arkisto:

kesäkuu 2018

Mieleni on tyyni, niin ainakin luulen

4
–
matkustus, outdoorTags: , , , ,

Arvatkaa! En saanut tarinaa lainkaan: minulla ei ollut keskiviikko-iltana Helsingistä kohti Rovaniemeä lähteneessä yöjunassa hyttikaveria lainkaan. Ei kivaa, jonka kanssa juttelin yömyöhään. Ei täyttä tolloa, johon hermostuin jo alkumatkasta. Ei puheliasta teiniä, iloista perheenäitiä, sydänsuruista mummoa tai ketään muutakaan ihmiskohtaloa. Vain minä.

Maksoin makuupaikastani neljäkymmentäyhdeksän euroa. Säästölippu. Nukuin yhdeksän ja puoli tuntia rauhallista, ihanaa unta. Näin ollen maksoin unistani noin viisi euroa tunnilta. Aika hyvä hinta mielestäni – siitäkin huolimatta, että olin jotenkin ajatuksissani varannut alapedin (Yläpunkka on aina parempi valinta. Aina ja joka tilanteessa.)

Junamatka kesti 12 tuntia, josta nukuin suurimman osan. Aamulla herätessäni kiiskottelin pitkään, hymyilin leveästi ja mietin, kehtaisikohan vihreä-valkoisen VR-lakanan varastaa. (Ei todellakaan.) Sitten pesin hampaat huvittavan pienessä lavuaarissa Kemin kohdalla, levitin vähän ripsiväriä ja puin päälleni. Nauratti ajatus, että kemiläiseltä asemalaiturilta näkee aamurutiinini kokonaisuudessaan, jos vain sattuu katsomaan ikkunasta sisälle.

Sen jälkeen alkoi paras osuus. Hain ravintolavaunusta ison pahvimukillisen kahvia, jonka asetin hyttini pöydälle. Viereen levitin eväskääreistään kauraleivän, edellisiltana kotona keitetyn kananmunan ja tuoreita herneitä. Sitten minä hörppäsin mukista, haukkasin leivästä ja sitten minä nautin. Luonto vilahteli ikkunasta ohitse erilaisena kuin se Helsingissä oli, ja minä vai nautin.

Kun varhaiseen lounasaikaan istuin sitten Rovaniemen asemalla, ruosteenpunaisen lastauslaiturin päällä heilutellen jalkojani ja odotellen kyytiäni, ei ollut vielä nälkä lainkaan. Niin minä korvasin lounaan santsikupilla kahvia ja kaivoin myöhemmin vielä toisen eväsleivän nälkää pitämään, kun ajoimme Rollosta kohti Inaria.

Pysähdyimme kolmesti, kerran kahvin vuoksi, kerran jäätelön vuoksi ja kerran vuotsolaisen retron hedelmävaa’an vuoksi. Kun ajoimme Vuotson kaupan ohi, Eeva ylisti vaakaa niin isosti, ettei auttanut kuin kääntyä liikenneympyrästä takaisin ja mennä hedelmäostoksille. Valitsin päärynän. Ostin myös kolmen hengen reissuseurueellemme ässäarpat kesälahjaksi, vaan emme voittaneet mitään. Kirosin maailmaa, sillä inhoan häviöitä, vaikka oikeastaan hetki oli häviöstä huolimatta aika hyvä ja onnellinen. Puistelin raaputusmujut pöydältä, haukkasin päärystäni ja matka jatkui.

Illalla pääsimme perille Inariin, nautimme kotaillallista ja ihailimme yötä, joka ei koskaan laskenut.
Mieleni on tyyni, niin ainakin luulen.

-Henriikka

Kesäloma – onko tärkeämpää luoda muistoja vai kerätä voimia?

11
–
elämä

Minulla on vähän sellainen elämä, että asiat, joita muistelen jälkikäteen eniten ja jotka tuntuvat hienoimmilta muistoilta, ovat usein myös vieneet aikaani, vaivaani ja jaksamistani kaikista eniten. Saatan kyllä muistella lämmöllä rentoja iltoja viinilasi kädessä, elokuva pyörimässä, mutta eivät ne usein vedä vertaansa sille, että olen herännyt ennen auringonnousua, kiivennyt vuorelle ja juonut kahvia aamun valjetessa. Ja vaikka rakastan kotoilua, kyllä muistan jälkikäteen paljon paremmin sen, kun olen lähtenyt sieltä jonnekin.

Olen viettänyt nyt viimeiset kolme päivää pitkälti kotona. Olen siivonnut aivan hulluna, leiponut yhden kauniin nimipäiväkakun ja katsonut paljon jaksoja sarjasta ”Grace & Frankie”. Olen nukkunut pitkään, syönyt paljon ja nauttinut kovasti. Mutta nämä ovat suoraan sanoen juuri sellaisia päiviä, joita en kyllä talvella muistele hetkäkään. Tällaiset päivät vain katoavat mielestäni.

En tietenkään ylenkatso  tavallisen tylsiä  tavallisia päiviä. Ne ovat  aivan huippuja  ihan kivoja myös. Tiedän, että olen todellakin aivan valtavassa unentarpeessa, enkä ainoastaan unen, vaan myös yleisen levon ja rauhoittumisen. Sitä paitsi kotimme se vasta onkin ollut siivoamisen tarpeessa. Asumme sellaisessa kirppistavaroin kuorrutetussa pölyisessä kaupunkighetossa, että ei tolkkua. Plus olen jo päässyt reilun parin viikon tauon jälkeen urheilemaankin – tekee juuri niin hyvää kuin väitetäänkin.

Jostain syystä minulla on silti takaraivossa kolkutus, että haaskaan hyviä kesäpäiviä. Että minun tulisi olla usvassa soutelemassa tai tanssimassa tupasvillojen keskellä. Ehkä juomassa espressoa terassilla auringon laskiessa tai makoilemassa unisena hymyillen kasteisella nurmella, kun aurinko taas nousee.

(Välihuomio: Naurattaa edelleen niin paljon tämä alla oleva kuva. Mitä ihmettä oikein teen? Miten olen ikinä onnistunut tuosta asennosta sukeltamaan veteen vielä pää edellä?)

Joo, tiedän olevani siitä vähän hönö, että olen viettänyt kotielämää nyt kolme päivää ja puhun, kuin olisin lusinut himassa viikkokausia. Ei tässä vielä kovin montaa kesäpäivää ole menetetty. Kaiken lisäksi viherkasvini ja parisuhteeni jaksavat paremmin kuin pitkään aikaan, ja minäkin tokenen keväästä pikkuhiljaa omaa verkkaista tahtiani.

Ja koti! Pölyn alta on todella löytymässä taas koti. Puolet kirppiskamoista on jo myynnissä Facebookissa, loput laitan viimeistään ensi viikolla Lapin reissun jälkeen. Tänään kävimme vaatekaappia läpi siskon kanssa ja kolmannes on jo koluttu. Pian kiiruhdan siivoamaan kanahäkkiä.

Että vaikken ehkä muistelisi näitä päiviä upeimpina kesäni muistoina, ei pidä ajatella, ettei tämä olisi tärkeää. Tämähän on tulevaisuutta ajatellen välttämätöntä.

Huomenna alkuyöstä hyppään junaan ja lähden luomaan niitä kesämuistoja, joita sitten kaivan esiin kaamoksessa. Inari – kaunis nimi kauniilla paikalla. Olen varannut junasta makuupaikan naishytistä. Voihan olla, että toiseen petiin tulee joku kiva juttukaveri. Tai sitten joku täystollo. Toivotaan ensimmäistä, vaikka jälkimmäisestä leipoisi kyllä paremman tarinan.

Onko tärkeämpää luoda muistoja vai kerätä voimia? Varmaan molempia tasapainoisessa suhteessa. Kumpaan tahansa on helppo koukuttua liikaa.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen / Kotisivut, Instagram, Facebook

Onneksi suunnitelmia voi aina muuttaa

2
–
elämä, kaverit, matkustus, mökki

Juhannus kului kesämökillä. Oli myrskyä, mutta silti taianomaista ja lämmintä vähintään saunassa ja sydämessä. Oli seppelettä ja seurapelejä, hyvää seuraa ja sikeitä unia.

Olimme päättäneet Jannen kanssa jatkaa suoraan juhannuksenvietosta Suomi-roadtripille. Itää ylös ja länttä alas, korkeinta Lappia välissä. Mikä olisikaan parempaa kuin suhata kotimaassa, seikkailla menemään?

No, onneksi suunnitelmia voi aina muuttaa.

Palasin sunnuntaina Sveitsistä. Alkuviikko kului töitä tehdessä – viimenen täysi työviikko ennen lomaa, tai ainakin semilomaa. Nukuin vähän huonosti, vaikka nukun aina hyvin. Heräsin väsyneenä, kävin nukkumaan vieläkin väsyneempänä. Skippasin treenit, kun väsytti. Ärsytti. En tiedä miksi olin ajatellut, että olisin 9 päivän Sveitsin reissun jälkeen täysissä voimissani, vaikka nukuin sielläkin puolta lyhyempiä unia kuin tarvitsisin.

Keskiviikkona oli aika pakata roadtrippiä varten. Katsoin edellistä, vielä purkamatonta laukkua ja uskaltauduin kysymään Jannelta: ”Sopisko sulle, että lähdetään vähän myöhemmin? Mulla ei oikein ole nyt voimia lähteä.”

Janne ymmärsi. Tietenkin hän ymmärsi, niin kuin aina. En tiedä miksi jännitin asian ääneen sanomista niin paljon.

Kai minusta tuntui, että olen vähän jaksamaton tyyppi. Etten pärjää. Että valitan ja nurisen aivan ihanasta asiasta, mikä on sairaan typerää. Minunhan kuuluisi hyppiä riemusta, että pääsen unelmien lomalle. Kaikki muut varmaan jaksaisivat ja arvostaisivat, ja minä vain mietin itseäni.

Lähdin viime vuonna Jenkit-Kanada-roadtripille lopenuupuneena. Meni neljä päivää, että sain hommasta ja ilosta kiinni. Sanoin Jannelle, että toivoisin voivani tänä vuonna aloittaa yhteisen lomamme niin, että olisin parhaimmillani. Tai edes perustasoani.

Jos kalentereissa ei olisi ollut tilaa, olisimme varmaan lähteneet tien päälle alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Mutta kun nyt katsoimme kalentereitamme, molemmilla on heinäkuun loppuun saakka pelkkää tyhjää, täysin vapaata. Pystyimme helposti siirtämään yhteistä reissuamme parilla viikolla.

Lähden itse keskiviikosta sunnuntaihin Lappiin, mutta tähän väliin ja Lapin reissun jälkeen saamme ihania, tyhjiä päiviä, jotka käytämme leväten, treenaten ja siivoten kotia. Miten tärkeää onkaan nähdä, ettei kalenterissa ole pariin päivään mitään. Juhannuksen vietostakin kiirehdimme jo eilisyönä kotiin, että saimme herätä tänään ihkaomasta kodistamme.

Aikamoinen tilanne elämässä, että molempien kalenterit joustivat näin. En tiedä, onko meillä ollut vastaavanlaista tilannetta vuosiin elämässämme. Mutta tästä viime viikon ajatusmylläkästä päällimmäisenä on ylipäänsä jäänyt mieleen, että Luojan kiitos, suunnitelmia voi aina muuttaa.

Toiseksi yritän ajatella, että pärjään kuitenkin ihan hienosti elämässä, vaikka tällä kertää väsyinkin. Mutta en ihan vielä usko itseäni, joten jatkan ajatuksen työstämistä ja hellitän itseni piiskaamista.

-Henriikka

Maanantai on uusi perjantai

kommentoi
–
kaverit, ruoka ja juoma, yhteistyöTags: , , ,

 Kaupallinen yhteistyö: Somersby & Asennemedia

En suoraan sanoen kovasti välitä, mikä viikonpäivä on menossa, mutta koska lähes koko maailma makaa niiden mukaan, on niillä kuitenkin vaikutusta ajatuksiin. Maanantaina muka nukuttaa, tiistaina ahdistaa, keskiviikkona odottaa, torstaina alkaa tanssittaa, perjantaina lataillaan ja lauantaina krebataan. Sunnuntaina nukutaan pitkään ja sikeästi.

Mutta tämän viikon maanantai tuntui aivan viikonlopulta. Maanantai on uusi perjantai.

Mistä perjantaiolo sitten kumpusi? No Suomenlinnasta tietenkin. Olen tainnut viettää siellä tänä keväänä enemmän aikaa kuin lähikaupassani, olen nuokkunut Doritin ja poikien kodissa riesaksi saakka. Tällä kertaa kävimme Jannen kanssa myös lähikaupan kautta ennen lauttaan hyppäämistä – pakkasimme siiderit kangaskassiin ja kävimme hakemassa iltaruokaa koko suokkiperheelle.

Somersby oli yhteistyön puitteissa postittanut kotiimme laatikon siideriä ja toivoneet niiden tuovan minulle ja ympärillä olevilleni hyvää mieltä sekä vaivatonta ja välitöntä yhdessäoloa. Kun lähetys sitten saapui kotiin, laitoin Doritille heti viestiä: ”Saavun sunnuntaina Sveitsistä, mutta mitä teet maanantaina? Tullaanko Jannen kanssa sun luo illaks, tehdään jotain ihanaa ruokaa? Voidaan myös pyytää muita, jos keksitään kivoja.”

Doritilta tuli vastauksena ”Oi” ja ”Joo!”

Lopulta emme edes yrittäneet keksiä ketään kivoja, vaan olimme viidestään. Me kolme ja Doritin mainiot pojat, joista alkaa pikkuhiljaa tulla minullekin hyviä ystäviä. Tunsimme olomme tervetulleeksi, kun pojat olivat jo lauttasatamassa vastassa. (Sähkökaapin takana piilossa, mutta kuitenkin.)

Legoleikit siirrettiin pöydältä lattialle, kun ruoka alkoi valmistua. Ruoaksi oli uusia perunoita, joista paasataan nyt tietysti kaikkialle, sekä rinnalle kunnon köntti ehtaa voita. Salaattiin laitoimme salaattia, pinaattia, mozzarellaa, mansikoita ja cashew-pähkinöitä ja päälle balsamico-siirappia. Todella simppeli, mutta toimiva setti. Ruoka tuntui kesäiseltä ja kevyeltä lautasella ja vatsassa.

Purskahdimme kaikki iloiseen nauruun, kun Dorit totesi kesken ruoan jakamisen: ”Katoin pöydän sitten yhdelle ylimääräiselle. Ilmeisesti mielikuvituspoikaystävälleni.” Emme häätäneet häntä pois, vaan annoimme astioiden olla. Vaikutti kivalta tyypiltä.

Olin myös aivan innoissani, kun Dorit oli saanut uudet karmit asennettua miniremontin jälkeen ja keinulle oli taas paikkansa. Keinu on nimenomaan se paikka tuolla onnenkodissa, johon kiinnyin aivan ensimmäisenä. Toiseksi vasta Doritiin.

Pojat juoksentelivat ulkona, menivät milloin missäkin. Me kolme juttelimme maailmasta, tuikitärkeistä ja täysin turhista asioista. Minä ja Dorit joimme raparperisiideriä, Janne mustaherukkaa. Omenaista käytimme jälkiruokaan:

Lämpimät hedelmät siiderikinuskilla

Hedelmiä, esim. 2 omenaa ja 2 päärynää tai pari kourallista aprikooseja
2 dl siideriä, esim. Somersby omena tai Somersby alkoholiton omena
2 dl fariinisokeria
1 1/2 tl inkivääriä
25 g voita
1 dl kuohukermaa

Kuori ja kuutioi omenat ja päärynä. Mittaa siideri, fariinisokeri ja inkivääri kattilaan. Lisää hedelmät.

Keitä hedelmäkuutioita noin 5 minuuttia, kunnes ne ovat pehmeitä, mutta pysyvät vielä kasassa.

Nosta kuutiot reikäkauhalla liemestä ja keitä lientä kokoon ilman kantta noin 10 minuuttia. Lisää voi ja kerma. Keitä vielä noin 10 minuuttia, kunnes kastike paksuuntuu hieman. Jäähdytä kastike huoneenlämpöiseksi halutessasi.

Lämmitä hedelmiä vielä hetki, jos haluat tarjoilla ne lämpimänä. Asettele kulhoon tai lautaselle, pyöräytä kylkeen vaniljajäätelöpallo ja kaada päälle kastiketta. Nam nam.

Kun olimme aiemmin illalla saapuneet perille, Dorit varoitti jo ovella, että on vähän pahalla tuulella. Totesimme, että hän saa ihan rauhassa olla, no worries. Mutta en kyllä koko illan aikana nähnyt häiväystäkään kiukusta, ulkoisesta tai sisäisestä. Oli niin ihanaa vain viettää aikaa yhdessä ja ruoan äärellä, olla tekemättä mitään sen ihmeellisempää.

Hyppäsimme vasta klo 23:40 lauttaan, ja vaikka tiistain herätyskello oli laitettava soimaan jo puoli seitsemältä aamulla, tuntui kivalta. Posin kautta, tiedättehän? Janne yritti pitää minut hereillä koko kotimatkan, kun nuokuin lautalla, nuokuin raitiovaunussa ja vielä kotona hammasharjan äärelläkin. Janne on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois. Hah.

Elämältä toivon enemmän perjantailta tuntuvia maanantaita. Onneksi niitä voi ihan itse järjestää.

-Henriikka

Valviran ohjeistuksen mukaisesti alkoholia ei saa kommentoida, muut kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita. Esimerkiksi Doritin söpöä naamaa kannattaa kehua!

Kaikki mistä halusin tänään kirjoittaa

7
–
elämä

Eilen kirjoitin, että vaikka sanat eivät ole lopussa, ne ovat lukossa. Sain todella hyviä, liikuttavia, kannustavia, ajatuksia herättäviä viestejä täällä ja somekanavissa – kiitos kaikista. Kiitos ihan oikeasti, ei vain nimellisenä heittona.

Niin kuin usein, kommentit saivat taas ymmärtämään niin paljon laajemmin itseäänkin, omia ajatuksia. En todellakaan ymmärtänyt, miten paljon olen loman tarpeessa, ennen kuin kirjoititte sen auki. Enkä tajunnut etenkään sitä, että sanani ovat olleet jumissa paljon sen takia, etten vain ole ollut kiinnostunut omista teksteistäni ja aiheistani. Joskus (aika usein) on lukitsevaa kirjoittaa itsestään, itsenään. Jututhan minulta eivät lopu, mutta intensiteetti ja kiinnostavuus kyllä kärsii, jos itsekin laskee sormet näppäimistölle jo valmiiksi väsähtäneenä.

Mietin myös sitä, että haluaisin olla rohkeampi kirjoittaja. Kirjoittaa tunteista, rankoistakin asioista, kirjoittaa rakkaudesta ja seksistä, kirjoittaa vihaisia tekstejä epäkohdista ja ylistäviä tekstejä autuudesta. Kirjoittaa niistäkin asioista, joista en niin tiedä, mielipiteistä, joista en ole varma. Mutta ensin pitää kerätä sitä rohkeutta, sillä internetissä kaadetaan kuumaa laavaa niiden päälle, jotka sanovat liian suoraan tai eri tavalla kuin itse olisi sanonut, vaikka ei ole edes aikeissa sanoa.

Vielä en alkanut lomailla. Mutta tänään tätä päivää eläessäni kirjoitin ylös kaikki asiat, jotka tulivat mieleeni ja joista haluaisin kirjoittaa. Tässä ne nyt sitten ovat (sensuroin vielä ne, joihin tarvitsen sitä rohkeutta):

Tappajahanhet ja -lokit

Millainenhan paikka Helsinki olisi ilman kakkaavia  Kanadanhanhia  EDIT: valkoposkihankia ja silmiä puhkovia raatelijalokkeja? Tuntuisiko taivaalta? Toisaalta taas Helsinkiin palatessani lokin nauru rauhoittaa, saa pulssin tasaantumaan ja miljöön tuntumaan kodilta.

Tarjoiluehdotus

Tiedättekö, kun kaupan tuotteissa on joskus kyljessä ”tarjoiluehdotus”. Esimerkiksi jossain einesmannapuurossa saattaa olla kyljessä kuva, jossa on puuro ja sen päällä voisilmä. Miksi ne ovat aina niin surkeita ehdotuksia?

Naulakottomat vessat

Ihan vain yksinkertainen naulakkotappi ovessa on sellainen luksus vessassa, että on uskomatonta, ettei sellaista ole kaikkialla. Varsinkin pissisten vessojen lattiaa tuijottaessa ei tee mieli laskea uutta reppua kaakeleille.

Paperi T

Samaan aikaan niin sairaan ärsyttävä ja niin sairaan hyvä. Niin ruma ja niin hullun kuuma ja komea. Ärsyttää, etten itse ole keksinyt niitä asioita, joita hän räppää.

Kahvilanpoju

Hain kahvia tutulta kahvilatyypiltä, josta minulla on joka vierailulla hirveä silmäkateus. Silmät ovat sellaiset pähkinänruskeat, ja ripset ovat pidemmät kuin hiukseni. Hän sanoi, ettei tiennyt minulla olevan blogia. (Mistä hän nyt olisi voinut tietääkään?) Kysyin mistä hän tietää nyt, ja hän sanoi nähneensä Facebookissa VR:n mainoksen, jossa hymyilin mustikoiden kanssa. Hauskaa. Otin kahvini ja poistuin lyhyiden, valkoisten silmäripsieni kanssa.

Auringonkukat

Ne taitavat kuitenkin olla kivoimpia kaikista kukista.

Kirjoittamisen ja alakuloisuuden korrelaatiosuhde

Nostaako kirjoittaminen minussa enemmän pintaan surua, haikeutta ja melankoliaa kuin iloa ja onnellisuutta? Viekö kirjoittaminen minut aina niin syvälle ajatuksiin, että masennun mahdollisesti herkemmin sanojen äärellä? Kannattaako se riski kuitenkin ottaa, jotta saa kirjoittaa?

-Henriikka

sadetakki/Everest, Stadium & farkut/second hand

Kuvat: Eeva Mäkinen / Kotisivut, Instagram, Facebook

Sanat lukossa

14
–
elämä

Olen ollut kirjoittamisen suhteen lukossa viime ajat. En tiedä huokuuko se teille, luultavasti huokuu, mutta olen jotenkin piehtaroinut samassa hiekkakuopassa jo pitkään. Ja tuntuu, että vaikka se piehtaroiminen on aluksi mukavaa, ei siitä pidemmän päälle oikein nauti: ihoa alkaa kärvistää kitkasta. Pitäisi nousta ylös ja vaihtaa kuoppaa – tai lopettaa piehtaroiminen kokonaan.

Olen kirjoittanut blogia pian seitsemän vuotta. Tunnen sanavarastoni ja sen vajavaisuuden ja vaikka välillä yllätänkin itseni keksimällä kirjoittaessa jotain elämästä, tämä kevät on ollut suoraan sanoen laahaavaa. Samat maneerit, sama typerä ja teennäinen tapa, samat kielellä leikkimiset ja hassunhauskat, muka iloisen spontaanit ilmaisut. Tuntuu, etten ole aikoihin keksinyt mitään uutta, keksinyt itseäni tai pyörää uudestaan. Koulukynänkeltaisen lyikkärin terä on ollut jo pitkään tylsä. Kun ajattelen omaa tekstiäni, etoo vähän.

Tiedän erään olennaisen syyn. Se on tämä haalistunut ruutupaperi, tuo jo vanhaksi käynyt logo, monen monta vuotta vanha kuvani sivupalkissa ja koko blogin ulkoasu, joka ei enää kerro tarinoita tästä päivästä, vaan ehkä kolmen vuoden takaa. Kauempaakin.

Olen tajunnut kirjoittavani vanhaan vihkoon, joka ei enää inspiroi. Tiedättekö sen tunteen, kun vanhasta suosikkimuistikirjasta alkaakin kadota hohto? Sanat eivät solju paperille, ei tee mieli avata kirjaa ja aloittaa. Tekisi mieli kävellä paperikauppaan, tuhlata uuteen ja kauniiseen, aloittaa inspiroituneena alusta. Minulla on blogini kanssa juuri sellainen olo. Pahus, että tajusin sen aika myöhään, vaikka olohan on kestänyt jo vaikka miten kauan. Tässä vihkossa kun on sellainen ongelma, ettei tämä koskaan lopu, että sivuja vain riittää ja riittää.

Toinen syy on taatusti vääränlaiset virikkeet. Olen tuhlannut liikaa aikaani turhuuksien kanssa, liian vähän tärkeyksien kanssa. Olen selannut Facebook-feediä aivottomana, klikannut auki linkin, jossa kerrotaan kolme kuukautta aiemmin sammakkoennustajista ja kesäsäästä, antanut silmieni levätä typerien tv-sarjojen äärellä ja kuunnellut surkeaa musiikkia. Olen maannut lattialla antamatta aivojeni kuitenkaan levätä, olen rauhoittunut rauhoittumatta. Olen tehnyt töitä, tavannut ihmisiä ja urheillut vääristä motiiveista. Vaikka olenkin lukenut, en ole lukenut niin paljon, että aivoni kuplisivat uusia ajatuksia, uusia lauseita ja sananparsia. Olen lukenut to do -listaa lyhyemmäksi, en maailmaa ymmärrettävämmäksi, itseäni ihanammaksi. Olen kuunnellut vastatakseni, en ymmärtääkseni.

Kyllä ärsyttää kirjoittaa. Teksti on niin tahmeaa, niin kliseisen samaa, niin jumittunutta. Aina kun kirjoitan lauseen, mietin, että olipa siinä taas turha lause. Turhan tärkeä, turhan nokkela, turhan turha. Enkä nyt kirjoita siksi, että te sieltä aitiosta huutaisitte minulle areenaa ympäri juostessani, että hyvin menee, askel kantaa kyllä. Vaan siksi, että nyt rehellisesti tuntuu juuri tältä. Raahustan areenaa kierros kierrokselta, vaikka hapottaa. Tiedän, että pääsen kyllä eteenpäin, mutta juoksukunto ei vaikuta paranevan.

Kesälomani alkaa ensi viikon jälkeen. Aion ensitöikseni hankkia uuden vihkon. Siis ihan oikean fyysisen vihkon tai muistikirjan. Sen jälkeen pohdin, millaisen visuaalisen virtuaalivihkon haluaisin luoda blogistani. Luultavasti en vihkoa ollenkaan. Ja siis minähän en sitä kuitenkaan luo, hahmottelen vain, ja ammatti-ihminen tekee sitten työn soperrukseni perusteella, omaa osaamistaan apuna käyttäen.

Yritän tyhjentää mieltäni, katsoa asioita uusista vinkkeleistä ja lukea sivistyssanakirjasta uusia sanoja, jotka eivät ainoastaan opeta minulle kieltä, vaan myös ajattelua – haluan saada käyttööni sanoja, jotka myös mahdollistavat laajemman ajatusmaailman. Pyrin kuplani ulkopuolelle, niin henkisesti kuin fyysisesti. Yritän leipoa pitkästä aikaa kunnon kakun ja viettää aikaa myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa joudun vähän ajattelemaan käytöstäni ja puheitani. Jotka eivät tunne minua vielä liian hyvin. Sen lisäksi aion vetää lähemmäksi ne, joiden kanssa ei tarvitse miettiä mitään. Joiden kanssa on merkityksetöntä, millaisen blogitekstin on juuri julkaissut, ja kuinka solmussa sanat ovat.

Sitten yritän taas kiintyä tapaani kirjoittaa, löytää siitä kaunista sanottavaa. Joskus tuntuu, että tekstini ja minä olemme niin yhtä, että ollessani tyytymätön itseeni, olen tyytymätön tekstiini. Ja toisinpäin. Ja haluaisin puhua ja ajatella itsestäni kauniisti.

Voi olla, etten olekaan lukossa tekstini kanssa vain itseni.

-Henriikka

Lähiympäristö uusin silmin: kaksi suosikkipaikkaa ihan kodin lähellä

kommentoi
–
Helsinki, yhteistyö

Kaupallinen yhteistyö: Ympäristöministeriö & Asennemedia

Matkustus ei ole sitä, että lähdetään mahdollisimman kauas. Matkustus ei ole sitä, että etsitään hulppeimpia kohteita ja upeimpia ympäristöjä. Matkustus on mielentila. Ja matkustus on mielestäni myös sitä, että katsoo lähiympäristöään uusin silmin – arvokkaita kulttuuriympäristöjä löytyy usein jo heti nurkan takaa ja omasta korttelista.

Näissä kuvissa on itselleni kaksi hyvin tärkeää ympäristöä: Eiranrannan skeittipuiston koripallokenttä, sekä Telakkarannan nosturimaisema.

Lenkkireittini kulkee Hietalahden torin halki ja Eiranrantaa pitkin aina Olympiaterminaalin viereiselle Vapauden patsaalle. Lenkillä on aikaa ajatella ja katsella kunnolla ympärilleen. Näin oikeastaan kaikki tutulle reitille osuvat maisemat alkavat vähitellen tuntua siltä, että haluan suojella niitä. Sekä nosturit että koriskenttä sattuvat lenkkini varrelle ja ovat näin muodostuneet yhä vain tärkeämmiksi turvapaikoiksi itselleni.

Kun Ympäristöministeriö sitten osana #suojelentätä-kampanjaansa pyysivät minua miettimään oman lähiympäristöni aarteita, mietin heti näitä kahta paikkaa.

En edes tiedä, miksi Eiranrannan koripallokenttä tuntuu itselleni niin tärkeältä. Alueeseen tiivistyy varmasti niin paljo kesä-Helsingin tunnelmallisten kesäiltojen muistoja, endorfiinin(ja adrenaliinin!)täyteisiä pelihetkiä sekä hyvin ja hyvin huonosti heitettyjä koreja.

Vieressä oleva skeittiparkki on usein kesäisin täynnä rullaajia ja tuntuu, että koriksenpelaajilla ja parkin väellä vallitsee yhteisymmärrys. Kun merenrantaa myöten juoksee ja kävelee vielä kosolti lenkkeilijöitä, on iloisen aktiivinen ilmapiiri taattu. Parasta ovat kuitenkin hetket, jolloin aurinko on jo laskenut, ja jyvät karsittu akanoista. Muutama sinnikkäin skeittaaja hioo vielä temppujaan, ja istun kentänlaidalla juoden vesipullosta pohjia. Meri on vierellä upea ja pelottava, päivän lämmöstä vielä ajatus jäljellä.

Koriskentän rinnalle toiseeksi lähiympäristön aarteeksi valitsin Hietalahden torin viereisen nosturimaiseman.

Tämä saattaa nyt kuulostaa vähän kahelilta, mutta olen kiintynyt aikuisikäni aikana useisiin nostureihin. Arabianrannassa asuessamme ikkunastamme näkyi aina eräs turvallinen, suuri nosturi. Se tuntui vähän kuin ystävältä, jota katsellessa arjen murheet helpotti. Kun se sitten lopulta vietiin pois rakennustyömaalta, tuntui tyhjältä. Kelle minä nyt juttelisin? (Öö, vaikka omalle miehellesi?)

Ja kun sitten muutimme keskustaan uudenvuodenaattona 2016, tajusin melko pian saavani uusia, uskollisia ystäviä Telakkarannasta.

Nosturimaisema on sellainen, jonka luokse kuljen, kun mieli on levoton tai asiat eivät etene. Joskus nappaan Hietalahden kauppahallista kahvin tai salaatin mukaan ja nautin eväistä nosturimaisemissa. Toisinaan menen varta vasten katsomaan, kuinka aurinko laskee nostureiden taakse.

Nyt kun Telakkarantaa remontoidaan, jännitän kovasti, kuinka käy salapaikkani. Toivottavasti hyvin.

Kampanjaan liittyen haastan myös teitä jakamaan kuvia ja tarinoita kulttuuriympäristöistä, jotka ovat teidän suosikkeja, teille merkityksellisiä.

Osallistuminen on yksinkertaista:

-Ota kuva sinulle tärkeästä kohteesta
-Jaa se Instagramissa
-Kerro kuvatekstissä, miksi valitsit kohteen

Kun jaat kuvan hashtagilla #suojelentätä, osallistut samalla kilpailuun. Kilpailu on voimassa koko kesän, 8.8.2018 asti.

Kilpailun päätyttyä kaikista kesän aikana kilpailuun osallistuneista kuvista kilpailuraati valitsee kolmen kärjen, joiden toteutus ja idea on onnistunut, innovatiivinen ja kenties jopa yllättävä. Jaossa kolmen kärkijoukolle on 100–300 euron lahjakortteja valokuvausliike Rajala Pro Shopiin. Lisäksi parin viikon välein arvotaan kaikkien osallistuneiden kesken Black Eye -linssejä matkapuhelimiin.

Kekseliäällä ja hauskalla tavalla tehty ja kuvaan lisätty #suojelentätä-aihetunniste palkitaan erikseen omassa kategoriassaan canvas-taululla omasta vapaavalintaisesta valokuvasta (arvo 100 euroa). Voit esimerkiksi kirjoittaa #suojelentätä hiekkaan, piirtää sen maahan katuliiduilla, virkata sen tai vaikka askarrella kyltin. Tyyli on vapaa!

Lisätietoja kilpailun säännöistä löydät ympäristöministeriön nettisivuilta.

Mikä sitten on kulttuuriympäristö? Eli mikä kaikki lasketaan mukaan? No, lähes kaikki. Ympäristöministeriö kuvailee asian näin:

”Kulttuuriympäristöllä tarkoitetaan kaikkea ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta syntynyttä ympäristöä. Kulttuuriympäristöksi käsitetään usein vain turistinähtävyydet ja historialliset rakennukset, mutta myös arkiset ympäristöt, esimerkiksi skeittipuistot, viheralueet, modernit rakennukset, perinteikkäät maalaismaisemat latoineen ja maatiloineen tai vilkas kaupunkimaisema ovat yhtä lailla kulttuuriympäristöjä. Tärkeää ja aina jollekin merkityksellistä kulttuuriympäristöä löytyy yhtä lailla Helsingin kantakaupungista kuin Inarin tuntureilta.”

Tässä olivat kaksi merkityksellistä paikkaa Helsingistä, mutta minulle vieläkin tärkeämpiä kulttuuriympäristöjä löytyy vielä kotikaupunkini ulkopuolelta: lapsuudenkaupungista Kouvolasta, äidin synnyinsijoilta, mökkiseuduiltamme Kuhmosta ja esimerkiksi useammasta kaupungista ja kunnasta, joissa nuoruudessani luuhasin. Näihinkin kaikkiin maisemiin on ihana matkustaa ja todeta, että jos en konkreettisesti aina pystyisikään, niin ainakin henkisesti #suojelentätä.

-Henriikka

Ps. Ei pitäisi kirjoitaa tällaisia juttuja reissun päältä, kun tulee melkein koti- ja Suomi-ikävä!

Lempiasiani: Seikkailu, pussailu, kahvi

4
–
matkustusTags: , ,

Punainen, nostalginen juna puksutti tänään alas Sveitsin Pilatus-vuorelta. Juuri sellainen juna, jonka voisi kuvitella höyryveturien aikaan, vaikka tämä kulkikin sähköllä. Ulkona satoi vettä ja ikkunalasit olivat pisaroita täynnä. Minua ei haitannut, päinvastoin. Veivasin metallikangella ikkunan auki ja laitoin pääni pihalle ikkunasta. Juna kulki ja hengitin vuoristoilmaa keuhkoihin. Ei mennyt montaa sekuntia, kun hiukset olivat jo kauttaaltaan märät.

Usva. Kaunein säätila kaikista, ehdoton suosikkini. Jos joskus olen sanonut jotain muuta, niin unohtakaa se, sillä tämä on oikea tieto. Luulenpa kuitenkin, että en ole, sillä olen ollut syvän ihastunut usvaan jo monta, monta vuotta. Kun näen usvaharsojen leijailevan metsässä puiden välissä tai kierrellen pellolla olevia taloja maalaisidyllissä, tuntuu kuin eläisin hyvää unta todeksi. Sakean sumun keskelle ei mahdu murhetta, vain korkeintaan valo, joka kirkkaana lävistää tiivistyneen ilman.

Junan kyydissä, vallitsevan säätilan vuoksi, joku mainitsi lempiasioikseen maailmassa metsät ja usvan. Aloimme siksi miettiä, mitkä ovat kaikkein lempiasioitamme maailmassa. Joku toinen listasi tanssimisen ja laulamisen. Kolmas matkustuksen.

Sanoin itse, että pussailu ja kahvi. Mietin hetken ja tajusin, että unohdin listaykkösen: seikkailun. Seikkailu, pussailu, kahvi – nämä taitavat tosiaan olla suosikkiasiani. Jos pitäisi luopua seikkailusta tai pussailusta, jättäisin jälkimmäisen, mutta onneksi ei tarvitse valita. Sitä paitsi olen niin paljon parempi pussailija, kun saan seikkaillakin. Ja niin paljon parempi seikkailija, kun saan pussaillakin.

-Henriikka

Kuvat Pilatus-vuorelta Sveitsistä: Arttu Mustonen / Mustarttu

college / Peak Performance, farkut/ Levi’s

Maailman toimivin sokerilakko

2
–
huumoriTags:

Harrastan lakkoilua. Etenkin perheenjäseneni, ystäväni ja entiset kollegani tietävät hyvin, että jos minulle meinaa tarjota ruokaa, kannattaa ensin tarkistaa mahdolliset lakkoilut ja käynnissä olevat, empiiriset ruokakokeilut.

Lapsena ja teinini olin aivan ehdoton, lakkoilin hulluja aikoja ja hulluista asioista. Vedenpitävästi kaiken lisäksi. Nykyisin rajoitan tapojani tasaisemmin: joskus aloitan leipälakon, joskus tauotan juustosta tai pitsasta. Kaikkein yleisin lakkoni on kuitenkin sokerilakko. Tähän show’hun olen saanut nyt pari kertaa myös Eevan ujutettua kanssataistelemaan.

Viimeisin, tälläkin hetkellä käynnissä oleva sokerilakkomme on kuitenkin ollut kaikkein toimivin, sillä päivitimme sääntöjä pari viikkoa sitten.

Henriikka: ”Mä haluan kyllä nyt vähän nauttia kesästä ja syödä ehkä välillä jotain sokeriherkkuja.”
Eeva: ”Joo, mullakin tulossa tilanteita, joissa varmasti tuun syömään sokeria.”
Henriikka: ”Sovitaanko, ettei lähtökohtaisesti saa syödä sokeria, mutta sitten saa jos haluaa?”

Ja niin me sitten sovittiin. Ja voin kertoa, ettei olla lipsuttu vielä kertaakaan säännöistä. Maailman toimivin ja paras sokerilakko.

-Henriikka

5 ajatusta äänikirjoista

2
–
kirjat, yhteistyöTags: ,

Kaupallinen yhteistyö: Storytel

Viime viikolla paljastin kuunnelleeni elämäni ensimmäisen äänikirjan. Se oli Saara Turusen Sivuhenkilö. Tällä viikolla paljastan toisen kuuntelemani kirjan, joka on Tiina Raevaaran Silloinkin satoi kaatamalla. En yleensä tartu dekkareihin, sillä pelkään kaikkea tuollaista (ja montaa muutakin asiaa) aivan kamalasti, mutta välillä teen poikkeuksia sääntöihin. Tässä kirjassa niin suurina teemoina olivat kompostointi ja puutarhanhoito, että kestin kaiken kunnialla.

Olimme ensimmäisen kirjan tavoin nauhoittamassa kuuntelukokemuksestamme podcastin, joka on kuunneltavissa nyt Storytel-palvelussa. Kanssani keskustelemassa olivat tällä kertaa Viena K. ja Meri Luukkanen.

Nyt hurjana ammattilaisena parin kuunnellun kirjan jälkeen listasin viisi mieleeni noussutta ajatusta äänikirjoista.

1. On ihanaa, että kuuntelua voi nopeuttaa

Aluksi en tajunnut, että äänikirjaa voi kuunnella nopeammallakin tahdilla. Hetken kuunneltuani normaalinopeus alkoi tuntua puuduttavan hitaalta, ehdin ikään kuin ajatella liikaa omiani sanojen välissä. Onneksi tajusin, että kirjaa voi kuunnella nopeammin. Itselleni toimii parhaiten nopeudet 1,25 tai 1,5, mutta oli älytöntä huomata, että aivot pystyvät sisäistämään jopa tuplanopeudella kuunnellun kirjan. Tällaisena tehokkuusajattelijana nopein vaihtoehto houkuttaa, mutta siinä huomasin kyllä, ettei omia ajatuksia ehtinyt tulla väliin yhtään, kun oli alati keskityttävä niin tiukasti. Sekään ei välttämättä ole kovin hyvä asia.

2. Kuuntelijan ääni on olennainen osa kokemusta

Kuuntelijan ääni ja kerrontapa tuo kirjaan aivan uuden ulottuvuuden. Ei ole todellakaan vähäpätöistä, kuinka kirja on luettu nauhalle. Molemmissa kuuntelemissani äänikirjoissa on ollut toimivat lukijat, mutta esimerkiksi tämän toisen kirjan lukija oli luullakseni huomattavan paljon nuorempi kuin kirjan kertoja/päähenkilö. Näin ollen kuvittelin myös omassa mielessäni päähenkilön nuoremmaksi, vaikka ikä kerrottiinkin kirjassa useasti.

3. Äänikirjan kuunteluhetket voivat olla hyvin erilaisia kuin fyysisen kirjan lukuhetket

Tämä tuntuu ehkä jostain itsestäänselvyydeltä, mutta itse olin yllättänyt, miten erilaisiin hetkiin äänikirja sopi tavalliseen kirjaan verraten. Kuuntelin äänikirjaa siivotessani, haravoidessani, lenkkeillessäni. Fyysiseen kirjaan rajaan jollain tapaa aina selkeämmän hetken, vaikka päällekkäisyyksiäkin toki on: molemmista nautin esimerkiksi julkisissa kulkuneuvoissa tai kahviloissa.

Kuuntelin puolitoista tuntia äänikirjaa viinibaarissa ja samaan hetkeen olen usein napannut myös ihan sen tavallisen pokkarin. Tosin äänikirjan kuuntelu taisi herättää lähellä istuvissa enemmän hiljaista ihmettelyä: Tuossa tuo nyt vaan on luurit päässä toista tuntia, eikä tee mitään.

4. Erilaiset asiat nousevat esille äänikirjoissa ja fyysisissä kirjoissa

En ollut ennen äänikirjoja tajunnut, miten paljon keskityn fyysisissä kirjoissa esimerkiksi sanojen asetteluun, välimerkkeihin, kappaleisiin ja muihin asioihin, joita ei välttämättä äänikirjoissa havaitse samalla lailla. Jään aina pitkäksi aikaa hykertelemään jonkun ihanan sanavalinnan tai kauniin lauseen äärelle ja jatkan vasta, kun olen saanut kylläkseni. Äänikirjassa muutaman sanan luukuttaminen on tietysti paljon haastavampaa. Toisaalta ajatukset vapautuvat nimenomaan tarinalle. Ja koska en näe silmissäni sivuja ja sanoja, tuntuu että visuaalinen mielikuvitukseni pääsee vieläkin vauhdikkaammin lentoon.

5. Rakastan tarinoita missä muodossa tahansa

Jatkan äänikirjojen kuuntelua. Saattaapi olla, että alan kuunnella tämän muutoksen myötä ahkerammin myös podcasteja. Jatkan varmasti myös fyysisten kirjojen lukemista. On tarina muodossa tai toisessa, otan sen aina mieluusti vastaan.

Luulen, että tietokirjojen kohdalla kuuntelu saattaisi sopia minulle paremmin kuin lukeminen. Kuuntelu tuntuu kuitenkin jollain tavalla kepeämmältä tavalta vastaanottaa sanoja ja tietoja. Sitten taas johonkin todella puhuttelevaan ja kauniiseen tekstiin, tai esimerkiksi runoihin, haluan ehdottomasti fyysisen kirjan vähintään rinnalle. Googletan musiikkia kuunnellessanikin usein lyriikat kuuntelun oheen, jotta saan enemmän irti kokemuksesta.

Ehkä olen vähän tällainen, että tarvitsen kaikki mahdollisuudet ja keinot käyttöön.

Mutta niin kuin alussa kirjoitin, Storytel on julkaissut torstaina uuden Kuulitko saman? -nimeä kantavan podcastin äänikirjapiirimme keskustelusta. Myös viime viikolla julkaistu podcast löytyy hakemalla samalla nimellä. Storytel haluaa tarjota myös kaikille teille kuukauden ilmaista käyttöaikaa palvelulleen, jos haluatte kokeilla äänikirjojen ihmeellistä maailmaa (tai käydä kuuntelemassa nämä podcastit). Ilmaisen kokeilujakson voi käydä nappaamassa itselleen täältä.

Vaan ei tässä ole nyt aika enää jaaritella, sillä ulkona on lähes hellettä ja aiomme lähteä pian haikkailemaan kohti vuoristomajaa, jossa vietämme ensi yön. Iik! Äänikirjat ja kaikki kirjat saavat hetkeksi jäädä lepoon, sillä aion nauttia täydestä hiljaisuudesta ja pimeydestä, joka laskeutuu vuorille. On sitten tarinoita, joita kertoa.

-Henriikka

Kuvat: Eliel Kilkki (SUPERREEL)

Lomalle omista ajatuksista

4
–
elämä, muoti, oma tyyli

Istun lentokoneessa matkalla Zürichiin. Parin tunnin lento on nopeasti ohi. Kirjoittamisen vuoksi toivoisin matkan kestävän vielä, en ole tottunut siirtymään uuteen tilanteeseen näin nopeasti ilman kunnon siirtymäaikaa. Tarvitsisin muutaman tunnin blogille, muutaman päiväkirjalle, muutaman sille, että voisin kuunnella musiikkia ja olla vain. Ainiin! Ja sellaiset viisi extratuntia unelle, sillä nukuin viime yönä vajaa viisi. Kello herätti klo 04:45, sillä vaikka unet jäisi vähälle, en ole valmis karsimaan aamusuihkusta tai etenkään hartaasta aamiaisesta. Herätyskellon soidessa tunsin itseni kamalaksi, enkä voi yksinkertaisesti ymmärtää, kuinka jollekin riittää tasapainoiseen oloon alle kahdeksan tuntia unta yössä.

Vietän Sveitsissä kahdeksan päivään. Alkuperäinen tarkoituksemme oli Eevan kanssa tehdä alkukesästä jo isompi reissu kauemmas ja mahtipontisemmin, mutta toisen Sveitsin reissun ilmaantuessa molempien kalentereihin, yhdistimme matkat. Nyt vietämme ensin neljä päivää perillä ominemme, kunnes saamme tiistaista sunnuntaihin vielä ison lössin lisätyyppejä matkaseurueeseemme. Ja tämä on juuri hyvä näin. Nappaamme lentokentältä vuokra-auton ja huristamme kohti vuoria, usvaa ja sateita. Tuulet yritämme puhaltaa pois, mutta päälle saa sataa vaikka koko reissun.

Suomi ja Helsinki ovat kesällä niin parhaimmillaan, että on tavallaan samanaikaisesti ristiriitaisen katkeraa ja ihanaa karata pois. Ja toisaalta minä itsekin olen periaatteessa parhaimmillani, kun töitä on vähemmän kuin minään muuna vuodenaikana.

Etenkin siskoni on todennut jo rehellisesti useaan otteeseen, kuinka paljon enemmän nauttii tästä Henriikka 2.0:sta (vaikka hän tietää varmasti itsekin, että tämä versio on enemmänkin joku 24.0).

Viime kesänä vietimme miltei kuukauden Jenkeissä ja Kanadassa, ja totesin jo silloin, etten ole valmis antamaan seuraavasta kesästä yhtä paljon pois – Suomi-kesä on erityislaatuinen. Mutta tämä juhannusta edeltävä reissu jättää onneksi vielä kuusi viikkoa vapaata Suomeenkin. Kalenteriin on merkattu jo ainakin Inarin ja Kuhmon stopit, harkinnassa miljoona muuta. Ehkä lämpö ehtii palata poissa ollessamme.

Toisaalta olen täynnä intoa Sveitsistä. Sehän on aivan upea maa! Viimeksi vietin aikaa siellä toisella reilillämme kuusi vuotta sitten, kesällä 2012. Vuorien välinen telttakylä oli täydellinen idylli ja istuimme lämpimässä porealtaassa lumihuippuisten Alppien keskellä niin pitkään, että sormet ja varpaat olivat aivan ryppyiset. Haaveilin silloin tulevani telttakylään kesätöihin myöhemmin. Haaveilen aina matkustaessani palaamisesta, vaikka en koskaan palaa minnekään. Lähteminen on aina ollut enemmän minun juttuni.

No, olen minä kerran palannut Islantiin. Ja useasti Kööpenhaminaan. Sattumalta muutamiin muihinkin paikkoihin, niin kuin Tansaniaan, Pariisiin ja Trans-Siperian junaradalle, sekä Mongoliaan. Suomen kohteet ovat tietysti asia erikseen. Niihin kiinnyn lähes poikkeuksetta jokaiseen.

Ja olen minä palannut tähän mennessä aina kotiinkin.

Meinasin kirjoittaa, että kesä on aina sellaista itsetutkiskelun aikaa. Mutta tajusin heti, että olen kirjoittanut saman lauseen varmaan keväästä, syksystä ja talvestakin. Yhteenvetona ynnään siis, että elämä taitaa olla täyttä itsetutkiskelua. Kesä sellaista villimpää ja vapaampaa ajatustenvirtaa, syksy sitten myönteisellä tavalla murheellisempaa. Syvää, yhtä kaikki.

Välillä omat ajatukset tekisi mieli sulloa tyhjään jäätelöpurkkiin ja pakastaa. Voisi olla muutaman vuodenajan ilman sen ihmeellisempiä ajatuksia ja sitten sulattaa ajatusköntin käyttöön, kun olisi taas levänneempi. Tiedän hyvin, kuinka treeneistä pidetään taukoa ja miten kehoa huolletaan, mutten ole yhtä hyvä lepuuttamaan pääni sisältöä ja sydäntäni, lepuuttamaan sellaista millä ei ole fyysistä olomuotoa.

Isoja teemoja ajatuksissani ovat lähiaikoina olleet sääli, kateellisuus ja kilpailu, yksinolon tarve, mutkaton suhtautuminen omaan vartaloon, sijoittaminen, herkkyyden ja vahvuuden vaikeasti hahmotettava suhde ja termien monimutkaisuus, tarkoitukseton poliittinen herääminen sekä viisveisaaminen siitä, mitä muut itsestäni ajattelevat. Nämä teemat pääsevät kesän Suomi-viikkojen aikana päiväkirjaan tai blogiin, mutta pitäisi varmaan aloittaa myös joku podcast, jotta kaikesta ei tulisi aina niin kuratoitua. Kirjoittamalla pystyn kuitenkin aina esittäytymään enemmän ihanneminänäni, kun sammakot jäävät vähemmälle ja tiedän millä harkituilla sanoilla mitenkin vaikutetaan.

Isojen teemojen rinnalla mielessä on esimerkiksi se, että onneksi reissun jälkeen on kampaaja, miksi söin aamulla barbaarin elein valtavan kimpaleen juustoa ja hitsi kun aina pitää siivota. Ja nyt kun katson näitä viimesunnuntaisia kuvia, ihmettelen, miksen ole aina yhtä itsevarman oloinen, kun tulenpunaisessa pellavahaalarissa, katu-uskottava laastari kantapäässä.

Selkeästi mietittävää riittää vielä pakastuksen jälkeiselle ajallekin.

-Henriikka

haalari/Vila, korvikset/Glitter, kengät/Vagabond, laukku/&Other Stories

Kirkkaankeltaiset saappaat ja ikuinen HAI-rakkaus

11
–
muoti, oma tyyli, outdoor, yhteistyöTags: , ,

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Minulla on uudet saappaat Partioaitasta. Ne ovat kirkkaankeltaiset ja uskomattoman iloiset. Vaikka ne huutavat uutuuttaan, enkä ole käyttänyt niitä vielä montaakaan päivää, tuntui kuin minulla olisi ollut ne aina.

HAI-saappaat ovat jo pitkään, varmaan kymmenen vuotta, olleet tavaramerkkini. Kuljen niissä kaupungilla, kuljen niissä metsässä. Mustat saappaat ovat perusvalintani, mutta mökillä minua odottavat kirkkaanpunaiset, jotka pysyvätkin aina siellä. Ne minä ostin aikoinaan kaikkein ensimmäisiksi, nykyään ne eivät hohda punaista väriään. Vanhempien luona käytän äidin valkoisia tai kuluneempia violetteja, siskolta lainaan välillä sinisiä.

Eräs ystäväni kuittailee minulle aina hyväntahtoisesti HAI-saappaista: ”Sä yrität noilla sun söpöillä saappailla hämätä kaikkia, ettei kukaan vaan tietäisi, millainen määrätietoinen uraohjus sä oikeasti olet.”

(Ensin pitäisi varmaan pitää pieni hiljainen hetki näille Eevan kuville. Taas kerran. Kamoon. Älyttömiä.)

Partioaitalle on ilmestynyt hetki sitten myyntiin näitä tuttuja pidempivartisia saappaita ja lisäksi kokonainen perhe muita HAI-tuotteita: matalavartiset saappaat, sateenvarjo, sadeviitta, flipflopit ja vedenkestävä reppu/selkäpussukka. Näissä kuvissa useampi tuote on nimenomaan keltainen, mutta tuotteita on myös mustana, sinisenä ja punaisena.

Ja näiden uusien tuotteiden kanssa minä nyt niin iloisesti poseeraan näissä kuvissa, jotka on kaikki otettu viime viikolla Tammelan huudeilla.

Hitsi tuntuu ihanalta katsoa tällaisia kesäisiä kuvia, muistaa niitä tunnelmia. Huh, millainen kesä on jo takana päin. Muutama kuvista on otettu päivänvalossa, suurin osa keskellä yötä, aamun hiljalleen valjetessa.

Olkihattuiset järvikuvat kirkkaan veden ääreltä ovat Melkuttimelta. Melkutin, ruma nimi hyvin kauniille paikalle. Jaoin eilen sukelluskuvia samasta spotista. Kävin tuolla nyt viime viikolla ensi kertaa, enkä voinut uskoa silmiäni: tuo paikka ja tuo vesi! Vau. Tuntui kuin yhtäkkiä olisi ollut jossain Kroatiassa (vaikka vesi oli toki vain noin 17-asteista…)

Lähes yhtä absurdilta tuntuivat tien vereen kasvaneet tupasvillat. Valkoinen villameri jatkui ja jatkui ja tuntui hykerryttävän kivalta olla todistamassa sitä. Jos nyt menisin naimisiin, haluaisin hääkimpuksi valtavan kimpun tupasvillaa.

Lämpimin olo tulee näistä yökuvista, niin kuin kahdesta yllä olevasta. Olimme yötä Eerikkilän urheiluopistolla (tuleva opinahjoni!) ja päätimme herätä kolmelta yöllä yökävelylle. Valo on kesällä päiväsaikaan niin raju, että kaipasimme kuviin pehmeyttä. Ja tiedän kokemuksesta, että kunhan sängystä vain pääsee kerran ylös, kaikki helpottuu – aamuyöt ja aamut ovat kesän maagisinta aikaa.

Olin niin väsyksissä, että silmät tippuilivat kiinni, mutta onneksi ei ollut mihinkään kiire. Taivaalla möllötti täysikuu, joka heijastui järven pintaan, missään ei näkynyt ketään. Metsästä kuului luonnonäänet niin valtavalla volyymilla, että tiesi varmasti luonnon elävän aivan omaa elämäänsä ihmisten nukkuessa. Jossain vaiheessa kuulimme jopa kojootin ilkeää naurua, vaan jostain syystä se ei koskaan paljastanut itseään meille.

Yöllinen haahuilumme loppui puoli kuudelta aamulla. Oli ihanaa käydä nukkumaan tietäen, että pian saisi uuden aamun ja uuden aamiaisen. Ja että saisi taas nukkua vähän lisää.

Mutta takaisin HAI-maailmaan. Miltä tuotteet näyttävät?

Omat suosikkini ovat taatusti nuo pitkät saappaat, mutta oikeastaan nuo matalatkin ovat alkaneet tuntua omilta. Sateenvarjo on suuren kokonsa puolesta hyvä kaupunkihommiin, sillä minulla on kotona ennestään vain sellaisia tosi kevyitä, ei niin tukevia sateenvarjoja. Flipfloppeja käytän aika harvoin, samoin sadeviittaa, joten niille tuskin raivaan omasta kaapistani tilaa.

Suurin yllättäjä lienee tuo vedenkestävä pussukka, jonka saa myös selkään. Ajattelin aluksi, ettei sellainen ole juttuni, mutta kelkkani onkin alkanut kääntyä. Tuntuu jotenkin niin paljon kevyemmältä polkea treeneihin tuollainen pussukka selässä tavallisen repun sijaan.

Tällä hetkellä Spotifystä soi Papru T:n ja Chisun Paniikki: ”Mut suunnitelmat, kaikki menee ain niin erilail, vaikka kaikki loppuis aina samallail.” Just tuollainen olo oli tuolla laiturilla kököttäessä. Että tässä ollaan matkalla johonkin, ei vielä tiedä minne, mutta valitsen sitten reitin tai toisen, niin enköhän joskus lopulta löydä itseni juuri sieltä mistä pitääkin. Kunhan vain pidän keltaiset saappaat visusti jalassa, niin eiköhän tässä oikeaan suuntaan kävellä, raahusteta, hypitä, pompita, taaperreta.

Ollapa aina yhtä viisas kuin neljän aikaan aamuyöllä.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen / Kotisivut, Instagram, Facebook

Ehkä paras elokuva, jonka olen koskaan nähnyt

10
–
elokuvat

Kävin eilen yksin elokuvissa ensimmäistä kertaa ikinä. (Vaikka minun on vaikea uskoa itsekään, että se oli todellakin ensimmäinen kerta, ja nyt joudun poistamaan sen kohdan myös ”En ole koskaan” -listaltani.) Melko nopeana päähänpistona päätin lähteä iltayhdeksän leffaan ja olla kutsumatta ketään punaisille samettipenkeille nauttimaan elävistä kuvista kanssani. Valitsin vielä sellaisen kaukaisen paikan, ettei vain tulisi ketään lähelle ja että saisin tuntea rauhassa mitä tunnen ja olla ihan omalla saarellani suuressa elokuvateatterissa. Ostin kahvin ja vähän karkkia mukaan, kannoin laukussa villasukat leffasaliin ja käperryin penkkiini.

Kukapa olisi kuitenkaan arvannut, että kyseisestä leffasta tulisi kaikkien aikojen suosikkielokuvani? Leffaksi olin valinnut Adrift, koska siskoni oli käynyt katsomassa sen edellisviikolla ja kertonut, että tärisi koko kotimatkan, kun elokuvakokemus oli niin vaikuttava. Koska tunnen siskoni ja tiedän, ettei häntä niin vain vavisuteta, luotin sokeasti hänen arvioonsa.

Ja oma leffakokemukseni oli suoraan sanoen aivan järisyttävä.

Elokuvan synopsiksessa kuvaillaan:

”Adrift perustuu inspiroivaan tositarinaan kahdesta oman tiensä kulkijasta, jotka sattuma johdattaa ensin yhteen, sitten elämänsä seikkailuun. — Kun Tami Oldham (Shailene Woodley) ja Richard Sharp (Sam Claflin) lähtevät innostuneina valtameripurjehdukselle, he eivät tiedä purjehtivansa suoraan kohti yhtä tuhoisinta hurrikaania, joka on koskaan mitattu. — Adrift on unohtumaton tarina ihmismielen lannistumattomuudesta sekä rakkauden mullistavasta voimasta.”

Elokuvassa oli vain niin paljon kaikkea. Se oli koskettava, kaunis, raaka ja raju, samaistuttava ja ihan läheinen, mutta kuitenkin jossain kaukana horisontissa. En ymmärrä, miten tähän elämänhetkeen kohdalleni sattui elokuva, joka käsitteli niin monia teemoja, jotka ovat olleet minua lähellä. Kohtaus toisensa jälkeen sukelsin syvemmälle elokuvaan, yritin sisäistää kaiken mahdollisimman tarkasti.

Ymmärsin elokuvan päähenkilöitä, erityisesti seikkailijamimmiä, todella hyvin. Villisieluiset seikkailijat sydän ja pää vähän kallellaan – teki mieli huutaa, että tiedän juuri miltä teistä tuntuu. Ottakaa minut mukaanne! Vaikken tietenkään tiedä, sillä vahva samaistuminen on lähes aina harhaa.

Aluksi en edes tajunnut, kuinka vahvasti elokuva kosketti. Sitten huomasin jo itkeväni, istuvani liimaantuneena samettipenkkiin siihen saakka, että valot syttyivät elokuvasaliin, käveleväni kotiin itkien koko matkan lohdutonta itkua, itkeväni vielä kotonakin puoli tuntia sitä kaikkea, mikä sisään oli kasaantunut ja mikä kosketti. Enkä tarkoita, että itku olisi kaikkein suurin mittari. Mutta siinä vaiheessa, kun on kotona kaksinkerroin ja lopulta neste- ja happihukassa, niin ainakin jotain liikahti sisällä edes vähän, ja nimenomaan elokuvan ansiosta.

Kyllä, suosittelen elokuvaa. Ehkä teemat ja itse tarina kolahtavat sinuunkin. Tai vähintään ne kuvat, joissa litimärät keltaiset sadetakit ja auringon polttama iho sekoittuvat punaisiin auringonlaskuihin ja vapaina hulmuaviin valkoisiin purjeisiin. Tai se tunne, kun jää ihmettelemään, että kuka hullu lähtee purjehtimaan, ja samalla jo suunnittelee purjehtivansa maailman ympäri.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen / Kotisivut, Instagram, Facebook

Juna, kulkupeleistä rakkain

4
–
matkustus, yhteistyöTags: ,

Kaupallinen yhteistyö: VR & Asennemedia

Muistan edelleen, kuinka lapsena oli jännittävää kiivetä sinivalkoiseen pikajunaan. Rautaportaita pitkin, rautaisesta kaiteesta kiinni pitäen pääsi hinaamaan pienet kinttunsa kyytiin. Muistan, miten jännityksellä odotin konduktööriä, kuinka toivoin hänen tarjoavan ruskeaa, kivalla kuvalla varustettua lastenlippua ja kuinka rohkaistuin sellaista kysymään, jos tarjousta ei kuulunut. Toivoin aina uudenlaista kuvaa, sillä keräsin erilaisia lippuja – minulla oli niitä melkoinen pino. Isäni oli ja on veturinkuljettaja, ja kuljimme koko perhe paljon junalla.

Muistan vanhojen pikajunien pehmeänkarheat penkit, muhkeat päännojat ja kuinka kolisevissa vaunujen välisissä liittymäkohdissa pelotti. Muistan, kuinka isoveljeni kiipesivät joskus hattuhyllyille pötköttämään, kun olimme vaunun ainoat matkustajat (pelkäsimme konduktöörin suuttuvan, vaan hän nauroi), ja kuinka toisella reissulla parivuotias pikkusiskoni kailotti täyttä kurkkua itsekeksimäänsä laulua koko junakansan korvien iloksi. Muistan eväsrasioihin käärityt, vähän pehmenneet ruisleivät juustolla ja kurkkuviipaleilla, muistan marjamehun pienissä mehupulloissa. Muistan, kuinka luotin vakaasti vanhemman isoveljeni huolenpitoon, kun lähdimme ensikertaa nelisin sisarusporukalla junamatkalle.

Kellään juttujani vähänkään aktiivisemmin seuraavalla ei ole voinut mennä ohi, että olen kääntänyt aika radikaalisti kelkkaani kuluneen vuoden aikana koskien ajatuksiani matkustamisestani ja eritoten omista matkustustavoistani. Ajatustyö lähti ankarasti käyntiin jo viime vuonna, vaan tänä vuonna uuvuin vasta kunnolla ajatusteni alle, mikä toisaalta potki ja motivoi miettimään parempia ratkaisuja: haluan matkustaa kestävämmin.

Kestävämpää matkustusta koskevia kirjoituksia olen hahmotellut erikseen, vaan nyt keskityn juniin ja kesään! Tuntuu, että olen yhtäkkiä saanut taas junat takaisin elämääni syvien kelojeni kautta vielä tärkeämpänä asiana kuin ennen. On aivan selkeää, että suosikkikulkupeliäni kysyttäessä vastaukseni on juna. Vaikka olenkin aina junaillut ympäri Suomea, Eurooppaa ja Aasiaakin ahkerasti, tänä vuonna tuntuu, että tuhlaajapojan tavoin olen palannut isän lempeään syliin.

Tulen matkustamaan tänä kesänä paljon, vaan pääasiassa Suomessa. Kalenterissa on viisi ja puoli viikkoa tyhjää tilaa lomalle ja töille, joita voin tehdä mistä tahansa Suomen nurkasta käsin. Olen suunnitellut laajaa Suomen valloitusta, johon kuuluu niin autoilua kuin junailua ristiin rastiin kotimaassa. Pariksi viikoksi otamme appivanhempien auton lainaan roadtrippiä varten, mutta toivon, että voin suunniteltujen reittien rinnalla melko spontaanistikin hypätä junaan tai bussiin ja lähteä kesäreissuun. En välitä turhan paljon ajella itse, joten olen mieluusti matkustajana maisemien vilistessä ohitse.

Erityisesti erilaiset kesätapahtumat ovat itselleni sellaisia hetkiä, jolloin valitsen kaikkein mieluiten junan. On mukava kulkea niin, että voi samalla lukea, tehdä töitä tai touhuta muuten vain omiaan ja toisaalta perillä on ihana riekkua, valvoa ja kesäillä ilman, että tarvitsee säästellä voimavaroja ajamista varten. Olen huomannut valitettavasti joskus itsekin, miten helposti reagointikyky ja ajoskarppius heikentyvät väsymyksen lisääntyessä. Lisäksi on kiva, jos junaan sattuu muitakin, joilla on samat aikeet. Kyllä sen usein vain aistii, jos matkan määränpää on sama tai edes samankaltainen.

Festarit tulevat ensimmäisinä mieleen tulevista kesätapahtumista, joihin kulkisin kiskoilla. Harkinnassa on ainakin Pori Jazz ja Flow Festival, joskin jälkimmäiseen tuskin otan junaa, mutta ensimmäiseen olen kulkenut junalla ennenkin useaan otteeseen. Muistan myös, kuinka otimme vuonna 2009 festarijunan Ilosaarirockiin. Minulla oli leopardikuvioinen huivi solmittuna epämääräisen kynityn hiuspehkoni sekaan ja valtavat aurinkolasit. Junassa vallitsi odottava, värikäs festivaalimeno. Tänä vuonna VR kuljettaa vaivattomasti ainakin Weekendiin, Tikkurila Festivaaleille, Qstockiin, Rockfestiin, Ilosaareen, Provinssiin, Ruisrockiin, Tammerfestiin, Pori Jazzeille, Kotkan meripäiville, Down by the Laituriin ja Summer Upiin (ihana tajuta listatessaan myös se, miten paljon ja miten monessa paikassa Suomessa kesäisin tapahtuu).

Savonlinnan Oopperajuhliltakin on aika ihanat kesämuistot, vaikken oopperan ystävä oikein olekaan. Eikä Suomen kesä onneksi rajoitu vain musiikkitapahtumiin. Haluisin kovasti kokea taas Jukolan Viestin tunnelman ja aloituksen, tällä kertaa vain katsojana. Sitten olisi muitakin maailmanluokan skaboja, jotka haluisin vähintään kerran elämässäni kokea: eukonkannon MM-kisat, lypsyjakkaranheiton SM-kisat, suopotkupallon MM-kisat (täällä haluisin kyllä pelatakin), kesäpilikin MM-kisat. (Kesäpilikin järjestää muuten samainen kaheli taho, Pudasjärven urheilijat ry, joka järjestää myös umpihiihdon MM-kilpailuja talvisin. Minä kaheli olen ensi vuonna osallistumassa.) Ainiin! Ja sitten on tietysti myös Jyväskylän rallit, joista ainakin kaikki JK-kasvatit aina meuhkaavat. Loppukesän kruunaa Helsingin Juhlaviikot, jonne minä en toki tarvitse kyytiä, mutta teistä ehkä joku tarvitseekin.

Minusta on mukavaa, että VR on monien kesätapahtumien aktiivinen kumppani ja kuljettaa moneen Suomen kolkkaan. Ja kun junaliput tilaa etukäteen, ne saa edullisemmin. Säästöliput tulevat myyntiin 130 päivää ennen matkustuspäivää ja esimerkiksi Ilosaarirockin aikatauluihin parhaiten sopiva junavuoro myydään noin kaksi viikkoa etukäteen loppuun, joten vikkelä saa joskus olla. Kesällä lisätään myös valtavasti säästölippujen määrää.

(En kestä yllä olevaa kuvaa! Katsokaa nyt millainen junakeisari olen. Kuolen nauruun.)

Muistan edelleen, kuinka junanraiteet olivat minulle nuoruuden, teiniajan turva. Turva vapauteen. Pääsin joka viikko tanssitunneille Lahteen, pääsin kulkemaan viikonloppuisin ja lomilla omineni ihanaan Helsinkiin. Helsinki tuntui koko maailmalta. Saadessani lisää kavereita ympäri Suomea, juna kuljetti monta kertaa vuodessa Ouluun, joskus Tampereelle, joskus Turkuun tai Jyväskylään. Lähijunat puksuttivat Nastolaan, Hyvinkäälle, Ryttylään ja Orivedelle, hienot uudet Intercityt pääkaupunkiseudun sykkeeseen, ja lähijunat sieltä jälleen eteenpäin syvemmälle kaupunkiin ja Espooseen ystävän luo. Junat olivat minulle passi vapauteen – ja siltä ne tuntuvat yhä.

Olen jo omassa päässäni ja ajatuksissani tehnyt tietoista muutostyötä: junamatkustus tuntuu jo itselleni luksukselta. Ravintolavaunusta saa hyvää kahvia ja nykyisin vaikka mitä ruokaa (vegaanista, gluteenitonta..), kyyti on tasaista ja nopeaa, rattia tarvitse käännellä, eikä omalta paikaltaan tarvitse nousta kuin vasta perillä.

Että hurraa vaan junat ja kiskot ja kaikenlaiset reitit kohti vapautta, kohti kesää!

-Henriikka

Kolme päivää Tampereella – sopiva yhdistelmä luonto- ja kaupunkilomaa

5
–
kaverit, matkustus, yhteistyöTags:

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Tampere on yksi suosikkilomakohteistani. No kidding, hirveän hieno kaupunki.

Olen viettänyt paljon aikaa Tampereella. Siellä asuu rakkaita sukulaisia, vieressä Kangasalla lisää. Tampereella kävin riiaamassa Janneakin silloin teininä, kun hän oli vielä kotonaan viikonloppulomilla soittokunnasta.

Kuitenkin vasta kaksi kesää sitten tein ensimmäisen varsinaisen lomani Tampereelle. Nukuin omppuhotellissa ja seikkailin ympäri kaupunkia, tutustuin kaupunkiin vielä paljon syvemmin kuin ennen. Muistan, että olin silloin jotenkin kesän alun kunniaksi aivan omissa ajatuksissani ja muistan hattaralomaani lämmöllä.

Pari viikkoa sitten sain kokea toisen virallisen Tampere-lomani, kun lähdimme Nellan kanssa rautatieasemalta junalla kolmen päivän reissuun.

Oli turvallista, kun tiesi, että matkaseurakin liputtaa korkealla kotimaan matkailulle. Ja koska meistä kummatkin ovat myös luonnon kanssa hyvää pataa, päätimme yhdistää samalle lomalle luonto- ja kaupunkimatkailua. Ensimmäisen yön olimme Seitsemisen Kansallispuiston maisemissa, toinen yö ja seuraavat kaksi päivää kuluivat Tampereen kaupunkitunnelmissa.

Tampereelle saavuttuamme vuokrasimme samantien auton aseman kyljessä olevast Europcarista seuraavaksi yöksi, että pääsimme ajamaan Seitsemiseen (autovuokrasta ja hinnoista kiinnostuneille tiedoksi viikonloppuhinnat ja kesän viikkopaketit). Myös julkisilla olisi päässyt perille, mutta omalla vuokra-autolla kulki tietysti aikatauluista riippumatta ja kätevästi ihan perille saakka.

Kaksikkomme autotietämyksestä kertoo paljon, että meni pitkälle iltaan ennen kuin tajusimme ajavamme Audia. Sekin selvisi vasta, kun googlasin varmistukseksi Audin logon. Nella toimi luotettavana kuskina ja minä vastasin DJ:n hommista – tietysti iskelmää heela holiday! Oli Tinakenkätyttöä ja sen sellaista.

Kaupan ja evästankkauksen jälkeen suuntasimme Seitsemiseen, jossa emme kumpikaan olleet käyneet aiemmin. Söimme lounasta Seitsemisen luontokeskuksella ja kävimme huoneeseemme kodiksi – majoituimme ensimmäisen yön luontokeskuksen majoitusrakennuksessa, joka toi nostalgisesti mieleen nuoruuden leirielämän.

(Minä raahasin tietysti patjani tuonne parvelle, sillä aina jos voin valita oman turvallisen ja söpön majan, niin totta hitsissä valitsen.)

Eka virallinen stoppi oli Koveron Perinnetila. Voi että miten hieno! Minulle iski heti hinku punoa pärekoreja, iskeä lyhdettä sadonkorjuunaikaan ja pelata jalkapalloa täyteen puhalletulla sianrakolla. Pari tuntia tilalla oli kuin sukellus johonkin, mistä on lapsena kuullut satuja. Koveron kruununmetsätorpan tarkoituksena on esitellä viime vuosisadan alun elämänmenoa ja siellä vaalitaan perinteistä kulttuurimaisemaa vanhan ajan menetelmin.

Kun olin jo päättänyt jäädä torppaan asustamaan, tuli lähdön aika ja taika murtui. Täytimme juomapullot pihan kaivosta ja sukelsimme metsään. Perinnetilan pihalta lähtee suoraan merkityt metsäreitit, joista valitsimme noin 6 kilometrin Torpparintaival-rengasreitin.

Kuinkas sitten kävikään? No, vähän köpelösti. Niin kuin eilisessä kirjoituksessa jo paljastin, alkoi vajaa kahden kilometrin jälkeen sataa kaatamalla vettä, ja juoksin valtava, puusta tippunut kaarnanpala pääni päällä puun alle sateen suojaan Nella kintereilläni. Siinä me sitten kökötimme sadetta pitäen puolisen tuntia, kunnes totesimme, ettei se ole menossa minnekään. Koska säätiedotus ei ollut lupaillut sadetta, olimme lähteneet melko kevyin vetimin liikkeelle. Totesimme siksi parhaaksi suunnitelmaksi palata samat, vaivaiset pari kilometriä takaisin autolle. Tulemme valloittamaan Seitsemisen reitit siten kunnolla myöhemmin.

Autossa heitimme lämmöt hetkeksi täysille, pyyhimme poskille valuneita ripsivärejä ja nauroimme katketaksemme. Luonto voimineen on mahtava juuri siksi, ettei se ole meidän päätösvaltamme alla. Reitin loppuun suunniteltu uintireissu jäi kyllä väliin.

Illalla ajoimme tekemään eräillallisen laavulle. Siitä absurdin hyvästä hetkestä julkaisinkin jo eilen oman kirjoituksensa.

Vatsat täynnä ajelimme vielä Seitsemisen nättejä teitä hiljaa valkoisella kaarallamme. Tulipaikat olivat tulettomia metsäpalovaroituksen vuoksi, mutta muutamia ihmisiä oli liikkeellä arkipäivästä huolimatta. Tosi monet levähdyspaikat olivat itse asiassa aivan tien vieressä ja vaikuttikin, että Seitseminen olisi hyvä paikka tulla viettämään vaikka ihan iltaa ilman sen kummempia vaellusaikeita.

Kävimme vielä yhdessä, iltausvaisessa laiturinnokassa ottamassa kesäisiä kuvia (yhden julkaisin jo viime viikolla Instagramissa!). Laiturin vieressä oli yksi retkikunta jo nukkumassa teltassaan, joten yritimme olla ihan hipihiljaa, kunnes yön pimetessä ajoimme nukkumaan luontokeskukselle. Olimme uhitelleen olevamme sikeässä unessa jo yhdeksältä, vaan puoleen yöhönhän se maaginen kesätunnelma taas meitä vetkutteli.

Aamulla alkoikin show, josta syntyi kertomisen arvoinen tarina. Tajusin hetken päästä heräämisestä, etten löydä kameraani mistään. En hukkaa tavaroita kuin hyvin harvoin, mutta ilmeisesti aivoni olivat pehmenneet sateesta ja täydellisestä iltaruoasta.

Lähdimme tietenkin autolla heti edellisillan laavulle katsomaan, olisiko telttaporukka löytänyt kameraamme. Laavulta löytyikin lappu, johon oli piirretty hiilellä: ”Kamera viety luontokeskukselle.” Hurrrasin suuresti. Kaahasimme takaisin luontokeskukselle ja jäimme odottamaan pelastajia, jotka tunnin patikkamatkan jälkeen saapuivatkin polkua pitkin perille. Kamera oli täysin kunnossa, ilmeisesti se viihtyy ulkoilmassa niin kuin minäkin.

Kameran pelastajat olivat about meidän ikäisiämme mimmejä, joista toinen vielä kaiken lisäksi tiesi meidän molempien blogit. Mikä pieni maailma! Tarjosimme takapenkillä kyydit Tampereelle, mutta kesälahja on vielä lähettämättä. Kiitos teille niin paljon!

Aamun kamera-shown jälkeen oli Tampereen vuoro. Kun olimme tsekanneet sisään hotelliimme ja palauttaneet auton, suuntasimme lounaalle Kauppahalliin. Paikaksi valikoitui paljon kehuttu ja puhuttu Neljä vuodenaikaa, jossa itse asiassa kävin ensi kertaa sillä ensimmäisellä varsinaisella Tampereen lomallani kesällä 2016. Emme malttaneet kieltäytyä lounasviinistä, niin kuin emme appelsiinijälkiruoasta tai espressostakaan kaiken päälle.

Viralliselle jälkkärille kuljimme kuitenkin kaupungin halki Café Puustiin, Sorsapuiston laidalle. Sympaattisessa kahvilassa on kunnon mummolameno ja päämääränä tarjoilla maailman parhaita korvapuusteja. Valikoiman helmiä ovat aina tuoreet, pehmeät ja luomuvehnäjauhoilla, aidolla voilla ja ceyloninkanelilla leivotut korvapuustit sekä suolaiset juustopuustit. Minä mutustin toki gluteenitonta mustikkapiirakkaa ja jäätelöä, mutta Nella piti kunnon puustiraadin.

Lopulta vierimme pullantuoksuisina ovesta ulos kohti uusia seikkailuja. En tiedä, oliko järkevin idea syödä piiraita, jäätelöä ja korvapuusteja jokaiseen vatsan onteloon saakka ennen päivän liikuntahetkeä, mutta kuka nyt mistään järjestä piittaakaan?

Olin odottanut innolla, että pääsisin vuoden ensi kertaa suppailemaan. Kaupin vedenottamon hollilla, Hiking Travelin vuokraamolla, sain märkäpuvun päälle ja laudan alle. Nella tajusi, että voisi lähteä vesileikkien sijasta fatbike-retkelle ja katosi pyörineen ryteikköön. Minä lähdin melomaan aallokkoon ja palasin retkeltäni vasta tunnin päästä. Ensin sporttailin täysillä, kunnes tajusin, että kaikkein ihaninta oli istua laudalla ja antaa aaltojen viedä.

Illalla odotti kuitenkin päivän eniten odottamani aktiviteetti – sauna ja uinti Rauhaniemen kansankylpylässä. Olen lukenut niin monesti ja nähnyt niin monta kuvaa paikasta, että oli jo aikakin päästä paikan päälle. Kaiken lisäksi Tampere on maailman saunapääkaupunki.

Kökötimme hurjan kuumissa löylyissä konkareiden kanssa, ja kävin uimassa Näsijärven viileässä vedessä samalla, kun lapset hyppivät tornista veteen palelematta lainkaan. Paikassa vallitsi sellainen supisuomalainen rentous. Kurttuisia kyynärpäitä, länkisääriä ja pallopolvia. Saunahattuja, virttyneitä pyyhkeitä ja sandaaleja. Auringossa kärähtänyttä ihoa, röhönaurua ja hyväksyviä hymähdyksiä elämälle ja menevälle hetkelle.

Päivä hujahti iltaan hetkessä. Tällä kertaa emme malttaneet käyttää aurinkopäivää sisätiloissa, mutta Sara Hildénin taidemuseo sekä Muumimuseo olivat kyllä listalla. En voi uskoa, etten ole käynyt kummassakaan vielä koskaan!

Bussi kuljetti saunan jälkeen meidät keskustaan, jossa suuntasimme kesäeuforiassa kevyin askelin illalliselle Henriksiin. Olipa muuten aivan loistava illallinen ja erityisesti yhdestä syystä. Eikun sittenkin kahdesta! 1. Oli Riesling-viikot 2. Tein kerrankin niin kuin olen useasti uumoillut tekeväni. En tilannut lainkaan pääruokaa, vaan pääruoan sijasta kaksi alkuruokaa lisää. Beeeest. Kunniamaininnat sitruunarisotolle sekä sokerisuolatulle lohelle, varhaisperunalle ja piimälle. Niin ja jälkiruoalle myös, jossa oli jugurttimoussea, raparperisorbettia ja mansikkaa.

Tampereella majoituimme Lillan Hotel Café Butikissa, joka on valehtelematta yksi ihanimpia, ellei ihanin hotellikokemus, joka minulla on. Huone oli ihan älytön! Korissa odotteli lempilimuani, ruusunmakuista, ja aito hirsiseinä oli kaivettu näkyville sängynpäädyn takaa. Pyyhkeet ja kylpytakit olivat niin kauniita ja mietitittyjä, etten ensin uskaltanut edes koskea niihin. Viinikan kaupunginosassa sijaitseva hotelli on rakennettu vanhaan taloon ja suunniteltu huolella pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Huoneen hinta on vajaa parisataa yöltä.

Ilta laski Tampereen ylle, minä hykertelin lomaoloani. Nella pelasi Tinderiä ja löysi mielettömästi perhomiehiä digihaaviinsa. Kaikki hyvin auringon alla.

Hotellin yhteydessä toimii myös pieni putiikki sekä kahvila, joka taitaa olla tamperelaisten uusi suosikkipaikka. Istuimme pitkään aamiaiselle, join  kolmetoista  kolme kuppia kahvia ja suunnittelimme päiväämme. Ennen iltapäivän kotiinlähtöä ehtisi vielä vaikka mitä.

Suuntasin ensin tuttuun tapaan Design Boulevardille, suosikkikaupaani Tampereella, mutta järkytyksekseni kivijalkaputiikki olikin lopettanut ja siirtynyt vain nettiin. Huh huh. Onneksi korttelissa riitti muita uniikkeja puljuja, joiden ovet olivat auki.

Viimeisen päivän lounas nautittiin Pikkubistro Kattilassa, jonne saimme Emminkin seuraksemme. (Emmi on muuten yksi Hungry for Tampere -projektin ambassadoreista!) Lohimureke oli ihanaa, ja koko paikka kokonaisuudessaan kotoisan viihtyisä, vaan pitääpä tulla vielä uudestaan toisen kerran, kun vatsa ei ole enää yhtään aamiaisesta täynnä. Tällaiset ravintola- ja kahvilaputket ovat ihania, vaan navan pilkottaessa paidan läpi, voi alkaa nostaa valkoista lippua ilmaan, vaikka edessä olisi miten ihania makuja.

Päivän viimeiset etapit olivat iltapäiväkahvit Tallipihan kahvilassa ja jo monivuotinen suosikkini, farkkukauppa INCH”.

Tallipihan tunnelma on yltiöromanttinen, periaatteessa perusmakuuni verraten vähän liiankin siirappinen, vaan viihdyn siellä silti. Valitsin kahvilan nurkkapöydän, jonne kipitin kahvikuppini, pistaasimacaronleivokseni ja vaahtokarkkitikkarini kanssa (jälkkärille on oma maha). Kahvien jälkeen kiersin vielä tallipihan suklaapuodin, mutta sen verran vinhalla tahdilla kuitenkin, että ehdin vielä INCH:iin ennen junanlähtöä.

Repesin aivan todella pahasti, kun hetken aikaa kaupassa pyörittyäni tuttu myyjä saapui sisään lounaanhakureissultaan. Hän raotti eväsrasiaansa ja sieltä paljastui tuikitamperelainen näky: mustaa makkaraa ja puolukkahilloa. Miten joku voi näyttää noin söpöltä noin ruman ruoan rinnalla? (Otan suurena kohteliaisuutena, että Jannelle meni kuvia läpi katsoessaan aivan läpi, että kuvassa olisin minä itse.)

Niin paljon kuin Tampereesta pidänkin, tuon veri-ohraherkun minä jätän suosiolla muille.

Joo, ostin kyllä farkkusortsit ja tuon huutavanpunaisen mekon. Olin todella tehokas sovittelija, vaan en niin tehokas, etteikö olisi tarvinnut juosta junaan. Pujottelin raitiovaunurakennustyömaana toimivaa Hämeenkatua ristiin rastiin ja ehdin onneksi ajoissa.

Junaan istuessa tuntui kuin olisin viettänyt Tampereella viikon. Suunnitelmani oli ollut ostaa litra kirsikoita evääksi kotimatkalle, vaan enpä ehtinyt. Onneksi ravintolavaunun kahvissakaan ei ollut valittamista.

Olen käynyt kalassa niin monet kerrat merta edempänä, mutta ymmärrän koko ajan paremmin, että se on ollut usein niin turhaa.

-Henriikka

Ps. Lisää kesälomavinkkejä Tampereelle löydät: www.visittampere.fi

Kuvat 1, 6, 9, 10, 11, 13: Nella Himari / Kaukokaipuu

Isona minusta tulee… eräruokavisualisti, ylähuuleton mummo

5
–
kaverit, outdoor, ruoka ja juoma

Aina välillä eteen sattuu iltoja, jotka ovat jostain toisesta todellisuudesta. Sellainen oli Tampereen reissulla, Seitsemisen kansallispuistossa pari viikkoa sitten, kun istuimme Nellan kanssa iltaa laavun pihalla eräillallisen äärellä. Toukokuusta huolimatta sortseissa pärjäsi jo helposti koko yön, mutta itikoita ei ollut vielä missään. Flanellipaidan hihaan sai pyyhkiä salaa liikutuksen kyyneleitä, kun aurinko heijasteli laskuaan täysin tyveneen järvenpintaan, ja lisää kyyneleitä sitten, kun typerät jutut naurattivat itkuun saakka.

Olimme aiemmin päivällä jääneet kaatosateen alle, värjötelleet rinta rinnan suuren männyn suojassa puolisen tuntia, kunnes myöntäneet tappiomme ja laahustaneet takaisin autollemme kastuen läpimäriksi. Kuivat vaatteet päällä, hirveässä nälässä, oli ihana nähdä ruoan pikkuhiljaa valmistuvan kirkkaan, sateettoman taivaan alle.

Oikeasti paras osuus alkoi vasta älyttömän säädön jälkeen. Jos joku luulee, että puupalikoille stailattu eräateria syntyy siinä ohessa, niin on kyllä väärässä. Meidän illallisellamme vallitsi lopulta puhelittomuus ja kamerattomuus, vaan ennen ruokailua työnjako oli selvä: minä stailasin, Nella huolehti ammattikuvista.

Voisin väittää, että nämä puupalikat oli ihan suunniteltu juttu. Vaan sitten valehtelisin. Oikeasti unohdimme vain kaikki ruokailuastiat yhtä Kupilkan kuksaa ja lautasta lukuun ottamatta majapaikkaamme, Seitsemisen Luontokeskukseen.

Ei auttanut, kun laittaa mielikuvitus uudelle vaihteelle ja etsiä puuvarastosta lautasentynkää. Lankuista ja matalaksi sahatuista pölkyistä syntyi lopulta aivan hulppeat kotipesät ruoalle.

Mitä sitten söimme?

Alkuruoaksi oli salaatit: salaattia, mustikanlehtiä, kurkkua, avokadoa, viinirypäleitä, sinihomejuustoa ja saksanpähkinöitä. Hunajaa päälle.

Pääruoaksi foliossa nuotiossa kypsytettyä kesäkurpitsaa ja parsaa juustolla ja voilla. Päällä kunnolla suolaa ja pippuria. Lisäksi herkkusieniä, joihin laitoimme chili-paprikatuorejuustoa.

Jälkiruoaksi mansikoita sekä nuotiobanaaneja minttusuklaalla. Niistä ei olekaan lähikuvaa, kun ne näyttävät kypsytysprosessin jälkeen enemmänkin jätöksiltä kuin herkuilta, mutta tuossa ne alla olevassa kuvassa keinuttelevat.

Metsäpalovaroituksen vuoksi emme päässeet tekemään pihalle tulia. Onneksemme laavun oli varannut erään helsinkiläisen lukion retkeilykurssilaiset. Liikan ja bilsan maikka antoivat hyvää hyvyyttään meidän käyttää laavuaan grillailuihimme, vaikka heilläkin oli varaa 20 kurssilaista puskemassa laavuun.

Ja arvaatteko mistä olin erityisen fiiliksissäni: kaikki lukion vapaaehtoiselle 4 päivän retkeilykurssille osallistuneet olivat mimmejä! Go girls! Retkeilyn tulevaisuudenlupaukset. Vaan luulisi kyllä, että lukioikäiset pojat tajuisivat edes taktisena vetona, ilman sen suurempaa henkilökohtaista kiinnostusta, osallistua metsäkurssille, jossa saisi olla tyttölauman kanssa. Vaan ehkä nykylukiolaiset ovat tässäkin asiassa järkevämpiä ja keskittyvät siihen, mikä on heidän hormoonihuurujen sijasta heidän opiskelutavoitteidensa mukaista.

Rakastan tätä viimeistä kuvaa. Siitäkin huolimatta, että se on aika jäätävä. Näytän dinolta, joka on juuri karjaissut (ärjäissyt? murissut?) tai vaihtoehtoisesti vähän liian iloiselta ihmiseltä, joka ei pysty hallitsemaan tunnetilojaan, ja jonka leukaluut tipahtavat pois paikaltaan millä hetkellä hyvänsä.

On hassu ajatus, että joskus hymyilin niin paljon vähemmän, etteivät ikeneni koskaan näkyneet. Mummona hymyni on varmaan pelkkää ientä, ja nenäni ja suuni välinen ihokaistale on kadonnut kokonaan.

Ihana ilta, kiitos Nella, eräkurssi ja Suomen absurdit puitteet kaikelle kesämaagisuudelle.

-Henriikka

Kuvat: Nella Himari / Kaukokaipuu

Suomen huvittava kesä

1
–
muoti, oma tyyli

Kävelin tänään Kaisaniemen puiston halki. Vastaan käveli nainen, joka lauloi kovaa. Hoilotti suorastaan. Laulu oli jotain oopperan ja iskelmän väliltä, volyymi suoraan kaakosta. Kysyin Jannelta:

”Mahtaakohan nämä olla polttarit? Onkohan joku tyttöporukka jossain puskassa odottamassa ja videokuvaamassa?”

Janne arveli, että ei. Että nainen vai nauttii elämästä täysillä ja kovaäänisesti. Repesin ääneen ja totesin:

”Suomen kesä on kyllä juuri sellainen, että heti kun on lämmintä, normaalitouhuja ei erota polttareista.”

Suomen kesässä on paljon muutakin huvittavaa. Tuntuu, että saa vähän väliä olla tirskumassa jollekin salaa.

Näin kevätjuhlapäivänä olen ajatellut kesäjuhlia ja jäyhää juhlakäyttäytymistä. Kulta Katriina oli jakanut tänään Facebook-sivullaan humoristisen kuvan, jossa nainen halaa kiusaantunutta sukulaissetää. Kuvatekstinä on: ”kättely vai halaus?”

Mainos on itsessään ihan viihdyttävä, mutta eniten sain irti kommenttiboksin nerokkaasta lohkaisusta. Muuan Timo kommentoi niin hellyyttävän suomalaisesti, että sydämeni suli viimeistään viimeisessä lauseessa kokonaan:

”Pääsääntöisesti jämäkkä kättely riittää. En ymmärrä mistä tämä nykyinen halauspakko tilanteessa kuin tilanteessa on tullut. Ihmiset eivät edes havannoi, haluaako toinen halata vai ei, vaan ryntäävät heti halaamaan. Kättely on neutraali normi, ja erityisen läheisten ihmisten kanssa voi sitten halata, jos se tuntuu molemmista luontevalta.”

Myös Sampo toi ajatuksensa esillle:

”Ei kiinnosta halailla jos se tuntuu siltä kuin kivipaasia yrittäisi syleillä. Halauksen on oltava lämmin ja toverillinen.”

Minun vanhempani (ja monet muut keski-ikäiset) ovat vähän huvittavia, kun he puurtavat kesämökkien parissa vesurit heiluen, ruohonleikkurit surraten. En tiedä, mistä ikäisteni vanhemmat oikein ammentavat sen tuplatehon ja reippauden, joka on itselläni korvattu unentarpeella ja pitsanhimolla.

Keltaiset kaupunkipyörät ovat vähän huvittavia. Ensin hirveä haloo Alepasta ja yhtäkkiä ajellaan vaan tyytyväisinä ja ihan miten sattuu. (Niin paljon kuin rakastankin kaupunkipyöriä, säännöittä pyöräilevien määrä on moninkertaistunut.)

Paidatta Aleksanterinkatua kulkevat kesämiehet ovat oksettavia, vaan myös huvittavia. Auringonlämpö saa minut katsomaan heitäkin ymmärtävästi. Mökeille rillaamaan ja terasseille reffeille vaeltavat suomalaiset ovat huvittavia. Minun 30 senttimetriä pitkät kesäkinttuni ovat vähän huvittavat, mutta niillä pääsee yllättävän lujaa.

Sekin on vähän huvittavaa, että ostin neljä kiloa pensasmustikoita. Rakastan niitä, vaan en ehkä olisi tarvinnut niitä aivan niin paljon. Mutta jotenkin rasitti, kun kaikki pienemmät satsit myytiin muovirasioissa, että päätin ihan puulootan vuoksi laittaa viikkorahani mustikoihin.

Nyt istun yksin kotona ja niin istun muuten loppuillankin. Man gone – party time! Janne lähti kavereiden kanssa mökille ja aion nauttia omasta ajastani kuin huomista ei olisi – siivoan, teen töitä, juon vähän valkoviiniä ja syön hitokseen mustikkaa.

Huomaa, että kesä on tullut, kyn ystävät eivät soittele enää terapiapuheluita. Huolet tuntuvat vähentyneen puoleen, joku heiluu häämatkalla, toinen telttaretkellä. En tietenkään toivo kenellekään huolia, enkä tälle illalle edes seuraa, on vain aina mukava tuntea itsensä tärkeäksi. Edes muistetuksi.  Sekin on oikeastaan aika huvittavaa.

-Henriikka

mekko/Tansanian tuliainen, kengät/Vagabond, korvikset/glitter

Kuuntelin elämäni ensimmäisen äänikirjan!

6
–
kirjat, yhteistyöTags: , , ,

Kaupallinen yhteistyö: Storytel.fi

Toukokuu 2018 tulee olemaan merkityksellinen ainakin siitä syystä, että kuuntelin elämäni ensimmäisen äänikirjan – itse asiassa jopa kaksi!

Jos ihan tarkkoja ollaan, olen kyllä kuunnellut jo lapsena satukasetteja. C-kasetilta pyöri satu, jota kuvakirjan kanssa seurailtiin. Meillä harrastettiin niitä reilusti, sillä VHS-laitteet saimme vasta melko myöhään, enkä osannut lukea ennen kouluun menoa. Mutta onhan nekin kuitenkin aika eri asia kuin tällaiset aikuisten ihmisten äänikirjat, joihin on tarkoitus keskittyä ihan ilman kuvaa.

Ensimmäinen äänikirjakokemukseni oli aivan tosi hyvä. Mielenkiintoinen. Jään varmasti tälle tielleni. Vaan yllätyin tosi vahvasti siitä, miten erilainen kokemus äänikirja on kuunnella kuin kirja lukea. Kahden kirjan perusteella en osaa vielä edes kertoa, miten erilaisia ajatuksia kirjan kuuntelu herättää lukemiseen verrattuna, mutta sen osaan sanoa, että kokemus on hyvin erilainen ja myös eri asiat pomppaavat mieleen ja vaikuttavat koko kokemukseen.

Ehkä itselleni ensimmäinen ja isoin oivallus olikin koko hommassa, etten voi lähteä vertailemaan näitä kahta kokemusta. Tai voin, mutta siinä ei ole pidemmän päälle pointtia, koska formaatithan ovat täysin erit, vaikka alkuperäisteksti onkin sama. Se, mitä saan fyysisen kirjan lukukokemuksesta saattaa olla omalla tavallaan rikastuttavaa ja toisaalta niin on myös sekin, mitä saan äänikirjan kuuntelusta.

Tällä hetkellä monet äänikirjat ovat fyysisen kirjan pohjalta luettuja, mutta luulen, että tulevaisuudessa ilmestyy myös koko ajan enemmän teoksia, jotka ovat nimenomaan äänikirjoiksi pääosin tarkoitettujakin.

Mitäs nämä minun, Lauran ja Kaisan studioposettelut sitten liittyvät kaikkeen?

Kun olimme kaikki kolme saaneet äänikirjamme kuunneltua, istuimme viime viikolla yhdessä alas puimaan niin kuunneltua kirjaa kuin koko äänikirjakokemusta. Keskustelustamme on juuri julkaistu podcast Storytel-palvelussa. (Toukokuu 2018 on siis merkityksellinen siitäkin syystä, että olin ensi kertaa mukaan podcastissa!)

Kuuntelemamme äänikirja oli Saara Turusen Sivuhenkilö.

Turusen toinen romaani Sivuhenkilö on kuvaus esikoiskirjailijan elämästä vaiheessa, jossa kirja on julkaistu ja päätyy lukijoiden ja kriitikoiden käsiin. Kirjailijan elämä itsessään jatkuu sinänsä melko samanlaisena, mutta valtakunnallinen ykkössanomalehti julkaisee kirjasta murskakritiikin, mikä laittaa kirjailijan mielenmaailman ja itsetunnon uuteen järjestykseen. Kirjassa ei varsinaisesti ole juonta, vaan noin 35-vuotiaan minä-kertojan kuvailua hänen ajatusmaailmastaan ja elämästään. Kirja perustuu kirjailijan itsensä elämään ajalta, kun Turunen julkaisi ensimmäisen teoksensa Rakkaudenhirviö.

Kaisa ja Laura pitivät siitä paljon, itse olin vähän neutraalimpi mielipiteeni kanssa. Kokemus oli hyvä, sain paljon ajateltavaa, mutta jollain tavalla sisältö jäi kuitenkin valjuksi. Toisaalta kehun kirjoja aika harvoin tosi hyviksi. Sivuhenkilö oli hyvä, tyydyttävä. Luulen, että laimeampi mielipiteeni johtui siitä, että rakastamissani kirjoissa aina a) samastun kirjaan syvästi b) opin paljon uutta, mutta tässä ei tapahtunut kumpaakaan. Ajateltavaa sain kuitenkin aivan tosi paljon, mikä on hyvän kokemuksen merkki, vaikkei kirja olisi niin miellyttänytkään.

Vaan oli myös vaikea miettiä kritiikkiä mielessään, sillä kirjailija aika nerokkaasti kritisoi valmiiksi jo itse kaiken minä-kertojan äänellä, kun suurena teemana kirjassa on myös kritiikin vastaanottaminen. Ulkokultaisuus ja esittäminen, sekä eläköityvien vanhempien ja heidän aikuisten lasten väliset eroavaisuudet nyky-yhteiskunnassamme olivat teemoja, joista sain itse eniten irti.

Ehkä suurimpana mieleen on jäänyt halu lukea (tai kuunnella!) se Turusen ensimmäinen teos, Rakkaudenhirviö. Jotenkin Sivuhenkilön perusteella jäi olo, että saattaisin pitää siitä tai saada siitä ainakin irti kunnolla.

Koska minulla ei ollut ennakkoon kokemusta äänikirjoista, jännitin aika lailla, kuinka paljon lukijan ääni häiritsisi oman ääneni kuulemista. Ääntähän ei toki voi vain nappia painamalla vaihtaa, vaan se on mikä on. Tässä tapauksessa ääni toimi kirjassa hyvin. Aluksi lattea, melko tasainen lukuääni huvitti, mutta myöhemmin tajusin, että on todellakin hyvä, ettei kertoja eläydy juurikaan tekstiin ja niin vaikuta kokemukseen. Luulen, että minun mielestäni parhaiden äänikirjalukijoiden äänen yksinkertaisesti unohtaa.

Onneksi tajusin myös vaihtaa kuuntelutahtia vähän ripeämmälle, sillä normaalitahti sai minut ajattelemaan liikaa omia, kirjaan liittymättömiä ajatuksia kuunneltujen sanojen välissä. Sivuhenkilön luinkin lähes kokonaan 1,25-nopeudella.

Nyt kun äänikirjan kuuntelemisesta on kulunut jo hetki, en muista enää olennaisena kuuntelukokemusta, vaan kirjan annin. Jäisikö äänikirjoista ja fyysisistä kirjoista kuitenkin lopulta samat ajatukset jäljelle? En osaa sanoa.

Mutta niin kuin jo aiemmin kirjoitin, Storytel on julkaissut eilen Kuulitko saman? -nimeä kantavan podcastin äänikirjapiirimme keskustelusta. Storytel haluaa tarjota myös kaikille teille kuukauden ilmaista käyttöaikaa palvelulleen, jos haluatte kokeilla äänikirjojen ihmeellistä maailmaa (tai käydä vain kuuntelemassa tuon kyseisen podcastin). Ilmaisen kokeilujakson voi käydä nappaamassa itselleen täältä.

Ja tässä vaiheessa voin jo paljastaa, että tämän viimeviikkoisen äänikirjapiirin lisäksi hilpaisin myös tänä maanantaina uuden porukan kanssa samoille sohville keskustelemaan. Äänikirja-analyysi jatkuu siis vielä ensi viikolla, kun mielipiteeni ovat jälleen askelta kristallisoidummat.

Nyt kiskaisen housut jalkaani, paidan päälleni ja hilpaisen parin korttelin päähän hierontaan. Se on odottanut perjantai-illan aarteena minua kuin kylmä viinipullo ja vihdoin koittaa sen aika.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

-Henriikka

Kuva: Eliel Kilkki (SUPERREEL)