No nyt on eletty. Nyt on eletty niitä päiviä, jotka muistaa vielä syksylläkin, muistaa vaikka lehdistä ei olisi jäljellä kuin lehtivihreä jossain suojassa maan alla, syvällä juurissa. Minun typerä sydämeni on lyönyt niin kovaa bäng bäng bäng. Typerä, nälkänen sydän. Olen elänyt koko viikonlopun takki auki, täydellä liekillä, nauranut niin, että kitarisat vilkkuvat ja itkenyt kuullessani autoradiosta kauniita kappaleita. Kyllä, sellaisia niin kuin Me ollaan runo, Mystery of Love ja Tähdet yllä smurffimaan .
Olen nukkunut puihin kiinnitetyssä teltassa ja ollut innoissani siitä kuin 3-vuotias. Olen juonut lukuisia kuppeja huoltoasemakahvia, josta osa on ollut hyvääkin, ja syönyt puolitusinaa jäätelöä. Paras kahvileipä on kuitenkin kaiketi ollut gluteenitin lakupatukka, jota myydään täällä epäilyttävän monessa paikassa. Olen valmistanut aamiaiseni, lounaani ja päivälliseni nuotiolla – tai antanut jonkun muun valmistaa sen puolestani, sillä kuka noita nyt laskee. Olen valmistellut kuksaan GT:tä, olen kuunnellut laavuväen juttuja, niitä huonojakin ja painanut pääni niin syvälle tyynyyn, että unta on riittänyt aamuun asti.
Olen laskenut kumiveneellä koskea, melonut murheita karkuun. Olen uinut useasti kamalan kylmässä vedessä, hakenut tasapainoa puusaunan löylyistä. Olen kiivennyt keskiyön aikaan Otsamolle, toisen keskiyön aikaan Pyhä-Nattaselle. Jälkimmäisen päällä nappasin eilen kahden aikaan tämän selfien itsestäni. Jostain Lapin syvyyksistä ilmestyneellä tuurilla sain tallennettua juuri oikean olotilan kuvaan: silmät ovat painuneet onnesta kiinni, ja suupieli kiristyy pidätellen isoa hymyä. Hiukset lepattavat hatun alla tuulessa täysin omia reittejään, aivan miten lystäävät, vähän niinkuin minäkin. Eivät ne kuitenkaan tottelisi, jos yrittäisin huudella niitä kotiinsa.
Nyt yöjuna kuljettaa takaisin Helsinkiin, ja pikkusisko lupasi tulla asemalle vastaan aamulla puoli seitsemän. Siinä vasta sisko. Vaikka kello tulee vasta kahdeksan, ajattelin käydä jo nukkumaan. Oikeastaan on pakko, sillä silmäni ovat valuneet jo nyt kirjoittaessani kiinni kymmeniä kertoja. Jouduin laittaa huonoa musiikkia kuulumaan, jotta pysyisin hereillä. Happoradiota ja sen sellaista.
Neljä päivää tuntui viikonlopulta, joka ei koskaan lopu. Vaan niin se vain loppui.
-Henriikka
Olipa sun matka kokemuksia täynnä ! <3 Ja ihanasti (antaumuksella ja sydämellä) oli kirjoitettu tämä sinun postauksesi!
Terkkuja vaan Kiilopään juurelta johon juuri kompuroin sen huipulta. Huipulla muuten luulin olevani ypöyksin ja yritin ottaa itestäni kuvaa ja yhtäkkiä poro juoksi täysiä mua päin. Tuntureilla on parasta :D
Sun jutut tekee mut niin iloseksi ja onnelliseksi ja haaveilevaksi. Ja myös Eevan, musta on parasta seurata teidän juttuja instagramissa erikseen ja huomata välillä että oottekin yhdessä! Ja oon tosi ilonen myös siitä että löysin Nellan blogiin teidän yhteisen Tampereen reissun kautta. On uskomatonta, kuinka bloggaajat voi tuntua niin läheisiltä ystäviltä vaikka ette ees tiedä mun olemassaolosta! Salaisesti aina mietin sitä, että miten reagoisin jos näkisin vaikka sut livenä yhtäkkiä. Huutelisin varmaan ”moooi” tajuamatta että ethän sä mua tunne.