Kiisimme eilen auton Oulunsalon lauttasatamaan ehtiäksemme tasalta lähtevään lossiin. Tuuletimme näyttävästi, kun kello näytti 19:59. Ehdimme!

No, selvisi sitten, että lossi Hailuotoon lähteekin vasta puolelta. Ja se tarkoitti turhan kaasuttelun lisäksi sitä, ettemme ehtisikään perillä saaressa enää kauppaan sen aukioloaikana. Toisaalta emme ehtisi puolessa tunnissa kauppaan Oulunsalossakaan. Kaikki tsekkaamamme Hailuodon ravintolat sulkivat keittiönsä yhdeksältä, joten alkoi näyttää ravinnon saannin suhteen huolestuttavalta.

Onneksi meillä oli takapaksissa puolikas paketti gluteenitonta näkkileipää, yksi banaani ja kahvinpuruja pannujauhatuksella. Eiköhän tämäkin tästä jotenkin ratkea, tuumimme. Lossikin oli kirkkaankeltainen, yhtä kirkas kuin tulevaisuutemme.

Ajoimme suoraan Hailuodon päähän, Marjaniemeen. Olimme ajatelleet telttailla, vaan yhtäkkiä tajusimme, että eihän meressä peseydytäkään ihan yhtä simppelisti kuin makeassa järvivedessä. Siksi olimme soitelleet Majakkapihaan, josko heiltä irtoaisi meille suihkuja.

Perille päästyämme huomasimmekin varaavamme meille maailman sympaattisimman hirsiaitan (20€ hengeltä) ja samassa hurmiossa tilasimme laskevan auringon alle kunnon kasvismätöt: juustoburgeri Jannelle ja minulle uskomaton mega-annos uskomattomalla mega-nimellä ”Touhu-special”. Ja kun ravintola-asuntovaunun jääkaapissa odotti kylmää valkoviiniä ja Hailuodon pienpanimon oluita, ei tarvinnut kissaa sanoa, niin jo kulauttelimme luohumalaa ja nestemäisiä rypäleitä.

Siinä kun istuimme onnellisina (olin jo unohtanut helletuskan ja kaiken muun vastaavan kamalan), niin terassin ohi käveli kaksi lasta, oletettavasti sisarukset ja arviolta 10 ikävuoden molemmin puolin. Tyttö oli nuorempi, hänellä oli yllään kaunis kesämekko, ja ananastukkaisella isoveljellä oli päällään Barcelonan futispaita ja jalkapallo kainalossa – siis oikein kliseiset kesälapset.

Mutta se mikä jäi mieleen, oli pojan laini. Lokit riekkuivat ja rääkyivät ympärillä, ja tyttöä selkeästi pelotti. Poika nappasi tyttöä kädestä, katsoi silmiin ja sanoi:

”Älä pelekää. Ei ne voi tehä meille mittään pahhaa.”

Siitä en ole varma, oliko poika oikeassa. Joskus tuntuu, että lokit voivat olla aivan tappavia. Mutta se vakaus ja varmuus (ja sympaattinen, leveä murre), millä hän asiansa esitti, toi ison hymyn huulille.

Sitä paitsi pojasta tuli elävästi mieleen erityisesti vanhemman veljeni huolenpito, kun olin itse vielä pieni tinttara. Lokkeja en osannut silloin pelätä, mutta monta muuta asiaa kyllä (mm. humalaisia, jengejä, saatanaa, kadotusta ja kaislahameista hula-barbia).

Lapset säästyivät lokeilta, me nälältä. Marjaniemessä oli kaikki hyvin.

-Henriikka