Puhuimme eilen ystävien Whatsapp-ryhmässä sisäisestä äänestämme – kuinka puhumme itsellemme ja miten suuri merkitys sillä on sen kannalta, kuinka koemme ja näemme maailman, elämän ja itsemme. Sisäistä ääntä ei mielestäni voi erottaa elämänkatsomuksesta, vaan kunkin todellisuus suodattuu aina sen kautta, millaisten ajatusten kanssa hänen mielensä on ja painii.

Onko sisäinen äänesi kriitikko, ankara vaatija tai raju piiskaaja? Vai ehkä lempeä, innostava, kannustava, lohduttava ja armollinen? Tuskin ehkä kumpaankaan ääripäätä, niin kuin harvan on.

Itse uskon, että sisäiseen ääneen pystyy vaikuttamaan vahvasti itse. Ei täysin, eikä nopein muutoksin, vaan hitaasti harjoitellen. Eikä tämä ole mitään sen kummempaa hihhulointia, vaan yksinkertaisesti mielenhallintaa. Mieli muuttuu hiljalleen, varovaisin askelin siihen suuntaan, johon sitä muutamme. Hyvään keskittyminen ruokkii hyviä ajatuksia, pahaan keskittyminen pahoja ajatuksia. Toki esimerkiksi ympäristön vaikutus on aina suuri – on turha väittää, että mielenterveydelliset haasteet olisivat aina henkilön oma valinta ja vika.

Olen itse toisinaan aivan uskomattoman vaativa itselleni omassa mielessäni. En läheskään aina, mutta kehnoilla hetkillä sisäinen ääneni on todellinen orjapiiskuri. Puhun sellaisia asioita itselleni, joita en koskaan kehtaisi ääneen myöntää: ”Miten et ole saanut elämässäsi enemmän aikaiseksi, miten et pysty hallitsemaan sokerinsyöntiäsi paremmin, miten olet taas jäänyt skrollaamaan Instagramia, vaikka kaakelit on jynssäämättä? Millainen ystävä on ystävilleen noin kohtuuttoman vaativa, millainen sisko on noin surkea viesteihin vastaaja?”

Vaativa sisäinen ääni kehittyi aikoinaan huippuunsa syömishäriökäytöksen kanssa käsi kädessä, mielenterveydellisiä haasteita siis yhdessä kimpussa. Oma kokemukseni on se, ilman minkäänlaista alan koulutusta, että usein vaativan sisäisen äänen käyttäjällä on tarve saada elämäänsä kontrollia, hallinnantunnetta, niin kuin syömishäiriöiselläkin. Sitä haetaan suotta ankaruudella, vaikka usein ystävällisyys olisi kaiken kannalta parempi ratkaisu.

Ehkä tämän vuoksi monen haaste (itseni mukaan lukien) onkin se, ettei vaativasta sisäisestä äänestä haluta päästä eroon. Sitä ei nähdä ongelmana, vaan päinvastoin: moni kokee, että ilman pientä piiskausta sitä muuttuu laiskaksi ja saamattomaksi, ei saa elämässä aikaan tai pysty olemaan sellainen kuin tahtoisi.

En minäkään aina niin mahdoton ole. Totuus ei ole niin karu, kuin ylemmästä kappaleesta voisi päätellä. Minulla on kyllä kaiken kaikkiaan varsin hyvä itsetunto, mikä nostaa syytöksen kuopista ennemmin tai myöhemmin. Huomaan, että parjaukseni harvoin myöskään menee niin syvälle, että kyseenalaistaisin ihmisarvoni tai pitäisin itseäni kelvottomana, huonompana kuin muut. Lisäksi kaiken alla piilevä myönteinen asenne elämää suojelee paljolta.

Silti olen huomannut puheessa itselleni kehitystä. Etenkin viimeisen parin vuoden aikana olen onnistunut muuttamaan sisäisen ääneni suuntaa. Olen tietoisesti pyrkinyt kuuntelemaan, mitä itselleni puhun ja miksi. Ja mitä se saa minussa aikaan ja millaisia ajatuksia ruokkii. Olen seissyt peilin edessä ja harjoittelut sitä, että keskittyisin olemaan tyytyväinen. Olen lopettanut lopenkyllästyneenä omiin ajatuksiini itseni soimaamisen kesken jonkun epäonnistuneen projektin tai pyrkinyt keskeyttämään negatiivisen kierteen omissa aivoissani.

Itse asiassa pyrin katkaisemaan ja muuttamaan sisäistä viestiäni aivoistani jopa juuri tällä hetkellä, vielä en ole onnistunut. Asia on elämän mittakaavassa aivan minimaalinen, mutta silti tosi:

Huomasin hetki sitten tsekatessani sisustussuunnitelmamme pohjapiirroksesta, että portaat on piirretty siihen liian kapeiksi, minkä vuoksi juuri tilaamamme sohva ei mahdukaan.

Jouduin perumaan tilauksen (ensin panikoituani, onnistuuko se vielä), mutta sen lisäksi aloitin kunnon ajatuskierteen mielessäni siitä, kuinka tyhmä olenkaan, kun en ole tarkistanut asiaa, en huomannut mitään tai kyseenalaistanut ollenkaan. Ja nyt joudun tuottamaan lisää päänvaivaa sisustussuunnittelijamme, perumaan noloissani sohvatilauksen, jonka myynnistä myyjä saisi ehkä vielä provisiota ja keksimään pitkään harkitulle sohvalle uuden ratkaisun. Tuntuu, että koko pakka hajosi, vaikka kyse on nyt kuitenkin vain sohvasta. Tyhmä minä, idiootti-minä. Miten edes ajattelin, että pystyisin tällaiseen projektiin? Millainen ei tyyppi ei tarkista noin olennaista asiaa?

Sisäisen äänen kuuntelu kuulostaa helposti joltain buddhalaiselta rauhan etsiskelyltä, ja kai siinä voi siitäkin olla kyse. Ensisijaisesti homma on kuitenkin aika lailla silkkaa järkeilyä, hyvän maksimoimista ja ikävän minimoimista. Jaettu ilo on kaksinkertaista iloa myös omien aivojensa kanssa.

Hyvä konkreettinen harjoitus asiaan on, että kirjaa vaikka päivän ajalta ylös puhelimeen tai muistivihkoon omia sisäisiä viestejään. Mitä mielemme meille kertovat. Joko heti ylöskirjoitushetkellä tai myöhemmin yksin tai vaikka puolison, perheenjäsenen tai ystävän kanssa voi sitten käydä listaa läpi ja miettiä hajatelmiensa juurisyitä. Löytyykö ajatuksista samankaltaisuutta? Haluaisitko muuttaa jotain tai kääntää sisäisen äänen suuntaa?

Ennen kaikkea, puhuisitko hyvälle ystävällesi samalla tavalla?

-Henriikka

Kuvat: Sam Jämsén