arkisto:

joulukuu 2015

30.12.2015

Onnea uuteen kotiin !

–

elämä, sisustusTags: asunto, koti, muutto

Olen kuitti. Täysi kuitti. Koko päivä meni muuttaessa ja kun viideltä istuimme Teollisuuskadun mäkkäriin muuttoporukan kiitosaterialle, tuntui helpottuneelta. Toisaalta jouduin tilaamaan kaksi suurta höyryävää teetä, sillä muuton vastaisena yönä nousi sopivasti kuume ja kurkkuni sijaan voisi yhtä lailla laittaa kaktuksen. Päänsärky yltyy ja paleltaa, mutta ainakin tavarat ovat nyt uudessa kodissa ja Arabianrannan asunnon avaimet luovutettu seuraaville, onnekkaille asukeille.

Luin juuri artikkelin siitä, mitä pitäisi tehdä ensimmäisten 24 tunnin sisällä uudessa asunnossa. Vastoin kaikkia sääntöjä, päätimme karata ystäville yökylään. Siinä menee jo helposti ensimmäiset 12 tuntia. Uuden kotimme katto on vain niin korkealle, ettemme ylettyneet laittamaan lamppuja paikoilleen. Parempi siis hipsiä paikalle aamulla ja aloittaa raivaustyö. Jätimme myös sänkymme kierrätyskeskukseen ja tällä hetkellä reilun 40 neliön lattiapinta-ala on niin täynnä pahvilaatikoita, ettemme kovin helpolla raivaisi vaatimattomille patjoillemme tilaa.

Mikä muutosta tekee niin spesiaalin? Tämä uusi koti on meidän ihkaoma, ensiasuntomme. Vihreäkattoinen koti, josta aiomme luoda onnellisten majapaikan. Ystävät saavat aina tulla kylään ja jäädä yöksi. Leivon hyvällä tuulella naapureille omenapiirakkaa. Eikä kahvi maistu missään muualla paremmalta.

My home is where my coffee is.
(Aamukahvilla-Henriikka)

Hi hi hii.

-Henriikka

Kuva: Refinery29

28.12.2015

Pysähdyn johonkin odottamaan sinua

–

muoti, oma tyyliTags: bloggaaja, blogger, fashion, style, tyyli, vaatteet

Olen lukenut joululomalla John Greenin kirjaa ”Arvoitus nimeltä Margo”. Kyseessä on nuortenkirja, jonka kohderyhmä on varmasti ikääni matalampi enkä siksi ladannut kirjalle suuria odotuksia. Greeniltä ilmestyi kuitenkin vuoden 2014 nuortenkirja ”Tähtiin kirjoitettu virhe”, mikä enteili vähintään keskinkertaista lukukokemusta. Lisäksi myös tästä uudesta kirjasta on ilmestynyt elokuva, jota tähdittää huippumalli Cara Develingne. Haluan kovasti nähdä roolisuorituksen, mutten voi millään katsoa leffaa, jos en ole lukenut kirjaa.

Kirja on ollut yllättävän mukaansatempaava, vaikka kielenkäyttö on aika tavallista, ja juoni sekä ajatukset selkeästi nuoremmalle väelle suunnattuja. Olisin varmasti 13-vuotiaana haukkonut henkeäni oivalluksille ja päähenkilöiden dialogille.

Todella isoksi myönteiseksi anniksi on noussut juonen seassa kulkeva Walt Whitmanin runo ”Laulu itsestäni”. Runo-sitaatteihin olen uppoutunut pitkäksi aikaa ja tajunnut, että vuonna 2016 on kyllä luettava runoja. Kuinka rakastankaan niitä!

– – kaikki nämä asiat vyöryvät kohti sisintäni ja minä vyöryn niitä kohden,
ja mitä ne ovat sitä olen minäkin, enemmän tai vähemmän,
ja jokaisesta niistä yhdessä ja erikseen punon laulun itsestäni.

– – Älä luovuta vaikka et heti löydä minua,
jos en ole täällä etsi tuolta:
pysähdyn johonkin odottamaan sinua.

– – Oikeastaan nämä ovat kaikkien ihmisten ajatuksia kaikkina aikoina ja
kaikissa maissa, eivät ne minusta ole lähtöisin,
elleivät ne ole sinun siinä kuin minunkin ne ovat yhtä tyhjän
kanssa tai ainakin melkein,
jos ne eivät ole arvoitus ja arvoituksen ratkaisu ne
ovat yhtä tyhjän kanssa,
jos ne eivät ole lähellä niin kuin kaukana ne ovat
yhtä tyhjän kanssa.

Tämä on ruohoa joka kasvaa siellä missä on maata
ja vettä,
tämä on yhteistä ilmaa jossa maa kylpee.

– – Ja mitä sinuun tulee Kuolema ja lopullisuuden katkera syleily, minua
on turha pelotella.

– – Kaikki liikkuu eteenpäin ja pyrkii esiin, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on erilaista kuin kuvitellaan, ja
onnellisempaa.

Olen monesti miettinyt, miksi kirjan kaunis alkuperäisnimi ”Paper Towns” on käännetty suomeksi kökösti ”Arvoitus nimeltä Margo”? Paperikaupunki on niin kaunis sana, että jos joku harkitsee perustavansa blogin, niin suosittelen sitä nimeksi. Tulisin otsikon perusteella heti lukijaksi.

Luen kirjan tänään loppuun. Ehkä pääsen katsomaan elokuvan loppuviikosta. Ajamme juuri Helsinkiä ja arkea kohti. Mukava päästä loman jälkeen kotiin.

-Henriikka

(Runokatkelmat Walt Whitmanin runosta ”Laulu itsestäni”)

pipo/omatekemä, kengät/Vagabond, ruutupaita/Zara, hihaton/Urban A, hame/second hand

27.12.2015

Pinkki uuden vuoden booli

–

ruoka ja juoma, yhteistyöTags: booli, karpalo, lime, pinkki, platino pink moscato, uusi vuosi, vaaleanpunainen

Yhteistyössä Asennemedia & Platino Pink Moscato

Mitä sitä nyt suotta enää joulusta! Tapaninpäivä oli ja meni, eiköhän kuusetkin ala olla jo lakastuneita. Keltaiset neulaset voi kerätä maasta makaamasta ja heittää ikkunasta takapihalle. Nyt puhutaan uudesta vuodesta!

Pinkki karpalobooli

0,75 l Platino Pink Moscato -kuohuviiniä
1 litra karpalomehua
1 litra vichyä
tahtoessasi jotain jäykkää
jäisiä karpaloita, limeviipaleita

Kun kyseessä tosiaan on uuden vuoden booli, ei mittasuhteista tarvitse liiaksi välittää. Sekoittele, hämmentele, testaile, maistele. Hyvältä maistui ainakin minun lasistani.

Meidän tämänvuotinen uudenvuodenaatto on ensimmäinen kokonainen päivä uudessa kodissa. Muuttopäivä saatiin onneksi sovittua keskiviikolle, aatonaatolle, mutta se on kyllä varmaa, että pahvilaatikoiden keskellä tulee kippisteltyä tämä vaihtuva vuosi.

Kehittelin drinkkimestariystäväni Marikan avustuksella boolin, joka tuo sopivasti säihkettä ja taattuja tanssiaskelia juhlapäivään. Tähtisädetikku lasiin palaamaan, niin johan unohtuu ympäröivät pahvilaatikot.

Uskon tämän uuden vuoden olevan tähänastisista ehdottomasti paras. Ihan uusi, puhdas sivu elämässä uuden ympäristön myötä. Sielunystävä vierellä vuotta vaihtamassa ja pää täynnä vaaleanpunaisia unelmia.

On vielä niin monta seikkailua seikkailematta ja nyt sellaisia löytyy ihan kulman takaakin. Uusi asuinympäristö vaatii tutkimusmatkoja ja kuka tietää, jos koti keskustassa toisi mahdollisuuden myös uusille kantakuppiloille. Olisi ihana löytää toinen, jossa juoda usein kahvia ja toinen, josta saa lasillisen viiniä silloin tälloin. Tiskin taakse joku, joka tietää muutaman kuukauden jälkeen mitä aion tilata.

Ehkä naapurissa asuu kivoja ihmisiä, jotka eivät kiusaannu, jos joskus leivon heille. Tai joille voi käydä viemässä lasillinen pinkkiä boolia vuodenvaihteen kunniaksi. En ehkä vielä tänä uutena vuotena uskalla, mutta jos sitten seuraavana.

Meillä ei ole uuden vuoden perinteitä, mutta ajattelin alkaa luoda sellaisia. Millaisia teillä on? Mistä tunnistaa vuoden vaihteen, mikä tekee siitä vuosi vuodelta kivaa?

-Henriikka

26.12.2015

Tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään

–

elämä, juhlapyhät, perheTags: christmas, family, joulu, jouluaatto

Lempijoululauluni on Sylvian joululaulu, Topeliuksen vuonna 1853 kirjoittama runo. Itkettää jo nyt, kun mietin sen sanoja. Varpunen jouluaamuna on sekin hyvä vaan ei Sylvian vertainen. Tontturalleja en oikein jaksa, pitää olla tunnetta ja paatosta. Kirjoitettuna Sylvian sanoista saa vielä enemmän irti.

Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan, joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pienoisihin.
Mutt’ ylhäällä orressa vielä on se vain häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi murheita muistaa ken vois laulajan.

Miss’ sypressit tuoksuu nyt talvellakin, istun oksalla uljaimman puun.
Miss’ siintääpi veet, viini on vaahtovin ja sää aina kuin toukokuun.
Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,
ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi, sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo, sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa, on armain ja kallein mull’ ain Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian ja soi aina lauluista sointuisimman.

Joulumme oli levollinen, perhekeskeinen, iloinen. Söimme paljon vaan emme ähkyyn asti. Pelasimme lautapelejä, iloitsin vihreistä kuulista. Kävimme jättämässä mummin ja vaarin haudalle kynttilät. Tuntuu, että näissä Toppe-Topeliuksen sanoissa on kuvatekstiä ihan tarpeeksi.

Nyt tuntuu hyvältä palata jouluolosta takaisin kiinni ympäröivään yhteiskuntaan.
Rauhallista Tapaninpäivää kaikille.

-Henriikka

25.12.2015

Melukylän joulu ja riemuperhe

kommentoi

–

elämä, juhlapyhät, perhe, siskoTags: christmas, family, joulu, perhekuva

Joulupäivä on taittunut illaksi, ja auto huristaa kohti uutta määränpäätä. Ei jaksaisi enää istua autossa, olisi kiva päästä glögikupin ääreen, pehmeälle matolle pötköttämään. Joululomalle varatut kirjatkin ovat vielä lukematta.

Joulunaluspäivät ja aatto menivät oman alkuperäisen perheen luona, nyt suuntaamme Jannen vanhempien kotia kohti. Joulunaika tuntuu aina niin pitkältä. Muutaman päivän aikana ehtii ajatella niin paljon, vaikka oikeastaan ei ehdi tapahtua juuri mitään. Kouvolassa oli oikea melukylän joulu. Kaikki sisarukset paikalla ja tohina päällä. Emme tainneet rikkoa tällä kertaa mitään, oikea joulun ihme!

Sain kyllä vedet lasista naamalleni, kun lauloin eilen yöllä liian pitkään, liian kovaa.

Jouluaaton parhaita asioita olivat notkuva kalapöytä, koivun- ja tervantuoksuinen sauna, jouluyön kirkko ja uskokaa tai älkää se, ettei lahjoilla tuntunut olevan niin suurta merkitystä. Avasimme lahjoja vuoronperään yhdessä vielä keskiyön jälkeenkin, mutta yllätysmomentin kutkutus ja antamisen ilo oli saamisen riemuun verrattuna moninkertaista. Nerokkaat lahjat käänsivät kyllä suut hymyyn. Isoveljen joulupäivän jäätelöbaari oli lahjojen aatelia.

Onneksi olemme pian perillä. Pidätämme molemmat pissaa jo toista tuntia. Ei ole järkevien ihmisten touhua tämä. Palaan huomenna pidemmillä jutuilla ja tyhjällä rakolla.

Leppoisaa joulupäivän iltaa kaikille.

-Henriikka

23.12.2015

Joka kerta suunnilleen samanlaisena

–

juhlapyhät, juhlat

Terveisiä Kouvolan rauhasta. Sain juuri äsken viimeiset työtehtävät tehtyä täältä ja nyt nyt nyt vihdoin muutaman päivän lepoon. Vapaapäiviä en ole ottanut, mutta lomalta tuntuu silti. Pitkä viikonloppukin tuntuu pitkältä ja siihen kun lisää välipäivien toivottavasti leppoisan tahdin, niin hyvä tästä tulee.

Koko perhe on jo valunut ympäri Suomen omilta asuinsijoiltaan tänne vanhempien katon alle. Ahdasta tulee ja meluisaakin, vaan aina niin yhtä rakasta ja riemuisaa. Kun vain saan karistettua tämän illan – tai mieluummin seuraavan tunnin – aikana työajatukset, niin huomenna voidaan juhlia kepeästi.

Onhan tämä joulu tällaista Déjà-vu:ta. Onhan tämä juhlittu tällaisenaan yli 20 kertaa. Joka kerta suunnilleen samanlaisena, samoin perintein ja samoin tyypein. Toinen joulukoti tuli kuvioihin joitain vuosia sitten, mutta hyvin pienin eroavaisuuksin anoppilassakin juhlitaan joulua lähes samankaltaisesti kuin meillä.

Ja niin taitaa juhlia suunnilleen koko Suomi: joulusaunaa, joulupuuroa, hienompaa jouluillallista. Ehkä joulukirkkoa, yhdessä ulkoilua ja lahjojen availua. Rohkeimmat lurauttavat muutaman laulun ja suurin osa ainakin kuuntelee niitä.

Jokainen perhe olettaa oman joulun olevan uniikki vaikka ulkomaan vierailijan näkökulmasta kaikki joulua perinteisesti viettävien perheiden jouluaatot vaikuttavat varmaan melko identtisiltä.

Ja tietysti lämpimimmät ajatukset saavat ne, jotka omasta halustaan riippumatta eivät saa tai voi viettää joulua läheistensä kanssa. Tiedostan myös, että tällainen jouluhehkutus saattaa tuntua sellaisista henkilöistä pahalta. Toivon kuitenkin, että perhefiilistely synkkyyden sijaan loisi iloa ja tunnelmaa lukijoille.

Syvä toiveeni on, ettei kukaan kokisi surua tai yksinäisyyttä tänä jouluna. Nauttikaa ja levätkää. Palaan aaton jälkeen joulukuvin ja -aatoksin.

”Christmas is the spirit of giving without a thought of getting.”
Thomas S. Monson

-Henriikka

21.12.2015

Historian liikuttavin yhteistyötaho

–

nostalgia, randomTags: kassimatti, nhl, reppu

Sain harmaan joulukuun keskelle sähköpostiviestin, jonka vuoksi itku nousi silmään ja sydämessä läikähti. Voi lukekaapa millaisen yllätysviestin sain jouluiloa rakentamaan:

”Hei Henriikka!

Muistatko, kun kohta kolmisen vuotta sitten itsenäisyyspäivänä julkaisit NHL-retroreppu – postauksen ja mainitsit siinä samalla paikan mistä niitä saa. Meidän sähköpostimme täyttyivät kysymyksistä ja nyt kolmen vuoden päästä noita kyseisiä reppuja on enää hiukkasen varastossa. Kiitokset sinulle. Edelleen kyllä lahjoitamme niitä avuntarvitsijoille – mm. punkalaitumen vastaanottokeskukseen lähtee taas kassilahjoitus, jotta asiakkaat saavat pakata vaatteensa niihin lähtiessään joko seuraavaan osoitteeseen tai kotiin.

Huomasin blogiasi katsoessani, että olet todellinen ammattilainen ja ilmeisesti blogin kirjoittamisen myötä olet päässyt myös kokeilemaan kaikkea hienoa ja uutta. Yrittäminen palkitaan ja sinnikkyys – vaikka välillä saattaa tulla aallonpohjia ja usko omaan itseensä saattaa loppua – niin positiivisella ajattelulla pääsee pitkälle.

Voi hyvin ja nauti nyt tästä flowsta, missä olet – älä anna kuitenkaan itsestäsi kaikkea vaan säästele. Itse työtä rakastavana ihmisenä on aina vaikea muistaa se, että omat voimat eivät riitä ainiaan ilman lepoa.

Mukavaa syksyä sinulle – ja kohta ensilunta!

Terveisin

Kati Kassimatista

****************

p.s. Voisitko vielä laittaa kotiosoitteesi, jotta voimme muistaa sinua kiitokseksi meidän tämän vuoden joululahjalla eli isäni keräämillä ja tekemillä mustikka- ja puolukkahillolla.

Muistan kyllä loppuvuoden 2012, ajat ovat muuttuneet paljon. Kirjoitin repuista innoissani ja yhtäkkiä Kassimatin repuista puhuttiin Bassoradiossa ja nettipalstoilla asti: ”Sellainen vaalea tyttö kirjoitti niistä!” Kaikki ystäväni tilasivat reppuja, sain sähköpostin täyteen viestejä ja varmaan edelleen yksi suosituimmista hakusanoista blogiini on ”NHL-reppu”. Absurdeinta oli, että änärireput lisääntyivät katukuvassa silmin nähden.

Mutta tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ollut ainoastaan nostalgisoida kolmen vuoden taakse vaan kiittää Kassimattia siitä lämmöstä, jonka he viestillään välittivät. Kuinka moni yritys lähtee usemman vuoden jälkeen kiittelemään, saati laittamaan postilla hillopurkkeja perään? Viestistä tuli sellainen olo, että tuollainen minäkin haluan olla, yrittäjänä ja elämässä ylipäänsä. Levittää iloa ja lämpöä, tuoda hyvää mieltä sellaisillekin, jotka eivät osaa sitä odottaa.

Viimeisin reppuihin liittyvä yhteydenotto tuli pari päivää sitten. Joku poju kyseli, jos haluisin luopua omasta Pittsburghin ja Floridan repustani, kun Kassimatin varastot olivat ehtyneet. Niin se vain elämässä menee, että väkisinkin joskus loppuvat myös Huittisten perheyrityksen reppuvarannot.

Kiitos Kassimatille viestistä.
Kukapa olisi uskonut, mitä yksi hassu kirjoitus saa aikaan?

-Henriikka

Ps. Kysyin tietysti luvan viestin julkaisuun.

20.12.2015

Vuoden vikat pikkujoulut ja ukulelesoolo

kommentoi

–

elämä, juhlat, kaveritTags: joulu, pikkujoulut, pre-christmas party, prechristmas

Voi, mikä rauhallinen sunnuntai. Tai tarkemmin sanottuna pääkopassa rauhallinen ja miljööltään kaikkea muuta. Muuttopäivä on aivan nurkan takana ja ennen karkaamista joulunviettoon pitäisi saada kaikki muuttolaatikoihin ja huusholli puhtaaksi. Tällaisena anti-pakkastalvena ei voi edes väittää, ettei ikkunoita pystynyt pestä. Mieli on kuitenkin levollinen, uusi vaihe elämässä on jo aivan korvilla. Iik. Iik. Iik!

Viime viikolla oli vielä kolmet pikkujoulut, mutta hyvänen aika, onneksi ennakkojuhlakausi on nyt ohi. On sitä elämässä rankempaakin, mutta nyt on kiva rauhoittua jouluun ilman kuohuvaa ja kippistelyä. Joulu on minulle paljon enemmän rauhoittumista kuin juhlimista. Paljon enemmän ajattelua kuin tanssimista. Paljon enemmän levollisuutta kuin juhlahumua.

Nämä tiiviillä ystäväporukalla järjestetyt pikkuiset joulut olivat paras tapa laskeutua vähän seesteisempään joulunaikaan. Joulupuuroa, laatikoita ja luumuhillotorttuja. Glögikakkua, pipareita ja vihreitä kuulia. Meidän porukassa oikeasti vielä lauletaan yhdessä. Naureskelimme, että muutenkin menomme muistutti 30-vuotiaiden sijasta lähinnä seitsemänkymppisiä. Hurjin temppu oli varmaan, kun jätimme mantelin pois puurosta.

Keskiyöksi kotiin. Kanelintuoksuinen, kiiretöön joulu voi tulla. Ja muuttokiireet myös, sillä arvatkaa mitä? Ennen kuin ehdimme edes anella, tämä sama ystäväporukka laittoi viestiä, että aikovat kaikki tulla muuttoavuksi. Tietenkin.

-Henriikka

19.12.2015

Vuoden parasta baristaa metsästämässä

–

kahvilla, ruoka ja juoma, tapahtumat, yhteistyöTags: barista, coffee house, kahvi, kilpailu, kisa, master barista, paahtimo, paulig, vuosaari

Yhteistyössä Coffee House

Kun olin lukioikäinen, vietin suuren osan vapaa-ajastani Kouvolan Coffee Housessa. Luin kokeisiin, tapasin ystäviä, pelasin lautapelejä ja kirjoitin tuntitolkulla päiväkirjaa. Saatoin viruttaa samaa teepussia kuusi tuntia mukissani ja kirjoittaa. Lähdin usein siksi, etten kehdannut olla enää kauempaa.

Myyjät olivat tuttuja ja minä se iloinen pellavapää, joka luki yo-kirjoituksiinkin keltaisen kahvikupin äärellä (harjoittelin kahvin juontia, ja kerma-sokeri-sekoitukseni joukossa oli vähän kahviakin). Ja kun lähdin parhaan ystäväni luo Ouluun, istuimme Oulun ”Coffarin” baarijakkaroilla ja joimme Cafe Mochaa viikonlopun kunniaksi. Huippumuistoja.

Pääsin takaisin kahvilaketjun maailmaan usean vuoden tuon jälkeen, kun sain kutsun seuraamaan joulukuun alussa järjestettyä Coffee House Master Barista -kilpailua. Kilpailussa etsittiin (ja löydettiin) ketjun paras Master Barista. Samalla sain paljon lisää tietoa koko Coffee Housen toiminnasta. Voin kertoa, että yllätyin toden teolla positiivisesti kahvilan vastuullisesta tuotannosta.

Mikä hyväntuulinen mutta samalla kuumottava ilmapiiri minut valtasikaan saapuessani kisapaikalle! Pauligin paahtimolla järjestettyyn kilpailuun osallistui kuusi ammattitaitoista baristaa. Olen itse aikamoinen jännittäjä, vaikka kilpailutilanteista nautinkin, joten kisatunnelma sai kyllä kananlihalle.

Coffee House Master Barista -kilpailu järjestetään vuosittain. Jokaisella kilpailijalla oli oma lyhyt hetkensä näyttää osaamisensa kahvin kanssa. Yllättävän rennosti kilpailijat ottivat tilanteen, vasta tärisevät kädet paljastivat pienen jännityksen. Kilpailijoiden piti valmistaa kaksi cappuccinoa, kaksi caffè lattea ja kaksi signaturejuomaa. Kisassa arvioitiin juomien makua, laatua, visuaalisuutta, toimivuutta ja signaturejuoman osalta kaupallisuutta. Lisäksi arvioitiin juomien teknistä valmistusta, sujuvuutta, työpisteen hallintaa ja asiakaspalvelutaitoja.

Etenkin signature-juomissa tuli hyvin esiin kilpailijoiden persoona ja mieltymykset: oli suolakinuskia, appelsiinia, nutellaa, marjoja, wiener nougatia ja muuta herkullista. Kolme parasta baristojen kehittelemää kahvijuomaa tulee kahviloihin myyntiin vuoden 2016 aikana. En ole lukioaikojen jälkeen ollut enää suuri makeiden kahvien ystävä, mutta esimerkiksi appelsiininen tai suolakinuskilla kruunattu erikoiskahvi voisi toimia.

Itsekehiteltyjen juomien myötä nousi myös hyvin esiin kisailijoiden innostus ja kiinnostus työtään kohtaan. Suuri peukku sille, että työn ohella jaksetaan kehittää omia reseptejä ja olla kiinnostuneita koko alasta ja sen ilmiöistä.

Coffee House -kahvilaketjun yksi ylpeydenaihe on se, että suurin osa kahvilahenkilökunnasta on koulutettuja kahvialan ammattilaisia, sillä henkilökuntaa koulutetaan säännöllisesti. Olen teille monesti kertonut haaveilevani itsekin baristan työstä ja kisapäivän aikana oli kiva huomata, että myös oikeasti kyseistä työtä harjoittavat olivat asiasta innoissaan. Kouluttaminen on varmasti osasyy korkeaan motivaatioon.

Vieläkin ylpeämpi olisin itse kuitenkin siitä, että kahviloissa tarjotaan aina vastuullisesti tuotettua kahvia. Valitseepa asiakas Coffee House -kahvilassa juomakseen suodatinkahvin tai erikoiskahvin, kuppiin päätyy aina paikan päällä tuoreista kahvipavuista jauhettua, vastuullisesti tuotettua kahvia. Kahvin alkuperän voi halutessaan selvittää lähtötilalle asti. Olen päättänyt ensi kerralla kahvilassa vieraillessani kysyä, mistä kahvini on saapunut.

Ison peukku-emojin ansaitsevat myös seuraavat asiat: kahvilaketjun kaikessa toiminnassa suositaan vastuullisia ratkaisuja. Mukaan otettavat take away -mukit ovat pahviosiltaan biohajoavia ja muovikassit on korvattu kangaskassein. Henkilökunnan juuri käyttöönotetut työvaatteet ovat Suomessa valmistettuja ja Avainlippu-tunnuksella varustettuja. Great, great!

Häpeäksi on myönnettävä, etten todellakaan olisi uskonut kahvilaketjula olevan tällaisia toimintatapoja ja siksi näistä mieluusti myös teille kirjoittelen.

Vaikka koin itse kilpailun ja projektin tärkeämpänä ja olennaisempana kuin pokaalin saaneen, on tietysti paljastettava myös vuoden voittaja: Coffee House Master Baristaksi valittiin 33-vuotias ravintolapäällikkö Maria Putaansuu Tampereen Coffee House -kahvilasta (kuvassa kolmas vasemmalta).

Marian signature-juoma, Fazerina-mocha, oli pitkän kehittelyn tulos. Maria koemaistatti juomaa erityyppisillä asiakkailla, teki hintatiedusteluja, laati reseptiikkaa ja tutki annoksen kaupallistettavuutta. Tällaiselle kiinnostuneisuudelle nöyrät aplodit.

Täytyy vielä paljastaa, että kahvitaitojensa lisäksi Maria oli verbaalisesti yliveto. Menisin koska vain kuuntelemaan hänen stand up -keikkaansa, sillä sanavalinnat ja sanallinen ulosanti oli ihan mieletöntä ja mielettömän viihdyttävää. Ehkä tahattomasti, ehkä ei.

Hyvä Maria, hyvä ”Koffari”!

-Henriikka

Ps. Lupasin eilen, etten aio laittaa täksi aamuksi kelloa herättämään. Nukuin armolliset 12 tuntia ja heräsin vartin yli 11. Miten pitkään-nukkujilla riittää aikaa mihinkään? Tuntui, että puolet päivästä oli juossut ohi. Nukkuminen teki kuitenkin hyvää ja oli sellainen olo, että pitkien yöunien ja ison aamukahvin jälkeen olin parempi ihminen kuin aikoihin.

18.12.2015

Enkelikutrinen poikaduo, kauniita ystäviä

–

juhlat, kaveritTags: didn't know, elias kaskinen, juhlat, lake jons, synttärit, syntymäpäiväjuhlat, yllätysjuhlat

Marraskuun lopulla tanssittiin yllätysjuhliani. Kirjoitin häkeltyneistä ajatuksistani jo aiemmin, mutta tänään loppumattoman, liian väsyttävän työpäivän jälkeen palasin yltiöonnellisiin kuviin.

Istuin eilenkin iltaa ystäväporukan kanssa. Torstai valui puoleen yöhön ja kotimatkalla silmät jo tipahtelivat. Lauloimme joululauluja, puhuimme menneistä ja tulevista, ihmettelimme milloin meistä on tullut niin kovin viisaita. Ja miten vuodet ovat kiitäneet sellaista vauhtia, että olemme yhtäkkiä tunteneet toisemme jo neljä vuotta. Keskustelun kulku oli ilmiömäistä ja keskinäinen luottamus aivan toisesta maailmasta. Tällaista on todellinen ystävyys, mietin.

Sellaisia todellisia ystäviä oli tupa täynnä myös syntymäpäiväjuhlilla. Odotan jo muuttoa ja tupaantuliaisia, jotta voin pian nähdä koko kööriä uudelleen. Silloin ehkä ymmärrän pukea ylle jotain kauniimpaa.

Uskoakseni juhlien ja hetkien henki välittyy kuvista läpi? Ei pitäisi kuunnella liian herkkää musiikkia ja muistella ystäviään yhtäaikaa. Ihan liikaa tällaiselle nuhjuiselle sydämelle.

Ja herkästä musiikista puheen ollen, kuvissa esiintyvä enkelikutrinen poikaduo on kaksi kolmasosaa bändistä nimeltä Lake Jons. He ovat The Døn ja MØ:n rinnalla lempibändini (joo, kyllä itseänikin naurattaa nuo Ø:t).

Mikä onni saada lempibändi soittamaan omille synttäreille. Tänään he julkaisivat taas kerran huikaisevan musiikkivideon, jonka suuresti suosittelen katsomaan musiikillisen ja visuaalisen annin vuoksi. Ja jos joskus pääsette juttusille niin menkää. Lupaan, ettette ymmärrä Jaskan jutuista puoliakaan ja toisesta puolesta ette saa selvää.

Tänään aion tehdä jotain radikaalia. En laita herätyskelloa soimaan.

Olenkohan tehnyt niin koko vuonna? Ehkä olen, mutten vain muista. Aion nukkua niin pitkään kuin huvittaa, kaiken viikon väsymyksen kauas pois. Vaikka vähän jännittää, ehdinkö jouluostoksille jos nukun iltapäivään saakka. En ole muistanut vielä lahjojakaan ostaa. Ehtiihän sitä.

Nautitaan viikonlopusta.

-Henriikka

16.12.2015

Pari kivaa jouludrinkkiä

–

juhlat, ruoka ja juomaTags: drinkki, glögi, jouludrinkki, jouluinen, kuohari, kuohuviini

Tänään taisi olla vuoden viimeiset pikkujoulut. Voi tosin olla, että keksin vielä muutamat tähän viikon varrelle, mutta ainakin toistaiseksi viimeiset. Mutta tänään oli kivaa. Rentoa, lämminhenkistä, iloista. Ja aika kaunista.

Ajattelin jakaa teille muutamat jouluiset, maailman yksinkertaisimmat drinkkiohjeet, jos joitakuita ei keskikalja kiinnosta. Nämä ovat jouluisen näköisiä ja makuisia. Koristeilla saa punaisiin litkuihin paljon visuaalista näyttävyyttä ja eloa.

GLÖGI-KUOHARI

Loraus glögitiivistettä (noin 0,25 dl)
–> jatka kuohuviinillä (noin 1,25 dl)

– Koristele jäisillä karpaloilla, limellä ja rosmariinin oksilla

RED X-MAS DRINK

Loraus giniä (noin 0,25 dl)
Karpalomehua (noin 1 dl)
punaviiniä (noin 0,5 dl)

– Sekoita ainekset. Koristele kanelitangolla, appelsiinilla, rosmariininoksilla ja tähtianiksella.
– Huom! Voidaan tarjoilla myös lämpimänä.

Ja kun kyse on joulusta, noita tarkkoja määriä ei oikeasti tarvita. Se on loraus sitä, toinen tätä. Sekaan vähän sitä sun tätä ja vähän jotain muuta. Tadaa, valmis!

Hyvää joulunodotusta.

-Henriikka

15.12.2015

Kuinka paljon kengät muistavat?

–

elämä, kengät, matkustusTags: sandaalit

Näet kuvissa suosikkikenkäni. Ruskeat, nahkaiset Jeesus-sandaalit.

Tämä kenkäpari päihitti edellisen lemppariparini, joka oli 12-vuotiaana peruskoulun päättäjäisiin hankitut liekkikuvioiset sniikkerit. Silloin äiti antoi setelin käteen ja passitti kaupungille hankkimaan kauniit kengät kevätjuhliin. Palasin kotiin valkoiset sniikkerit jaloissani ja sain kuin sainkin luvan käyttää niitä juhlissa. ”Ainakin ne ovat itsesi näköiset”, totesi äiti, ”mutta farkkuhameen laitat sitten ainakin.” Kasvuvaraa oli kaksi numeroa, ja käytin kengät täysin loppuun, vaikkei jalkani sitten enää kasvaneetkaan ostohetkestä yhtään.

Nämä kengät ostin kesäreissullani Helsingissä, Forumin Vagabondin liikkeestä vuonna 2009. Kengät sanoivat itsensä irti viime elokuussa. Ne yksinkertaisesti hajosivat jalkoihini, kun toisen kengän pohja petti ja remmit irtosivat. Voi olla, ettei rakasta kenkäparia kannata enää pelastaa.

Kävelin näissä kengissä koko kesän 2009. Kuljin näissä kolme kuukautta asuessani Etiopiassa. Kengät olivat ykköskengät interraililla kesällä 2010 ja uudestaan vuonna 2013. Olen kulkenut kengissä Taiwanissa, kulkenut saarelta saarelle Thaimaassa ja ottanut isoa omenaa haltuun New Yorkissa. Olin perheeni kanssa Tansaniassa nämä popottimet jaloissani. Ties miten monta seikkailua unohdan mainita.

Kaikkien näiden huikeiden matkojen ja muistojen lisäksi kengät ovat keränneet tomua myös Suomesta. Vielä viime kesänä kuljin kengissä ahkerasti, vaikka jo usean vuoden ajan olin vannonut ostavani uudet ja eheämmä. Mutta kun ei ole toisia yhtä hyviä.

Aluksi kengät olivat jopa trendin harjalla, mutta tulivat sieltä kenkien kuluessa mukavaa alamäkeä maantasolle. Pohjat alkoivat irvistää, remmit kuluivat ja nahka alkoi rakoilla kantapohjien alta.

Kengistä tuli kuitenkin koko ajan rakkaammat. Kulumat kertovat kuljetuista retkistä, saavutetuista seikkailuista ja uskalluksesta lähteä uutta kohti. Kengät eivät ole kenkärivini kauneimmat, päinvastoin, mutta niissä on tuhannesti enemmän tunnetta kuin yksissäkään toisissa.

En usko olevani kiintynyt kenkiini kenkinä. Sen sijaan kengät kantavat minulle lukuisia muistoja. Luulen kuitenkin, että uskallan vihdoin heittää kengät pois ja ostaa ensi kesänä uudet. On harhainen luulo, että muistot olisivat kiinni jalkineissa.

Jääköön muistot mieleen ja sydämeen niin lujina, ettei niistä tarvitse loppuiäksi kenkiä muistuttamaan.

-Henriikka

14.12.2015

Joulujuhlayllätyksiä ystäville

–

elämä, kahvilla, kaverit, yhteistyöTags: joulu juhla, juhlamokka, kahvi, paulig, yllätys

Yhteistyössä Asennemedia ja Paulig

Olen yllättänyt tänä viikonloppuna ystäviäni kolmesti. Perjantaina uskollinen juoksukaverini pääsi joulupommin kohteeksi ja tämän päivän aikana olen saanut yllättää kaksi ihanaa pariskuntaa.

Sain käsiini muutaman Joulu Juhla -kahvipaketin. Sain tehdä niillä mitä halusin, kunhan taltioisin hetket kameralle. Päätin yllättää kahvilla ja joululahjalla muutaman lahjan ansainneen ystäväni. Tiedättehän, olen lahjaihminen ja olen kahvi-ihminen. En tiedä kumpaa enemmän.

Kaikista elämässäni lähiaikoina olleista ihmisistä halusin kiittää kaikista eniten Kampin Sol-pesulan vaaleahiuksista asiakaspalvelijaa. Jos pesetän vaatteitani, kiikutan ne aina kyseiseen paikkaan, sillä tämä nainen on niin hurmaavan hyväntuulinen kassan takana. Hän hymyilee ja auttaa, antaa lisäinfoa ja kyselee kuulumisia. Liikutun aina hänen henkilökohtaisesta tavastaan kohdata ja huomioida.

Kun kiikutin kahvipakettia liikkeeseen, vastassa olikin eri henkilö. En saanut ennen joulua viedyksi lempparityöntekijälle yllätystä. Voin taltioida yllätyshetken keväällä?

Koska pesulahenkilökunta jouduttiin hyllyttämään, pääsi lahjottavaksi tämän viikonlopun meillä majaillut pariskunta. Tuntuu hassulta kirjoittaa käly ja hänen miehensä, koska se saa rakkaat ystävät kuulostamaan kovin vierailta. Tällaisin sukulaisuussuhtein meitä nyt on kuitenkin siunattu.

Hennalla ja Miikkalla on takanaan raskas työ- ja opiskelusyksy ja rentoa joululomaa ja sen odotusta ajatellen he saivat kahvipaketin rinnalla jouluherkkuja: suklaita, marmeladia, näkkileipäsekoituksen ja viikunahilloa.

Perjantai-illalla pyysin ystävääni Anna-Ericaa poikkeuksellisesti kipuamaan ovellemme asti hakemaan minua lenkille. Yleensä sovimme, että tulen valmiiksi pihalle. Uskollinen juoksukumppanini oli kuitenkin yksi henkilöistä, jotka päätin yllättää.

Tutustuimme Anna-Erican kanssa adidasheimo-juoksukoulussa pari vuotta sitten. Asuimme molemmat Arabianrannassa ja tutustuimme ”olosuhteiden pakosta” puutteellisen juoksuseuran vuoksi. Kahta äidinkieltä taittava Anna-Erica opiskeli yliopistossa serbiaa ja harrastuksena turkkia. Älykkyysosamääriemme epäsuhtaisuus ja luonteenpiirteittemme erilaisuus ei kuitenkaan jäänyt esteeksi ystävyydelle. Vaikka emme enää naapureita olekaan, juoksuseura on pysyvää.

Luotto-juoksukaverin lahjasta löytyi Joulu Juhlan lisäksi tietysti juoksusukkia, juomapullo ja suihkusaippuaa.

Viimeinen yllättäminen jännitti niin paljon, että yllättäminen jäi vähälle. Ojensin paperikassin lahjan vastaanottajille ja tervehdin iloisesti. Näimme ystäväperhettä pitkästä, pitkästä aikaa ja jännitän sellaisia kohtaamisia aina ihan sydän läpättäen.

Miksi jännitän ja jännitin? En tiedä. Ei olisi tarvinnut. Lahjakassin suklaat, viini ja kahvi toivat iloa pöytään ja oli ihana vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Hassua miettiä, että olemme tunteneet jo melkein kymmenen vuotta. Saimme tutustua perheen pikkumieheenkin, aktiiviseen tuikkusilmään. Maissitortillat katosivat nopeasti ja jälkkäriksi tarjottu luumurahka taitaa ilmestyä jouluna meidänkin juhlapöytään.

On ihana yllättää, on ihana olla yllätetty. Kaikki eivät toki jaa mielipidettä tästä, mutta kohde kannattaakin valita huolella.

Joulu on salaisuuksien aikaa, tunnelmallista aikaa, johon yllätykset sopivat napisti. Suosittelen kokeilemaan!

Ensi vuonna vien kahvia vielä sinne pesulaankin. Toivottavasti osaava kassa ilahtuu.

-Henriikka

13.12.2015

Töihin Tuomaan Markkinoille

–

Helsinki, kaverit, ruoka ja juomaTags: arabianranta, brunssi, dylan, joulumarkkinat, kaapelitehdas, korjaamo, tuomaan markkinat

Kyllä oikea elämä on parasta. Sellainen aito, rehellinen elämä. Oikeiden ihmisten piirittämä, välillä tylsä ja välillä riemukas.

Saimme viikonloppuvieraita Tampereelta ja vietin pitkästä aikaa parhaimman viikonlopun. Olin aika väsynyt, nuutunut itseni, mutta oikeiden ihmisten kanssa se ei haittaa. Sitä paitsi tässä typerän hektisessä maailmassa minunkin lähipiirini on aika uupunutta kansaa aina työviikon jälkeen. Olen harvoin ainoa.

Perjantaina joimme kahvia keskiyölle, meneehän siinä jo aikansa, kun päivittää kuulumisia. Eilen kärvistelimme nälkäisten vatsojen kanssa brunssille saakka ja kävelimme Arabianrannan Dylaniin syömään aamiaista ja lounasta yhdeltä seisomalta. Erittäin hyvä hinta-laatusuhde, surkea musiikki ja hauska lähiötunnelma: eri-ikäistä ja -näköistä väkeä pitkien pöytien ympärillä. Hyvin nukutun yön jälkeen hymyilytti.

Brunssin jälkeen miesväki suuntasi Varustelekaan etsimään peltipaitoja, maihareita, parkatakkeja ja muuta tuikitärkeää armeijan vanhaa. Minä ja Henna körötimme kahdeksikolla Kaapelitehtaalle joulutunnelman keskelle.

Pukin sylistä olisi saanut valokuvan kympillä ja aikuisten glögiä jonotettiin metrikaupalla. Pihalla oli toinen joulupukki, joka oli huonoin koskaan näkemäni. Toisaalta kaksi joulupukkia muutaman metrin säteellä on tietysti vähän kyseenalaista ylipäänsä. Käsityöläisten markkinoilta löytyi muutama salainen joululahja ja useampi tuttu jututettavaksi. Karamellisoidut omenat tikunpäissä näyttivät liian hyviltä ollakseen totta.

Kaapelilta jatkoimme Korjaamon joulutorille, jotka olivat kyllä kertakaikkisen kököt tänä vuonna. Onneksi Senaatintorin Tuomaan Markkinat nostivat taas mielen korkealle. Miten siellä voikin pyöriä niin paljon hyväntuulisia ihmisiä?

Ajattelin änkeä ensi vuonna väkisin sinne töihin. Minulla olisi punainen pipo ja posket. Myisin kuumaa omenaviiniä ja tarjoilisin kettukarkkeja kaikille hymyileville. Hammashymyisille kaksi. Takataskussa olisi taateleita, jos joku on oikein terveellinen.

Mutta mitä oikein puhun jo nyt viikonlopusta, vaikka melkein koko sunnuntai on vielä käyttämättä? Kohta hyppäämme bussiin ja ystävien luokse. Lupasivat tehdä ruokaa, uskoakseni erittäin hyvää.

-Henriikka

11.12.2015

Muutto lähenee, neliöt vähenee

–

elämä, sisustusTags: koti, muutto

Mitä jos joutuu yhtäkkiä myymään kolmanneksen elämästään? Neliömäärästä tippuu kolmasosa pois ja 63 neliöitä onkin yhtäkkiä 43.

Ensin sitä tosiaan luulee, että joutuu luopumaan osasta ”elämäänsä”. Aika äkkiä huomaa, että kyse on jostain aivan muusta: turhasta materiasta, nurkkiin kerääntyneestä tilpehööristä, turhista muistoista ja valtavasta määrästä sitä sun tätä.

Lastenkokoiset, 135 senttiä pitkät 90-luvun Turtles-makuupussit ovat toki maailman siisteimmät, mutta ehkä niistä on enemmän hyötyä käytössä? Häkkivarastossa ne ovat vain kultainen muisto.

Abihupparit, vanhat leiripaidat ja erilaiset muistovaatteet ovat kivoja valokuvattuinakin, kun kulahtaneita rääsyjä ei kukaan enää kuitenkaan käytä. DVD:t ja CD:t kätkevät leffoihin ja biiseihin tuhannesti tunteita, mutta jos ne kirjoittaa listaksi paperille, niin niitä voi katsoa ja kuunnella myöhemmin netin kautta. Muutaman fyysisen kirjan haluan kyllä säästää, mutta suurimman osan aion kuitenkin lukea vain kertaalleen. Kirjan kauneus on käytössä, ei koriste-esineenä.

Olen luopunut viiden vuoden aikakauslehdistä, rumista tai liian kuluneista pyyhkeistä ja lakanoista, säkillisestä pyykkipoikia sekä keraamisista kissoista ja koirista. Olen myynyt torkkupeiton ja silti jää kaksi jäljelle. Annoin jätesäkillisen värikkäitä muovipalloja eräälle performanssiporukalle käyttöön ja raahasin Ikea-kassillisen eriparisia henkareita naapureille jakoon.

Kirpputorilta mukavan mummon mukaan lähti linnunmuotoiset kynttilänjalat ja joku toinen osti paperikassillisen pussinsulkijoita. En usko enää tarvitsevani kaikkia kylmälaukkujanikaan, miten niitä onkin kertynyt niin monta? Yksi koripallo taloudessa riittää ja jos se joskus kuluu loppuun, niin voimme varmaankin hankkia uuden.

—

Ihminen ei tarvitse lopulta niin kovin paljoa. En voi väittää, ettäkö jäisimme tämän muuton jälkeen vähäisen tavaramäärän keskelle, mutta 20 neliön väheneminen vaatii väistämättä tekoja. Tavaran eteenpäin laittaminen tuntuu puhdistavalta, terapeuttiselta, ihanalta. Olen sen aina tiennyt, mutta tämä pakkovähentäminen laittoi mielen valitsemaan yhä rajatummin.

Upea tunne nähdä turhan tavaran katoavan ympäriltä ja olennaisen jäävän: parit kattilat, kynttilät ja kaunis matto. Lempikirja, kahvikuppi ja kiva mies. Muutama turvallinen villapaita ja lämmin takki, jos talvi vielä joskus tuleekin. Vintille lumilauta, makuupussi ja rinkka. Eteiseen jotain kaunista, jotta vieraat uskaltavat tulla. Olohuoneeseen sohva, jotta uskaltavat jäädä yöksikin.

Muutamme kuun lopussa Helsingin keskustaan. Enkä valita yhtään, että katoavat lattianeliöt vaihtuvat korkeammiksi huoneiksi ja leveämmiksi ikkunalaudoiksi.

Ihanaa viikonloppua. Rauhaa.

-Henriikka

Kuva: Gina Vasquez

10.12.2015

Isona muutan Lappiin

–

elämä, kaveritTags: lumi

Viime päivät ovat olleet surkeita, kertakaikkisen surkeita. Sisällöltään ne ovat olleet yhtä kultaisia kuin kaikki muutkin päivät, mutta tuo sateen ja pimeyden määrä! Huh huh. Taistelen usein tuulimyllyjä vastaan, pimeitä päiviä ja pimeitä öitäkin vastaan, mutta voimani alkavat olla ehtyneet. Muutan Lappiin.

Eikun ihan oikeasti, olen ensi kertaa miettinyt tosissani muuttoa Lappiin. Saisi lumilautailla päivät pääksytysten, kaivautua lumikekoihin ja ottaa sinisävyisiä kuvia (siellähän ei siis tehdä ikinä töitä).

Tiedän, etteivät ystäväni tai perheeni kuuna päivänä uskoisi, että voisin kärrätä elämäni pohjoiseen. Mutta olen vähän sellainen joko tai. Luulen, että muutan Lappiin, jos en jää loppuelämäkseni Helsinkiin. Ja tällä hetkellä täällä harmaudessa ei kyllä tee mieli asua.

Kuvien hetki oli vain vähän luminen, mutta suuresti kaunis. Olen saanut kuin saanutkin nauttia lumesta tänä ”talvena” ihan pienen hetken. Voi sitä riemua, kun ajoimme muutama viikko takaperin Hämeenlinnaan ja auton ikkunasta näkyvä maisema muuttui lumiseksi. Vanajanlinnan pihalla oli seitinohut lumikerros ja kaikkialla oli niin kaunista. Jos olisin tajunnut, olisin tehnyt lumienkeleitä. Ja lumilinnan. Ehkä muutaman kuuraparta-lumiukonkin.

Odotan niin hartaasti lunta. Jos ei muuta, niin tykkilunta.

Jos haluaa elää loppuelämänsä Helsingissä, kannattaa ehkä tottua odottamaan.

Operaatio #muuttolappiin alkakoon.

-Henriikka

Kuvissa ihanat Ida ja Jenni & kuvaaja ihana Ulla

9.12.2015

Maailman söpöimmät minitortut

–

ruoka ja juoma, yhteistyöTags: dronningholm, gluteeniton, joulu, joulutorttu, joulutortut, leivonta, torttutaikina, uudet muodot, yhteistyö

yhteistyössä Asennemedia ja Dronningholm

Gluteenittomat tähtitortut, well that’s new! En ollut vielä koskaan yrittänyt leipoa sellaisia itse ja nyt oli korkea aika. Ja koska nyt kerran sai valita kaiken, pienensin koonkin neljäsosaan. Normaalit tähtitortut ovat makuuni liian suuria kerralla hotkaistavaksi, joten päätinkin tehdä satsin coktail-kokoisia tähtiä. Ihan uudenlaisia torttuja. Tässä ne siis tulevat: maailman söpöimmät minitortut!

Tällä ohjeella tulee helposti käsiteltävä taikina. Gluteeniton taikina on toki huomattavasti haastavampi kuin normaali vehnänen, mutta tortut onnistuivat oikein hyvin. Taikinassa oleva kananmuna parantaa taikinan käsiteltävyyttä, mutta se ei ole välttämätön. Alla olevassa ohjeessa kerrotaan myös, miten tehdä taikinan kananmunaton versio.

Normaaleista torttulevyistä leipova saa pienet versiot, kun jakaa neliönmallisen torttulevyn neljään osaan. Ja mikään ei tietysti estä tekemästä aivan normaalinkokoisia torttuja. Suosittelen kuitenkin joskus kokeilemaan näitä miniversioita. Ovat hauskoja, suloisia jälkiruokia eikä makeaa tule välttämättä ahdettua yhtä paljon miniatyyrileivosten myötä.

Helppo, gluteeniton torttutaikina

250 g voita/margariinia
5½ dl Semperin hienoa jauhoseosta tai vastaavaa
1 tl leivinjauhetta
250 g maitorahkaa
1 kananmuna (+ toinen voitelua varten)
½ tl ksantaania
1 tl psylliumia
+ täytteeksi luumu- tai omenamarmeladia

Nypi rasva ja jauhot (joihin on sekoitettu leivinjauhe ja mahdollinen ksantaani sekä psyllium) hyvin. Lisää joukkoon rahka ja kananmuna hyvin sekoittaen. Koveta taikinaa viileässä ainakin pari tuntia (hehe, itse pidin kiireen vuoksi vartin pakkasessa).

Ota taikinasta kerrallaan noin nyrkin kokoinen palanen ja vaivaa se jauhotetulla pöydällä kiinteäksi. Kaulitse taikinapala noin puolen sentin paksuiseksi levyksi ja ota levystä muotilla tai veitsellä paloja. Laita palojen päälle marmeladia ja taittele haluamallasi tavalla. Voitele tortut kananmunalla ja paista 225 asteessa vajaa 10 minuuttia.

Ohjeesta tulee noin 20 joulutorttua.

Kananmunaton versio: Jätä taikinasta kananmuna pois, vähennä jauhomäärää ½ dl. Valmista taikina muuten ohjeen mukaisesti. Älä voitele torttuja millään ennen paistoa.

En ole koskaan suuremmin välittänyt luumuhillosta, kun taas omenahillo on aivan suosikkia. Janne sen sijaan vaati perinteistä luumuhilloa. Niinpä täytimme puolet minitortuista Dronningholmin Tähtitorttu omena-kanelimarmeladilla ja puolet Dronningholmin Tähtitorttu luumumarmeladilla. Molemmat saivat mitä tahtoivat.

Onhan tuo gluteenittomalla taikinalla ährääminen aikamoista. Toisaalta tulee vielä enemmän käsillä tekemisen fiilis ja valmiit tortut tuntuvat maistuvan paremmilta, kun on veivannut jauhoisin käsin kaikki alusta loppuun taikinaa myöten.

Aika söpön näköisiä, vai mitä? Normaalilla taikinalla saisi vielä kauniimpia ja ilmavampia, kun lehtitaikinan saa oikeasti kunnolla lehteväksi.

Voin kertoa, että söimme tuon satsin puolessa päivässä. On varmaan laitettava uuniin uusi.

-Henriikka

Tänä jouluna Dronninholm on haastanut kaikkia leipomaan mieleisensä tähtitortun joko valmiista ehdotuksista tai keksimään itse omansa. Kilpailuun voi osallistua jakamalla kuvan valmiista leivonnaisesta Instagramissa #UUDETMUODOT. Palkintona arvotaan viikoittain Dronningholm-joulupaketteja. Lisätietoa kampanjasta saa täältä.

7.12.2015

Onkohan minulla tunnelukkoja?

–

randomTags: bloggaaja, blogger, fashion, muoti, oma tyyli, style, twist & tango, tyyli

Lähipäivinä mieleni on vaellellut ja sielu heittelehtinyt. Parempi niin päin, sillä vaikka nämäkin ovat olleet varsin analyyttisia päiviä, niin sielunvaellus se vasta olisikin hard corea.

Tuntuu, ettei ihmisen päähän voi edes mahtua näin paljon ajatuksia kuin minulla nyt on ollut. Tavallisesti nukkumaanmenoa edeltävä juttutuokiomme on maksimissaan seitsemän minuuttia, kun nyt olemme keskustelleet asioista tuntitolkulla. Eikä aihepiiriä ole rajattu yhtään. Mielessäni liikkuu yksinkertaisesti normaali määrä ajatuksia potenssiin tuhat.

Tiedättehän lapset, joilla on kyselyvaihe? Äidit ja isät ovat uupuneita, kun eivät saa vastauksiltaan hetken rauhaa. Minulla on se vaihe nyt, mutta olen itse sekä kysyjä että vastaaja. Onkohan minulla tunnelukkoja? Mitenhän vahvoja nämä tunnelukot ovat? Mitähän vastapäisen talon toimistoissa tapahtuu? Onko muilla planeetoilla elämää? Tarvitaanko avaruudessa rintaliivejä? Entä jos kuolen nuorena? Entä jos en kuole?

Kyllä uuvuttaa.

Lähetin ystävälle viestin kaiken syvän itseanalyysin ja maailmantutkimuksen keskellä kuin 12-vuotias konsanaan: ”Sano, että mä oon ihan ok.”

Ystävä vastasi: ”Oot super ok! Tietty. Mieli vain välillä huikentelee.”

On se hassua, että olisi sitten vauva tai mummo, niin aika pitkälle jaksaa,
kun tietää olevansa ok. Tai edes luulee.

-Henriikka

reppu/Lumi Accessories (saatu), takki/Twist & Tango, villapaita/H&M Trend, kengät, housut, pipo / second hand

6.12.2015

Syysvaellus Nuuksioon (osa 2/2)

–

kaverit, outdoor, urheiluTags: haglöfs, hiking, kansallispuisto, metsä, national park, nuuksio, outdoor, retkeily, retki, rinkka, seikkailukerho, vaellus

Vihdoin pääsen jatkamaan iloisen syysvaelluksen merkeissä. Pääsin ensimmäisessä kirjoituksessa tarinan siihen vaiheeseen, että kellahdimme nukkumaan siinä seitsemän maissa illalla. Liian luksusta ollakseen totta, että voi nukkua lähes 12 tuntia putkeen. Niin siinä kuitenkin kävi.

Aamuvarhaisella kello herätti. Tiedä sitten, olisimmeko nukkuneet kellon tuplasti ympäri ilman sitä. Kaivauduin makuupussini uumenista, Bea tuhisi vieressä. En hennonnut herättää ystävää vaan vedin kolme kerrosta vaatetta päälle, vaelluskengät jalkaan ja kömmin ulos teltasta. Kovin eeppiset usvat ei järvimaisemaa kaunistaneet, mutta yksinäisessä aamuhetkessä oli tunnelmansa. Pikkuhiljaa Beakin heräili ja tuli hytisemään aamun kylmyyteen.

On pakko myöntää, etten ollut koskaan aikaisemmin tehnyt nuotiota tai yhtään minkäänlaista tulta minnekään. En tiedä, kuinka olen onnistunut sen välttämään, mutta aamulla oltiin aivan uuden asian äärellä. Ja halusin tietysti onnistua yhdellä tulitikulla!

Mikäs siinä, uskomaton kasa paperia ja kauniisti pinottuja puita. Siitä se sitten lähti ja syttyi, ihan yhdellä tikulla. Mutta niin kuin ehkä huomaatte, paperin määrä saattoi korreloida onnistumisen todennäköisyyden kanssa.

Lieskat heittivät nokipannun pohjaan ja saatiin aamukahvit hämärässä maastossa. Manasimme, ettei santsikuppiin riittänyt puruja.

Olimme jännittäneet yön kylmyyttä aika lailla. Viimeksi elo-syyskuun taitteessa retkeillessämme Bea vietti elämänsä kylmimmän yön eikä oma olonikaan ollut aamuyön tunteita enää kovin hohdokas.

Mutta mitä vielä! Tänä vuonna makuupussissa tuli kuuma. Olin varustautunut makuupussilla ja merinovillaisella alusasulla. Päähän oli vedetty pipo, jalkoihin lämpöiset sukat ja kaulassa oli varmuudeksi ohut kauluri. Tämä oli aivan liikaa. Potkin sukat pois jaloistani, kiskoin kaulurin ja pipon pois ja luulen, että myös ilman aluskerrastoa olisi pärjätty.

Nukuimme molemmat lopulta niin hyvin ja sopivassa lämpötilassa, että ymmärsimme viime vuoden ongelman olleen lähinnä huononlainen varustus. Bealla oli ystävältä lainassa lämmin pussi ja minulla ensi kertaa testissä Haglöfsin Lupus -8. Kevyihin, kylmiin kesäpusseihin tottuneelle paksuun, kolmen vuodenajan pussiin pujahtaminen oli kuin unta.

Sille haaveilemalleni talvivaellukselle taidan tarvita vieläkin jytymmän pussin, mutta aika pitkälle pärjäisin kyllä tällä. Estreme-lämpöraja on nimittäin -27 astetta. Lämpimät makuupussit ovat kooltaan aika valtavia, mutta lämmön vuoksi jaksaa kantaa vähän suurempiakin taakkoja.

On kyllä omituista, miten turpealta aamunaama näyttää telttayön jälkeen. Sitä kuvittelisi heräävänsä eteerisenä metsänneitona puiden katveesta, mutta todellisuudesa naama näyttää kaksinkertaiselta. Silmäluomet olivat muuranneet puolet silmää. Kun yritin ottaa kameralla muutaman aamunaaman tunnelmaa kuvaamaan, julkaisukelpoinen materiaali oli vähissä.

Pitkien aamukahvien ja leirin pakkaamisen jälkeen lähimme kohti Haltiaa, josta saisimme bussin Helsinkiin.

Sitä luulisi pääsevänsä pitkälle opastetuilla reiteillä perille asti ilman ongelmia. Mutta entä jos tietä tarpookin kaksi, jotka yllättävän usein luottavat ”omaan fiilikseensä”?

Voin kertoa, että eksyimme. Taas. Useasti. Joskus jossain tien haarassa ei vain yksinkertaisesti jaksa katsoa karttaa, jos on vahva tunne siitä, että tietää minne kuuluu kulkea. Luontoäiti opettaa kerta toisensa jälkeen, että oma fiilis on huonoin kompassi.

Muutaman kerran kävelimme umpimetsässä, mutta muuten pysyimme kuitenkin aika pitkälti suunnitelluilla poluilla. Tällaista kokeellista seikkailua pystyy vielä harjoittamaan Nuuksiossa, mutta lupaamme opetelle kartat ja kompassit, kun joskus suuntaamme pidemmille retkille ja teille tuntemattomille.

Haltiaan saapuivat lopulta haisevat ja väsyneet vaeltajat. Ylläolevan kuvan poseeraus oli se, mitä Bea halusi jättää tästä reissusta perinnöksi.

Ennen joulua en taida ehtiä telttailemaan, mutta vuoden 2016 seikkailut odottavat jo. Siihen saakka seikkailukerho pitää vuoden alun taktiikkapalaverinsa, harjoittelee ahkerasti racket ballia, käy ottamassa uimahallit haltuun, aloittaa elämänmittaisen lukupiiri-tradition ja suunnittelee matkan Marokkoon.

Not bad. Not bad at all.

-Henriikka

Lue varusteista ja vaatteista lisää ensimmäisestä kirjoituksesta.

5.12.2015

Tasohyppelypeli

kommentoi

–

elämäTags: ukulele

Lauantai-ajatuksia. Päällimmäisenä on kiitollisuus, niin kuin usein kun on lämpimän villatakin suojassa kotona kahvikuppi kädessä. Aamu alkoi 06:30, mutta torkutin vielä tunnin koska pystyin. Ja ei minua mikään pakottanut heräämään puoli kahdeksaltakaan, mutta olihan silloin jo korkea aika aloittaa hyvä päivä.

Lähdin keskustaan kaverin kanssa aamulenkille ja ihailin raitiovaunun ikkunasta auringonnousua. Olimme menossa jo tiistaina juoksemaan, mutta silloin taivas laittoi sankolla vettä niskaan. Parin päivän viiveellä oli tarkoituksensa, sillä aurinko nousi siniselle taivaalle ja sain juosta hykerrellen (juu, se vasta on huvittava näky). Oman elämänsä Usain spurttasi kotiovelle riemulla.

Opin tänään myös tykkäämään Olavi Uusivirrasta. Tosin hänen biisinsä ovat saaneet minut tuntemaan kovin vanhaksi. Pitäisi olla niin kovin nuori, niin täysillä päästään sekaisin. Onneksi iltapäivä ystävien kanssa brunssilla tasoitti mieltä ja lisäsi kiitollisuutta.

Lähiaikoina puhuttaneet terroristihyökkäykset ja läheisten ihmisten yllättäiset sairastumiset ovat saaneet miettimään, miten ohuen langan päällä sitä tanssitaan. Tämä elämä on sellaista tasohyppelyä ja oikeastaan on aika yllättävää, jos onnistuu pysymään elossa. Täytyy kyllä arvostaa, jos joskus saa kuolla vanhuuteen. Nyt pitää pysyä kiitollisena lämpimästä villatakista ja käsipuolessa kulkevista ystävistä. Ylipäänsä kaikesta, ihan pienestäkin.

—

Suomen syksy ja talvi ovat siitä hauskoja, että aina voi arvuutella kahta asiaa: mitä taivaalta tippuu ja missä kulmassa sitä tulee? Joskus lumi leijailee nätisti suoraan ylhäältä hiljalleen, joskus tulee nuoskaa 90-asteen kulmassa suoraan silmään. On kaatosateet ja myrskynsilmät. Ja jännitystä koko ennustusleikkiin tuo tuuli, jolla saattaa olla ihan omat reittinsä.

Mutta missä muualla jo se, että pääsee sisälle, aiheuttaa yhtä paljon iloa?

Kai sitäkin tulisi arvostaa.

-Henriikka

Ps. Ihmettelin, miksi tämän blogikirjoituksen linkkiin tuli merkintä ”tasohyppelypeli-2”. Näköjään olin julkaissut kirjoituksen 2,5 vuotta sitten samalla otsikolla. Silloinkin oli sattumalta kiharat hiukset ja muuttoajatukset.

1 2 3 4 … 15 seuraavat →