Eilen kirjoitin Suomen kesästä. Maagisesta, rakkaasta Suomen kesästä, jossa valo on koko ajan läsnä ja valtakunnassa kaikki hyvin. Jos kuitenkin katsotaan karttaa suurennuslasilla, löydetään kuvasta Helsingin kesä. Ja se kesä taas on kiteytettävissä näihin kuviin.

Valkoposkihanhi vääntää pötkylän nurmelle joka toinen minuutti. Se tekee 720 kakkaa päivässä, jos hanhet eivät nuku. Jos lepäillessä menee vaikka puolet vuorokaudesta, niin silti tavaraa tuutataan päivässä 360 kertaa. Joka vuosi Helsinkiin lennähtää oman arvioni mukaan miljoonakolmesataatuhatta hanhea. Siitä voi sitten helpolla laskukaavalla kerrata, miten monta vaaranpaikkaa jalkojen alla piilee.

Näissä kuvissa roikun Vanhankaupunginkoskella betonilaiturin portaissa. Pesen valkoposkihanhien tuhraamia jalkojani koskessa. Sen siitä saa, kun rakastaa kävellä avojaloin.

Tavarahan on käytännössä pelkkää ruohoa (Muuten en siitä varmaan haluaisi kirjoittaakaan.) Juuri siksi en käsitä, miten se voi tarttua niin tiukasti jalkoihin. Kuin pihkapohjainen liima, joka jysähtää ihoon kiinni ja ilkkuu siitä: ”Luuletko, että aion irrota tästä seuraavan kolmen vuoden sisään?”

Kuvat ovat viimeviikkoiselta piknikiltämme. Hinkkasin jalkojani puhtaaksi ärsyyntyneenä, kunnes tajusin, että tästäkö minä nyt tosiaan purnaan. Jos linnun läpi kulkenut ruoho jaloissani on suurin ongelmani, menee kyllä tosi hyvin.

Toisin kuin järvessä uiminen, jalkojen peseminen ei ole parhaita asioita kesässäni, saati elämässäni. Mutta kyllähän se jälkikäteen naurattaa. Ja jos käännetään asiat taas kerran oksettavan optimistisiksi, niin onneksi vastaavaan ulostustahtiin pystyvät hanhet, eivätkä esimerkiksi koirat. Tai ihmiset.

Tämä aihe taitaa nyt olla loppuun käsitelty. Menee muuten kiusalliseksi. Ai meni jo?

-Henriikka