Itken paljon ja kaikista syistä

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän itken. Mitä enemmän ikävuosia karttuu, sen monipuolisemmat ovat itkuni syyt.

Lapsena itkin lähinnä kivusta ja säikähdyksestä, joskus harvoin ehkä suruuni, mutta niitä en hetkiä en juuri muista.

Nuorena en itkenyt koskaan. Luulen, etten itkenyt ikävuosina 10–16 vuotta kuin ehkä kolmesti. Silloinkin salaa. Kun Nalle Puhista ja kavereista kertova Tiikerin oma elokuva tuli valkokankaalle, muistan kuinka yritin pitää kyyneleet sisälläni sitä katsoessani. Luulin, että itkeminen on heikkoutta ja luulin myös, että heikkoutta ei kannata koskaan näyttää. Joukkueurheiluvuodet kai toivat turhaa hammasten puremista mukanaan – “ei pojatkaan itkisi”. (Eipä, jos se vain sallittaisiin.)

Sitten aloin hiljalleen itkeä. Yksin ja vähän kuin harjoitellen, mutta kuitenkin. Itkin ystävien ilkeyttä, itkin omaa ajattelemattomuuttani, itkin riitelyä äidin kanssa. Itkin teiniaikaisen poikaystävän toimintaa ja eroa samasta pojasta niin, että kaikki padot murtuivat. Itkin sitä, etteivät kaikki ystävyydet olekaan ikuisia. Itkin omaa rikkinäisyyden kokemustani, seurakuntanuorten leireillä koettuja, liikuttavia hartauksia ja itkin muserruttavan ihania elokuvia. Leffat olivat ehkä portti kyynelten käsittelyyn. Katsoin elokuvia ja itkeskelin hiljaa.

Parikymppisenä aloin opetella sinuiksi sen kanssa, että kyyneleet nousevat silmiini herkästi ja pyytämättä. Edelleen ärsytti, että palkankorotusta kysyessäni silmäni kostuivat, ja etten pystynyt hallitsemaan kyynelten tuloa. Aloin kuitenkin ymmärtää, että olen herkkä. Ja ettei se tee minusta heikompaa kuin muutkaan ovat.

Aloin ymmärtää myös, että olen minä heikkokin. Että me kaikki olemme. Ja se on ihan sallittua ja inhimillistä, eikä sitä tarvitse yrittää karistaa hartioiltaan tai piilottaa.

Kirjoitin vuosi sitten itkusta: ”Älä itke on surkea lohtu”. Sitä edeltävä aikakausi oli syvien itkujen aikaa. Kyyneliä vain riitti ja riitti. Itkin vuosi sitten vuodenvaihteessa varmaan jokaikinen päivä. Ajattelin silloin, että jossain vaiheessa nämä itkut kyllä vähenevät. Ja sitten en itke enää lainkaan. Sitten paastoan kyynelistä monta vuotta ja annan itkujen olla.

Kyyneleet vähenevätkin, mutta vähänpä tiesin. Itken edelleen paljon, usein ja monista syistä. Useasti myös ilman syytä.

Itkut tuntuvat kuitenkin hyvältä. Sellaiselta että sen kestää, ja että se on hyvä tapa purkaa tuntojaan maailmasta ja maailmalle. Itken kun väsyttää. Itken reagoidakseni ja sitten saatan itkeä, että miten saatoin reagoida noin. Itken omaa itsekkyyttäni ja sitä, etten saanut taaskaan tunteitani hallintaan.

Erityisen usein itken liikutuksesta. Kyynelet nousevat silmiini, kun näen vanhukset käsi kädessä, tai kun pieni lapsi iloitsee jostain aikuiselle mitättömästä. Itken syvää kiitollisuudentunnetta elämästä ja siitä, missä olen. Itken tasapainoista, hyvää ystävyyssuhdetta ja sitä, kun ystävä kertoo raskaudestaan. Itken lähes kaikkia elokuvia, viimeisenä klassikkoa ”Kaunis mieli”. Siinä itkin maailman epätasa-arvoa, mielenterveysongelmia ja järkkymätöntä rakkautta.

Niin se taitaa olla, että rakkaudesta itken kaikkein herkimmin. Kaikissa rakkauden muodoissaan.

Eilen nukkumaan mennessäni, hetken ajatustauon jälkeen aloin vollottaa vuolaasti. Tällaista on tapahtunut lähiaikoina aika harvoin, joten otin itkut vähän hämmentyneenä mutta ihan ilolla vastaan. Itkin ja niistin, itkin ja niistin. (Itkemisen hankala puoli kun on se, että nenä menee aivan tukkoon, ja koko pää tuntuu lopulta olevan sellainen täysin sumuinen.) Itkin elämää, poikkeuksellisia aikoja ja lepoa, joka on tullut tarpeeseen. Itkin maailmantilaa ja etuoikeutettua vapaudentunnetta, jota silti saan kokea. Itkin kaikkea sellaista, jota en ole nyt keväällä ennättänyt itkeä. Itkin pysähtymistä ja uuden rytmin tuomaa helpotusta. Itkin, kunnes kyllästyin itkemään. Niiskuttelin vielä vähän, niistin viimeisen kerran ja kävin nukkumaan.

Nella oli jakanut tänään Instagram Storyssaan ajatuksiaan juuri julkaistusta kirjasta. (Minullakin on tuo kirja odottamassa noutoaan pakettiautomaatissa!) Eräs ajatus kuului:

”Suoraan sanottuna kirjan tulevat livejulkkarit pelottavat, sillä en tiedä, selviänkö niistä itkemättä. Toisaalta en tiedä, tarvitseeko minun selvitä.”

Vastasin, että itke nyt hyvänen aika, sehän on sun suuri päivä.

Olisi kuitenkin pitänyt ehkä vastata, että anna itkun tulla, jos se on tullakseen. Että tunne niin kuin tuntuu, älä peittele. Ei itku tee hetkestä tai ihmisestä parempaan, niin kuin ei tee itkemättömyyskään.

Tunne niin kuin tuntuu. Aina.

-Henriikka

Ps. Oli tarkoitus kirjoittaa jotain kevyttä, niin kuin vaikka “viisi vinkkiä kivaan tekemiseen kotona”. Oho. Syytän syvistä vesistä koronaa. Ei minulla normaalissa arjessa ole mahdollisuuksia kahlata viikkotolkulla aivojen perälokeroissa.

Kuvat: Toni Eskelinen

11 kommenttia

  1. Avatar Pauliina 4.4.2020

    Oli ihanaa lukea tämä postaus juuri tänään, tuli todella tarpeeseen <3

    Vastaa
  2. Avatar Rr 4.4.2020

    Aloin jostain syystä lukemaan sun vanhoja postauksia tänään. Ihana, miten olet pysynyt ihan samanlaisena, ja silti muuttunut ja kasvanut hurjasti. Melkeen kymenen vuotta sitten kirjotetuista jutuista, sut tunnistaa tämän päivän postauksista samaksi tyypiksi. Vaikka elämä on muovannut, kasvattanut ja opettanut. En tietenkään voi susta oikeesti mitään sanoa, kun en tunne sua ollenkaan. MUTTA. Susta tulee tosi sellainen aito olo, ja semmonen että sulle toivoo kaikkea hyvää. Rakkautta, seikkailuja, tavallisia arkisia hyviä päiviä. Pidä toi huumori ja herkkyys.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 6.4.2020

      Mikä kommentti, oikeesti, IHANA. Aina välillä harhaudun itsekin lukemaan niitä. Toisaalta tunnistan itseni ja ajatukseni ihana täysin ja toisaalta on olo, että ei voi olla totta, miten paljon ajatukset ovat laajentuneet 10 vuodessa. Ihan käsittämätöntä. Tuntui, että mun pääkin oli silloin paljon pienempi hahaha.

      Mikä ilo onkaan, että on tollaisia tyyppejä seuraamassa. Kiitos. Kaikkea hyvää sulle takaisin <3

      Vastaa
      • Avatar Rr 7.4.2020

        No ilo itelle, että tuommosia tyyppejä bloggaamassa. Kiitos ihanasta vastauksesta <3

        Vastaa
  3. Avatar JennaO 5.4.2020

    Ihana postaus <3 Terkuin toinen itkijä. Yhä saan kuulla kommenttia "Oletpa herkkä" ikään kuin se olisi pahasta. Olen todella herkkä, mutta näen sen vahvuutena. Me herkät näemme maailmasta enemmän ja vähän eri tavalla.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 6.4.2020

      Joo, se on kyllä omituinen juttu, että herkkyyttä ei olla arvostettu sitten yhtään. Vaikka se tuo mukanaan nimenomaan myös paljon hyvää. Mutta musta tuntuu, että asia on kyllä onneksi vähän muuttumassa! Esim. itkusta pitäisi vaan puhua enemmän ja avoimemmin, eikä häpeillä.

      Vastaa
  4. Avatar Nena 6.4.2020

    Ensimmäinen kommenttini ikinä mihinkään, nyt vain tuli sellainen olo että haluan kommentoida. Voin niin samaistua tähän kirjoitukseen, ja mikä siinä on että täytyy tulla melkein 30 vuoden ikään ennen kun ymmärtää olevansa herkkä ja että se on ihan okei. Ärsyttää kun joillekin pitää selitellä herkkyyttään, kun jotkut ajattelee heti että siinä taustalla on jotain vakavaa, esim että on jotenkin masentunut, ei kai siinä auta kun todeta että mä oon vaan herkkä. Ajattelin heti kun aloin sua seuraamaan että vaikutat ihmiseltä jonka kanssa on helppo tulla toimeen, uskon ettet esitä mitään, vaan oot just sellanen kun oot. Enemmän olen sua seurannut ig:n puolella ja nyt eksyin tänne bloginkin puolelle. Kaikkea hyvää sulle! Terveisin toinen lappi-rakastaja

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 8.4.2020

      Miten kaunis kommentti, kiitos. Herkkyys kun ei ole hyvä tai huono asia, vaan neutraali ominaisuus, niin kuin kaikki muukin meissä – sen voi kääntää kuitenkin vahvuudekseen eikä sitä pitäisi selitellä sen enempää, kuin vaikka sitäkään, miksi on vaikka iloluontoinen tai harkitsevainen (voi toki olla, että niitäkin joutuu selittämään, mutta etenkään jälkimmäisestä mulla ei oo mitään kokemusta hah).

      Ps. Voi olla, etten oo aivan niin helppo kuin somesta selviää hahah, mutta yritän ainakin olla oma itseni.

      Vastaa
  5. Avatar Suvi 8.4.2020

    Voi huh huh.Sun kirjoitukset vaan paranee entisestään.Juuri,kun luulen lukeneeni parhaimman,eniten koskettavan,sisuskaluihin asti menevän,ja samalla niin samaistuttavan tekstin,niin tulee jälleen puskan takaa vieläkin suurempaa.Kiitos tästä kirjoituksesta.Itse en ole vielä päässyt ottamaan omaa herkkyyttä hellään syleilyyn,mutta onhan tässä koko elämä vielä aikaa.Pienin askelin sitä kohti.Mun herkkyys,ja itkuherkkyys erityisesti,aiheuttavat mulle vielä paljon haasteita.En yritä kyllä enää muuttua tai pyristellä siitä eroon,mutta jos vähän hyväksyvämmän asenteen löytäisi ja samalla ottaisi sitten sen rauhassa vastaan.Ihanaa viikkoa sulle Henriikka <3

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 9.4.2020

      No huh, KIITOS itsellesi. Nyt on kyllä suuria sanoja, yritän ottaa ne vastaan uskoen, että tarkoitat kirjoittamaasi.

      Kyllä oman herkkyyden kanssa ystävystyminen kannattaa. Elämästä tulee tosi paljon helpompaa monessa kohtaa, vaikkei aina helppoa olisikaan. Samoin sinne ihanaa viikkoa ja pääsiäistä.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.