Urheiluasiaa! Uusin villitykseni on polkujuoksu. Tarkemmin sanottuna juoksu mättäissä, metsissä ja mutelikoissa, kivien ja kantojen välissä.

Kirjoitin viime vuoden toiseksi viimeisenä päivänä jojoilevan urheilijan elämäntyylistäni. Sain korvaattoman hyviä vinkkejä aiheeseen liittyen ja ilokseni voin todeta: motivaatio on ollut luonani jo usean kuukauden ajan. Lähestulkoon niistä hetkistä, kun noita kommentteja luin.

Oivalsin alkuvuodesta useamman asian koskien urheilutavoitteitani ja -toiveitani:
1) Olen taitokeskeinen. Haluan oppia urheillessa uusia taitoja tai kehittää olemassaolevia.
2) Olen seurallinen urheilija. Treenitoverit saavat minusta irti parhaimmat tulokset ja isoimman ilon (vaikka toisinaan tahdonkin paeta luontoon ihan yksikseni).
3) Voin vallan hyvin jojoilla. Jojoilun on kuitenkin keskityttävä urheilulajien vilkkaaseen vaihteluun. Tärkeintä onkin, ettei jojoilu perustu kahtiajakoon paljon urheilua/ei urheilua lainkaan.
4) Kaipaan tavoitteita ja itseni voittamista. Haluan kilpailla itseäni vastaan täysillä. Tarvitsen kuitenkin syklejä, joiden aikana voin miettiä tiettyä tavoitetta.

Alkuvuoden kävin totuttuun tapaan ”perinteisellä salilla”, missä olin aloittanut elämäni ensimmäistä kertaa saliharjoittelun viime syksynä. Ilmoittauduin kuitenkin ystäväni kanssa jo tammikuun lopulla TFW Helsingin Cocovi-haasteeseen, kahden kuukauden treenikauteen, joka tähtää erityisesti treeniin, mutta myös elämän kokonaisvaltaisemman hyvinvoinnin kehittämiseen. Haaste starttasi maaliskuussa, mutta kirjoitan siitä myöhemmin erikseen.

Saman ystäväni kanssa lanseerasin samoihin aikoihin projektin ”Rantarunko 2015”, jonka humoristisen pinnallisen nimen taakse kätkeytyy tarve saada itsensä liikkeelle ja kroppa voimaan hyvin ja onnellisesti. Kovasti olemme nauraneet, kun olemme karjuneet tsempiksi treeneissä tuota termiä toisillemme.

Mutta hiljalleen kevään mittaan olen palannut myös juoksupoluille. Ja nimenomaan poluille, sillä keväästä syksyyn kestävä projekti on ottaa haltuun maasto- eli polkujuoksu. Viime keväänä rullailin asvaltteja pitkin adidasheimon kanssa, tänä vuonna olen mukana Suunton ja Salomonin juoksuporukassa (#suuntosalomonteam), joka tähtää lokakuussa järjestettävään Vaarojen Martoniin. En suinkaan aio juosta kokonaista matkaa, vaan keskityn Kolin kansallismaisemiin ja osallistun lyhyelle 15 km reitille. Uskon maaston muovaavan tuostakin matkasta ihan tarpeeksi rankan tällaiselle tallaajalle.

Nyt muutaman viikon juoksutreenien jälkeen alkaa taas syke tasaantua ja askel löytyä. Luontoihmisenä metsä-aspekti tuo hommaan aivan uuden ulottuvuuden, vaikka kuvissa harponkin autotiellä.

Tänään kävin kokeilemassa Sats Elixian spesiaalisti Tough Viking -esteratakilpailua varten kehittämää ryhmäliikuntatuntia, jossa roikuttiin, kiipeiltiin ja spurtattiin. Se sopi itselleni kuin sormi pyllyyn (haha repesin, että tämä tosiaan oli intuitio-sanonta), sillä tämän kevään tavoitteeni on ollut kehittää ketteryyttäni. Syyskuussa järjestettävä kilpailukin on alkanut kutkuttamaan. Viime vuonna intoni laantui sadasta nollaan, kun ystäväni kertoi etten tule pärjäämään.

Viides urheiluoivallukseni tältä keväältä on ollut kaikessa arvattavuudessaan mullistava. Sen ymmärtäminen saa minut muistuttamaan yhtä enemmän äitiäni, mutta enää en taistele vastaan.

5) Rakastan urheilua, vaikka yritän koko ajan vängätä itselleni vastaan. Mutta näin se vain on. Eikä rakkauteni urheiluun tarvitse vähentää rakkauttani designiin, tyyliin ja vaatteisiin, kulttuuriin, taiteeseen, matkustukseen, ihmisiin, elämään tai mihinkään muuhunkaan. Saan rakastaa kaikkea.

-Henriikka

Ps. Viime keväänä adidasheimossa sain juoksuporukalta lempinimen ”Pikku-Gaselli”. Tänään sain kuulla tämänvuotisen ryhmäni ristimänimen ”Taskuraketti”. En ymmärrä mistä näitä epäuskottavia nimiä oikein sikiää?