Vielä ei ole ikävä

Tuntuu ihan hullulta kirjoittaa näin, mutta minusta tuntuu, että olen tänä keväänä ollut sosiaalisesti paljon aktiivisempi kuin pitkään aikaan. Se on erikoinen ajatus siihen nähden, että olen nähnyt ainoastaan yhtä henkilöä. Tuntuu, että sosiaalisten voimavarojeni ämpäri vetelee ihan viimeisiään koko ajan.

Jos ei päivittäin, niin viikottain on puhelua, virtuaalikaljoja ja viestienvaihtelua. On zoomia, hangoutsia ja meettiä, facetimea ja whatsapp-puheluita. Koko ajan hirveä häsä päällä.

Se häsähän on todellisuudessa päässäni, ei ympärilläni.

Totesin perjantaina kahden hyvän ystävän kanssa virtuaalikahvitellessani pari tuntia, että tämä ottaa kyllä voimille. Niin ihanaa, kun videoyhteydellä onkin olla kosketuksissa lähipiiriinsä, on se vuorovaikutus kuitenkin täysin erilaista. Vasta tänä keväänä sen on kunnolla tajunnut.

Ystävä totesi ihan samaa ja kiteytti hyvin: “Normaalissa kanssakäymisessä voi hyvin jäädä välillä hiljaiseksi, pitää taukoja ja olla vaan. Videoyhteydessä niitä puuttuvia vuorovaikutuksen osia tuntuu kompensoivan olemalla vielä jotenkin enemmän läsnä kuin tavallisesti olisi. Tietenkin sellainen vie voimia.”

Minä kaipaan niitä hiljaisia hetkiä.

Jutella voi kenen tahansa kanssa. Ystävien kanssa voi olla levollisesti, kiusaantumatta hiljaa. Se on harvinaista.

Oikeastihan salaa nautin tästä, ettei tarvitse nähdä ketään.

Saa nauttia kerrankin ihan vapaasti sosiaalisesta rauhasta, ei tarvitse kerätä voimia lähteäkseen juhliin tai nähdäkseen asiakkaita. Ei tarvitse selitellä ystävien kutsuihin, että olen tällä viikolla nähnyt jo paria ystävää, kolmas samalle viikolle tuntuu liialta, liian intensiiviseltä. Ja sitten päälle kertoa, että rakastan rakastan, kyse ei ole sinusta, vaan minusta.

(I know, helppo on sanoa, kun aika kuluu pitkälti poikaystävän kanssa. Mutta silti. Tietäjät tietää tunteen.)

Mistähän lie blogista, instasta, jostain luin, että tämä aika erottelee todelliset introvertit wannabe-introverteistä. En ala luokittelemaan itseäni kovin rajusti minkäänlaiseksi, rajatun boksin ulkopuolella on mukavampaa. Mutta sen olen huomannut, etten kaipaa kovasti ihmisiä ympärilleni. Etten ole melkein edes huomannut ihmisten puuttumista ympäriltäni.

Viikonloppuna huomasin ikävöiväni kaipaavani kyläjuhlia ja katukirpputoreja. Kun voi hipsiä hiljaa talolta talolle, seurailla ihmisten menoa, juoda sinnepäin keiteltyä kahvia ja syödä kotitekoista omenapiirakkaa. On vaikea hahmottaa kevääntuloa, kun nämä jokavuotiset virstanpylväät huutavat poissaolollaan.

Jotenkin toivon, että kesän edetessä alan kaipaamaan myös ihmisiä. Olisi ihana vastata rehellisesti viesteihin: “Minullakin teitä!”

-Henriikka

Ps. Luin tekstin uudestaan ja siitä tuli vähän surullinen olo. Kuin en pitäisi läheisistäni tai sellaista. Tuli hirveä tarve selitellä ja puolustella, että kyllä minä teitä rakastan ja varmasti ihan pian ikävöinkin, mutta tällainen minä nyt vain olen, että pidän omista oloistani. Että älkää nyt luulko väärin ja rakastakaa edelleen ja älkää vain jättäkö yksin.

10 kommenttia

  1. Avatar Laura J. 27.4.2020

    Hei ihan samoja fiiliksiä. Tavallaan ihanaa kun ei ole painetta olla sosiaalinen. Voi luvan kanssa olla täällä korvessa jumissa. Vaikka tavallaan tykkäisin käydä ihmisten ilmoilla, niin olen mä kyllä aika introvertti. Innostun ihmisistä ja tapahtumista mutta lähinnä ajatuksen tasolla.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.4.2020

      “Innostun ihmisistä ja tapahtumista mutta lähinnä ajatuksen tasolla” sai naurahtamaan ääneen. Aivan loistava lause! Ymmärrän kyllä tosi hyvin. Vaatii aina vähän pinnistelyä, että jaksaa kerätä voimansa ihmiskohtaamiseen, vaikka se on jälkikäteen yleensä hyvä päätös.

      Vastaa
  2. Avatar U 27.4.2020

    Samaistun täysin! Oon jo pohtinut, oonko jonkun asteinen misantrooppi, kun ei rehellisesti ole tullut ikävä ketään (en ole, ihmiset on rakkaita ja ihania). Videopuhelut on vaan tänä keväänä riittäneet yhteydenpitoon mainiosti. Toki oon onnekas, kun kainalossa on mies, paras ystävä. Jos olisin oikeasti ihan yksin eristyksissä, niin varmasti pakahtuisin ikävään.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.4.2020

      Joo, siinä on ihan valtava ero varmasti, että onko koko ajan yksin tahtomattaan, onko koko ajan yksin tahtoen sitä tai onko jonkun kanssa. Kokemukset vaihtelevat varmasti isosti myös sen mukaan, käykö töissä vai onko etätöissä, onko lapset kotona yms. On tää itselle lapsettomana etätyöläisenä erikoista aikaa. Kuin olisi sairaslomalla hullun pitkään ilman sairautta – no, ja töitä tehden. Todella ontuva vertaus :–D

      Vastaa
  3. Avatar Anne 27.4.2020

    Voin myös sanoa salaa nauttivani siitä, ettei tarvitse nähdä ketään. Tosin olen kyllä töissä edelleen ja sitä kautta näen ihmisiä, mutta sen enempää sosiaalista elämää en ole ainakaan vielä kaivannut, vaan pikemminkin nautin siitä, ettei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, ettei jaksaisi nähdä ihmisiä.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.4.2020

      Ja mikä siinäkin on, että siitä tarvitsi yleensäkään kokea syyllisyyttä? Olen lähivuosina ruvennut vastaamaan ystäville, että tänään en jaksa tai halua, mikä on ollut aika vapauttavaa. Mutta se vaatii sen, että ystävä tuntee niin hyvin, ettei loukkaannu. “Kyse ei oo susta, vaan musta!” <3

      Vastaa
  4. Avatar Johanna 28.4.2020

    Tietäjät tietää. Samaistun täysin kirjoittamaasi. Kiitos kun sanoit tämän ääneen. Nyt kun koko koronteeni vie voimavaroja, niin viikottaiset virtuaaliviint/kahvitkin tekee. Ehkä vaan taas pitäisi sanoa ei rohkeasti. Koitetaan jaksaa kaikesta huolimatta.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.4.2020

      <3 ! Todellakin kannattaa aina sanoa ei rohkeasti, kun siltä tuntuu. Kyllä ystävät ymmärtävät, vaikka hetken harmittaisikin. Nämä ajat vaikuttavat kaikkiin niin yksilöllisesti ja jopa yllättävästi.

      Vastaa
  5. Avatar SS 2.5.2020

    Allekirjoitan kaiken! En normaalistikaan näe paljoa ihmisiä (paitsi töissä, erittäin sosiaalinen työ), liikun lähinnä luonnossa ja tämä koronaika tuntuu itselle haastavalta lähinnä siksi, että kaikki metsäpolut ja muut retkikohteet tursuaa ihmisiä, kun normitilanteessa saisi mennä omassa rauhassa :D toki hienoa, että jaksetaan ulkoilla ja se on tärkeää, mutta introvertti sisälläni on tuskastunut tästä…:D

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 4.5.2020

      Hahahah oon miettinyt ihan samaa! :—D Ja että oonko aivan kauhea, kun oon ahdistunut ihmisistä luonnossa, vaikka luulin että perimmäinen elämäntehtäväni on saada ihmiset löytämään tiensä sinne. “Älkää tänne mun luontoon tulko, löytäkää omanne”

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.