Viikonloppuna huitelin Kolilla kansallismaisemissa. Koko kevään ja kesän kestänyt Suunton ja Salomonin järjestämä polkujuoksukoulu sai finaalinsa, kun tiimimme oli kisaamassa Vaarojen Maratonilla.

Kaikkien joukkuelaisten ensisijainen tavoite oli elämyksellisyys ja itse tapahtumaan osallistuminen, ei niinkään varsinainen hiki päässä kilpailu. Silti kisatunnelma toi viikonloppuun ihan oman tunnelmansa: outdoor-risupartaa ja tervehenkistä trikookaveria lappasi ovista ja ikkunoista, joka paikassa puhuttiin metsistä tai juoksusta ja Koli-hotellin ravintolassa odotti urheilijan buffetpöytä ja suolabaari.

Lieksassa mentiin jo pidemmällä syksyssä ja maisemat olivat henkeäsalpaavat. Itse haahuilin perinteiseen tapaani katse kohti taivaita, mutta Nella otti upeita kuvia ja filmiä niin kuin hänelle ominaista on (viikonloppuvideo coming soon!). Jälkikäteen katsoessani näitä kuvia huomaan olevani jälleen kerran vähän humoristisenkin innoissani. Ehkä muutama nuorison käsimerkki liikaa. Ilma oli kirpeä ja kylmäkin, perjantaina riehui myrsky. Olimme mökin ja takan lämmössä, telkkarissa pyöri Vain Elämää ja Vilkkumaan rasittavat rallatukset. VilleGallen räbäytys iski.

Lauantain vastaisena keskiyönä oli tarkoitus startata 130 kilometriä juoksevien lähtö, mutta se jouduttiin myrskyn takia perumaan. Itsehän en osaa laskea edes sormilla niin pitkälle, joten olin huojentunut pettyneiden juoksijoiden puolesta. Aamulla ahkerimmat lähtivät kuitenkin ravaamaan tuplamaratonia, 86 kilsan kierrosta, ja pari tuntia myöhemmin matkaan lähtivät kokonaisen maratonin sankarit. Olimme saattelemassa Elinan matkaan. Jännäkakka housussa mimmi katosi ryteikköön sipsipussi ja kamera repussaan.

Minäkin haastoin itseäni ja voimiani 15 kilometrin maastolenkillä. Voin kertoa, ettei ollut kevyin lenkki lainkaan. Viimeisistä viidestä kilometristä kolme oli jyrkkää ylämäkeä ja maaliin nousevat viimeiset kaksi kilometriä olivat yhtäsoittoista nousua. Yritin pitää askeleen reippaana ja miettiä, mitä kaikkea saisin syödä maalissa (kahvi, pähkinät, taatelit, lohi, motivaatiomakkara…).

Ala- ja ylämäet olivat yllätyksekseni itselleni huomattavasti kevyempiä, kun taas tasainen hiekkatie tuskaisempaa. Erityisesti kivikkoiset, juurakkoiset alamäet veivät mukanaan, kun annoin painovoiman viedä. Se oli sellaista taloudellista kipittelyä. Ylämäissä apuna tuntui taas olevan koko kevään väännetty sykkeennostatustreeni salilla. Kehnompi perusjuoksukunto palautti maan pinnalle tasaisilla pätkillä, pitäisi taas jaksaa puurtaa enemmän sitä ihan tavallista kuntolenkkiä.

Lopulta tulin maaliin ajalla 1:43 ja olin tosi tyytyväinen aikaani. Juoksulaiskan kesän jälkeen en olisi koskaan uskonut juoksevani niin kovaa tuollaista hullua reittiä (vaan tietysti mietin myös mihin olisin pystynyt, jos olisin treenannut enemmän…). Maalissa odotti ihania paikallisia vapaaehtoisia, jotka toivat urheilujuomaa, kyselivät vointia ja tarjoilivat leipäjuustoa. Eräs mies, jota olin tsempannut viimeisellä nousulla, tuli kiittelemään kannustuksista. Tunnelma oli välitön ja hyväntuulinen. Vaaran huipulle tuuli mukavasti ja lämmin sauna odotti.

Mites tämä viimeisen kuvan Statue of Koli?
En nyt tarkalleen muista, saatoinko epäillä tuon oikeasti näyttävän uskottavalta?

Vaarojen Maraton oli hieno kokemus. Kaikki reitillä olijat kannustivat toisiaan ja iloinen ilmapiiri vallitsi. Juoksin myös erästä alamäkeä, kun vastaani vaelsi reppu selässä sattumalta ystäväni Olga. Emme todellakaan tienneet, että olemme molemmat siellä. Vaihdoimme voimahalin ja jatkoin juoksua.

Koko polkujuoksuprojektin myötä löysin itsestäni asvalttijuoksijan sijasta sellaisen rennomman metsäjuoksijan. Sen lisäksi, että polveni kestävät aika kehnosti asvalttia, myös mieleni toimii paremmin vihreyden keskellä. Näiden kahden kombo on varmasti valinnoista paras, mutta jos pitäisi vain toiselle antaa ääneni, niin metsät vetäisi puolelleen.

Mutta juuri tänään näin äitiäni ja kun hän kysyi, mitä nyt aion treenata, en voinut vastata varmuudella mitään. Tiedättehän, olen ennenkin löytänyt itseni yhtäkkiä aivan uuden lajin parista. Saatan ensi kuussa jo rullahiihtää, potkunyrkkeillä tai hallita mieltäni ilmajoogan merkeissä. You never know.

– Henriikka

Kuvat 1, 2, 7, 13 : Kaukokaipuu-matkablogi / Nella