On menossa kausi, kun huomaan haluavani olla enemmän ja enemmän yksin. Ihan yksin. Haluaisin mennä mökille viikonlopuksi ilman seuraa, istua kahvilassa omineni ja viettää aikaa kotona omassa seurassani. Ja niin olen tehnytkin, se tuntuu tärkeältä.
Kaipaan tilaa ajatella, kaipaan intensiivistä itsereflektiota. Joskus tuntuu, että haluaisin hiljentää kaupungin äänet ja sulkea kaupunkilaiset asuntoihinsa, että koko Helsinki olisi aivan tyyni. Kaikki voisivat olla hiljaisuudessa ja heijastella sitä.
Vaikka en ole suuri karkeiden määrittelyiden fani, tiedän minun olevan vahva extrovertti vahvoilla intovertin piirteillä. Rakastan ihmisiä ja heidän seuraansa, mutta muiden kanssa olo vie samalla kaikki voimani. En pysty sosialisoimaan määräänsä enempää edes läheisten ihmisten kanssa. Ilman omaa tilaa muutun pikkuhiljaa kärkkääksi, levottomaksi ja kärsimättömäksi. En siis varsinaisesti ihanneitsekseni, vaikka aitoa minuahan se sekin puoli on.
Tällä hetkellä tuntuu, että oma mieli kaipaa ympärilleen vähintään kaikki kotimme 43 neliötä. Onneksi Janne on viikonlopun aamusta iltaan musahommissa.
Omaehtoinen yksinolo ei ole missään tapauksessa sama asia kuin yksinäisyys. Annika ja Liisa kirjoittivat ainakin tällä viikolla koskettavat kirjoitukset yksinäisyydestä.
Ja toisaalta tuntuukin epäreilulta ja epäkiitolliselta vaatia ympärilleen autiutta, kun niin moni kokee oikeasti olevansa yksinäinen, ehkä jopa aivan yksin. Mutta tuntoja on turha alkaa arvottaa, aitoja ne ovat silti kaikki.
Sitä paitsi tiedän, että oma tilan kaipuu on varmasti myös heijastusta siitä, että elämässä tapahtuu paljon. Tällaisessa hetkessä on helppo sulkeutua omaan myttyyn ja pysyä siinä visusti kädet polvien ympärillä. Mutta näissä hetkissä pitää olla erityisen kiitollinen siitä, että on ystäviä, jotka tulevat naputtamaan olalle ja patistavat välillä pois niiden neljänkymmenenkolmen neliön sisältä. Tulettehan?
Harkitsin lähteväni huomenna mökille yksikseni. Olisi niin mukava eristäytyä, erakoitua, koteloitua… Kirjoittaa aamusta iltaan, juoda päätteeksi iltakahvit ja saunoa sitten. Mutta ehkä jään kuitenkin kaupungin hälyyn ja pidän jalkaa oven välissä kuplalle, jossa on muitakin kuin minä.
-Henriikka
Hyvin tuttu piirre itsessänikin. Lasten syntymät ovat pakostakin vieneet tilaa omalta ajalta, ja nimenomaan siltä itsetutkiskelulta..Nykyään se oma aika on enemmänkin aivotonta palautumista ja ihan vaan univelkojen kuittaamista :D Mutta aika aikaansa kutakin, kunhan nuo tuosta vähän kasvavat aion ottaa takaisin taas omat yhden naisen iltamani. Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin passitan miehet ja lapset mökille ja keskityn ihan vain omaan napaani. Luen, kirjoitan, fiilistelen omia tuntojani. Sulkeudun omaan pieneen luovuudenkuplaani…
Hei kiva kuulla, etten oo aivan outolintu piirteineni. Onneksi teiltä löytyy mökki, johon passittaa miehet ja lapset. Välillä on niin rentouttavaa olla ihan vaan omissa oloissa omien ajatusten ja ajatuksettomuuden kanssa.
Eihän se nyt yhtään väärin ole kaivata yksinoloa. Mulla on kesälomasuunnitelmana pitää oma kahden päivän joogaretriitti mökillä, yksin ja todennäköisesti vielä sateessa, koska hyvällä säällä saisin seuraa, halusin tai en… :D By the way ihailen sun kykyä tietää, mitä haluat ja millainen olet. Tai ehkä onnistut kirjoittamisen ansiosta jäsentelemään asioita tavallista selkeämmin.
Haha, toivotaan siis sadetta, niin pääsen pitämään retriittiä.
Kiitos paljon, ihanasti sanottu. En mäkään oikeasti ihan aina tiedä, mitä olen tai tahdon, mutta siihen on ainakin hyvä pyrkiä.
Juurikin tästä juttelin ystäväni kanssa ja kuinka molempien miehet eivät aina ymmärrä tätä oman ajan tarvetta, mikä meillä ilmaantuu tasaisin väliajoin. Mutta onneksi elämäntilanteemme ovat sellaiset, että voimme helposti ottaa omaa aikaa, vaikka sen tunnin tai pari, tai vaikka koko päivän. Sitten taas jaksaa muita ihmisiä paremmin ja kaikkea sitä ihanaa sosiaalisuutta. Ja kaikki kirjotuksesi herättävät aina ajatuksia ja mietteitä. Kiitos hauskasta, mutta myös ajatuksiaherättävästä blogistasi!
Onneksi on mahdollisuus ottaa vähän omaa aikaa arjen keskellä :-) Pienetkin hetket tuntuu välillä tosi tärkeiltä.
Ja hei, kiitos ihanista sanoista. Tulipa hyvä mieli. Hauska ja ajatuksiaherättävä kuulostaa aika hyvältä kombolta.
Voi miten tunnelmallisia kuvia ja miten kaunista tekstiä :) Juttelin juuri yksi päivä työkaverilleni, miten olen lukenut blogiasi ihan alkuajoista asti (jolloin teit erilaisia tempauksia kun satalukuja tuli lukijamäärässä täyteen) ja miten tämä on edelleen yksi ehdoton suosikkini. Kuvat ovat ensiluokkaisia olematta kuitenkaan liian harkittuja (tai mistä minä tiedän :D), aiheet ovat lähellä omaa sydäntä, mutta ennen kaikkea olet aivan huikea kirjoittaja. Teksti vain soljuu kuin runonomaisesti, jokainen sana on tärkeä – aivan kuin söisi täydellisesti paistettua suussa sulavaa pihviä. :) Kiitos blogistasi!
Hahhaa, aivan parasta, että oot edelleen matkassa mukana. Siitä onkin aikaa, kun tein lukijatempauksia. Enää en edes suoranaisesti näe samalla tavalla lukijoiden määrän muutoksia ja sen takia tempausten tekeminenkin loppui. Mutta ne oli hyviä aikoja ne(kin). Ja siis pakko sanoa, että aivan huippu kommentti muutenkin. Vaikka ei paistettuja pihvejä tuukaan syötyä nykyään, niin uskon kuitenkin, että pääsin jyvälle, mitä haet takaa. Kiiiiiitos Katja. Jatka samaa rataa!