Mietin lähes joka aamu kuuden ja yhdeksän välissä pakahtumista. Matkaan töihin erinäisin kulkuneuvoihin tai jalkapatikalla, vaivun omiin kerroksiini ja tarkkailen ympäristöä. Ajattelen valehtelematta neljänä viidestä arkiaamusta, että maailma on ihan liian hieno. Kahtena viidestä arkiaamusta ajattelen, että pakahtuminen voi hyvin olla syy menehtymiselleni. Tuntuu, että usvat, auringonnousut ja -laskut, harmaat aamut ja tummanpuhuva meri ovat minulle aivan liikaa.
Ja voi, kun voisinkin sanoa liioittelevani ihan mielettömästi. Mutta kun en. Toki tiedän, etten luultavasti tule kuolemaan kauneudesta ahdistuneena, mutta minä oikeasti koen fyysistä kipua ja vahvaa hengensalpausta näinä hetkinä. En tiedä onko tämä yleistä, mutta joskus joudun pysähtymään kesken kävelyn ja hengittämään hetken syvään:
”Se on vain kaunis maailma, ei ole mitään hätää.”
Pitäisi kai olla muusikko, niin voisi näppäillä ukulelella ja laulella ulos kaikki tunteet. Ei tarvitsisi tällä lailla kietoutua omiin kohtalokkaisiin tunnetiloihin vaan voisi puhaltaa kaikki pois sulosävelien säestyksellä. Ei se ole sama, kun runoja väsää, kun musiikki on aina musiikki. Vaikka pidän kyllä runoistakin ja voisihan Janne tietysti säveltää niistä biisejä. Mutta ukulelea en silti saa soimaan ajatuksen voimalla. Voisihan Janne tosin tehdä senkin, mutta kuinka paljon koko prosessista loppujen lopuksi olisi sitten minun?
Ilmeisesti olen pakahduksen vanki lopun elämää.
Minulla on ystävä, joka kertoi minulle aivan uskomattoman kauniin teorian onnellisuudesta viime viikolla.
Allekirjoitan sen täysin:
”On onnellisuutta, joka tulee ulkoa päin ja muuttuu itsekkyydeksi.
Sitten on onnellisuutta, joka tulee sisältä päin ja muuttuu kiitollisuudeksi.”
Mutta entä onnellisuus, joka pakahduttaa niin että melkein vaikeroi? Millaiseksi se muuttuu?
Ikuiseksi piinaksi vai vaalenpunaiseksi hattaraksi?
Minulla on myös toinen ystävä, joka haluaisi minut yöradioon pitämään terapiahetkiä. Lukisin rauhallisella äänelläni tekstejä ja vastailisin soittajien askarruttaviin kysymyksiin. Tämä ”pakahtuminen” voisi olla ohjelmani ensimmäinen terapia-aihe.
-Henriikka
Ps. Kuvat on ottanut tietysti Janne Simojoki. Siitähän on tullut ihan valtavan hyvä.
Niin hieno toi teoria onnellisuudesta. Kiteyttää asian harvinaisen hyvin. Aika samanlaiset asiat on pyöriny munkin mielessä viime aikoina – joten kiitos tästä!
ps. olipa kiva nähdä suakin livenä tänään pitkästä aikaa…
Kiitos kiitos kovasti. Ihanasti sanottu.
ps. Kuin myös!
No huh hheiii Janne, mitä kuvia!!
Mäkin haluisin sut terapiahetkien pitäjäksi yöradioon. Onneks on snapchat ja puhelin, niin saan nauttia noista terapiahetkistä jo. PUS!
Janne on uskomaton.
Puspus sinullekin, laitetaan snäppii ja puheluita tulemaan!
Mitä minä muuta kuin <3
<3!
Olette te kaikki suomalaiset niin onnekkaita, että saitte syntyä ja asua noin ihanassa paikassa. Ikävoin järvejä ja kylmiä maalaisia maisemia niin paljon, että se saattuu. Olisipä minulla käynyt tämän onnen, mutta tyydyn siihen, että pääsin ainakin näkemään ja tuntemaan, ja toivon pääseväni takaisin.
Blogisi kautta koen ilo ja suru samanaikana, muttä ristiriitaisuudesta huolimatta saat minut aina hymyilemään. Samaistuin kovasti tähän postaukseen (vaikka tiedän että tässä puhutaan jostain muusta, kaunimmasta kun pelkää suomessa asuminen) joten oli pakko tulla eka kertaa kiitä, eli kiitoksia <3
Ollaan me kyllä kieltämättä aika onnekkaita. Suomi on erityisen kaunis maa.
Ihana kuulla, että saan sinut kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta hymyilemään. Kiitos hurjan paljon :’-)
Tuttu tunne. Meinasin pakahtua muun muassa Turkissa, laivan kannella merelle katsellessa. Melkein tuli tippa linssiin. Meri on mulle usein se pakahduttava asia, tai luonto yleensäkin. Kaunis kirjoitus, terkut Sri Lankalta! <3
Kiitos jälleen kerran. Tää maailma ja sen kauneus pakahduttaa kerta toisensa jälkeen. Uskomatonta.
Voi että, tulipa tästä tekstistä hyvä mieli. Jotenkin eläydyin sun onneen ja unohdin omat pahat mielet :) Kiitos! Ja onpas upeita kuvia!
Kiitos sinulle kivasta kommentista. Ja Janne kiittää myös kuvien ottajana.
TERAPIAYÖRADIO! Kyllä kiitos!
Let’s see let’s see… Hihhii.
Juuri näin! En pane lainkaan pahakseni puolen tunnin bussimatkaa kotoa keskustaan, tai mitä tahansa kulkuvälinettä. Siinä ehtii nähdä ja tunnelmoida, ajatella ja tuntea niin monia, kun vain katsoo ikkunasta ulos, seuraa ihmisiä tai uneksii maisemasta. Maailma on niin kaunis! Ihanaa, että on muitakin, jotka kokevat koko kehollaan. En edes tajunnut aiemmin, että siinä on mitään erikoisempaa, kunnes kaverini huokaisi toivovansa, että näkisi yhtä paljon mitä minä. Katsoisi pilvien muotoja ja värejä, näkisi sumun ja harmauden hienostuneen estetiikan, heräisi laskevan auringon polttaviin, syksyisen kuulaan sävyihin. Kuinka eri tavalla ihmiset näkevät ja tuntevatkaan! Hullua ja hupsua, mutta hyvä näinkin. Ei maailmasta varmaan paljoa tulisi, jos kaikki vain maalailisivat taivaanrantoja ja unohtuisivat hetkien kauneuteen. Nojoo, en tiiä mitä tässä nyt pyörittelen, tiivistäen: ihanaa!
Ihanasti pyörittelit, kiitos siitä.
Mäkin tykkään erityisesti ratikkamatkoista, kun ratikka kolisee raiteillaan ja saa vaan katsella ihmisiä sen sisällä ja ulkopuolella. Niin kuin sanoit – maailma on niin kaunis.
I feel you. Tuon takia mä pääasiassa pyöräilen töihin, että voin huokailla, ihastella ja pakahtua maailman kauneuteen. Ahdistavina ja vaikeina ajanjaksoina luonto ja sen kauneus on tuonut mulle suunnatonta lohtua.
Ihana sinä! <3
Kiitos kaunis Elina. Luonto on ihan ihmeellinen asia. Miten se voikaan olla niin kaunis.
<3 Et ole ainoa jota pakahduttaa
Hyvä, jos meitä on monta. Maailma tarvitsee pakahtujia!
Ihanasti kirjotit, pystyn samaistumaan fiiliksiin täysillä. Työmatkallani bussi ajaa kolmen sillan yli Turun saaristossa ja joka sillan kohdalla on pakko päästä kurkkaamaan miltäs siellä merellä tänään näyttääkään. Lontoossa asuessani meri oli kaukana ja vapaa luonto oli kaukana. Kun menin käymään Brightonissa, meri-ilma otti vastaan jo juna-asemalla ja oli uskomaton olo kun vihdoin meri oli vieressä. Siellä tein päätöksen, että sisämaahan ei mua saa muuttamaan.
Ps. Sinä snapchatissa <3
Oii, miten ihanalta kuulostaa sun työmatka. Aivan huippua. Suomi on siitä niin huippu maa, että luonto on aina suht lähellä. Ja mertakin on!
Ps. Hihihiihii.
[…] ehkä marraskuun tulo saa minut palaamaan näihin aiheisiin. Huomasin nimittäin, että olen uinut samanhenkisissä vesissä viimekin vuonna. Keskityn edelleen vuosi sitten ylös kirjoittamiini ystävän […]