Elämä ei ole sellaista kuin luulin

Aina välillä tunnen hetkellistä pettymystä siitä, ettei elämä ollutkaan niin yksinkertaista kuin ajattelin 15-vuotiaana sen olevan. Sellaista suurta, perinpohjaista pettymystä. Tekisi mieli kysellä avoimesti läheisiltä ja vähän tuntemattomammiltakin, että ”miksi kukaan ei kertonut?” (Kertoi, en kuunnellut)

Miksi kukaan ei kertonut, että elämä on paljon monimutkaisempaa, moniselitteisempää, monitahoisempaa ja moniulotteisempaa kuin olisin ikinä pystynyt kuvittelemaan. (Kertoi, en kuunnellut.)

Pettymyksen rinnalla tuntee itsensä vähän huijatuksi. Muistan yllättävän hyvin ajatuksiani kymmenen tai 20 vuoden takaa, varmaan kirjoittamisen vuoksi, ja tulee olo, että minähän luulin elämästä aivan väärin.

Ajattelin kypsästi, etten voi kontrolloida kaikkea, mutta se kontrollointi oli lähinnä sellaista, että saanko ensin vakituisen viran vai ensimmäisen lapsen. Ostaisinko ensiasunnon ennen toista, auton ennen kolmatta. Tai haluaisinko kolmatta. Kysymykset eivät olleet sellaisia, että saisinko kolmatta. Tai edes ensimmäistä. Tai että eroaisinko ennen ekaa, eläisinkö ilman vakivirkaa, muuttaisinko elämäni oman kodin sijaan keltaiseen pakettiautoon. Että mitä oikeasti haluaisin tehdä, eikä että mitä ehkä kuuluisi.

Muistan, kun viime syksynä sanoin ystävälleni kerran erään rauhallisen keskustelun yhteydessä: ”Olen periaatteessa tosi pettynyt, ettei elämä ollutkaan niin helppoa ja yksinkertaista kuin luulin.”

Ja sitten kuitenkin, ihan jokaikinen kerta, kun tämä pettymys on hiipinyt mieleeni, olen tullut hetken päästä samaan lopputulokseen. Helpotukseen siitä, ettei elämä ole sellaista kuin ajattelin. Oikein tekee mieli huokaista, että onneksi ei.

Olin mustavalkoinen teini, mustavalkoinen nuori aikuinen. Varmasti olen monessa mustavalkoinen edelleen. Silti tuntuu, että vasta viimeisten vuosien aikana elämääni on tullut kunnolla värejä – murrettujakin sävyjä pelkkien päävärien sekaan. On ollut ihana ymmärtää, että asiat ovat hyvin hyvin harvoin mustavalkoisia, ja esimerkiksi se, että ne asiat joita päämäärätietoisuutta puhkuvana nuorena leimasin synniksi, ovat sitä yhtä harvoin.

Seurakuntanuorena raamatun juttuja kuullessaan, oli helppo ottaa yksioikoinen linja: tämä on oikein, tämä ei. Se on turvallista. Nyt, vähän etäisyyttä asioihin ottaneena, on hyvä palata niihin lauseisiin, mutta käsittää ne ihan uudella tavalla, vähän laajemmin. Vaikken tätä nykyä ole kovin aktiivisesti enää Raamattua lukenut, edelleen muistan monet kohdat. Tänään pyöri päässä tämä kohta – ei toki sanatarkasti, mutta löyhä ajatus siitä:

”Sen tähden sanon sinulle: hänen paljot syntinsä on annettu anteeksi, ja sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta se, jolle annetaan vähän anteeksi, rakastaa vähän.”

Muistan, kuinka joskus teininä tämän kuullessani tuntui aivan epäreilulta, että kunnollista elämää eläessään pystyy vähempään rakkauteen. (Haha, saatoin kelailla aika syviä asioita jo aika varhain.) Nyt tämä tuntuu turvalliselta ja hyvältä. Armo on sana, joka on aika vieras monelle, joka ei ole viettänyt elämäänsä tällaisen kristinusko-terminologian ympärillä. Se on minusta upea sana ja siinä pyrin roikkumaan viimeiseen saakka. Anteeksiannossa ja armossa, erityisesti itseäni kohtaan.

Jestas! Tästähän tuli saarna.

Enpä olisi kuuna päivänä kuvitellut, että avaan kristillistä taustaani tämänkään vertaa (leimautumista, liian suoria linjanvetoja ja ennakkoluuloja peläten), mutta siinäpä teille vähän pyhää sanaa. Ensi kerralla sitten saarnastuolista! (Ei.)

Minulla on eräs hyvä ystävä, joka pari kuukautta sitten aamukahvilla istuessamme kuunteli juttujani ja totesi: ”Siis musta on vaan niin mielenkiintoista millainen ihminen on ja miten se toimii!” Nauratti kovasti, mutta olen ottanut ajatuksen käyttöön. Välillä on hauska ikään kuin irrottautua hetkeksi ja katsella itseään ja käytöstään etäältä. Miten mielenkiintoista!

Elämä kaikkineen väreineen on tosi hienoa. Varsinkin ne murretut sävyt ovat sellaisia, että niihin kannattaa tutustua kunnolla ja tulla niiden kanssa sujuiksi. Ne päävärit kyllä huutavat olemassaoloaan joka tapauksessa.

Onneksi elämä ei ole sellaista, kuin 15-vuotiaana ajattelin.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

33 kommenttia

  1. Avatar Inari 23.4.2020

    <3

    Vastaa
  2. Avatar Kata 23.4.2020

    Kivaa kun kirjoitat näistäkin jutuista! Elämä on tosiaan yllättävän kummallista, ja oman kristillisen taustan kanssa tuntuu usein siltä että on hassussa kulttuurisessa välissä niiden seurakuntanuorista seurakunta-aikuisiksi kasvaneiden, ja toisaalta sitten kaikkien niiden “ihan tavallisten” kavereiden suhteen, joille armokin on varmaan vähän outo sana eikä oman lapsuuden ja nuoruuden peruskäsitteistöä.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 24.4.2020

      Sitä myös jää helposti sellaiseen tunteeseen, että ajattelisi jotenkin erilailla ja että ympärillä olijat huomaavat sen tuhansien kilometrien päähän, vaikka usein kukaan muu ympärillä ei ajattele yhtään niin ja aika harvoin omat ajatukset edes poikkeavat muiden ajatuksista niin paljon kuin luulee.

      Vastaa
  3. Avatar Toinen seurakuntanuori 23.4.2020

    Kiitos tästä tekstistä, se oli juuri sitä, mitä tähän päivään kaipasin. Olisi mielenkiintoista kuulla lisää ajatuksiasi kristinuskosta, mediassa tuntuu olevan äänessä vain ääripäät. Ja onneksi elämästä ei tullutkaan sellaista, millaiseksi sen 15-vuotiaana kuvittelin. Salaa toivon, että siitä tulisi vielä hullumpaa vielä hullummilla unelmilla. Vaikka välillä mustavalkoisuuden katoaminen on vaikeaa, haikeaa ja haastavaa. Ihanaa kevättä <3

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 24.4.2020

      Kaikkialla tuntuu olevan esillä vain ääripäät – toivoisin julkisuuteen tavallisia ihmisiä, jotka kertoisivat tavallisia asioita, tavalliseen tapaan :–D Mutta juttu on siinä, ettei täysjärkinen, tavallinen ihminen ehkä kestä tällaista ihmeellistä julkisuutta. Onhan tää välillä ihan supernuijaa.

      Ja siis ihan totta! On upeaa, että elämästä tulikin paljon parempaa ja monivärisempää kuin olisi koskaan pystynyt haaveilemaan.

      Vastaa
  4. Avatar hulda 23.4.2020

    ihana teksti! tässä – taas! – elämän suuntaviivoja kaavoitellessa ja haparoivin käsin vinoon vedellessä liikutti aivan! armo ideana ja ajatuksena tuntuu todella tärkeältä, lohdulliselta, merkitykselliseltäkin – myös tällaisille, joille se kristillinen (ajatus)maailma ei ole itseä lähinnä. sanomaoppina raamatussa on kuitenkin monia todella kauniita, yleismaailmallisia ajatuksia, joita kätkeä sydämeensä ja tutkiskella niitä siellä!

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 24.4.2020

      Ja ihana kommentti, kuin runo! Toivoinkin, että tästä voisivat saada jotain ajateltavaa nekin, jotka eivät samanlaista arvopohjaa jaa, tai ainakaan samanlaista elämänkatsomusta. Olisi niin hienoa, että tällaisistakin eroista huolimatta voitaisiin toinen toisiltamme oppia.

      Vastaa
  5. Avatar Suvi 23.4.2020

    Vähän samanlaisia ajatuksia on viime viikkoina pyörinyt omassakin mielessä, kun lapsen syntymässä ei mikään mennyt niin kuin olin ajatellut ja toivonut. Paljon huolta ja pelkoa piti tuntea, ennenkuin sai lopulta vain rakastaa.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 24.4.2020

      Lapsen saaminen on varmasti yksi niistä mullistavista elämän asioista, jotka muuttavat itseä ja omaa ajattelu monessa. Onneksi kuulostaa siltä, että nyt saa vain rakastaa täysillä. Kaikkea hyvää sinne.

      Vastaa
  6. Avatar Kirsi 23.4.2020

    Ajattelen nykyään armon rinnalle sanan myötätunto, itseä ja muita kohtaan. Sitä pyrin päivittäisessä elämässäni elämään todeksi. Me jokainen muututaan, joka ikinen hetki.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 24.4.2020

      Erittäin tärkeä pointti, sana ja asia. Myötätunto – miten se soikin niin kauniisti. Kunpa sitä osaisi ja oppisi elämään koko ajan vain myötätuntoisemmin, olisi tilanne mikä tahansa.

      Vastaa
  7. Avatar Linnea 23.4.2020

    Tekstistä tuli hyvä fiilis. Armosta on hyvä muistuttaa välillä.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 24.4.2020

      Niinpä! Siellä se on ja elee, vaikkei sitä aina muista. Etenkään itsensä kohdalle.

      Vastaa
  8. Avatar Sofia Milja 24.4.2020

    Kiitos kirjoituksesta ja siitä miten rohkeasti nostit esille kristillisen taustasi ja siitä nousevat arvot. Itselläni on samanlainen(?) perhetausta ja uskon edelleen Jumalaan, vaikka se ei arjessani mitenkään näy. Enpä myöskään siitä paljon halua tai uskalla puhua juuri leimautumisen vuoksi. Seurustelen ”ateistin” kanssa ja alkuaikoina keskustelimme siitä voiko näkemyseromme tulla joskus meidän tai lapsen kasvatuksen väliin. Poikaystäväni sanoi ihanasti, että hän arvostaa arvojani ja minussa olevaa lähimmäisen rakkautta, jonka olen kotoa saanut ja sanoi, jos usko näkyy näin se ei voi olla huono juttu.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 24.4.2020

      Kuulostaa fiksulta tyypiltä – erilaisten näkemyserojen pitäisi rikastuttaa omaa elämää ja ajattelua, eikä toisinpäin. Hankalampaa olisi, jos ei voisi avoimesti kertoa mitä ajattelee ja miksi. Paljonhan kristillisyydessäkin on muiden uskontojen tapaan yhteisiä hyviä arvoja, joita harva varmaan tuomitsee: lähimmäisenrakkaus, kunnioitus, anteeksianto…

      Vastaa
  9. Avatar Eveliina 24.4.2020

    Ihana teksti! Saarnaa vaan useamminkin, olisi mielenkiintoista kuulla sun ajatuksia enemmänkin suhteessa uskoon ja Raamattuun :) sun lempeellä tyylillä, en usko, et kukana leimaa tai pahastuu <3

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 24.4.2020

      <3 ! Kiitos. Voipi olla, etten kuitenkaan saarnaa. Olisi helpompi saarnata, jos olisi selkeästi mielessä edes, että mitä kelailee. Toisaalta, ehkä samaistuttavampaa, jos ei tiedä.

      Vastaa
  10. Avatar Anna 24.4.2020

    Ah, miten raikasta ja virkistävää lukea välillä jonkun ajatuksia kristillisyydestä! Meillä täällä Suomessa vallitsee jokin outo häpeä kaikkeen uskonnolliseen liittyen, ja heti jos aihetta vähänkin avaa, tunnutaan herkästi leimaavan “uskikseksi” tai “hihhuliksi”. (Vai leimataanko sittenkään?? Onko tämä häpeä sittenkin enemmän minun omien korvieni välissä, ja kenties kanssaihmiset suhtautuisivat ihan luontevasti uskonnollisiinkin pohdintoihin ja avautumisiin?) Maailmankatsomuksesta on niin tärkeää ja kiinnostavaa keskustella!!

    Anyway: olisi aivan mahtavaa lukea enemmänkin mietteitäsi uskosta ja myös ev.lut. kirkosta. Olisi tosi hienoa, jos myös kristillisyyteen voitaisiin yhdistää raikkaita ja vähän aiemmasta poikkeavia mielikuvia. On vähän hassua, että meillä usein varsin myönteisessä sävyssä keskustellaan esim. kaukoidän uskonnoista, kuten buddhalaisuudesta, mutta oma rikas ja hieno uskontoperinne näyttää lähinnä tunkkaiselta.

    Itse tykkäsin muuten kovasti tanskalaissarjasta Huuto syvyydestä. Siinä kristittyjä olivat coolit, ristiriitaiset, kiinnostavat ja kauniit urbaanit ihmiset. Siinä oli oivaa samastumispintaa. :)

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 24.4.2020

      Luulen, että on vähän hankalaa se, että Suomessa kirkko ja valtio ovat niin monessa yhtä – on vaikea suhtautua kristinuskoon pelkkänä uskontona muiden joukossa, kun kirkko ja kirkon toiminta on sitten oma soppansa erikseen kaiken mukana. En sano missään tapauksessa, että huono soppa, mutta siitä voi olla montaa mieltä, voisikohan se olla vähän enemmän erillään valtiosta. Monesti ihmisillä menee uskot, uskonnot ja kirkot keskusteluissa sekaisin ja monesti tipahtaa itsekin raiteilta, että mistähän tässä keskustellaan.

      Rakastan itse kuulla uskoista ja uskonnoista ja olen kyllä itse yrittänyt sanallisesti omastani aina paljon puhuakin. Kirjoittaminen on vain kovin vaikeaa aiheesta, joka jättää niin paljon kysymyksiä ja joka saa aikaan vaikka minkälaisia olettamuksia. Liian monesti on itsekin törmännyt siihen, että itsestäni on oletettu vaikka mitä, ja olen ollut että “hmmm… enhän minä noin ole edes sanonut…” Noo, ihminen on inhimillinen. :) Minusta avoin puhe kaikesta on kuitenkin aina enemmän kuin tervetullutta.

      Vastaa
  11. Avatar Petra 24.4.2020

    Niinpä. ” This is not the Life I ordered”. Paras kristillinen elokuva: Brianin elämä. Paras Raamatun kirja:” Saarnaaja”. Paras elokuva armosta: Ranskalainen illallinen. Paras sarja kristinuskosta: just toi Huuto syvyydestä. Paras virsi: kaikki körttivirret ja oikeat niekut! Paras ihminen: Fransiskus Assisilainen. Kiitos tästä. Terveisin nimimerkki Yks agnostikko vaan

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 24.4.2020

      Kuulostaa, että siellä on linjoilla sopivan melankolinen armonkerjäläinen. Hear hear! Pitääpä ottaa noita luku- ja katselulistalle.

      Vastaa
  12. Avatar VV 24.4.2020

    Vitsit mitkä kylmät väreet ja pari kyyneltä! <3 Tää teksti osu ja uppos.
    Kiitos

    Vastaa
  13. Avatar Kati 24.4.2020

    Jännä, olen arvannut blogiurasi alusta saakka että sinulla on kristillinen tausta :) ihan vain neutraalina huomiona, ei sen kummemmin asiaa arvotttaen.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 24.4.2020

      Joo, luulen että tuollainen uskonnollinen tai elämänkatsomuksellinen vakaus, on se sitten lapsuutta tai nykyisyyttä, paistaa kyllä aina ihmisen sanoista läpi. Etenkin jos kirjoittaa henkilökohtaisia tekstejä. Ja moni muukin varmasti arvannut tai tiennyt, joskus joku jopa olettanut aivan paikkaansapitämättömiä asioita :-D

      Vastaa
  14. Avatar H A 25.4.2020

    Olen myös pohtinut paljon omaa uskoani ja kuinka usein tuntuu, ettei kaikki ymmärrä mistä siinä on perimmiltään kyse. Uskoni on paljon enemmän kuin vain ne “vanhahtavina” nähtävät arvot. Enkä pysty monista näistä arvoista ajattelemaankaan niin jyrkästi, kuin pelkään muiden luulevan. Mun usko ei kuitenkaan kääriydy näiden mediassakin puhutuiden aiheiden ympärille, vaan rakkauden ja armon! Muu on toissijaista.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 27.4.2020

      Sehän tässä on usein myös haastavaa – termi “usko” voi merkitä yhtä montaa asiaa kuin on kokijoitakin. Joillekin se on enemmän aikaan mukautuvaa arvopohjaa, toiset taas pohjaavat sen vahvasti johonkin tiettyyn lähteeseen, esim. juuri raamattuun yms. Mediassa kärjistyy kaikki, niin tämäkin asia. Se on rasittavaa, mutta ilmeisen ikuista :-D

      Vastaa
  15. Avatar Hilla 25.4.2020

    Kiitos kauniista tekstistä. Tietyt kristilliset arvot sinusta kyllä paistaa läpi, ja tosi hyvällä tavalla! Itseäni kyllästyttää tämä kristillisyyden dissaus. Jos vain ihmiset tajuaisivat kuinka iso iso juuri niistä ´perussuomalaisista´ arvoista on juuri sitä kristinuskon perua, niihin kuuluen lähimmäisenrakkaus, rehellisyys, ja sanotaan nyt vaikka tietynlainen lempeämielisyys. Itse ole helluntaipastorin tytär, nyt asunut ulkomailla vuosia elellen elämää johon kuuluvat monet asiat joita perheeni ei voisi hyväksyä. Vaikka lapsuuden stigmoja ja ristiriitoja mietin pitkälle aikuisuuteen, nykyään kallistun todellakin sille laidalle, että oma kasvaminen seurakunnan ympäröimänä oli pohjimmiltaan minulle todella hyödyllinen kokemus (joskin paikoiten kuolettavan tylsä). Opinpahan vähän suvaitsevuutta!

    Sitä paitsi, olen tullut siihen tulokseen että koko helluntaiherätys oli silloin joskus 40-luvulta lähtiessään ja levitessään pohjimmiltaan aika shamanistinen ilmiö kaikkineen kielinäpuhumisineen, parantuminiseen, ynnä muuta, ja rikkoi kristinuskon perinteitä aika radikaalilla tavalla, (joskin ei ihan riittävästi…)Mieti nyt joku luterilainen suomalainen jörö tanssimaan seurakuntaan. Kulttuurimme on täysin vieroittunut ekstaasisista kokemuksista, joten kai se orgaanisin tapa oli että ne jollain tapaa haarautuivat hallitsevasta uskonliikkeestä. Eli, etenkin näinä päivinä kun meidän elämissä on niin paljon järkyttävää sisältöä median kautta, on myöskin ihan jees hihhuloida.

    Joka tapauksessa, on ollut todella mielenkiintoista seurata sinun blogiasi, ja olenkin joskus miettinyt että aiotko koskaan avata mielipidettäsi näistä asioista. Kaikkea hyvää sinulle!

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 27.4.2020

      Hello! Kiitos kommentistasi. Niin kiinnostaa lukea näitä ajatuksia, monesti keskenään samanlaisia ja kuitenkin ihan omanlaisiaa. Ja joo, en ole mitenkään kynttilää sinänsä vakan alla pitänytkään, joten eiköhän se ole suurelle osalle ollut ihan selvää, että tällainen joku jollain tasolla hihhuloiva tyyppi täällä kirjoittelee.

      Kristilliset arvot on monilta osin tosi tärkeitä ja hyviä. Samat arvothan näkyvät melkeinpä kaikissa uskonnoissa läpi maailman ja niitä varmasti harva tuomitsee. Harmittavan usein esillä ovat vain ihan kaikki muu, naispappeudet, homokiistat, kirkkoherran juomat skumppalasilliset yms. Harmittavan vähän nostetaan myöskään esille sitä valtavaa kehitysaputyön määrää, kuin myös työtä vähempiosaisten vuoksi myös Suomessa. Kirkon ulkomaanapu on hieno esimerkki tästä.

      Helluntailaisuudesta ei itselläni ole tietoa eikä juuri kokemustakaan, mutta olipa hauska ja mielenkiintoinen nosto tuo radikaali herätys. On siinä ollut ihmettelemistä, kun yhtäkkiä hiljainen kirkkokansa on ruvennut elämöimään. Hahah.

      Kiitos kommentistasi ja samoin vain kaikkea hyvää. <3

      Vastaa
  16. Avatar Helsinkiläinen 25.4.2020

    Kiitos tästä kirjoituksesta! Olet todellakin rohkea kirjoittaessasi aiheesta, joka provosoi kovin helposti ihmisiä! :)

    Itselläni on myös kristillinen tausta (ei kylläkään luterilainen) ja usko on edelleen tärkeä osa minua, arvojani ja maailmankatsomustani. Voin samaistua mustavalkoisuuteen niin hyvin; luulen, että mustavalkoisuus on vaihe, jonka about jokainen nuori käy läpi, oli sitten jokin uskonto taustalla tai ei. Itselläni parikymppisenä alkoi jonkinlainen irtautumis- ja ravisteluprosessi, joka sai näkemään asioiden moniulotteisuuden ja monivärisyyden. Sen aikana irtauduin lapsuuden- ja nuoruudenseurakunnastani, joka oli tosi merkittävä yhteisö itselleni ja ehkä jotenkin ajauduin vähän kauemmaksi koko hommasta, vaikka löysinkin sitten toisen paikan (tällä kertaa evlut), jossa käyn melko säännöllisesti messuissa. Prosessi kuitenkin varmaan jatkuu monella tavalla edelleen, kenties koko elämäni, ja joudun arvioimaan sitä, miten haluan elää. Mutta armo itseä ja muita kohtaan, rakkaus ja muiden hyväksyminen sekä usko toivottavasti pysyvät silti osana elämääni. :)

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 27.4.2020

      Kiitos kommentista. Ja ihan totta puhut! Lähes jokainen varmasti kokee mustavalkoisuuden vaiheen, joko radikaalisti tai vähemmän. Ei asiaan tarvitse liittyä mitään uskonnollistakaan, yhtä lailla vaikka joku toinen ideologia voi napata saman paikan. Jos miettii vaikka kiihkeitä eläinsuojelija -teinejä, niin harvoin aikuiset (vaikka olisivatkin samaa mieltä edelleen) taistelevat enää ihan samalla raivolla tai ainakaan samoin keinoin. Me muututuaan, kasvetaan ja kehitytään – ONNEKSI! On siistiä elää Suomessa, jossa näitä asioita voi kuitenkin aika avoimesti kelailla ja mietiskellä, myös sellaisten kanssa jotka eivät ole samaa mieltä. Armo itse ja muita kohtaan, rakkaus ja muiden hyväksyminen – siinäpä hyvä lista elämään <3

      Vastaa
      • Avatar tiinaelina 30.4.2020

        Kiva kun avauduit noistakin asioista.

        Suomessa on erityisen vaikea puhua omasta uskostaan ja/tai kristillisistä arvoista yleensä.
        Ise läpikäyneenä, lapsuusen uskon pyhäkouluineen, railakkaan nuoruuden mokineen ja suruineen, ns uskoontulon viidesläiseen tiukkaan porukkaan (jäleen päin ajateltuna tuli tarpeeseen) siitä irti rimpuilleena armollisempaan aikaan ja yhteisöön tiedän, että vain armon (saan anteeksi, kelpaan tällaisena kuin olen) kokekeminen eheyttää.
        Ei silti ettei olisi myös hyvä miettiä miten elämäänsä elää, ja tuntea syyllisyyttä kun teen niin paljon väärin toisia kohtaan.
        Niin vain on, ihminen on vain ihminen, onneksi ♡

        Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.