Heräsin tänään herätyskellon soittoon. Kysyin Jannelta englanniksi, onko kello seitsemän. Hän vastasi nauraen, että kotona voi puhua suomeakin. Pää oli sopivasti 13 tunnin aikaerosta sekaisin ja minua vilutti. 1890-luvulta kotoisin olevan talomme rakenteet olivat imeneet alkusyksyn viimat. Pian tarvitaan pattereita.

Aamiaiseksi munakasta, puolukkasmoothieta ja kahvia kissamukista. Töihin lähtiessäni painoin keltaisen pipon päähän ja heitin sinisen trenssin päälle. Koitin ensin muutamaa lyhyttä takkia, mutta totesin, että paljastelijamallissa minusta tuntuu parhaalta.

Kadulla vilutti, töissä vilutti ja nyt kotona viluttaa taas. Mutta vilu tuntuu mukavalta. Tutulta, turvalliselta ja kotoisalta. On ihana, kun voi lisätä kerroksia. Honolulussa tuntui toisinaan, että nakuna huiteleminenkin olisi liikaa. Siihen ei ollut ratkaisua, mutta tähän on.

Pääni ja kroppani on ollut koko päivän aivan pihalla siitä, mitä tuleman pitää. Nyt minun pitäisi olla jo nukkumassa täyttä päätä, aamuyössä asti. Sen sijaan odotan ystävää kahville ja yritän valvoa vähintään yhdeksään saakka.

On hyvä olla kotona. On mukava olla kylmien säiden tyttö.

  Ovikello soi! Se on varmasti Bea. Kahvinkeittimen nappi pohjaan ja niin leveä hymy naamalle kuin vain tästä väsyneestä naamasta lähtee.

-Henriikka

pipo/Myssyfarmi (saatu), kengät/second hand, takki/Minimum (saatu), pusero/Zara, farkut/Tiger of Sweden, reppu/Lumi Accessories (saatu), korvis/Urban Outfitters, kaulakoru/Helge, Nudge