Sain harmaan joulukuun keskelle sähköpostiviestin, jonka vuoksi itku nousi silmään ja sydämessä läikähti. Voi lukekaapa millaisen yllätysviestin sain jouluiloa rakentamaan:

”Hei Henriikka!

Muistatko, kun kohta kolmisen vuotta sitten itsenäisyyspäivänä julkaisit NHL-retroreppu – postauksen ja mainitsit siinä samalla paikan mistä niitä saa. Meidän sähköpostimme täyttyivät kysymyksistä ja nyt kolmen vuoden päästä noita kyseisiä reppuja on enää hiukkasen varastossa. Kiitokset sinulle. Edelleen kyllä lahjoitamme niitä avuntarvitsijoille – mm. punkalaitumen vastaanottokeskukseen lähtee taas kassilahjoitus, jotta asiakkaat saavat pakata vaatteensa niihin lähtiessään joko seuraavaan osoitteeseen tai kotiin.

Huomasin blogiasi katsoessani, että olet todellinen ammattilainen ja ilmeisesti blogin kirjoittamisen myötä olet päässyt myös kokeilemaan kaikkea hienoa ja uutta. Yrittäminen palkitaan ja sinnikkyys – vaikka välillä saattaa tulla aallonpohjia ja usko omaan itseensä saattaa loppua – niin positiivisella ajattelulla pääsee pitkälle.

Voi hyvin ja nauti nyt tästä flowsta, missä olet – älä anna kuitenkaan itsestäsi kaikkea vaan säästele. Itse työtä rakastavana ihmisenä on aina vaikea muistaa se, että omat voimat eivät riitä ainiaan ilman lepoa.

Mukavaa syksyä sinulle – ja kohta ensilunta!

Terveisin

Kati Kassimatista

****************

p.s. Voisitko vielä laittaa kotiosoitteesi, jotta voimme muistaa sinua kiitokseksi meidän tämän vuoden joululahjalla eli isäni keräämillä ja tekemillä mustikka- ja puolukkahillolla.

Muistan kyllä loppuvuoden 2012, ajat ovat muuttuneet paljon. Kirjoitin repuista innoissani ja yhtäkkiä Kassimatin repuista puhuttiin Bassoradiossa ja nettipalstoilla asti: ”Sellainen vaalea tyttö kirjoitti niistä!” Kaikki ystäväni tilasivat reppuja, sain sähköpostin täyteen viestejä ja varmaan edelleen yksi suosituimmista hakusanoista blogiini on ”NHL-reppu”. Absurdeinta oli, että änärireput lisääntyivät katukuvassa silmin nähden.

Mutta tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ollut ainoastaan nostalgisoida kolmen vuoden taakse vaan kiittää Kassimattia siitä lämmöstä, jonka he viestillään välittivät. Kuinka moni yritys lähtee usemman vuoden jälkeen kiittelemään, saati laittamaan postilla hillopurkkeja perään? Viestistä tuli sellainen olo, että tuollainen minäkin haluan olla, yrittäjänä ja elämässä ylipäänsä. Levittää iloa ja lämpöä, tuoda hyvää mieltä sellaisillekin, jotka eivät osaa sitä odottaa.

Viimeisin reppuihin liittyvä yhteydenotto tuli pari päivää sitten. Joku poju kyseli, jos haluisin luopua omasta Pittsburghin ja Floridan repustani, kun Kassimatin varastot olivat ehtyneet. Niin se vain elämässä menee, että väkisinkin joskus loppuvat myös Huittisten perheyrityksen reppuvarannot.

Kiitos Kassimatille viestistä.
Kukapa olisi uskonut, mitä yksi hassu kirjoitus saa aikaan?

-Henriikka

Ps. Kysyin tietysti luvan viestin julkaisuun.