Ei mennä siihen, mitä mulle kuuluu

Elämässä tulee hetkiä, kun joku kysyy yllättäen kuulumisia, eikä yksinkertaisesti jaksa vastata.

Tekee mieli huokaista. Tulee vain olo, että en jaksa mennä tähän, mulla ei ole voimia tähän.

Viimeiset kuukaudet ovat olleet juuri sellaisia.

Imen energiaa muiden kuulumisista. Kyselen kaikkea, varsinkin pintapuolista, opin uutta ja pysyn perillä läheisten elämästä. Lähettelen whatsapp-viestejä ystäville, että mitä heille kuuluu, miten heidän parisuhteissaan menee, miten heidän haaveet, onko arki mukavaa. Ootteko lukeneet tämän uutisen, mitä mieltä? Kenen puolella olette? Mitä meinaatte syksyllä, lähdettekö reissuun?

Ja sitten saan paluuviestinä, entäs mitäs sulle. Enkä vastaa mitään. Tai jos vastaankin, että ei-nyt-niin-hyvää ja sitten saan tarkentavan kysymyksen takaisin, niin lopetan viestit viimeistään sitten.

Tänään olin juhlissa ja pari tuttua ihmistä kysyi kuulumisia. He olivat onneksi niin turvallisia, että pystyin vastaamaan rehellisesti: ”Ei mennä jooko siihen. Mä en nyt jaksa avata sitä lipasta.”

En vaan jaksa. En jaksa käydä raskaita kuulumisia läpi. Tuntuu, ettei siitä saa kukaan mitään. Samat, kuukausia vanhat kelat, ei mitään uutta auringon alla.

Voin hyvin jutella päivän poliitikasta (köh, tai no vähintään kuukauden), muiden ihmisten asioista tai vaikka siitä, mitä tapahtui, kun korona-pandemia alkoi. Mutta kun tullaan omiin tunteisiin ja nykyhetkeen, iskee kuormitus päälle.

Ei jooko. Ei jooko mennä siihen.

En yhtään ihmettele, että elämän suvantovaiheissa voi kadottaa suuren osan tai vaikka kaikki läheisistä ihmisistä. En usko, että olen ainoa, joka työntää huomaamattaan muita ihmisiä kauemmas. Ihan läheisimmät saattavat pysyä kyydissä mukana, mutta se seuraava ihmisaalto on kyllä heikoilla. Kuka haluaisi elämäänsä ihmistä, joka työntää pois? Työnnän kaikkia etäämmälle, loitommas itsestäni ja tunteistani. Sulkeudun omaan kuplaani.

En tiedä johtuuko se siitä, että lähellä itseä tuntuu kipeimmältä. Siellä on helpompi olla yksin tai maksimissaan muutaman ihmisen kanssa. Vai johtuuko se siitä, että muiden onni ja tuuri, muiden iloiset elämät ja omat haaveet muiden toteuttamana vahvistavat omaa kipua.

”Ton ikäinen lapsi meillä pitäisi olla nyt.”

En tiedä pääseekö ajatuksesta koskaan eroon.

Ihan tavallista mulle kuuluu. Menkkakramppeja.

-Henriikka

11 kommenttia

  1. Hanna 10.9.2023

    Jätän sydämen ❤️

    Vastaa
  2. Vierailija S 10.9.2023

    ❤️

    Vastaa
  3. Anniina 10.9.2023

    Voi elämä. ❤️ Lämpöä ja valoa tähän synkempään syksyysi.

    Vastaa
  4. Sla 10.9.2023

    Tämä oli tärkeä. Samaistuin! Hyvin sanoitettu. Jätän voimasydämen ❤️.

    Vastaa
  5. Janica 10.9.2023

    ❤️ Et ole yksin ajatustesi kanssa. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kipu ei koskaan katoa, mutta se muuttaa muotoaan ❤️ Ruskan sävyistä syksyä sinulle ????

    Vastaa
  6. Maija 11.9.2023

    Luin tämän ja itkin. Yhtäkkiä sanoitit juuri sen, mitä oon kokenut itsekin pitkään, mutta en ole osannut sitä näin hyvin sanallistaa. Sydän sinne ❤️

    Vastaa
    • Minasu 18.12.2023

      Sanoitit ajatukseni tältä syksyltä. Tyttäreni menehtyi kesällä 17 vuoden ikäisenä. En jaksa sitä, että minulta kysytään mitä kuuluu…huomasin viime viikolla, että pältätin niitä näitä, että vastapuoli ei saanut mahdollisuutta kysellä minun kuulumisiani. Kun ei jaksa, varsinkaan puolituttujen kanssa. Ehkä joskus taas.

      Vastaa
  7. Henne 11.9.2023

    Mulle suvantovaiheet elämässä on niitä, kun pystyn paremmin olemaan ihmisten kanssa yhteyksissä. Kun on tyyntä ja virrassa ei oo niin paljon kivisiä koskia, on mun helpompi olla paikallaan ja päästää ihmiset lähelle. Mut ehkä suvannot on kaikille erilaisia! Tykkäsin tästä tekstistä ja kiva kun linkkasit instaan, niin päädyin blogin äärelle pitkästä aikaa ❤️

    Vastaa
  8. Kuuraparta 11.9.2023

    Hmmm. Ilimankos eräs kyssyissä tuot ja yrittäissä piästä viestittely yhtteytteen n.12 vuuvven jäläkkeen tuumassii ”miun elämä on nyt tiällä”. Mut sulle ainakkii nyt Tsemppiä tulevvaan.

    Vastaa
  9. Sinna 11.9.2023

    ❤️

    Vastaa
  10. Petra 27.11.2023

    ❤️ paljon lämpöä elämän menkkakramppeihin.

    Joskus oikein synkkinä keloina mietin mihin ko ajatukset johtaa. Annan niiden virraaäta vapaasti ja ihan niin synkiksi kuin tahtovat. Ja sitten. Riittävän synkkinä, niistä lopulta erottaa sitten niiden alkuperän(!): aivan kaikki, joskus jopa aika iso osa ajatuksista, ei ole totta vaan kuiskuteltuja valheilta. Ja kun tajuaa että ne om valheita eikä totta niin sitten onneksi tilanne laukeaa aina vähäsen. Kipeitä juttuja sattuu tietenkin, mutta niillä on tapana paisua ylitsepääsemättömiksi vasta kun niihin liittää synkkien rakkaudettomien valheiden verkon päälle. Tai näin ainakin itse olen huomannut. Jos jotain haluaa kipeästi niin totta kai se sattuu, ja kun sitä ei saa silloin kun olisi halunnut, on luontevaa pohtia miksi. Mutta usein juuri tähän kysymykseen on sitten tarjolla vain huonoja synkkiä valheellisia vastauksia joita ei kannata päässään kuunnella, koska sen kyllä tietää mistä ne on peräisin. Sielun vihollinen nauttii kuolemasta ja kärsimyksestä. Sen pussiin pelaamista on hyvä välttää jos huomaa sitä itselleen tai läheisilleen tekevänsä. Mikä on sitten oikea vastaus siihen että miksi ja mitä seuraavaksi? Sellaista vastausta vaan ei useinkaan ole, joka olisi meidän ymmärrettäväksi tarkoitettu. Ei auta kuin luottaa ja antaa isoimmat taakat ylemmälle taholle kannettaviksi ja valita rekeensä vain sopivan kokoiset kivet. Ja välill taas pysähtyä nakkaamaan ne sinne salakuljettuneet järkäleet taas takaisin hiiteen. Koska en halua olla sielunvihollisen pelinappula, ja niimpä suora ärtymys tuota ajatusta kohtaan voittaa hetkittäin käsillä olevan surun todellisista tapahtumista. En ole pimeyden pelinappula enkä suostu siihen. Sen voin ainakin valita.

    Näin olen ajatellut ja se on auttanut umpikujahetkissä. Ongelmana toki että tätä ei muista ajatella yleensä kun vasta mielettömän rypemisen jälkeen..

    Mitä läheisiin tulee, heillä on sellainen hieno kyky että umpikujan tiiliseinää katsoessa jotkut pystyvät hellällä otteella olkapäästä ohjaamaan pari askelta taaksepäin jolloin tajuaa katsoneensa tiiliseinää eikä ympikujan päätyä, ja elämää onkin oikealla ja vasemmalla paljon lisää ja matka jatkuu taas kun korjaa suuntaansa sinne eikä väkisin kävele tiiliseinää päin.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.