erinomaiseksi, erityisesti alkuruokana syödyt kukkakaali-tacot olivat loistavia. Rentoa, tyylikästä ja yllättävän tamperelaista – sellainen on Kuuma.

Fillarointi

Tämä ei ole ehkä aivan samanlainen kaupunkivinkki kuin nämä muut, mutta kirjoitanpa silti! Nimittäin pyöränselästä näkee kaupungin aivan uudella tavalla ja vieläpä moninkertaisesti kävelyä nopeammin. Tampereen joukkoliikenne ei ole (ainakaan vielä, ennen raitiovaunun tulemista), mitenkään aivan uskomattoman helppo ja yksinkertainen, vaikka toimiikin moitteettomasti. Suosisin siis hyvällä säällä ehdottomasti pyörää.

Miten paljon uusia paikkoja näimmekään, kun vaan pomppasimme satulaan ja lähdimme vähän avartamaan maailmankuvaamme, Tampereenkuvaamme.

Ravintola Periscope

Lounaan söin itse asiassa omineni poikaystävän ollessa ystävää moikkaamassa. Paikaksi valikoitui Ratina-kauppakeskuksen Ravintola Periscope. Periscope on fancy, ylväs ja ikkunoista avautuu mielettömät Tampere- ja Pyhäjärvi-maisemat. Olen tottunut Tampereella enemmänkin sellaiseen pullantuoksuisiin, lämminhenkisiin pikkupaikkoihin, mutta tämä edustaa päinvastaista: maailmanmeininkiä, trendikkyyttä ja viimeisteltyä ruokaa.

Aivan liikaa en aamiaisen jälkeen jaksanut, mutta onneksi muutamia pieniä annoksia kuitenkin. Ruoka oli nimittäin taivaallisen hyvää. Makumaailma on kombo kotimaista ja maailmanmakuja, Aasia-vaikutteita oli ainakin selkeästi mukana. Tänne haluisin joskus tulla syömään myös pitkän menun.

Pelkästään maisemia ja juomaa kaipaavalle riittää sijaa myös loungebaarissa, millainen varsinaisen ravintolapuolen rinnalta löytyy.

Kanoottiretki Tapatoran saareen

Hiking Travel, Hit -niminen firma tarjoaa Tampereen seudulla laajasti erilaista outdoor-aktiviteettia, -puitteita ja -retkiä: retkiluistelua, hiihtoa, lumikenkäilyä, melontaa, SUP-lautailua, fatbike-pyäräilyä jne jne… Talvisin Näsijärvellä ylläpidetään suosittua retkiluistelurataa, mutta kesäisin samasta paikasta, Kaupinojalta, saa vuokrattua kajakkeja, kanootteja ja SUP-lautoja.

Me otimme tällä kertaa vähän hienomman kautta, kun lähdimme ihan opastetulle avokanoottiretkelle läheiseen Tapatoran saareen. Tuntuipa hauskalta ja mukavalta olla ilman minkäänlaista vastuuta ja nauttia melomisesta. Saimmepa saaressa muurinpohjalettujakin nokipannukahvillakin.

Tapatoran saari on puolen tunnin melonnan päässä vuokraamosta ja helppo lähikohde, jos haluaa itsenäisestikin lähteä päiväkahveille tai mikseipä vaikka yöksi telttailemaan.

Ravintola Puutarha

Ravintola Puutarha odotti ylitykset! Saapuessamme kattoterassille rakennettuun, kauniiseen ravintolaan, tuli sellainen olo, että ehkä trendikäs, viihtyisä tunnelma on kuitenkin täällä ruokaa tärkeämpää. Onneksemme ensiajatus osoittautui vääräksi: ruoka oli superhyvää! Kaikki annokset maistuivat, drinkit olivat hyviä, ja paikka oli parhaimmillaan ilta-auringon viipyessä taivaalla. Paikka oli selkeästi suosiossa, muutamat joutuivat kääntymään ovelta muualle.

Puutarhassa on tarjolla vieressä sijaitsevan Ravintola Muusan menu, joka sopii oikein hyvin myös vegaaneille ja kasvissyöjille. Annokset ovat kauniin värikkäitä, ja sopivat myös jaettavaksi. Tätä helppoa ja herkullista ruokaa söisin mielelläni vaikka heti uudestaan.

Pitkän ja ihanan illallisen jälkeen käänsimme ohjaustangot kohti Tampereen rautatieasemaa ja hyppäsimme lähijunan kyytiin kohti Helsinkiä. Tuttuun tapaan jäi olo, että monta, monta asiaa olisi vielä voinut nähdä ja kokea: eräs seuraaja vinkkasi, että Hatanpään Arboretumin ruusut olisivat olleet täydessä loistossa.

No, onpa taas kerran syitä palata. Tuntuisi oikeastaan aika ankealta ajatukselta, että lomalta lähtisi ajatellen: “Täältä tuli koettua aivan kaikki. Ei tarvitse palata.”

Tampereelle tulemme takaisin tietysti myöhemmin. Onhan se yksi lempikaupungeistani. Ja onhan se sitä paitsi nähtävä, kun se ihme tapahtuu, että raitiovaunu on valmis, ja kuuma kaupunkijuoru muuttuu todellisuudeksi. Uros Livestä nyt puhumattakaan. Hih.

-Henriikka

Tavallisuudenpelko

Ennen kaikkea tällä hetkellä kiinnostaa: realismi, elämä. Elämä juuri sellaisena kuin se on.

Tai niin ainakin luulen, mutta valehtelenko vain itselleni?

Minulla on taipumus alkaa koristella mielessäni vähän kaikkea. Kuvitella kaikesta vähän ihanampaa, kauniimpaa ja parempaa kuin se todellisuudessa onkaan. On tässä hyviäkin puolia, saan Ruotsin risteilyistä kaivettua ne parhaat puolet esiin ja blokattua ne ei-niin-mieleiset. Saatan nautiskella aivan tavallisesta aamiaisesta ylenpalttisesti ja hurmaantua aivan keskinkertaisista asioista. Löydän tunkiolta spektrin väreissä hohtavan lasinsirun, siirrän fokukseni kermavaahtoon unohtaen, että muu kakku on aika kuivaa.

Välillä kuitenkin huomaan, että karkaan mielessäni tavallisuuden rajapinnasta. En olekaan ihan-tavalliseen enää tyytyväinen, elämänhetkiin sellaisenaan, ja siinä piilee haaste. Tällainen romantisointi ja koristelu on erittäin ok, jos se oikea todellisuus ei pelota. Mutta jos koristelua tekee sen vuoksi, ettei totuus riitä, on se riskialtista.

Minä pelkään tavallisuutta.

Tänä kesänä olen yrittänyt opetella olemaan tavalliseen tyytyväinen. Nauttimaan keskinkertaisesti. Olemaan suorittamatta keskinkertaista vähän kivemmaksi ja tavallista joksikin tavallista hienommaksi.

Hirveän vaikeaa, etten sanoisi.

Hoen sellaista mantraa itselleni, että rakastan tavallisen mukavaa arkea ja haluan olla ihan tavallinen. Todellisuudessa haluan kaikkea muuta: jatkuvia elämyksiä ja ilotulitteita täynnä olevan elämän ja persoonan.

Tavallisuus on minulle vain sellainen turvasana, jota toistelen itselleni, vaikka todellisuudessa koen sen edessä riittämättömyyttä. Siis sillä tavalla, ettei tavallinen riitä minulle. Koen tavallisena olevani epäonnistunut.

En tiedä mistä se johtuu, tuo tavallisuuden ihasteleminen ja toisaalta karsastaminen. Olen kotoisin Kouvolasta, hyvin tavallisesta kaupungista.

Tiedän, että sosiaalisella medialla on oma osuutensa asiaan. Vaikka koenkin, että pystyn tosi hyvin filtteröimään asioita ja ymmärtämään taustoja kuvien takana, olen pikemminkin mahdollisuuksien koukussa. Tiedän, mitä kaikkea mahdollista maailma voisi minulle joka hetki tarjota. Voisin olla vuorikiipeilemässä, seikkailemassa jääluolassa, keramiikkakurssilla, saaristossa nautiskelemassa auringonlaskusta, kehittämässä itseäni tulevaisuudentutkijoiden luentopäivässä ja kokkaamassa kihernelimonelloa juuri sopivan natuviinilasillinen keittiönpöydän nurkalla.

Kyse ei ole kohdallani kateudesta, ei minua haittaa että muilla on ihanaa elämää. Yhtään. Olen hyvin harvoin kateellinen. Kyse on omasta elämänjanostani, jota myös ahneudeksi voisi kai kutsua: haluan elämältäni tuon kaiken! Ja enemmän.

Eikä some ole ainoa mahdollisuuksien muistuttaja. Yhtä lailla ympärillä kaikki huutaa, että täällä on vielä tämä ja tämäkin juttu koettavana. Tämäkin elämys kokeiltavana. Tämäkin vuori valloitettavana, ja harrastus haltuunotettavana.

Jo pelkästään tänään olen esimerkiksi eettisiä urheiluvaatteita googlatessani pohtinut, mitä kaikkea olisi ihana urheilla, kirjaa lukiessani muistanut maailman kolkat ja matkamahdollisuudet, pyykkituvassa miettinyt, olisiko ihana oppia ompelemaan ja lounassalaattia syödessäni kelaillut, miksi en kokkaa enempää. Sen lisäksi olen katsonut lautapelejä, joiden päällä läppärini on työpisteelläni vähän ergonomisemmassa asennossa, ja pohtinut kaihoisasti, että pelalilu jäi koronakevääseen. Ja matkustaminen se vasta turhauttavaa onkin: aina jää asioita näkemättä, hetkiä elämättä.

Elämänahneutta riittäisi, vaan ei aikaa. Kai minusta tuntuu, että tavallisuus tarkoittaisi sitä, että luovuttaisi sen faktan edessä. Tyytyisi siihen, mikä on realistista saavuttaa.

Minun unelmani on, että en kokisi sitä tyytymiseksi, vaan olevani siihen tyytyväinen.

Lähiaikoina olen kuullut aika monen sanovan: “Oikeasti sellainen ihan tavallinen elämä on aivan parasta.”

Uskon harvoja heistä, en usko itseänikään.

Sillä minkä vimmatun vuoksi etsimme koko ajan jotain parempaa, enemmän, hienommin, nopeammin, jos ihan tavallinen on parasta?

Samaa aihetta sivuten luin jonkin aika sitten aivan loistavan Janne Saarikiven kolumnin. Kolumnin loppu oli niin kaunis, että melkein itkin.

On heitäkin, joiden sanoja uskon. Jotka oikeasti vaikuttavan nauttivan tavallisuudesta, oikeasta elämästä rajallisine resursseineen. Useimmiten he ovat yli 80-vuotiaita, mutta eivät aina. Ja heille minä olen aidosti kateellinen. Heistä huokuu yleensä tyytyväisyys ja rauha. Heillä ei ole kiire, eikä tarkoituksena koko ajan kuorruttaa päiviä toisenlaisiksi kuin ne ovat. Ehtiä yhtään enempää kuin on mahdollista. Ja levollekin jää usein aikansa.

Toivottavasti minusta tulee joskus sellainen. Ihan käytännön tasolla, eikä vain sanoina.

Oikeasti minun piti kirjoittaa näiden kuvien rinnalle muistoja siitä, kuinka sunnuntaina olimme ystävämme Juuson mökillä Porvoon edustalla. Kuinka saimme ahvenia syödäksemme, ja kuinka vedin iltakylmällä palmukuvioiset lainasukat polveen saakka, että sääret lämpenisivät. Kuinka mansikkakuvioisessa termarissa oli kahvia ja kolme keraamista kuppia, ja kuinka sää oli ihan tavallinen. Kuinka ilta oli ihan tavallinen.

Oikeasti ihan tavallinen ja siksi juuri hyvä.

-Henriikka