Tavallisuudenpelko

Ennen kaikkea tällä hetkellä kiinnostaa: realismi, elämä. Elämä juuri sellaisena kuin se on.

Tai niin ainakin luulen, mutta valehtelenko vain itselleni?

Minulla on taipumus alkaa koristella mielessäni vähän kaikkea. Kuvitella kaikesta vähän ihanampaa, kauniimpaa ja parempaa kuin se todellisuudessa onkaan. On tässä hyviäkin puolia, saan Ruotsin risteilyistä kaivettua ne parhaat puolet esiin ja blokattua ne ei-niin-mieleiset. Saatan nautiskella aivan tavallisesta aamiaisesta ylenpalttisesti ja hurmaantua aivan keskinkertaisista asioista. Löydän tunkiolta spektrin väreissä hohtavan lasinsirun, siirrän fokukseni kermavaahtoon unohtaen, että muu kakku on aika kuivaa.

Välillä kuitenkin huomaan, että karkaan mielessäni tavallisuuden rajapinnasta. En olekaan ihan-tavalliseen enää tyytyväinen, elämänhetkiin sellaisenaan, ja siinä piilee haaste. Tällainen romantisointi ja koristelu on erittäin ok, jos se oikea todellisuus ei pelota. Mutta jos koristelua tekee sen vuoksi, ettei totuus riitä, on se riskialtista.

Minä pelkään tavallisuutta.

Tänä kesänä olen yrittänyt opetella olemaan tavalliseen tyytyväinen. Nauttimaan keskinkertaisesti. Olemaan suorittamatta keskinkertaista vähän kivemmaksi ja tavallista joksikin tavallista hienommaksi.

Hirveän vaikeaa, etten sanoisi.

Hoen sellaista mantraa itselleni, että rakastan tavallisen mukavaa arkea ja haluan olla ihan tavallinen. Todellisuudessa haluan kaikkea muuta: jatkuvia elämyksiä ja ilotulitteita täynnä olevan elämän ja persoonan.

Tavallisuus on minulle vain sellainen turvasana, jota toistelen itselleni, vaikka todellisuudessa koen sen edessä riittämättömyyttä. Siis sillä tavalla, ettei tavallinen riitä minulle. Koen tavallisena olevani epäonnistunut.

En tiedä mistä se johtuu, tuo tavallisuuden ihasteleminen ja toisaalta karsastaminen. Olen kotoisin Kouvolasta, hyvin tavallisesta kaupungista.

Tiedän, että sosiaalisella medialla on oma osuutensa asiaan. Vaikka koenkin, että pystyn tosi hyvin filtteröimään asioita ja ymmärtämään taustoja kuvien takana, olen pikemminkin mahdollisuuksien koukussa. Tiedän, mitä kaikkea mahdollista maailma voisi minulle joka hetki tarjota. Voisin olla vuorikiipeilemässä, seikkailemassa jääluolassa, keramiikkakurssilla, saaristossa nautiskelemassa auringonlaskusta, kehittämässä itseäni tulevaisuudentutkijoiden luentopäivässä ja kokkaamassa kihernelimonelloa juuri sopivan natuviinilasillinen keittiönpöydän nurkalla.

Kyse ei ole kohdallani kateudesta, ei minua haittaa että muilla on ihanaa elämää. Yhtään. Olen hyvin harvoin kateellinen. Kyse on omasta elämänjanostani, jota myös ahneudeksi voisi kai kutsua: haluan elämältäni tuon kaiken! Ja enemmän.

Eikä some ole ainoa mahdollisuuksien muistuttaja. Yhtä lailla ympärillä kaikki huutaa, että täällä on vielä tämä ja tämäkin juttu koettavana. Tämäkin elämys kokeiltavana. Tämäkin vuori valloitettavana, ja harrastus haltuunotettavana.

Jo pelkästään tänään olen esimerkiksi eettisiä urheiluvaatteita googlatessani pohtinut, mitä kaikkea olisi ihana urheilla, kirjaa lukiessani muistanut maailman kolkat ja matkamahdollisuudet, pyykkituvassa miettinyt, olisiko ihana oppia ompelemaan ja lounassalaattia syödessäni kelaillut, miksi en kokkaa enempää. Sen lisäksi olen katsonut lautapelejä, joiden päällä läppärini on työpisteelläni vähän ergonomisemmassa asennossa, ja pohtinut kaihoisasti, että pelalilu jäi koronakevääseen. Ja matkustaminen se vasta turhauttavaa onkin: aina jää asioita näkemättä, hetkiä elämättä.

Elämänahneutta riittäisi, vaan ei aikaa. Kai minusta tuntuu, että tavallisuus tarkoittaisi sitä, että luovuttaisi sen faktan edessä. Tyytyisi siihen, mikä on realistista saavuttaa.

Minun unelmani on, että en kokisi sitä tyytymiseksi, vaan olevani siihen tyytyväinen.

Lähiaikoina olen kuullut aika monen sanovan: “Oikeasti sellainen ihan tavallinen elämä on aivan parasta.”

Uskon harvoja heistä, en usko itseänikään.

Sillä minkä vimmatun vuoksi etsimme koko ajan jotain parempaa, enemmän, hienommin, nopeammin, jos ihan tavallinen on parasta?

Samaa aihetta sivuten luin jonkin aika sitten aivan loistavan Janne Saarikiven kolumnin. Kolumnin loppu oli niin kaunis, että melkein itkin.

On heitäkin, joiden sanoja uskon. Jotka oikeasti vaikuttavan nauttivan tavallisuudesta, oikeasta elämästä rajallisine resursseineen. Useimmiten he ovat yli 80-vuotiaita, mutta eivät aina. Ja heille minä olen aidosti kateellinen. Heistä huokuu yleensä tyytyväisyys ja rauha. Heillä ei ole kiire, eikä tarkoituksena koko ajan kuorruttaa päiviä toisenlaisiksi kuin ne ovat. Ehtiä yhtään enempää kuin on mahdollista. Ja levollekin jää usein aikansa.

Toivottavasti minusta tulee joskus sellainen. Ihan käytännön tasolla, eikä vain sanoina.

Oikeasti minun piti kirjoittaa näiden kuvien rinnalle muistoja siitä, kuinka sunnuntaina olimme ystävämme Juuson mökillä Porvoon edustalla. Kuinka saimme ahvenia syödäksemme, ja kuinka vedin iltakylmällä palmukuvioiset lainasukat polveen saakka, että sääret lämpenisivät. Kuinka mansikkakuvioisessa termarissa oli kahvia ja kolme keraamista kuppia, ja kuinka sää oli ihan tavallinen. Kuinka ilta oli ihan tavallinen.

Oikeasti ihan tavallinen ja siksi juuri hyvä.

-Henriikka

9 kommenttia

  1. Avatar Ida 5.8.2020

    Ihana teksti. Kuin olisit lukenut mun ajatukset. Itsellä paljon samanlaisia fiiliksiä, ja välillä tunnen jopa häpeää siitä, että miksi se tavallinen ei riitä mulle ja en oo siihen tyytyväinen.

    Vastaa
  2. Avatar Epätavallisen tavallinen elämä 5.8.2020

    Mietin, että kertooko tämä postaus tavallisuuden pelosta, vai kyvyttömyydestä kohdata negatiivisia tunteita? (tiedän, mennään pelottavan henkilökohtaisilla hoodeilla…)

    Parissa kuvassa tausta tarkka mutta kumppanisi out of focus. Niinhän se aina alkumetreillä on.

    Kouvola, Kouvola, a city so lovely that it must be mentioned twice! Vasta hiljattain olen pystynyt riisumaan lapsuuteni vaaleanpunaiset likinäköiset lasit silmiltäni ja tihrustamaan Kouvolaa jonkinlaisena epäkaupunkina, jonka poloisena lähtökohtana ovat olleet läpivirranneet junat, ei vesi.

    Ja vielä, miksi terveenä tavallinen tuntuu tylsältä, mutta sairaana unelmoi juuri niistä tavallisista asioista?

    Vastaa
  3. Avatar Salla 6.8.2020

    Siis vau mikä postaus, osu ja uppos. Ihailen sun ajatusmaailmaa ja näiden elämän kamppailujen sanottamista, minkä osaat vallan mainiosti. Välillä mietin, että olispas hauska päästä juttelemaan ja pohtimaan elämää Henriikan kanssa. Oot mahtava.

    Vastaa
  4. Avatar Anna 6.8.2020

    Aivan ihana teksti, olen itse miettinyt ihan samanlaisia juttuja. Erityisesti tämä pohdinta kolahti:

    “Jo pelkästään tänään olen esimerkiksi eettisiä urheiluvaatteita googlatessani pohtinut, mitä kaikkea olisi ihana urheilla, kirjaa lukiessani muistanut maailman kolkat ja matkamahdollisuudet, pyykkituvassa miettinyt, olisiko ihana oppia ompelemaan ja lounassalaattia syödessäni kelaillut, miksi en kokkaa enempää.”

    Oon saanut osittaisen rauhan näiden kelojen kanssa tajuamalla sen, että oikeastaan voin tehdä mitä vain, seikkailla tai tehdä arkirutiineja, mutta täyteen elämään riittää se, että tekee jotain kaikilla aisteillaan ja läsnäolevana. Aktiviteetilla tai elämyksellä itsessään ei välttämättä ole väliä, vaikka välillä on tietysti ihana nähdä ja kokea jotain, mitä ei ole ennen nähnyt ja kokenut. Sekin, että elämässä on kohdannut myös tosi rankkoja juttuja, opettaa arvostamaan kaikkea tavallista ja hyvää entistä enemmän.

    Vastaa
  5. Avatar Karoliina 6.8.2020

    Luulenpa, että iän myötä tavallisuuden pelko kyllä helpottaa. :) Ainakin itsellä on ollut niin, että neljänkympin kieppeillä ajatus siitä, että pitäisi olla jotenkin erityisen erityinen tai tehdä kauhean ihmeellisiä asioita, vaan vähitellen haihtui. Se johtuu luullaksen kahdesta asiasta: yhtäältä sitä tulee vahvemmaksi ja yhä enemmän sinuiksi itsensä kanssa. (Uskon nimittäin, että tuo tavallisuuden pelko on paljolti epävarmuutta: riitänkö, kelpaanko. Ainakin itsellä oli.) Ja sitten on iän myötä väistämättä tuleva elämän hidastuminen ja fokusoituminen. Sitä löytää oman juttunsa, eikä enää ole välttämätöntä olla koko ajan haalimassa ja kokeilemassa uutta. Se johtaa vähitellen sen oman, tavallisen löytämiseen.

    Kiitos sinulle hienoista pohdinnoistasi ja hyvää syksyä!

    Vastaa
  6. Avatar ninni 6.8.2020

    Tätä lukiessani mietin sitä, kenen tai mistä näkökulmasta tavallinen?

    Vastaa
  7. Avatar Lispe 7.8.2020

    Voi apua! Miten musta tuntuukin että niin monesti sun tekstit vois olla mun suusta. Sillä erotuksella, että en osaa niitä sanoiks pukea mut tunne on uskomattoman usein sama.

    Vastaa
  8. Avatar Emmi 7.8.2020

    Tosta sai kyllä kiinni, varsinkin loman ja arjen välisen kuilun pohjalla rämpiessä. Itsellä ne hetket, kun olen sietänyt tavallista, ovat edellyttäneen pysähtymistä ja tylsyyttä. Sellaista ajanviettoa, mihin kuuluu sopivasti kaunista ja arkista. Siivoamista ilman inspiroivaa fiilismusaa ja lastenhuoneen lattialla istumista.
    Kaikkein tärkein tavallisuuden tarjoaja on kuitenkin mulle koti. Paikka jossa voi rauhassa upota siihen omaan tavalliseen ja rutiineihin. Sieltä voi sitten lähteä seikkailuun kun on seikkailun aika.
    Kai se on sellasta ikuista tasapainoilua :)

    Vastaa
  9. Avatar Salli 8.8.2020

    Tavallisuuden pelko vai hyväosaisuuden kupla? Jos on tottunut siihen, että kaikki on mahdollista, ei ihme jos tulee tälläisiä tunteita. Nöyryys on vaikea laji.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.