Heitin eilen talviturkin, yhtäkkiä tosta noin vain. Kävin juoksemassa yhdeksän jälkeen aivan ihanan alkukesän lenkin. Juuri sellaisen, ettei missään ole ketään, askel kulkee ja mieli vaeltelee mietteliäänä mutta kevyesti. Ei ole liian kylmä, muttei kuumakaan. Kello lähentelee puolta kymmentä, mutta valo ei ole kadonnut kovin kauas.

Lenkin jälkeen totesin, että elämän ihanuutta kannattaa tasapainottaa hyisen kylmällä vedellä. Niinpä otin pyyhkeen kainaloon, hyppäsin uimapukuun ja juoksin anoppilan rantaan.

Laituria ei oltu ehditty vielä asentaa, joten tepastelin kiviä pitkin järveen. Yy-kaa-koo, nyt!

Sukelsin, nousin pintaan ja karjaisin. Oli hirveää. Kamalan kylmää vettä. Inhoan kylmää vettä. Viime vuonna jätin talviturkkini Baikal-järveen ja hytisin silloinkin kylmästä. Mutta se oli sentään eksoottista, toisin kuin kotimaan järvipuljaus.

Jostain syystä menin kuitenkin vielä uudestaan: oli vielä kylmempää ja kamalampaa. Mutta loppupeleissä kuitenkin aika kivaa. Pyyhkeen lämmössä, paljain varpain.

Näin kauniissa maisemissa sopisi tehdä muutakin historiallista kuin vuoden ensimmäinen uinti. Vuoden ensimmäinen suppailu? Vuoden ensimmäinen soutuveneily?

Vuoden mehevimmän perheriidan sain ainakin aikaiseksi, kun haukuin nössöksi rannalle jäänyttä valokuvaajaa…

… Ilmeisesti otti itsetuntoon: hän kävi heittämässä turkkinsa heti tänä aamuna.

-Henriikka