arkisto:

huhtikuu 2017

Pieniä vappupaineita

Huomenna on vappuaatto, vuoden värikkäin päivä. En ole muistanut koko vappuhässäkkää kunnolla kuin vasta tänään. Jostain syystä vaakatasoon syöksyvät räntä-vesi-lumi-jääpuikot eivät herättele sellaista kirkkaankeltaisen kevään riemua.

Olimme ajatelleet ensin mennä viettämään perhevappua. Yhtäkkiä ystävien vappujuhlien kutsuja alkoi kuitenkin tipahdella, ja kutsutekstien verbaalinen ja visuaalinen houkuttelu takasi sen, että pysymme Helsingissä. Huomenna olisi parit kinkerit kierrettävänä ja maanantaina vielä ystävien vappuvastaanotto. Sen lisäksi olemme kutsuneet ystäviä huomenna jäätelöbrunssille.

Mieleen meinaa koko ajan hiipiä sellainen pieni paine, että nyt on oltava törkeen siistii, uskomattoman kivaa, paras vappu koskaan. Serpentiiniä trööt trööt ja ilmapalloja talo täyteen.

Ja sitten taas pysähdyn ja mietin, että nyt järki päähän. Tekisi mieli lyödä itseään. Naamaan. Tuolilla. Sillä eihän juhlapäivistä tarvitse missään maailman tapauksessa ottaa paineita! Olkoon vaikka susisurkeaa, niin ei se etukäteen miettimällä ainakaan nosta arvosanaansa.

Voisin turhan mutinan sijasta keskittyä vaikka valitsemaan huomisen, vappunenättömän, juhla-asuni. Tai siivoamaan. Tai ehkä kuitenkin valitsemaan sen asun.

-Henriikka

takki/kaverilta lainassa (Tretorn X Partioaitta), farkut/Marks & Spencer, kengät/second hand

Kauniisti katettu nyyttäri-illallinen

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Nyyttärit on yksi parhaista ruoka-asioista!

Nyyttärit-sana herättää helposti mielikuvan sellaisista ryöhnäisistä, vähän suttuisista pidoista vanhan piknik-liinan päällä istuen. Pari eriparisipsipussia, lämmennyt dippi, suolakeksejä ja rasia pesemättömiä viinirypäleitä. Kaikkea syödään kertakäyttöastioista, tietenkin.

Pidän yllä kuvatuista nyyttäreistä yhtä lailla, mutta helposti unohtuu, että nyyttikestit voivat olla myös jotain ihan muuta: kauniisti katettu tapaaminen, jonne kaikki tuovat ruokaa mukanaan. Mikään ei estä sopimasta menua etukäteen!

Me sovimme ystävien kanssa pääsiäispyhien jälkeen, että näemme ajan kanssa kotonamme nyyttärien merkeissä. Ei lammasta, pashaa tai loppuunsuoritettavia mignoneita, vaan jotain pääsiäisestä palauttavaa.

Me teimme Jannen kanssa hapanjuurinäkkileipää ja hankimme viiniä ja mandariineja, Sauli ja Susanna toivat salaatin ja Tuomas saapui kylään mukanaan viimeistelyä vaille oleva, valtava keittokattilallinen.

Siinä olikin jo kokonainen ateria, eikä kenenkään tarvinnut huolehtia yksin tarjoiluista.

Olin hymyssä suin koko monen tunnin ruokahetken ajan. Oli vapauttavaa nähdä ihmisiä, jotka tuntevat hyvin ja jotka tuntee hyvin. Ja tietää, ettei kukaan loukkaannu, vaikka kauniista kattauksesta huolimatta unohtaisikin levittää servetin syliinsä ennen kuin nostaa lusikan suuhun.

Kattaukseen olin sekoitellut Arabian Usva-sarjaa valkoisen 24-sarjan astioiden kanssa. Vaaleansiniset Usvat ovat 24h-sarjan mallisia myös, joten näiden sekoittelu on mutkatonta. Koska niin isoja kuin pieniäkin lautasia oli vain kolme kumpaakin väriä, niin laitoin värejä vähän sekaisin: toisille ison sinisen ja pienen valkoisen, toisille toisinpäin.

Tällainen sekoittelu näytti muutenkin vähän huolettomammalta, mikä on lähes aina hyvä.

Jälkkäriksi olin leiponut samana aamuna Brita-tortun pohjan, jonka kokosin pikavauhdilla ystävien haudutellessa kasviskeittoa vatsoissaan.

Kermaa ja rahkaa sekaisin, minkä lisäksi heittelin kerrosten väliin passionhedelmää, pensasmustikoita ja karhunvatukoita. Kakusta tulee kyllä helposti näyttävän näköinen simppelinäkin, jos se on rakennettu korkeaksi.

Kuvitella, että söimme viidestään kahvin kanssa koko ison kakun! Epäilen Tuomaksen salakuljettaneen vaimolleen palan rastapallossaan.

Ja hei, jos kuvien astiat houkuttaa ja vaikutat pääkaupunkiseudulla, niin eilen avattiin Espalle Arabian uusi liike! Myymälässä on avajaistarjouksia ja huomenna myymälässä leivotaan pullaa ja jaetaan ilmapallojakin.

Olin eilen aamulla liikkeen avajaisissa ja osa huomasikin varmasti Instagram stooreista, että menin vähän sekaisin paikan somistuksesta. Niin lämminhenkinen, mutta samalla näyttävä paikka ja esillä on koko Arabian tuotanto.

Mutta ystävistä puheenollen, seuraavan brunssin järjestämmekin täällä meillä jo sunnuntaina – nyyttärimeiningillä, tietysti. 

-Henriikka

Kun kamera ei rakasta (osa 8)

Näyttääkö kukaan hyvältä keskittyessään? Emma Watson varmaan, mahdollisesti Scartlett ja Keira. Tuskin kukaan muu. Itse olen keskittyessäni rumimmillani. Suu on auki, silmät toljottavat ja leuka on veltosti alas valunut poimuttaen sen kolmelletoista toinen toistaan kauniimmalle kerrokselle.

Vien teidät nyt kuvateksteillä koristellulle, silmiä hivelevälle matkalle läpi viime kuukausien onnistuneimpien otosten…

”Opettaja, opettaja, minä tiedän!”

”Oota vähä, ku mulla on levitaatiotemput käynnissä”

”Elää saa niin riemullisen hetken, se ken tekee reippaan rekiretken…”

”Jälkipuberteetin jalkakasvukipuja”

”Aika kaivautua talviunilta kohti kevättä”

”Testaa tätä mun kieltä. Se on niin ihanan pehmoinen.”

”Käynks mä usein täällä?”

Valokuvakierros on päättynyt. Toivottavasti viihdyitte.

Osallistun huomenna PING Helsinki -tapahtumaan ja tapaan siellä mitä luultavimmin hirveän kasan uusia ihmisiä. Saattaa olla virhe julkaista tämä kirjoitus nyt: ”Joo, mulla on sellainen blogi. Aamukahvilla! Käypä katsomassa.”

-Henriikka

Ps. Aiemmin julkaistut ”Kun kamera ei rakasta”-kirjoitukset: osa 1, osa 2, osa 3, osa 4, osa 5, osa 6, osa 7

Tunnetko Sibeliuksen suosikkipaikan?

Kaupallinen yhteistyö: Ravintola Kappeli

Kun lähtee ulkomaille, ympäristöä tulee tarkkailtua ylitarkasti. On ihana huomata arkkitehtuuriset yksityiskohdat, kaupunkilaisten vaatetuksen ominaispiirteet, torilla kerjäävät pulut ja korttia pelaavat herrasmiehet. Myös jokaiseen ravintolaan ja kahvilaan tulee kiinnitettyä ihan eri tavalla huomiota, ehkä kurkattua jopa sisään.

Sitten on huvittavaa ymmärtää, ettei omien kotikulmien ravintolatarjonnasta tiedä puoltakaan. Vaikka kuinka väittää itseään ympäristöön muuntuvaksi ja uudistumiskykyiseksi, tulee helposti varattua pöytä tutusta paikasta tai lounastettua hyväksi todetussa miljöössä. Sen lisäksi uutuuspaikoista lukee ja kuulee, mutta ne aina-täällä-olleet ravintolat ja kuppilat jäävät helposti varjoon.

Yksi sellainen on Ravintola Kappeli. Tietysti se tönöttää Esplanadin puistossa tutulla paikallaan, tietysti se pysyykin siinä iäti. Arvokas, tänä vuonna 150 vuotta täyttävä ravintolavanhus seisoo jylhänä ja heijastaa aurinkoa lasi-ikkunoistaan, toimii tapaamispaikkana niin kuin Stockan kello. Mutta mikä on sen historia, mitä on lasi-ikkunoiden sisällä?

Kävin tässä kuussa Kappelissa ensimmäistä kertaa ja otin Jannen mukaani. En ollut koskaan kävellyt edes ovista sisälle. En oikein tiedä miksi, se ei ollut vain koskaan ollut mielessä, kun mietin ravintolavaihtoehtoja.

Arvatkaa, millä minut houkuteltiin kokeilemaan ravintolaa? Tarinoilla, taiteella ja kirjallisuudella. Kolme asiaa, joista tipahdan helposti polvilleni.

Kappelissa taiteilijatoverit naljailivat Jean Sibeliukselle. Kappelissa tarjoiltiin maan ensimmäiset kylmät oluet. Ja mikä on melkeinpä kaikkein hienointa: Kappelissa kirjailija L. Onerva kohahdutti asioimalla ilman kavaljeeria. Tuohon aikaan se oli nimittäin naiselta ennenkuulumatonta.

On aivan eri asia istua paikassa tietäen sen historiaa kuin mennä tietämättömänä nauttimaan ruoasta ilman taustakertomusta. Ja Kappelilla on varmasti mielenkiintoisimpia ravintolahistorioita koko Helsingissä.

Ravintola Kappeli avattiin 4.6.1867. 1950-luvun vaikuttajat tulivat joka kesä nauttimaan ravintolaan kauden ensimmäiset uudet perunat. 1980-luvulla Kappeliin jonotettiin kaukaa Havis Amandan patsaan takaa saakka, sillä kaikki halusivat päästä Kappelin klubille kuulemaan Bullworkersia.

Kappelissa viihtyi seurueineen niin nuori säveltäjä Jean Sibelius kuin kirjailijat Eino Leino ja Juhani Aho sekä taiteilija Akseli Gallen-Kallela. Leinon ja Sibeliuksen kantapöydät sijaitsevat yhä ravintolan länsisiivessä, mutta me istahdimme ihan tavalliseen pöytään.

Aloitimme suositelluilla kuohuvilla, eksklusiivisesti paikassa tarjottavalla Kappelin Kreivittärellä, jota seurasi mukava pitkä illallinen.

Ravintolan ruokalistalta löytyvät myös Eino Leinon, Jean Sibeliuksen, sekä L. Onervan nimikkomenut. Olisin tietysti halunnut kokeilla menua Onervan kunniaksi, mutta valitettavasti sen jälkkärinä oli gluteenillista kakkua. Herkkuruokaa löytyi joka tapauksessa.

Kaikkein eniten Kappelin illallisemme aikana kiinnitin kuitenkin huomiota ympärillä olevaan taiteeseen. Pyysin tarjoilijalta paperisen historiikin, josta löytyi myös kaikki taideteokset sijainteineen ja tarkempine tietoineen. Janne haahuili milloin missäkin rakennuksen osassa tallentamassa taidetta muistikortille.

Ravintolan seinillä kiertelee boordi, jossa näkyy kaupunkilaisten siluetteja. Se on kunnianosoitus taiteilija Gunnar Berndtsonin 1870-luvun Yleisösiluetti-maalaukselle. Taiteilija ikuisti maalaukseen aikalaisiaan: lierihattuiset herrat, daamit ja päivänvarjot…

Kappelin taidetta saa välillä etsiä. Toiset maalaukset löytyvät keittiöstä, toiset kellarista, toiset yleisistä tiloista. Erityislaatuista onkin, että lähes kaikki taide on tehty suoraan seiniin. Tämän vuoksi teoksia ei tietenkään ole siirretty, vaan ne on vain nykypäivänä suojattu laseilla alkuperäisissä paikoissaan. Jopa keittiöstä löytyy omat taideteoksensa.

Kuvataide tuli olennaiseksi osaksi Kappelia ravintoloitsija Wetterhoffin aikana 1877–1879. Wetterhoff tarjosi talvisaikaan sunnuntaiaamiaisia taiteilijaystävilleen ja kiitokseksi nämä koristivat ravintolan seiniä töillään. Esimerkiksi Albert Edelfelt maalasi pyöreään seinämedaljonkiin oluen keksijä Gambrinuksen kuvan. Birger Kaipiaisen keramiikkatyö Tanssivia pareja ja Hjalmar Munsterhjelmin Merimaisema kuuluvat myös Kappelin taideteoksiin.

Tämä on minusta ihan mieletön tarina! Kenelle minä voisin tarjota sunnuntai-aamiaisia, että he palkitsisivat minut taiteella?

Ruoka oli hyvää, hinta-laatusuhteeltaan passelia, ja erityisruokavaliot oli huomioitu hyvin. Aurinko laski myöhemmin illalla merten taakse ja kattokruunut jäivät valaisemaan tilaa. Osa vieraista olivat selkeästi bisnesväkeä, osa juhlimassa, osa viettämässä rennosti iltaa arkivaatteissaan.

Saimme jälkiruokaa ennen yhtäkkiä idean kutsua meille sattumalta samana iltana yöksi tulevan äitini alkuyön kahveille ravintolaan. Niinpä kolmas tuoli raahattiin illallispöytäämme ja päätimme historian ja taiteen täyteisen illan kolmisin nauraen ja keskustellen syvällisiä (aiheet vaihtelivat maailman tulevasta tuhosta uusiin kevätkenkähankintoihin).

Mistäs sitä tietää, jos vanhemmalla iällä ryhdyn merkittäväksi taiteilijaksi ja toisen 150 vuoden päästä Kappelista löytyy pöytä:

H.Simojoki istui tässä pöydässä miehensä ja äitinsä kanssa hörppien mustaa kahvia ja maistellen kaikki menun jälkiruoat.

Pöytä on varmasti kuukausien päähän varattu.

-Henriikka

Ps. Arvatkaa mistä Kappeli-nimi tulee? Kysyimme sitä itsekin tarjoilijalta. Sokerileipuri Johan Daniel Jerngren rakensi vuonna 1840 Esplanadille puisen leivoksien ja limonadin myyntikojun. Koska koju muistutti ulkoasultaan kirkkoa tai kappelia, sitä alettiin kutsua Kappeliksi.

”Tunnistat mut irtokarkkipussista”

Jos olisin Tinderissä, niin tämä ensimmäinen kuva voisi olla profiilikuvani. Kertoo minusta kaiken olennaisen. Käsi määrätietoisesti karkkipusissa ja turbaani visusti päässä liian likaisten hiusten vuoksi – jälkimmäistä ei onneksi pelkkä kuva kerro.

Vietimme eilen spontaania leffailtaa. Tajusin yhtäkkiä minulla olevan pari leffa- ja herkkulippua käyttämättä ja ehdotin Jannelle Kaunotarta ja Hirviötä.

Kun talsimme yhdessä karkkikaupan kautta Tennispalatsiin, Janne tuntui kävelevän minua muutaman metrin taaempana. Nauroi, että olen melkoisen pulsun näköinen.

Ota tai jätä, sanoin. I feel great!

Valehtelin vähän kirjoittaessani, että ensimmäinen kuva kertoo kaiken olennaisen, sillä jotain oli auttamattomasti pielessä: en ollut koskaan, ainakaan yläasteen jälkeen, ottanut noin pientä karkkipussia. Hintaa oli vain 4,85 euroa! En ehtinyt kiireessä lapata kuin pari hassua lepakkoa, Susu-palaa, vadelmatoukkaa ja sokeroitua vesimelonipalaa.

Kaunotar ja Hirviö oli tosi hyvä. Ei niin hyvä, että olisin haukkonut henkeäni tai uppoutunut tarinan vietäväksi täysin, mutta tosi hyvä kuitenkin. Visuaalinen maailma on upea, kaikki näyttelijät hyviä ellei erinomaisia ja taikamaailma saatu kuvattua totuudenmukaisesti. Itkin erityisesti isä-kohtauksille.

Elokuvissa käyminen on ihanaa. Napata turvallinen takarivin paikka, uppoutua penkkiin, itkeä vuolaasti ja nauraa höröttää. Olla hetki yksi yhdessä reagoiva yhteisö tuntemattomien ihmisten kanssa.

Tämän hetkisestä ohjelmistosta haluaisin nähdä ainakin A United Kingdom, Frantz, Hidden Figures, Jacques – elämä merellä, Joka toinen pari, Saattokeikka, Moonlight, The Salesman, Three Generations ja your name.

Lisäksi eilen ruudulla pyöri King Arthur – Ledeng of the Sword -elokuvan traileri ja pakko nähdä sekin, kunhan se saapuu valkokankaille. Oho! Tarvitaan näköjään monta spontaania iltaa.

Jos minulla olisi Tinder-treffit, voisin rintapieli-auringonkukan sijasta kertoa tuntomerkiksi:

”Tunnistat minut irtokarkkipussista.”

Voisin sitten tarjota ensikohtaamisella vaikka vaaleanpunaisen ufon. Tai siis voisin, jos haluaisin jakaa karkeistani. Ehkä hyvä, etten ole Tinderissä.

-Henriikka

takki/Minimum, turbaani/KN Collection, college/second hand, kengät/Vagabond, karkit/Makuuni (ha ha ha)

Milloin mielettömyydestä tuli ainoa motiivi?

Tuntuu, että nykypäivänä perussuoritus ei riitä enää mihinkään. Mikään ei riitä enää mihinkään.

Harjoittelen maratonille, joka on kesäkuun alussa. En ole todellakaan varma pääsenkö maaliin, mutta yritän. Ystäväni kysyi aikatavoitetta. Kerroin, että haluaisin päästä hymyssä suin maaliviivan yli ja varmaan realistinen aika voisi olla jotain 5–6 tunnin väliltä.

Alkoi sanallinen rummutus: ”Hei kamoon! Sähän oot treenannut paljon ja oot urheilullinen valmiiksi. Kyllähän nyt vähintään 4,5 tuntia.” Kerroin, etten edes haluaisi olla maalissa kaikkeni antaneena. Haluaisin mieluummin rennon suorituksen ja tunteen, että haluan juosta jatkossakin. Hän ei voinut käsittää ajatustani vaan jatkoi aikatavoitteeseen tsemppaamista.

Ikään kuin 42,2 kilometrin juoksu ei olisi mieletön suoritus, olisi juoksutahti mikä tahansa. Ja ikään kuin silläkään olisi väliä, onko se mieletöntä. Miksi ”mieletön suoritus” olisi paras motiivi?

Kävimme marraskuussa ystäväni kanssa ensimmäistä kertaa telttailemassa pakkasessa. Olimme Repovedellä kaksi päivää ja yhden yön. Olin valtavan onnellinen ja ylpeä, että menimme ja koimme. Käytin sosiaalisessa mediassa retkestämme ohimennen, kevyesti sanaparia ”talvivaellus”. Eräs seuraaja, ulkoilmaelämää reilusti kokenut heitti huvittuneen kommentin: ”Aikamoinen VAELLUS teillä. Yksi yö..”

Mietin, miten vain yhden sanan käyttäminen aiheutti niin suuren tunteen? Olisiko teltassa pitänyt viettää pakkasilla samantien viikkokausia, että olisin edes uskaltanut mainita aiheesta ylpeästi? Mieletöntä suoritusta kaivattiin, jälleen kerran.

Työelämässä pitää vääntää sata lasissa – liidaa, clousaa, koordinoida. Pitää tuhansia lankoja käsissä ja juosta se alle neljän tunnin maraton lomalla. Ei ei ei, kun Ironman-triathlon! Siinä sivussa pitää ajaa eteenpäin mielipidettä, että nimeksi vaihdettaisiin Ironhuman. Tasa-arvoa, ihmiset!

Kun ystävät ovat kylässä, pöydän keskellä on oltava 8-kerroksinen raakakakku, itsetehty. Suolaiset tarjoillaan annoksittain pöytiin. ”Etkös voisi rinnalle tehdä edes jotain pientä cocktail-palaa?”, kysyi ystäväni joskus, kun kerroin tarjoavani synttäreillä vain tilattua kakkua ja skumppaa.

Matkalle lähtiessä on etsittävä asumaton saari, nouseva tähtikohde tai paikka, jonne on oikeasti laitonta mennä, mutta mistä saatava Instagram-kuva on sakkouhan arvoinen. ”Ai te meinaatte yöpyä hostellissa, vaikka sohvasurffauskin on keksitty?”

Pidän kohtuullisesta elämästä. Pidän siitä, että voin itse päättää, mikä on minulle riittävä tai riittämätön haaste. Pidän siitä, että ympärillä ihmiset arvostavat tätä ja minä voin oppia arvostamaan heidän päätöksiään. Mieletön suoritus on yksi motiiveista, ei onneksi se ainoa, eikä läheskään aina paras.

”Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan kumaraisia vanhuksia, jotka taluttavat toinen toisensa postilaatikolle ja maitokauppaan, niin kuin ovat taluttaneet halki elämän.” (Taivaslaulu – Pauliina Rauhala)

Minulla on opittavaa yhtä lailla, luultavasti paljon enemmän kuin monella. Rauhallista, onnellista sunnuntaita kaikille.

-Henriikka

Kuvat: Joonas Linkola

Suomen juhannus tiivistettynä 11 kuvaan

Naurattaa niin paljon nämä kuvat. Pidimme pääsiäisenä mökkitalkoita. Piti olla aurinkoa ja ihanan keväinen ilma. Olisimme vähän grillailleet, laittaneet illalla saunan päälle.

Mitä todellisuudessa kävi? Taivaalta tuli lumikuuroja vartin välein. Haravoin siskoni kanssa tuntikausia, mutta emme juuri päässeet nauttimaan työmme tuloksista, sillä puhdistamamme maa peittyi valkoiseksi.

Mattojen puistelulle pieni pakkanen oli tietysti hyödyksi – tosin bakteerit olivat varmaan jo kuolleet ja matot raikastuneet, kun viettivät koko talven lämmittämättömässä mökissä.

  Suomi on kyllä niin rakas ja huvittava. Tehdä nyt mökkitalkoita lämpökerrasto ja villapaita päällä! Näistä kuvista tulee kuitenkin niin hyvä mieli. Viimeisessä isoveljeni mökyttää minua hyväntahtoisesti ja toiseksi viimeisessä on taas lempimökkipuuhani: lyhyen halonhakkuun tulokset.

Mökki pääsi talviteloiltaan ja jäi odottamaan vapputalkoita ja lämpimiä säitä. Elokuussa katan pihalle pitkän pöydän ja kutsun ystävät kylään. Jos kirjoitan sen näin vakaasti nyt, niin ehkä saan sen oikeasti toteutettua.

Edessä taitaa muuten olla melko reilukin mökkiremontti. Aiomme laittaa isovanhempien vanhan mökin uudistukseen. Kiinnostaisiko tällaisen muutosprojektin seuraaminen teitä?

-Henriikka

Hyvää huomenta ja aamiaista kaikille!

kaupallinen yhteistyö: Scandic Hotels & Asennemedia

Aloitimme eilen aamumme poikkeuksellisen koreasti: aamiaista ei kattanutkaan pöydän ääreen tuttuun tapaan Janne, vaan suuntasimme yhdessä Töölöön, Scandic Park Helsinkiin, valmiin aamupalan ääreen. Nykyään yhteiset, kymppiin kestävät arkiaamut ovat todella kortilla, ja siksi aamu tuntuikin tärkeältä jo ilman aamiaishuumaa.

Scandic on uudistanut aamiaiskonseptiaan, minkä takia olimme kokeilemassa juuri heidän aamiaisantiaan. Uudistuksen ”juttu” on aamiastarjontaan lisätty aamiaispiste, joka sisältää runsaan valikoiman erilaisia ruoka-aineallergioita ja erityisruokavalioita tukevia tuotteita. Sain olla keliaakikko-esimerkkinä edustamassa gluteenittomia. Toisaalta emme kumpikaan syö lihaa ja tunnemme vegaaniuden varsin hyvin, joten pyrimme katsomaan asiaa myös kasvisruokavalionäkökulmasta.

Aamiaistilan ja -miljöön yleistuntu oli mukava. Pöydät olivat siistejä, aurinko paistoi valkoisten verhojen läpi tilaan tehden aurinkoraitoja ja ruoka oli värikästä. Toisin kuin kaikissa hotelleissa, paikkaan teki mieli jäädä. Suurin osa ympärillä istuvista oli kansainvälisiä vieraita, ehkä business, ehkä pleasure. Perheitä, pukunaisia ja -miehiä, puvuttomia naisia ja miehiä… Joillain oli selkeästi kiire ja häsä, meillä ei.

Valitsimme aurinkoisen pöydän ikkunan vierestä ja suuntasimme nälkäiset haukankatseemme notkuviin pötiin. Kun on tottunut syömään päivän ekan aterian jo seitsemältä, saattaa yhdeksältä syömättömänä alkaa kuivua henkisesti ja fyysisesti kokoon. Onneksi ruoka ei ollut ihan heti loppumassa.

Yllä olevassa kuvassa on uudistuksen ydin, aamiaispiste. Piste on erillään muista noutopöydistä, mikä helpottaa myös keliaakikoille merkityksellisen kontaminaatioriskin todennäköisyyttä. Joskus tuntuu, että vaikka valikoimaa olisi kuinka hirveästi, mutta ruoka on avoimesti kaiken gluteenihuuruisen keskellä, ei niistä juuri ole iloa.

Aamiaispiste sisältää:

– gluteenittomia kuituhiutaleita, mysliä ja pikakaurapuuroa
– gluteenitonta tummaa ja vaaleaa leipää, sämpylöitä, karjalanpiirakoita, näkkileipää, keksejä, vohveleita ja luomuriisikakkuja
– maidottomia kaura- ja soijajuomia sekä kaura- ja soijajogurttia
– laktoositonta maitoa, jogurttia, voita ja juustoa
– vegaanisia seitanleikkeitä, levitteitä, hummusta ja vegaanijuustoa

En ole koskaan kokenut Suomen hotelliaamiaisilla jääväni nälkäiseksi, mutta kieltämättä gluteenittomuuden kanssa on saanut tehdä itsestään välillä aikamoisen numeron. ”Hei oliskos teillä gluteenitonta leipää… hei oliskos teillä vielä jotain makeaa.. mites toi purkissa oleva asia, onko se vehnärouhetta tai pellavansiementä… olisko mahdollista saada erillistä voita, kun tuo nykyinen näyttäisi olevan jo yltä päältä leivänmuruissa…?”

Toisaalta taas joskus olen nähnyt, kun perusruokavaliota noudattava on vahingossa ajautunut allergisille ja erityisruokavalioisille tarkoitettujen tuotteiden lähelle ja miltei saanut karttakepistä sormilleen: ”nämä tuotteet on tarkoitettu vain niitä tarvitseville!” Scandicin uuden aamiaispisteen yhteydessä viestittiin aika kivasti, että vaikka tuotteet on tarkoitettu ensisijaisesti niitä tarvitseville, voi niistä vapaasti nauttia ihan kuka tahansa.

Söimme rauhassa yhdessä, kävimme läpi tulevia viikkoja ja pelleilimme vähän, niin kuin tapana on. Oikein hyvä aloitus viikonpäivistä parhaalle.

Millainen aamiainen oli kokonaisuudessaan? Runsas, monipuolinen ja maukas. Kokonaisuus on melko perinteinen aamiasbuffet, sellainen kuin hyvästä hotellista saattoi odottaa. Jos en ole ennenkään kokenut jääväni gluteenittomana nälkäiseksi, niin täällä vielä vähemmän. Erityispiste suklaa-cookielle! Usein aamiasbuffettien gluteenittomat jälkkärit ovat vähän liioitellen sanottuna muovipussiin pakattuja kuivia pullia tai mauttomia, hajuttomia keksejä. Tuo postauksen toisessa kuvassa oleva cookie oli huippu!

Jos lisäisin vielä jotain itse, niin kokonaisvalikoiman vihreää osastoa: mehushotteja, smoothieta, hedelmäsalaattia ehkäpä?

Kasvisruokavalioiselle ei ollut mitään ongelmaa ja ainakin omaan silmään vegaanitarjontakin ylitti ainakin keskimääräisen tarjonnan heittämällä. Heidän puolestaan en kuitenkaan uskalla vetää liian tiukkoja mielipiteitä, sillä itselläni oli kuitenkin neljää eri juustoa ja jugurttitiskin antimet lautasellani.

Hauska aloitus aamiaiselle ja aamiaispisteen kokeilulle oli, kun olimme juuri tulleet ja aloin leikata pisteellä olevaa siemenleipää. Janne totesi:

”Näyttää tosi hyvältä, mutta toi ei varmaan kyllä oo sulle.”

Vaan kyllä se oli. Sitä on niin tottunut kaiken maailman paperimassaleipään, että välillä unohtaa miten hyviä vaihtoehtoja nykyisin on tarjolla ja valmistettavissa.

Usein hyvän ruoan edelle ajaa vielä hyvä seura. Olipa ihana syödä yhdessä.

-Henriikka

Ps. Sattumalta olin pari viikkoa sitten Kööpenhaminassakin pari yötä Scandicissa. Hyvin toimi sielläkin gluteenittomuus, vaikka Suomi on tietenkin meidän kohtelun luvattu maa.

Huhtikuun kahdeskymmenes 2017

Terveisiä Riikasta, kauniista hotellista, jonka mustia seinäkoristeita en kuitenkaan ikimaailmassa haluaisi omaan kotiini. Pesin juuri hampaat ja meikit. Olo on levollinen, vaikka jostain kaukaa kuuluukin poliisiauton sireeni.

Olin jo käymässä äsken nukkumaan, kun luin Idan päiväkirjakirjoituksen. Se oli niin lämmin, että halusin tehdä saman. Googlasin, miten tietokoneella pystyy ottamaan kuvia (kuvitelkaa, etten ollut koskaan ottanut PhotoBooth-kuvaa läppärilläni, jonka sain huhtikuussa 2015), ja tämä kuva oli ensimmäinen. Hämmennyin, kun kuva otettiinkin niin nopeasti: 3–2–1 ja painoin pään polviini hämmennyksissäni. Otin tämän jälkeen monta viisi (17!) muutakin, mutta ne olivat teennäisen poseerattuja. Sykkyräsaaret ja pallonuttura kuvastavat ainakin minua.

Lensin Riikaan ruokamatkalle. Suomesta on tulossa kai neljä muutakin, mutta he liittyvät seuraani vasta huomenna. Saavuin itse täksi illaksi ja olin äsken yhdellä elämäni yllätyksellisimmällä illallisella.

Olin sopinut yhteyshenkilön kautta tapaavani tuntemattoman seurueeni seitsemältä ravintolassa. Odotin isoa toimittajaporukkaa, kunnes totuus valkeni: puolisen tuntia myöhässä tapaamisajasta seurakseni asteli muuan toimittaja miehensä kanssa. Molemmilla oli ikää noin 50 vuotta enemmän kuin minulla, elämänkokemusta varmaan sitäkin enemmän.

Alkuhämmennyksestä toivuttuani (kesto noin 3 sekuntia), oli yksi hauskimmista illoista ikinä. Pariskunta oli nähyt ja kokenut paljon. Heillä oli niin paljon tarinoita, että minulla olisi pitänyt olla nauhuri koko ajan päällä. Toimittajanainen oli alunperin New Yorkista, mutta ollut jo 45 vuotta naimisissa italialaismiehen kanssa. Juttelimme matkustuksesta, työstä, ruoasta, Trumpista, politiikasta ja perheestä. Kuvasimme yhteisvoimin kaikki annokset ja hihittelin, kun seurueemme näytti mitä luultavimmin lapsenlapselta isovanhempiensa kanssa.

Äsken kävelimme yhdessä hotellille. Iän muisti vasta kunnolla, kun nousimme pöydästä. Kävelytahtini olisi ollut noin 8-kertainen.

Toisaalta, vajaa kilometrin matkaa kävellessä mietin, miksi aina kuljen niin valtavan kovaa vauhtia. Mihin minulla on aina niin hirveä kiire?

-Henriikka

Yksin viikonloppulomalla Tampereella

Kaupallinen yhteistyö: Työ- ja elinkeinoministeriö, Lomahaaste

Olin viime kesäkuussa yksin lomalla Tampereella. En tiedä kuinka moni muistaa pientä irtiottoani, mutta kahden yön mittaisen reissun ajan tamppasin Tamperetta huolella haltuun.

Tuo pikkuloma viime kesältä on jäänyt erityisesti mieleeni. Olin kirjoittanut Onnibussista menomatkalla seuraavasti:

2.6.2016, Onnibussi HKI-TRE

Täällä on taas yksi seikkailu alkamassa. En tiedä miksi, mutta tämä tuntuu ihan spesiaalitärkeältä. Ja jännittävältä. Olen ihan yksin ja mun ei ole missään vaiheessa tarkoituskaan tavata ketään.

En osannut reissun jälkeen sanoittaa omien ajatusten kanssa vietetyn paripäiväisen jälkeen ajatuksiani lomasta. Nyt talven jälkeen olenkin odottanut, milloin sää näyttäisi edes lieviä kesän merkkejä, niin pääsisin jakamaan toiveikkaita kuvia aurinkosäästä ja toivottavasti antamaan inspiraatiota tulevaan kesään.

En tiedä mistä olin alunperin saanut idean lähteä lomalle parin tunnin matkan päähän, jo entuudestaan melko tuttuun kaupunkiin. Jannehan on Kangasalta, Tampereen vierestä kotoisin ja käynyt Tampereella lukionkin. Käymme Tampereella monta kertaa vuodessa ja tunsin kaupungin melko hyvin.

Ensimmäinen syy oli se, että olin halunnut lomailla nimenomaan Suomessa. Tutustua paremmin kohteisiin kotimaassa ja löytää lähialueista uutta ja hienoa. Toinen syy oli luultavasti se, että olin aina kävellyt Tampereella jonkun muun perässä. Halusin tutustua kaupunkiin ihan itse, löytäen ne omat suosikkipaikat.

3.6. Sitko Pizza Bar, Tampere

Mahtava päivä. Heräsin klo 06:30 ja lähdin lenkille. Edelleen jäi epäselväksi onko erikseet jotkut Pyynikin portaat, Tahdon portaat ja Pispalan Portaat. Mutta minä löysin ne Pispalan. Pieni lenkki venyi puolitoistatuntiseksi, kun yhtäkkiä löysin itseni harjulta ja piti löytää vielä kotiin. Kodilla tarkoitan toki Omenahotellia.

Tilasin gluteenittoman kylmäsavulohipitsan. Päätin, etten katso puhelinta koko ruokailutilanteen aikana.

Tampereella olisi yhtäkkiä riittänyt nähtävää vaikka monen viikon ajaksi. Olin kysellyt Snapchatissa seuraajien vinkkejä kaupungin parhaista paikoista ja saanutkin mielettömän läjän varteenottettavia ideoita. Olin päättänyt suunnistaa pelkästään suositusten avulla, ilman lisägooglettelua.

Kävin Kauppahallissa ostamassa vihanneksia ja palan juustokakkua. Nautin lounasta 4 vuodenaikaa -ravintolassa, jota oli kehuttu Sushibar Umamin rinnalla. Piipahdin Radiokirppiksellä ja tietysti ihanista ihanimmassa INCH-farkkukaupassa. Kävin toisena aamuna juoksulenkillä Hatanpään Arboretumissa, mikä oli niin kaunis ja rauhoittava. Toisena aamuna löysin ne yllä mainitut Pispalan portaat, missä kanssani treenasi muuan jääkiekkojoukkue.

Tiesin, etten tulisi viettämään majapaikassani aikaa kuin hyvien, makoisien yöunien verran, joten nukuin suosiolla Omenahotellissa. Valkoiset, puhtaat lakanat ja keskeinen sijainti, bueno!

Toisena aamuna nautin avarakatseisesti peri-tamperelaiseksi kehaistua aamiaista Hämeenkadulla, Café Siilinkarissa (yllä kuvassa). Paikka on ollut keskustassa jo vuodesta 1960, joten he ilmeisesti tuntevat tamperelaisen maun erinomaisesti.

Toisena aamuna suuntasin verrattain uuteen Hotel Torni Tampereeseen, sillä moni oli kehunut paikan aamiaisbuffettia (alla kuvassa). Ei kieltämättä haitannut yhtään istua yli tuntia hyvän aamupalan ääressä. Jouduin kuitenkin palaaman vielä illalla, sillä myös alakerran olutvalikoimaa sekä yläkerran näköalabaaria oli kehuttu. Gluteeniton olut alabaarissa, drinkki yläbaarissa. Ei hassumpaa lomailua!

4.6. Hotelli Torni, Tampere

Tuossa viereisessä puistossa oli 40-vuotiaiden, varpaasta nenänpäähän tatuoitujen kaverusten pussikaljabileet. Istun täällä yksin ja kirjoitan rakkaudesta. Pitäisi varmaan liittyä heidän elämänmakuiseen seuraansa.

4.6. Café Europa

Kuvittelen kauhulla kuinka jätän tämän päiväkirjan vahingossa tänne ja mun harhaisista kirjoituksista tehdään kokopitkä elokuva. Toivottavasti pääosaa esittää joku muu kuin Pamela Tola.

Söin aivan ihanaa ruokaa Kasvisravintola Gobalissa ja join hyvät kahvit niin Laukontorilla kuin Tammelan torillakin. Ylivoimaisesti pisimmän tikun veti kuitenkin Zeytuun ja Lähi-idän maut Tuomiokirkonkadulla.

Design on Tampere -kartan avulla suunnistin niin Design Boulevardiin, MUKA VA flagship storeen ja luonnollisen kauneuden kotipaikkaan, Keidas by Lumoon. Reissun viimeiset kahvit ennen bussiin hyppäämistä join pitkäaikaisessa suosikkipaikassa, Kahvila Runossa, jossa joskus teineinä Jannen kanssa kahviteltiin ”ihan vain kavereina”. Molemmilla pellavapaidat päällä.

Ensi lomallekin jäi tekemistä: Mustanlahden satama, Rosendahlin ranta ja esimerkiksi Sara Hildenin Taidemuseo. Myös Särkänniemen X ja muut uutuushumputukset ovat kokematta ja kauppahallin herkuistakin tuli syötyä vain murto-osa.

Tampere on kyllä monella tapaa kiehtova. Helsinkiin verraten niin suupaltti ja maanläheinen, pieni mutta monipuolinen. Ainakin kesällä kadut vaikuttivat olevan ydinkeskustassakin ihan eri lailla elossa kuin Helsingissä. Terassit olivat täynnä, ihmiset puhuivat kadulla spontaanisti ja neuvoivat oikeaan suuntaan, kun näytin eksyneeltä turistilta.

Tuntui kyllä todelliselta turistilta, vaikka toisaalta kaikki on ihan samanlaista kuin kotonakin. Ja vaikka toisaalta kaupunki oli ihan tosi tuttu. Se onkin matkustamisen parhaita puolia. Avata silmiä isommiksi, löytää tutustakin uutta.

Sen minä vaan sanon, ettei kannata aliarvioida kotimaisia matkustuskohteita, kun miettii tulevaa kesälomaa ja matkustusta yleisesti. Monesti on niin sokaistunut ulkomaan matkojen hypestä, ettei tajua oman nenän alla ja edessä olevan vaikka mitä koettavaa ja nähtävää.

Me matkustimme perheeni kanssa Suomessa koko lapsuuteni ja vaikka nautin siitä silloinkin, olen vasta viime vuosina saanut täysin uuden innostuksen ja vaihteen päälle kotimaan matkustuksessa. Tähän vuoteen on mahtunut jo Kuhmoa, Hossaa, Vuokattia ja Yllästä. Olenkin ylpeästi mukana kotimaanmatkailun haastekampanjassa. Haaveilen myös samanlaisesta minilomasta tulevana kesänä. Minne teidän mielestänne kannattaisi suunnata?

4.6.2016 Onnibussi, TRE-HKI

Odotan tulevalta kesältä ihan käsittämättömän paljon. Tiedän ettei saisi, mutta odotan silti. Eikä se ole mikään tuleva kesä, vaan kesä nyt ja tässä.

-Henriikka

Julkaisu on osa TEMin Suomi 100 – Löydä Suomesi kotimaanmatkailun haastekampanjaa #lomahaaste”. 
Lisätietoja kampanjasta www.lomahaaste.fi

Gluteenittomat Pantteri-karkit

Olen sairastanut keliakiaa nyt noin kolme vuotta. Siitä on tullut osa minua, asia jota en juurikaan arjessa ajattele.

Voisi kuvitella, että jäin kaipaamaan eniten pullia, kakkuja, leipiä ja muuta gluteenin huuruista.. vaan en. Kaikista pahin rasti oli tavalliset, mustat Pantteri-karkit. Ne vehnäjauhoa sisältävät, ihanan sitkeät ja lakritsiset herkkukarkit.

Mutta isoja uutisia gluteenittomille! Viime kesänä löysin gluteenittomat Pantteri-karkit. Tosin niitä myydään hämäävästi vain apteekeissa.

Apteekkarin Pehmeä Salmiakkipastilli -karkit muistuttavat hämmästyttävän paljon Panttereita. Niissä on sitkoja ja sama tuttu maku. Muoto on paksun kolikon sijaan pyöreä keko, mutta ehkä jotain poikkeavuutta pitää hyväksyä, että pääsee vanhaan makunautintoon kiinni.

Pusseja myydään Yliopiston Apteekeissa (EDIT: ja myös muissa valikoiduissa apteekeissa) Hintaa 60 gramman pussille on 2,35 euroa. Tuote saattaa sisältää pieniä määriä gluteenia. Ennen en tehnyt puoliksikaan yhtä paljon heräteostoksia apteekissa käydessäni. Huvittavaa on, että nykyisin saatan poiketa Apteekissa silkoilla karkkiostoksilla.s

Voi sitä riemua, kun laitoin tällaisen karkin viime kesänä ensimmäistä kertaa suuhuni. Olimme ajamassa ystäväni Bean kanssa Kajaanista Norjaan ja olimme Rovaniemellä tekemässä jotain ostoksia reissua varten. Ostimme apteekista särkylääkkeitten ja laastarien rinnalle yhden tällaisen karkkipussin hetken mielijohteesta.

Avasimme pussin autossa ja puraistuani karkkia huusin: ”Eikääää! Tää maistuu ihan Pantterilta! Tää on gluteeniton Pantteri!”

Siitä asti on pitänyt kertoa tätä ilosanomaa eteenpäin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun sain kuvattua karkit ennen kuin ne tulivat syödyksi.

Tämä siis vain ilmaiseksi vinkiksi niille muille, jotka ovat tihrustaneet itkua Pantteri-karkkien perään.

-Henriikka

Uusia pääsiäisperinteitä ja lomakooma

Jos joku vasta on raskasta, niin loma! Tuntuu, että loman viimeisenä päivänä pötkötän aina totaalisessa koomassa lattialla, mielen ja ruumiin voimat täysin kadoksissa. Intensiivisen yhdessäolon, runsaan syömisen ja epäsäännöllisten (joskin pitkien) yöunien jälkeen tuntuu kuin olisi antanut kaikkensa. Onneksi huomenna on taas normaalia.

Tänään oli loman kruunupäivä. Avasin silmäni uuteen aamuun vasta puoli kymmeneltä (torkutettuani mysteerisesti tunnin tajuamattani), jonka jälkeen leivoin britaa ja hapanjuurinäkkileipää. Pienen, näennäisen siivoamisen jälkeen saimme kiirettömiä, koomattomia ystäviä kylään. Nauroin taas niin, ettei huomenna tarvitse.

Pääsiäinen humahti ohi niin nopeasti, ettei sitä ehtinyt edes hoksata. Juhlapyhien jälkeen jää aina pää pyörällä miettimään, että kestivätkö nämä päivät silmänräpäyksen vai ikuisuuden.

Olimme suurimman osan ajasta perheeni luona. Ehdimme tehdä kesämökillä kevättalkoot – haravoin lumikuurojen keskellä niin vimmatun ahkerasti. Sen lisäksi nauroimme lapsuudenkuville, kävimme päiväretkellä, pääsiäisen yökirkossa ja innostuimme luvattoman paljon Kindereistä. Salakuljetin munasta saadun retkeilijä-Smurffin kotiin, vaikka sisarukset kielsivät. Helpompi saada anteeksi kuin lupa. Sori.

Pilkkiperinne jäi tällä kertaa jäähylle, sillä tilalle jyräsi uusi: itsetehdyt pääsiäissushit! Pääsiäisyönä puikotimme niin susheja kuin suklaamunia ja olimme yhdessätuumin sitä mieltä, että harkitsemme tätä ehdottomasti perinnelistalle.

Huomenna kolkuttelee jo tiistai, juoksu- ja suunnistustreenit ja muu mukavan arkinen. Jääkaapissa odottaa vielä pala Britaa, jonka käyn nyt hakemassa. Farkkujen nappi on lentänyt aikoja sitten kaarella roskalavan kyytiin ja kaatikselle. Ei tule ikävä, toisin kuin tätä pientä, mukarankkaa lomaa.

-Henriikka

Onnellista, nostalgista pääsiäistä

Katson näitä nostalgisia pääsiäiskuvia hymyillen. Nauraen.

Yllä olevassa kuvassa olen 2-vuotias, sisarusköörin neljäs ei ole vielä syntynyt. Olemme saaneet pääsiäismunat juhlasunnuntaina, niin kuin joka vuosi. Ensimmäisessä kuvassa on selkeää hämmennystä, toisen kuvan ottohetkeen mennessä olemme ymmärtäneet, että suklaamuna on ilon asia.

Molempien kuvien kohdalla koen myös kateutta: haluaisin omassa koossani nuo veljieni flanelli- ja kauluspaidat! Omat ja sisareni vaatteet (ja kaikkien hiustyylit) voi hyvin jättää 90-luvulle.

Urheilusukat, vanhempien tuttu kotitalo, maireat virneet, suklaa ja college-housut – kaikki kuuluvat edelleen pääsiäiseen. Toinen isoveli on myös keräämässä kevätpuutereilla auringosta samanlaista pandarusketusta kuin toisessa kuvassa. Sääli, että takana törröttävät viherkasvit heitettiin raivokkaasti tunkiolle trendin mennessä ohi.. peikonlehdet ja muut viheriäiset kun ovat taas palanneet kehiin.

No mutta, sen halusin vain tulla sanomaan, että onnellista pääsiäistä kaikille. Suosittelen tsekkaamaan omat lapsuudenkuvat ja nauramaan makeasti.

-Henriikka

Tarpeettomalle pääsiäislomalle!

Olen Onnibussissa. Kuuntelen loopilla Mikael Gabrielin ja Isac Elliotin ”Liikaa sussa kii”. Sinänsä huvittavaa, että mietin näkeeköhän takana istuvat mitä oikein kuuntelen, kun kuitenkin kirjoitan sen myös näin julkisesti kaikille. Pitää varmaan vaihtaa kohta biisiä, sillä kohta aloitan laulun.

Piti lopettaa Aleksanteri Hakaniemenkin kuuntelu, kun tajusin salilla juoksumatolla kiskovani hyvällä volyymilla: ”Mä oon niin sekaisin, et pysyisitkö sä mun perässä? Mä ooooon niin sekaisin, et tiedä mitä sul on edessä…”

Luulen, että pahin juoru minusta syntyisi, kun kuuntelemani biisihistoria valuisi julkisuuteen.

Suuntana on Saimaa. Otan irtioton kylpylä-hotelli Järvisydämessä, kunnes huomenna aamupäivällä veikka ja sisko tulee hakemaan autolla, ja ajamme yhdessä vanhempien luokse pääsiäisen viettoon.

Pääsiäisloma on ollut suosikkini jo pitkään. Hiljainen viikko, pitkä viikonloppu perheen ja rakkaiden ystävien kanssa. Hyvää ruokaa, muutama viinilasillinen, pitkiä unia ja reilusti ulkoilmaa.

Virallista lomaahaan minulla ei välttämättä tule yrittäjänä olemaan enää koskaan, mutta kun ympärillä lähes kaikki lomailevat, niin omaakin tehokkuustasoa voi laskea reilusti riman alle.

Toisaalta, on ensimmäinen pääsiäisloma vuosiin, jota en ole odottanut. En ole uupunut enkä tauon tarpeessa. Toivon mukaan pystynkin nyt ja tulevaisuudessa rakentamaan paremmin elämäni niin, etten mahdollisilla lomilla rojahda sohvalle yliväsyneenä ja nuku viikkoa putkeen. Parasta, jos loma voi olla virkistykseksi ja inspiraatioksi, ei pelkästään lepoa varten.

Nyt pakko keskittyä taas Mikkeen ja Ikkeen, kun on (täysin aiheeseen sopimattoman) kertsin aika: ”Sä haihduit hiljaa pois, kun aika parantaa, mut mietin aina sua kun joku muu mua koskettaa…”

Rauhaa ja iloa pääsiäislomaan.
-Henriikka

mekko/Georgian tuliainen, takki/Minimum, housut/second hand, kengät/Vagabond

Kuvat: Dorit Salutskij

Suoraa puhetta ja pyörtyilyä

Sain tänään spontaania, ihanaa lounasseuraa. Aamukympiltä puhelimeen tupsahti viesti. ”Ootko kiireinen, lounas? Meen just luomen poistoon, pelottaa.”

Puoli kahdeltatoista Kalevankadun Gran Delicatossa oli vastassa Dorit, joka miltei pyörtyi syliini. Hän oli jo pötkötellyt aikansa lääkärinvastaanotolla massiiviselta tuntuneen leikkauksen jälkeen, mutta hieman heitti siltikin.

Tilasimme mozzarella-salaatit ja kävimme pöytään. Nauratti kamalasti toisen huojuminen, vaikkei tietenkään saisi. Onneksi häntä itseäänkin vähän.

Doritin kanssa on helppo olla ja usein hysteeristä. Puhumme päälle innostuneina, tartumme vähän väliä toisiamme käsivarsista ja nauramme samaan tahtiin. Dorit nauroi, kun sanoin hänen otsalle tipahtavien hiuskiehkuroiden muistuttavan minua 90-luvusta.

Meillä on 12 vuotta ikäeroa, vaan enpä paljasta kummin päin. Mitä väliä iällä ylipäänsä on?

Alla oleva kuva kuvaa Doritia niin hyvin! Luulen, että jos tuo olisi osoitettu jollekin miehelle, niin mies olisi heti polvet vetelänä.

On myös aina kiva kuulla, ettei ole ajatustensa kanssa yksin. Sain lounashetken jälkeen ihanan viestin: ”Mä jään usein miettii sun sanoja ja juttuja. Niillä on merkitystä ja hyvää pöhinää. Just siks ku sanot suoraan. Ei läheskään kaikki puhu suoraan tai asiaa. Tunnen luottamusta.”

Kätkin sanat talteen (en konkreettisesti, vaan mieleeni) ja mietin, miten tärkeää olisi antaa ympärilleen hyvää palautetta. Ja ennätin vielä sanoa Doritille, että muistaa sitten sanoa, jos puhun liian suoraan. Olen loukannut nuorempana ihan liian montaa läheistä ystävää tahtomattani olemalla yhtä iloista, suoraa viivaa monimutkaisessa ja -selitteisessä maailmassa. Onneksi Dorit lupasi sanoa.

Palasin samaan kahvilaan äsken iltakahville toisen, hienon ystävän kanssa.

Kahvilan mies totesi ovelta, että hei vaan pitkästä aikaa. Ei kuitenkaan onneksi heittänyt pihalle, vaan otti vastaan huvittuneesti hymyillen. Onneksi tilaan toisinaan myös jotain muutakin kuin kahvia. Toisaalta, kahvissahan on loistava kate!

Kerta kaikkiaan (yhteen vai erikseen?) hyvä päivä.
Huomenna on taas varaa mennä kehnommin.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Kevät – kirkkaita ajatuksia, kirkkaita värejä

Kello juoksee, kalenteri juoksee. Nyt jos vihdoin kannattaa tajuta, että on huhtikuun alku ja keväästä kannattaa ottaa kaikki hyvä irti. Ei ole tarkoitus kylvää suorittamisstressiä, mutta sanon nyt tämän ihan tosissaan: ei kannata odotella terassikelejä tai piknikpäiviä heinäkuulle, vaan avata silmät lisääntyvälle valolle ja kesäajalle jo nyt. Ennen kuin huomaattekaan, on taas syyskuu ja sympaattiset, pimenevät illat ja ainainen, ihana alakulo.

Omaan kevätpersoonaani kuuluu olennaisesti ainakin yksi asia: olen paljon ihanampi. Olen ihanampi ystävä, ihanampi sisko, ihanampi vaimo… Minulla on paljon selkeämmät ajatukset ja saatan jopa vastata viesteihin, joita sisarukseni minulle lähettävät. Läträän kirkkailla väreillä ja vihellän matkallani.

 Juuri  mitään en tarvitse vaate-, kenkä- tai asustekaappiini, mutta muutamia juttuja on tarttunut kevään matkoilta.

Ylläolevan kuvan setin ostin Kööpenhaminasta. Adidaksen vaaleanpunaiset Gazellet kiinnittivät huomion ikkunashoppailessa ja viimeinen niitti oli joku imarteleva, tanskalainen myyjä. Hauskaa on, että rukoilin näitä kenkiä itselleni ensi kertaa jo keväällä neljä vuotta sitten ja olen ehtinyt jo kuluttaa yhdet siniset tässä välissä melko huolella.

Sen lisäksi kuvassa on Weekdayn alerekistä löytynyt vihreä paita, kasa varrettomia kesäsukkia ja harmaa Samsoe & Samsoen pipo. Minulla on heiltä ollut harmaa talvipipo käytössä jo monta vuotta, ja jos laatu on samaa, niin pärjään tuolla pitkälle.

Ylläoleva kuva on mystisempi, sillä omaan silmääni se näyttää juuri siltä sympaattiselta syksyltä. Mutta Köpiksen Punaisen Ristin kirppikseltä löydetty keltainen villapaita oli pakko tuoda Jannelle tuliaiseksi, että sitä voisi itse käyttää vaalenkeltaisissa kesäöissä. Samalta kirpputorilta löytyi ihkauudet nahkaiset pussukat, keltainen ja musta. Tanskan reissulta löytyi myös RVLT:n harmaanvihreä miesten puuvillaneule, jota en edes harkinnut kuin itselleni.

Georgialaisesta designer-/pienyrittäjäpuljusta löytyivät isot, hopeat korvarenkaat sekä metsänvihreä muistivihko. Myyjän silmistä kyllä huomasi, että sikäläiseen hintatasoon nähden arvokkaiden tuotteiden myynti toi taas turvan hetkeksi eteenpäin. Georgiassa oli käsityö- ja taidesaralla muutenkin ihan mieletön tekemisen ja uuden ajan meininki.

  Sellainen kirkkauden setti on tullut tähän talouteen. Nyt kun on uusi kirppislompakkokin, niin sen voi hyvin pitää kiinni taas hetken aikaa. Sitä paitsi tiedän, mikä kirkastaisi kokonaisuutta kaikista eniten: ikkunanpesu. Himputin ikkunanpesu. Täytenee lahjoa Janne töihin.

Toisaalta kevät on kyllä ihanaa kierrätysaikaa. Juuri sähköpostiin kolahti entisen työkaverin vinkki Kallion Kipinöi-kirppiksestä. Kyläjuhlat, katukirppikset ja siivouspäivät ovat onneksi niin täynnä kaikkea muutakin kuin kuluttamista. On ihana nähdä muiden kirkastuneet ilmeet, kuulla tuttujen kirkkaita kevätajatuksia ja juoda mukillinen kehnosti käynyttä rusinasimaa.

Shine shine!

-Henriikka

Kohdeopas paljastaa lähialueen luonto- ja retkikohteet

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Luonto- ja retkeilyinnostus on rantautunut elämänpiiriini. Tuuletan joka kerta, kun huomaan uuden ihmisen innostuneen asiasta edes vähän. Joku on uskaltautunut yöksi metsään, joku on hankkinut synttärirahoillaan teltan.

Eikä aina tarvita vaelluskenkiä ja rinkkaa, sillä toisinaan luonto voi tulla lähelle vaikka luonnonkosmetiikan, biotalous-innostuksen tai erilaisten luonnonantimien keräilyn kautta. Luonnosta on moneksi, eikä ole huonompaa tai parempaa tapaa kunnioittaa sitä.

Olen asunut nyt Helsingissä seitsemän vuotta, joista viimeiset olen retkeillyt ahkerammin. Koska olen Kouvolasta kotoisin, valitsen helposti Repoveden kansallispuiston ympäristöksi, kun haluan Etelä-Suomeen kauniisiin metsämaisemiin. Nuuksio on myös tullut kovin tutuksi, eikä kahden käden sormet enää riitä vierailujen laskemiselle.

Vaikka näissä molemmissa paikoissa riittää vielä paljon nähtävää, ja tulen varmasti tulevaisuudessakin vierailemaan niissä, kaipaan aina toisinaan jotain uutta. Esimerkiksi Källvikenissä, Dagmarin lähteellä vierailu oli virkistävän erilainen retki ja myös esimerkiksi simppelisti Helsingin Mustikkamaalla pyöriminen rentouttaa kiireen (ja kiireettömyydenkin) keskellä. Puhumattakaan Kiikunlähteestä, josta julkaisin viime viikolla sadetakkikuvat.

Usein nenä kääntyy kohti Nuuksiota vain sen vuoksi, ettei jaksa aloittaa selvittelyä muista mahdollisista lähikohteista.

Hyviä uutisia. Partioaitta on julkaissut yhteistyössä Retkipaikan kanssa Kohdeoppaan lähiretkeilyyn. Kohdeoppaan kartalta näkee kaikki oman lähistön potentiaaliset luontokohteet ja klikkailemalla saa lisätietoa. Oppaan saa myös mobiiliin, mikä ainakin itselle on se luontaisin käyttötapa.

Karttasovellus on siitäkin hyvä, että siitä näkee muun muassa tulipaikat ja tuvat sekä oman etäisyytesi kuhunkin kohteeseen. Kartan oikeassa yläkulmassa on valikko, jonka avulla voi halutessaaan suodattaa retkikohteita sen mukaan, kiinnostaako hiidenkirnut ja kalliomaalaukset vai mieluummin jylhät maisemat ja näköalat.

Ensikatsomalta merkaasin ylös ainakin Helsingin Kruunuvuoden hylätyt huvilat ja Pohjois-Pasilan Kivilinnan, molemmat jännittäviä, melko urbaaneja retkikohteita. Monen muun kaupungin ja paikan lähikohteet ovat sitten listalla, kun viimeistään kesällä pääsen kunnolla viipottamaan ympäri Suomea.

Nämä kirjoituksen kuvat ovat viimeiseltä päiväretkeltämme Nuuksiosta, viime kuulta. Ihana retki, söimme jopa pääsiäiskauden ensimmäiset Mignonit. Vaan ensi kerralla suunnistamme pitkästä aikaa toisaalle.

Uusien valloitusten lisäksi on minulla on toinenkin päämäärä: löytää voittamaton resepti ja oppia paistamaan luonnon keskellä täydellistä, gluteenitonta tikkupullaa.

Ehkä perheen kanssa vietetty pääsiäinen johtaa taas mökkitalkoiden lisäksi spontaaniin tai jopa suunniteltuun luontoretkeen. Suosittelen samaa muillekin!

-Henriikka

Rakas, viisas kummityttö

Meillä on täällä ihana pieni kummityttö kylässä. Tässä tytössä riittää sellaista päättäväisyyttä, että vaikka olen aina ajatellut itsessänikin löytyvän samaa, niin jään jo lähtöviivalla jalkoihin. Suloinen pieni ärripurri, toisessa sekunnissa yhtä hangonkeksiä.

Eikä haittaa yhtään, että luonnollisesti kummitytön matkassa ovat rakkaat ystävät. Koko kehossa kyllä huomaa, että lasten nukkumaanmenon jälkeisten yökeskustelujen vuoksi unet lyhenivät huomattavasti. Mutta eihän sellaista kadu.

Tänään aamuseitsemältä sama sinnikäs kaksivuotias avaa makuuhuoneen oven ja huutaa: ”Kummit herätyyyyyyyyys!”

Laitoimme peilin edessä yhdessä meikkiä. Minä oikeasti, kummityttö vähän vähemmän oikeasti. Hän sanoi, että voi sitten laittaa myös poskipunaa, kun on isompi. Vastasin, että niin voi, mutta ei tarvitse. Kummityttö katsoi silmiin ja totesi: ”Ei tarvitsekaan, jos en itse halua.”

Sitten söimme munakokkelia ja nautimme lauantaiaamusta.
Mietin, miten paljon voin oppia häneltä.

-Henriikka

Miltä tuntuu matkustaa yksin?

Istuin tiistaina Kööpenhaminassa, Cafe Paludanin brunssilautanen edessäni (paikka ja lautanen 5/5). En jaksanut millään olla koneella tai puhelimella, vaikka wifi olisi löytynytkin – niin kuin kaikissa paikoissa Kööpenhaminassa.

Otin vihkon repusta ja aloin kirjoittaa ajatuksia siitä, miltä tuntuu matkustaa yksin. Millaisia ovat ne kaivetut, sisimmät tunnot, joita yksin reissaaminen herättää?

Olin ajatellut kirjoittaa vain itselleni, mutta näin jälkikäteen ajateltuna syvimmissä tunnoissa riittää usein eniten samaistumispintaa.

Yksin matkustaminen
tuntuu siltä
kuin kirjoittaisi koko ajan kirjaa
oman pään sisään
ja suuta kuivaa
kun ei saa koskaan
jutella kenenkään kanssa kunnolla

Yksin matkustaminen
tuntuu siltä
kuin kukaan ei odottaisi
minua missään
eikä olisi koskaan odottanutkaan

Yksin matkustaminen
tuntuu siltä
kuin olisi jo vanha rouva,
hyvän, pitkän elämän elänyt nurkkapöydän tarkkailija
nuoren tytön vaatteissa

Yksin matkustaminen
tuntuu siltä
kuin olisi pieni tyttö
aikuisten isoissa saappaissa
ja trenssitakissa

Yksin matkustaessa
yhtäkään tunnetta
ei tunnista kunnolla
mutta silti ne kaikki tuntuvat valtavilta

Yksin matkustaessa
ihanan ja kamalan väliin
ei mahdu niin paljon kuin kotona,
vaan kaikki otetaan vastaan
ja jatketaan

Yksin matkustaessa
voi yhtäkkiä olla
kuka tahansa,
eikä kukaan arvota
mikä on oikein tai väärin

Yksin matkustaessa
ei lopulta erota
mitkä mielessä pyörivistä ajatuksista
on omia
ja mitkä ovat syntyneet
ympäristön myötä
yksinolon myötä

Yksin matkustaessa
kaipaa kaikkia
mutta ei haluaisi olla
kenenkään kanssa

Yksin matkustaessa
omista ajatuksista
syntyy seuralainen,
jonka kanssa viihtyy,
johon välillä kyllästyy
jota harvoin ymmärtää.

Aurinkoa, kauneutta, syvimpiä ajatuksia viikonloppuunne.

-Henriikka

Kun kerrankin on aikaa

Kotona on parasta, kun voi vain hipsiä paikasta toiseen. Kun kerrankin on aikaa. Asetella vääriin paikkoihin joutuneita tavaroita oikeille paikoille, asettaa puhtaita vaatteita henkareille ja kastella kaikki viherkasvit. Rullata villahuivit näteiksi rulliksi, tarraharjata mustat takit ja pyyhkäistä kengistä katupöly.

Pestä täysi koneellinen pyykkiä ja kaikki lakana- ja pyyhepyykki. Hipsiä vähän lisää, laittaa kahvi tulille. Juoda kaikki pois ja keittää parin tunnin päästä uutta.

Laittaa Spotifystä musiikkia soimaan. Joku fiilis-lista, jonka joka viidennen biisin joutuu skippaamaan. Ehkä ”Aamukahvi”, sillä nimi muistuttaa hauskasti jotain, mutta en keksi mitä.

Kotona on parasta, kun voi pyyhkiä pölyt kaikessa rauhassa ja olla imuroimatta, jos ei jaksa. Katsoa likaisia ikkunoita silmät sirrillään ja todeta, että kyllä niitä vielä hetken sietää.

Haaveilla kaikesta, mitä aikoo kesällä, vaikkei kolmasosakaan todellisuudessa toteudu.

Kotona on parasta kurkkia hyllyjen päälle ja vitriiniin ja miettiä jokaista esinettä: mistä matkalta mikäkin on kulkenut ja millaisia muistoja niissä on. Mikä astia on mummin vanha ja mitä niistä ihailin jo lapsena mummin ja vaarin valtavassa talossa.

   Kotona on parasta käpertyä kerälle.
Ja herätä kun hitaasti etenevä huhtikuu on ohi.

-Henriikka