Elämä on niin outoa. Yhtäkkiä sitä vaan tajuaa olevansa niin onnellinen, ettei sille löydy rajoja.

Ja huomaa, että se onnellisuus vaan laukkaa ympäriinsä kuin nuori hevonen aitauksessa, poukkoilen villisti laidalta toiselle.

Ja toisaalta se onnellisuus on ihan tyyni, sellainen vedenpinta, johon tuuli ei ota yhtään. Se vain on siinä ja odottaa kalan hypähdystä tai linnun laskeutumista väreilevän pinnan rikkoen, mutta on ilman niitäkin aivan valmis.

Olemme kävelleet tällä viikolla melkein joka ilta. Kävelleet vain, ajatukset välillämme vaihtelevalla rytmillä kulkien. Usein kävelemme merellä, sillä siellä näkee vuorokaudenaikojen vaihtelut ja kevään saapumisen parhaiten. Kirsikankukat ovat jo lähes kuihtuneet, mutta koivunlehdet tekevät tuloaan. Tuskin pitivät tämän viikon pakkasesta ja sateista, mutta eivätköhän sinnittele.

Olemme kävelleet niin pitkään, että tulee pimeä ja kaupat menevät kiinni. Eilen ennätimme ostaa matkalta ässä-arvan. Ei voittoa.

Olemme kävelleet paikkoihin, jossa en ole koskaan ennen ollut, ja olen katsonut asioita uusin silmin, uusin päänkallistuksin. Eilen Sibelius-monumentin viereisellä penkkiryhmällä tuijotin taivasta kauniin vihreiden havupuiden läpi ja ajattelin, että olen yksinkertaisen rauhallinen. Että tässä hetkessä on yksinkertaisen hyvä.

Hietanimen hautausmaalla maailmaa pullosta etsiskelevä mies kertoi meille, että on sytyttänyt Kirsi-Marjalle kynttilän. Kirsi-Marja oli hänen rakastajansa.

Hetken päästä hän karjui peräämme, että mitä meille kuuluu, kunnes pomppasi jälleen aiheesta:

”Me ollaan kusessa! Sen rokotuksen saamiseen voi mennä vuosikin. Tai kaksi!”

Vastasimme, että niin taitaa mennä. Että nyt on vain yritettävä pysyä turvassa. Sen jälkeen mies kysyi uudestaan kuulumisiamme.

Vastasimme, että meille kuuluu hyvää. Tosi hyvää.

Rannassa pomppi mustarastaita. Ne ovat aina yhtä upeita. Kalatiirat syöksyivät uhkarohkeasti päistikkaa kohti vettä. Olin tyytyväinen, että tunnistin lajin. Puristin kättä, katsoin vierelle yläviistoon ja kerroin, että tunnistin lajin. Tyytyväisyydestä ei tarvinnut mainita, sen varmasti aisti muutenkin.

Ajattelin kevättä ja onnea, ajattelin Kirsi-Marjan kohtaloa, hänen rakastajalleen tuttua pullon pohjaa ja sitä, että sekin on outoa, että heistä huolimatta minulle kuuluu hyvää. Tosi hyvää.

-Henriikka

Kuvat viime viikonloppuna Teijon kansallispuistosta:
Sami Takarautio / @samimatias