Elämäntaparemonttiani on takana kuusi päivää, siis melkein viikko jo.

On vähän samanlainen olo kuin silloin viisi vuotta sitten, kun aloitti retkeilemään enemmän. Teki mieli samantien alkaa puhua retkeilystä tai luonnossa samoilemisesta, kuin olisi tehnyt sitä paljonkin – siksi koska tiesi tekevänsä sitä tulevaisuudessa ihan hirveästi. Mieli oli päättänyt jo niin lujasti jotain, että tuntui kuin jo eläisi jossain tulevaisuudessa, kokeneempana retkeilijänä. ”Joo, mä retkeilen tosi paljon. Tai siis, mä aion.”

Nytkin tuntuu siltä, että voisi alkaa kirjoittaa kirjaa elämäntapamuutoksesta, sokerin vähentämisestä, elämänhallinnasta ja mentoroida muiden samantyyppisten asioiden kanssa painivia. Johan tässä nyt on viikko jo temmelletty, eli melkoinen kokemusasiantuntija siis!

Minua ei silloin aloittelevana retkeilijänä otettu tosissaan, ehkä ihan ymmärrettävää, ja ehkä nyt lopetan vielä hetkeksi mentorointiunelmatkin. On kuitenkin huojentavaa tunnistaa itsestään sen varmuuden: tämä elämä on totisesti liikahtanut vähän paikaltaan.

Ensimmäinen haaste oli liikkuminen.

Kuluneella viikolle olen yrittänyt tehdä joka päivä jotain, edes jotain pientä. Maanantaina olin lyhyellä kävelyllä, tiistaina TWF-salilla circuit-treenissä, keskiviikolle riitti 20-minuuttinen Youtube-jooga, torstaina olin Corella liikkuvuustunnilla ja Kanervan yhteistreeneissä soutamassa ja tekemässä lihaskuntoa ja eilen kävin taas tekemässä TFW:llä circuitin. Ehkä vähän liikaa pitkästä aikaa, mutten malttanut iloltani ottaa kevyemmin. Nyt viikonlopun otan iisisti ja olen mahdollisimman paljon ulkona.

Lihakset ovat aivan järjettömän kipeät. Kävin äsken usean tunnin hitaalla kävelylenkillä metsässä ja todellisuudessa saman kiekan olisi normaalisti heittänyt tunnissa. Nyt köpöttelin puujaloillani ja mietin, missä on se nuoruuden elastisuus, se palautumiskyky. Ei ainakaan minun luonani. Mutta parissa viikossa helpottaa. Se muuten auttaa aina: muistaa, että parissa viikossa helpottaa ja parissa kuukaudessa luodaan jo rutiini.

Enkä yritä tässä nyt kasvattaa mitään valtavaa kehoa, vaan luoda niitä rutiineita. Esimerkiksi keskiviikkona ei olisi tehnyt mieli tehdä mitään, mutta sain kuitenkin tsempattua itseni vartiksi joogailemaan rentoa kotijoogaa. Kannatti. Pienetkin jutut kannattavat ja ylläpitävät hyvinvointia, vaikka en meinaa uskoa siihen itsekään.

Yritän myös ajatella, että kehonhuolto on vähintään yhtä tärkeää kuin rääkkitreeni. Tässä itselläni hurmiohakuisena liikkujana on paljon oppimasta. Mutta tätäkin opin, pikkuhuiljaa.

Sokerin kanssa olen vähän painiskellut, niin kuin aika usein ennenkin olen. Kahvi tuntuu yksinäiseltä, kun ei voi samalla syödä suklaapalaa, ja kauppakeskusten ilmaiskarkit houkuttelevat kulhoissaan. En silti ole lannistunut asian edessä, sillä tiedän kokemuksesta, että parissa viikossa sokeririippuvuuden oireetkin lievenevät, jossain vaiheessa jopa katoavat. Ja se kaksi palaa tummaa suklaata ovat taivas suussa, kun se on poikkeus eikä tapa.

En halua enää totaalilakkoja, olen niin nähnyt ne. Ne auttavat sen hetken, jonka jälkeen taas huomaan, että hups hups samalla vanhalla tiellä ollaan taas toffeeta suussa ja suklaata taskussa.

Yritän nähdä sokerin vähän uudessa valossa: sellaisena, että se on vaan spesiaalihetkiin. Ja mikä tähän auttaa itselleni eniten (niin kuin joku lukijakin viime juttuuni kirjoitti), etten yritä leipoa ihan tavallisista päivistä ja hetkistä jotain spesiaalihetkiä, jotta sokeriherkut olisivat hyväksyttäviä. Tiedän, että pystyn huijaamaan itseäni niin hyvin kakkutiskin edessä: ”Oon niiiiiiin ansainnut tämän! Siis tänään on keskiviikko, viikon puoliväli ja todellakin kakkupalan paikka.”  En tarkoita, etteikö elämästä kannattaisi ottaa kaikkea irti ja nauttia, mutta itse voin paremmin, kuin herkuttelen vaikkapa kerran viikossa tai kun on oikeasti juhlat, eikä sellaiset omakeksimäni keskiviikon kakkukekkerit.

Liikuntarutiinin, kehonhuollon ja sokerista eroon pääsemisen rinnalla neljäs asia on ylityöt. No, getting there… Perjantain jälkeen työaikaseurantani näytti kolmea ja puolta plussatuntia, mikä olisi ollut ihan megalomaanisen hieno uutinen, ellen olisi jättänyt osaa töistä viikonlopulle.

No mutta mutta. Ei kai kaikki nyt voikaan mennä samantien ihan taivaallisesti? Lihakseni ovat sentään kipeät ja kroppani huutaa sokerivajetta! Siinä on jo onnistumista kylliksi yhdelle viikolle. Ensi viikolla taas uudestaan.

 Tämähän on huvittavan suurta puhetta siihen nähden, että muutosliikkeet eivät ole mitenkään radikaaleja. Väitän silti, että ainakin itselleni on paljon, paljon helpompi ottaa vastaan joku lyhyen aikavälin valtava haaste kuin pitkän aikavälin helpohko haaste. Tavoitteiden koko ei kaada minua, vaan aika: on pelottavaa ajatella, että aion toimia näin koko loppuelämäni.

Arvatkaa mikä on myös vähän pelottavaa? Tajuta lenkkikuteet päällänsä, reippaasti askeleita kiihdyttäessään, että irtaantuu ruumiistaan, katsoo itseään ulkopuolelta ja tajuaa, että on aivan kuin äitinsä! Kyllä. Elämäntapamuutoksen tavoitteeni onkin olla oma äitini. Voi himputti sentään. No, onneksi hän on mahtava.

-Henriikka

Ps. Näissä kuvissa on Arabian Roosa Nauha -muki. Sama muki kädessäni lupasin Instagramissa kuluneella viikolla, että lahjoitan teidän lahjoituksien mukaan maksimissaan tuhat euroa keräykselle. Käy lukemässä instakuvastani lisää ja tuu mukaan. Ei oo vaikeeta ja muutama eurokin auttaa valtavasti.

Kuvat: Dorit Salutskij