Tiedättekö sen vaivautuneen olon, joka tulee, kun joku kävelee vastaan ja hymyilee samalla itsekseen? Sitä pelkää heti, että kulkee viilat auki, meikit levinneenä, tukki hampaan välissä tai muuten vain klovnin näköisenä. Ohitettuasi tarkistat ehkä vaatteesi ja katsot puhelimenkamerasta salaa, onko naamassasi jotain vikaa. Sadasta hymystä 99 johtuu jostain ihan muusta kuin sinusta.

Minä olen juuri se virnistelijä. En tiedä miksi, mutta kuljeskellessani kadulla nauran tosi usein yksikseni. Tulee hauskoja tai ilahduttavia juttuja mieleen ja hymisen menemään. Muistan ystävän lähettävän hermottavan viestin ja jatkan hymyn pidättelemistä. Peitän naamani huiviin, jottei kukaan huomaisi, mutta sekin tuntuu ja näyttää aika urpolta. Lisäksi silloin on vaikea suunnistaa.

Voin vain kuvitella, miten moni ihminen on pelästynyt nähdessään hykertelyni. Yksin hymyily on siitä paha, että sitä on vaikea saada loppumaan. Seurassa hymyn katkaisee usein keskustelu, mutta yksin pitää jatkaa kulkuaan hiljaisuudessa. Loputon kierre, jossa suupielet vääntyy, eikä mitään ole tehtävissä.

On toki parempi, että minut nähdään hymyilemässä kuin keskittymisilmeessäni. Apaattinen kalailme saa nimittäin vastaantulijat tuntemaan itsensä vähintään yhtä epämukavaksi.

Yksin hymyilyn määrä on kasvanut iän myötä. Jos nyt jo hihittelen ratikassa hytkyen, niin keski-ikäisenä varmaan hekotan lakkaamatta ja mummona lyön jo kättä reiteen, kun nauru raikaa.

Kohtalotovereita? Muita, joiden pää pyrkii huivin uumeniin salaa hymyilemään?

Rajatonta iloa viikkoon!

-Henriikka

takki ja housut/second hand, pipo/Samsoe & Samsoe, kengät/Vagabond, reppu/Lumi (saatu)