Torstaina oli kevään ensimmäinen superpäivä.

Vaikka täällä Lapissa on vielä ihan täysi talvi, kasvoilla tuntui lämmin aurinko, ja aurinkolasit olivat enemmän kuin tarpeen. Olin hyvin Twin Peaks henkisessä (ja tunnelmaltaan aivan uniikissa) Pallaksen Lapland Hotellissa yötä ja lähdin aamupäivästä lumikenkäretkelle läheiselle lähteelle. Jossain vaiheessa oli pakko heittää toppatakki pois päältä ja kantaa sitä kyynärvarrella, kun lämpö tuli takin sisään, ja merinopaita riitti hyvin. Istuin pitkään lähteen reunalla lumihangessa, join kaakaota ja mietin elämää. Tuntui, että kevät oli saapunut, aivan kuin Muumeissa aina.

Kaikista vuodenajoista olen aina pitänyt kevättä turhimpana. Älkää ymmärtäkö väärin, keväthän on aina aivan ihana. Mutta jostain syystä se kantaa sellaista turhuuden taakkaa mielessäni, vähän kuin tiistai kaikista viikonpäivistä. Ehkä siksi, että pidän sekä talvea että kesää niin mahtavina – kevät on tuntunut kuin siirtymävaiheelta, odottelulta mahtavan ja mahtavan välissä.

Janne juuri muutama päivä sitten puhelimessa totesi, että kevät on hänen lempivuodenaikansa. Itse kerroin, että kevät saa minut helpoksi vähän masentuneeksi. Kun valo paljastaa likaiset ikkunat, tuntuu se paljastavan paljon ihmisessäkin. Kohdallani ehkä kaiken ihanan rinnalla tänä vuonna väsymystä, stressiä, surua ja vaikeasti selitettävää alakuloisuutta.

Muistan, kuinka vielä Arabianrannassa asuessani keväät olivat samalla ihania ja raskaita. Aloin kääntää herätyskelloani sen mukaan, miten aurinko nousi. Ikkunastamme näkyi auringonnousu ja auringonvalon lisääntyminen niin kauniisti, etten nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin nousta aina aiemmin ja aiemmin, auringon mukana. Jossain vaiheessa, aina neljältä herätessäni, aloin olla jo aika väsynyt, sillä en saanut käännettyä nukkumaanmenoani juurikaan aiemmaksi. Luojan kiitos, ymmärsin lopulta silloin, etten taida pystyä pysymään hereillä koko valoisaa aikaa vuorokaudesta.

Tänä keväänä ei tunnu siltä, että tarvitsisi pyristellä väkisin ylhäällä. Sen sijaan tuntuu, että olen päässyt talven kanssa vasta kunnolla vauhtiin. En malttaisi millään päästää siitä vielä irti, vaikka huomaankin kevään vellovan lämmön ja valon kanssa hurjalla forcella yli.

Kirjoitin joku päivä Instagramiinkin, että kuluneen vuoden aikana on ollut järkyttävän vaikeaa päästä yli siitä, että vuodenajat vaihtuvat. Roikuin väkisin kiinni kesässä lokakuuhun, talven sain kunnolla käyntiin vasta helmikuussa. Nyt pitäisi jo antaa tilaa keväälle, mutten millään haluaisi. Surin yllättävän paljon puista tippuneita tykkylumia, vaikken tiennyt että sitä voisi edes surra. Katsoin eilen Ylläksen mökkini ikkunasta ulos ja tunsin tyytyväisyyttä, kun lunta tuli alas paksuna, sakeana, valkoisena pilvenä. Mielessäni kiertää ajatus ”joojoojoo, sada vaan vielä monta kymmentä senttiä, anna talven jatkua vielä pitkään.”

Vaikka luulen, että oikeastaan en edes kaipaa talvea pidemmäksi, vaan jotain pidempiä hetkiä ajatella ja adaptoitua. Olen Lapissa nyt yhteensä seitsemän viikkoa ja ehkä aivoni ajattelevat, että talven jatkuessa myös Lappi-aikani voisi jatkua. Vaikka eihän se niin mene.

Tänä talvena olen ensi kerran ajattelut, että voisin viettää talveni tästä eteenpäin aina Lapissa. Se on ehkä ohimenevä ajatus, josta olen ensi vuonna eri mieltä, mutta nyt tuntuu siltä. Omille, ohimenevillekin, ajatuksille on hyvä olla rehellinen.

Mutta vähintään yhtä innoissani olen siitä, että loppukouluajaksi olen vuokrannut mökin Tammelasta, järven rannasta. Irtisanoimme ennen koulun harkkajaksoamme (jota tällä hetkellä teen kätevästi omalle firmalleni) ihanan mökkikommuunimme, ja siksi minun tuli löytää kevääksi ja alkukesäksi itselleni uusi koti. Luulen, että löysin parhaan.

Voi kevät, kevät. Ehkä kolmen ja puolen viikon jälkeen, kun taas palaan etelään muina päinvastaisina muuttolintuina, olen jo ihan valmis. Etenkin kun muistan, että minulla on keltainen nahkatakki.

-Henriikka

takki/Samsoe & Samsoe, huivi/Balmuir, paita/Nanso, kengät/New Balance, farkut/Levi’s