arkisto:

syyskuu 2020

Uudet, Suomessa tehdyt North Outdoor Oversize -merinovillapaidat (+arvonta & alekoodi)

Kaupallinen yhteistyö: North Outdoor

Syksy on jo kaikkialla Suomessa. Torstai-aamuna lähtiessämme ajamaan Kilpisjärveltä, ehti lämpö kiiriä pakkasen puolelta pienesti plussalle, mutta nyt täällä Jyväskylässä on jo reilusti plussaa, melkein 20 astetta. Joka tapauksessa sesongin huomaa vaihtuneen, ruska alkaa varista Lapissa jokiin ja järviin, kun taas etelämmässä värit alkavat vasta hohkata.

Syksy tarkoittaa neuleita ja villapaitoja, joka ikinen vuosi. Pukeudun kesälläkin hengittävään villaan, mutta syksyllä sen lämpöarvo nousee tärkeämpään rooliin.

Olin lähes koko syyskuun Lapissa ja tajusin jossain vaiheessa, että olen käyttänyt lähes koko ajan vain yhtä kahvipavunruskeaa merinovillapaitaa, uutta suosikkiani. Olen jo vuosia puhunut KASKI-paitojen puolesta, mutta nyt niiden rinnalle on noussut uusi suosikki: pidempi KOTA-villapaita. (Jep, juuri se, joka päällä olen kulkenut kaikki nämä lähiviikot, joka päällä lähes kaikki lähiaikojen blogikuvatkin on otettu. Sori sori, alkuhärnäyksestä ennen infoa, se ei ollut tahallista!)

North Outdoor julkaisi täksi syksyksi kolme uutta ja upeaa oversize -merinovillapaitaa. Nämä saapuivat täydentämään MADEINFINLAND-mallistoa, mikä tarkoittaa, että koko kolmikko on suunniteltu mutta myös valmistettu Suomessa. (Jes.)

Villapaidat on valmistettu 100-prosenttisesti mulesing-vapaasta merinovillasta, tuntuvat pehmeiltä päällä eivätkä kutita herkästi. (Toki itse en ole se kaikista herkin, mutta karkeat villat eivät tunnu kivalta ihollani. Näitä olen käyttänyt ihan paljaita käsivarsia vasten aluspaidan kanssa, ja tunne on oikeasti pehmeä, eikä paidasta sörrötä mitään kovia villakuituja.)

Sävyjä kussakin paidassa on useita, näissä kuvissa minulla on päälläni vain yksi sävy per paita. Olen 158cm pitkä ja yleensä kokoa M/38. Näissä kuvissa minulla on M-kokoiset villapaidat, jotka ovat kunnolla reilut. Oversize siis oikeasti, lupauksensa mukaan. (Välillä naurattaa esimerkiksi farkkujen ”oversize-mallistot”, jotka ovat niin pientä kokoa, että peppu ei meinaa mahtua sisään tunkemallakaan.)

KOTA-villapaita

”Jos pidit KASKI-mallista, rakastat KOTAa”, luvataan North Outdoorin nettisivuilla, ja olen kyllä samaa mieltä. Taas tänäänkin olen ruskeassa villapaidassani, niin kuin lukuisat päivät elo- ja syyskuussa.

Minua on melkein naurattanut, kun olen kokenut jopa huonoa omatuntoa KASKI-villapaitojani kohtaan, kun olen käyttänyt KOTAa nyt jatkuvasti. Tuo pidempi ja saumaton malli, muhkeus ja sävy on vaan vienyt mukanaan. Tätä on niin helppo hehkuttaa.

Paidasta löytyy myös lumenvalkoisen ja vaalenharmaan sävyt, jos 70-lukulainen, lämmin ruskea ei nappaa.

VILJA-villapaita

Nyt kun katson näitä kuvia, tulee sellainen olo, että hetkonen hetkonen, voiko V-kaula-aukko sittenkin sopia minulle? Olen aina kuvitellut, että ei. Ehkä tuollainen laajempi V-kaulus sopii sittenkin.

VILJA on mielestäni tästä kolmikosta toimistouskottavin. Helmassa ja hihansuissa on rib-neulosta, muuten neulos on sileää. Helmassa on halkiot, jonka voikin huomata muutamassa kuvassa. VILJA on oiva reissuvillapaita, sillä se menee pieneen tilaan ja on kevyt.

Rakastan tuota kauran sävyä! Oma ihoni kaipaa usein lämpimiä sävyjä rinnalleen. Valittavana olisi myös puuronharmaan (luonnonvalkoisen) sekä vaaleanharmaan sävyt.

VASKI-villapaita

Vaikka alussa hehkutinkin kovimmassa käytössä ollutta KOTAa, tulevat kaksi muuta malliakin varmasti löytämään reilusti käyttöä.

VASKI-villapaita on vilukissuille sopivin, sillä kaunis ja persoonallinen piippukaulus pikkuhalkiolla ylettyy korkealle. Muuten villapaita on KOTAn kaltainen, muhkeä ja pitkänmallinen. Tässä ei pitäisi tulla kylmä talvellakaan, toisaalta villa kyllä hengittää myös lämpimällä kelillä hyvin.

Sävyjä on tällä hetkellä kaksi, kuvissa näkyvä vaaleanharmaa ja VILJA-paitakuvista tuttu kaura.

Merinovilla, ain ja ikuisesti. Ellei nyt jotain todella radikaalia satu tapahtumaan. Mutta siihen en usko.

En ala taas tässä kertailemaan merinovillan hyötyjä, mutta sen verran mainitsen, koska asiasta on paljon kyselty, että itse en pese merinovillapaitojani juuri koskaan (kerrastopaitoja ja muita tyköistuvia toki). Antibakteerinen luonnonkuitu putsaa itse itseään, joten yleensä tuuletus tai pakastus riittää paikallispesun rinnalla. Mikäli pesisin, käyttäisin villapesuainetta ja käsinpesuohjelmaa ja kuvaisin paidan vaakatasossa. Pyrin myös pitämään alla t-paita-mallista aluspaitaa, mikä estää turhan hien erittymisen villaan. Lisäksi käytän nukanpoistajaa, mikä tekee villapaidan pinnasta aivan uudenkaltaisen. Nukkaa ei kannata pelätä, se kuuluu villan luonteeseen

Odotan kyllä, että pääsen alkuviikosta Helsinkiin kahden muunkin Oversize-villapaitani luokse. Nyt olen kulkenut ruskeassa villapaidassani ympäri tuntureita, tehnyt se päällä etätöitä mökissä, kulkenut kaupunkimiljöössä ja illastanut ihanasti. Yllättävän moneen se on taipunut, täytyy todeta.

Kahvipavunväriset KOTA-villapaidat myivät jo kerran loppuun, mutta iloitsin kuullessani, että uusi satsi ennätettiin saada juuri tähän yhteistyön yhteyteen. Eli tilattavissa ovat taas!

Alekoodi:

Koodilla henriikka15 saa 15-prosentin alennuksen koko verkkokaupan valikoimasta 11.10. saakka. Edellisten postausten perusteella voin sanoa, että varastot saattavat tyhjentyä, joten kannattaa olla vikkelä, jos on joku tietty suosikki.Minua aina hymyilyttää, kun tätä koodia aletaan aina hyvissä ajoin kyselemään: ”Oliskohan ehkä North Outdoor -koodia taas tulossa…?” Toivottavasti saatte sukka- ja villapaitavarastot täydennettyä syksyn ja talven varalle.

Arvonta:

EDIT: HUOM! ARVONTA ON PÄÄTTYNYT.

Arvon yhdelle teistä vapaavalintaisen Oversize-malliston villapaidan (eli jonkun näistä kolmesta). Kommentoi terkut kommenttiboksiin 4.10. mennessä, niin olet mukana arvonnassa. Aivan super päästä taas jollekin laittamaan ilahduttava yllätysviesti. Hyväksyn aina kaikki kommentit käsin, niin älä säikähdä, jos kommenttisi ei lävähdä näkyville heti.

Villapaidat ovat kyllä isosti elämän hemmottelua. Olen juuri sellainen, joka paidan venymisenkin uhalla laittaa polvet lämpöisen villapaidan sisään ja nauttii turvallisesta olosta. Siksi kai viihdynkin tällaisissa reilummissa, ettei purista ja kiristä, ja kaikki spontaani tekeminen on mahdollista.

Ihanaa sunnuntaita ja tulevaa viikkoa. Pysykää lämpiminä. Ja ihanina, tietysti.

-Henriikka

Villapaidat: kahvinruskea KOTA, kauransävyinen VILJA & vaaleanharmaa VASKI

Valokuvat: Joanna Suomalainen

Ei sitä löydy koskaan! (kotia siis)

Olemme etsineet poikaystävän kanssa yhteistä taloa nyt joitain kuukausia. Aloitimme keväällä kotien katsomisen vähän vitsillä, kesällä vitsi muuttui todeksi ja nyt syksyn tullen jopa paikoitellen totiseksi.

Miten kukaan on ikinä onnistunut löytämään itselleen sopivan omakotitalon?

Kriteerimme ovat olleet seuraavat:

– Parin tunnin päässä Helsingistä, mieluummin itään kuin länteen (esim. Porvoo, Orimattila, Lahti, Nastola, Kotka, Kouvola, Nastola…)
– Vanha ja mieluusti hirsinen
– Rantatontti (eikä mitään hikistä levälampea, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä)
– Luonnonläheinen, mieluiten maaseudulla ja reilusti omaa rauhaa
– Omannäköinen. Pommikunto ei haittaa, jos perusasiat ovat kunnossa.
– Hinta alle 500 000, mieluummin 300.

Tiesimme, että kriteerit olivat suht tiukat, mutta toisaalta tiesimme näitä kohteita olevan. Päätimme myös, että syyskuun lopussa vaihdamme kriteerit laajemmiksi, mikäli sopivaa kotia ei ole osunut kohdalle.

No, kriteereiden mukaista taloa ei ole kävellyt vastaan. Eikä kovalla etsinnälläkään löytynyt. Olemme selailleet miltei päivittäin ilmoitukset (tai siis, poikaystävä on selannut ja esitellyt mahdollisia minulle kuratoidusti…) ja käyneet katsomassakin joitain kohteita.

Joistain kohteista pyydetään tunnearvolisää parisataa tonnia tai vaaditaan, että saa myöhemminkin tulla käyttämään rantaa joka-aamuisella aamu-uinnilla. Eräs kohde oli upea, mutta vanhaa hirsitaloa arvostavan remontin sijasta oli kodin vuotavia putkia korjailtu muun muassa elmukelmulla. Vähän liikaa sellaista “teenpä tämän tästä nokkelasti ja vikkelästi ja halvalla itse” -mentaliteettia. Useampi on ollut vain ankea. Eräs täydellinen löytyi, aivan täydellinen (joka omistajat olivat maailman ihanimpia), mutta sijainti oli tosi vaikea. Julkisia ei kulkenut, ja kohde oli hyvin kaukana kaikesta. En kuitenkaan halua olla täysin eristyksissä tuntien päässä, vaikka koti olisi aivan nappi.

On vaikeaa tehdä reissutyötä ja etsiä kotia. Parhaat myydään päivässä tai päivissä, pitäisi olla paikan päällä vahtaamassa ja spekuloimassa. Lisäksi koronan vuoksi moni muukin on ollut etsimässä kotia maaseudulta. Toissapäivänä eräs sopivanoloinen kohde myytiin, kun olimme Lapissa.

Parahdin ääneen, että tulemme varmaan kuolemaankin Helsingin keskustassa. Että emme koskaan löydä sopivaa kotia.

Siihen saakka olin onnistunut pitämään myönteistä spirittiä yllä, mutta silloin hetkeksi napsahti. Myöhemmin palasin uomiini. Onhan se ylipäänsä älytöntä valittaa Helsingin keskustakodista.

Tiedän vain, ettei se tällä hetkellä ole se, mitä kaipaan. Mitä kaipaamme. Ei ollenkaan.

Otimme pienen varaslähdön, vaikka ei ole aivan vielä syyskuun loppu ja päivitimme kriteerimme uudestaan.

Tällä hetkellä kriteerimme ovat seuraavat:

– Parin tunnin päässä Helsingistä, mieluummin itään kuin länteen (esim. Porvoo, Orimattila, Lahti, Nastola, Kotka, Kouvola, Nastola…)
– Luonnonläheinen, mieluiten maaseudulla ja reilusti omaa rauhaa
– Omannäköinen. Pommikunto ei haittaa, jos perusasiat ovat kunnossa.
– Hinta alle 500 000, mieluummin 200.

Lähden taas uudella tsempillä metsästykseen, kun sain kerättyä itseni hetken kuopastani. Onneksi poikaystävä totesi, että kyllä me vielä sopivan löydämme.

Tiedänhän minä, että kyllä sopiva vielä löytyy. Vaikka sitten joku sellainen, jossa voi etsiä seuraavaa, vielä sopivampaa.

Välillä tuntuu, etten malta odottaa, että saan olla kyläyhteisöaktiivi, että voin laittaa uutta kotia, että voin lähteä lähimetsään puolukkaan, ja että retkivarusteemme mahtuvat hyvin varastoomme.

Onneksi välillä tuntuu siltäkin, että nyt on ihan hyvä. Olen yrittänyt ajatella, että kaupunkielämästä kannattaa nyt ottaa kaikki irti. Sillä vaikka sinne voi aina palata, voi olla etten palaa kuin vierailijana. Ainakaan Helsinkiin.

-Henriikka

Valokuvat: Joanna Suomalainen

paita / North Outdoor (sunnuntaina tästä lisää ja alekoodia!), housut / Makia Clothing, nuttura / Nokonen, kengät / second hand

Hissukseen

Olen ottanut tämän viikon ihan hissukseen. Hissun kissun. Hiljalleen. Pikkuhiljaa. Hetki hetkeltä, askel askeleelta.

Saavuin sunnuntaina viiden päivän vaelluksen päätteeksi Olostunturille. Lapland Hotels Oloksen mökki pitää minusta huolta 8 makoisan yön verran. Tuntui kerrassaan hyvältä hypätä savunhajuisena ja mullanmakuisena saunanlauteille ja lämpimään suihkuun puhdistamaan sammaleet ja patikoinnin kerryttämä kuona iholta. Olen nukkunut kaikki viisi yötä kuin pieni lapsi. Tuhisten ja muusta maailmasta tietämättömänä.

En tosin muista, koska olisin viimeksi nukkunut 80-senttisessä sängyssä – olen herännyt parina yönä siihen, että potkaisen seinää. Hyvistä unista kai kertoo se, etten yhtään ole havainnut, missä oikein olen.

Tänään saapui poikaystävä metsästä, ja yhdistämme sängyt. Voin sitten seinän sijaan potkia häntä.

Latailen akkuja. Loppukesä ja elokuu olivat rauhallisempia, jopa levollisen tuntuisia, mutta loppusyyskuu ja varsinkin lokakuu vyöryvät päälle hektisinä ja työntäyteisinä. Samaan aikaan, kun työn-, reissujen ja tekemisen määrä hirvittää, olen myös täynnä intoa. Olen saanut kuluneena vuonna mielettömästi hyvää itsetuntoa työhön. Vihdoin vuosien jälkeen alkaa olla sellainen olo, että osaan tämän homman. Asiakasjutuissa tiedän jo melko hyvin, mitä itse haluan ja pystyn tarjoamaan, mikä johtaa usein myös tyytyväisiin asiakkaisiin. On aivan sairaan kivaa, kun saa hyvää palautetta työstään. Aina ei mene nappiin, ja niistä (niistä varsinkin) opitaan. On kuitenkin lempeämpi olo, kun ei tarvitse joka asiakastilauksen kanssa jännittää, että mahtavatkohan he tykätä tai mahtavatko he tietää, mitä ja keneltä ovat tilanneet.

Kesällä eräs case (apua, mikä tämä on suomeksi?) oli sellainen, että sain varsinkin aluksi aivan jäätävää palautetta. Kyllä se pysäytti. Lopuksi oli kuitenkin rauhallista myös todeta, että asiakas odotti jotain aivan muuta kuin mitä pystyin edes tarjoamaan. Että oma vastuullisuusasjatteluni oli “tiukempaa” kuin mitä he olisivat ehkä toivoneet. Tällainen ei jää harmittamaan itseäni. Pidän arvoistani kiinni.

Oho. Kirjoitus lipsahti työasioihin. Sitä se teettää, kun on tehnyt viisi päivää etätöitä mökissään.

On ollut mukava vastailla sähköposteihin, tehdä raportteja, vastata seuraajien viesteihin, päivittää someja, laatia tarjouksia ja vaikka mitä muuta. Läppärityöskentely on puuduttavaa kiireessä tai liian ärsykkeellisessä ympäristössä, täällä se on tuntunut mukavalta. Välillä olen kiivennyt Olostunturin huipulle tai tehnyt jonkun muun iltapäiväkävelyn sateessa tai paisteessa.

Olen nauttinut suuresti myös yksinolosta. Näissä maisemissa ei lomaile tällä hetkellä kuin senioribussillisia, joten mukava meininki on taattu. He hymyilevät leveästi ja toivottavat hyvät huomenet, ja minä vastaan huppuni alta vähintään yhtä levällä hymyllä. Onnelliset seniorit tekevät kyllä onnelliseksi. Vähän niin kuin onnelliset lapset ja onnelliset eläimetkin, jos nyt edes on kunnollista tällälailla ihmisiä niputtaa.

Eilen päätin pitää välipäivän töistä ja lähteä ystäväni Juuson kanssa ruskaretkelle. Kuljimme Lapland Hotels Pallakselta Vuontispirtille, suurin osa siis Hetta-Pallas-reittiä, ja saimme sieltä sitten kyydin eräältä avuliaalta senioribussilastilliselta, jotka taittoivat reippahasti saman 18 kilometrin lenkin.

Ruska oli aivan uskomaton. Etenkin Rihmakurun alueella värit oikein sattuivat silmiin. Tuntui kuin olisi jossain Bostonissa, sellaisessa Windowsin taustakuvassa siristelemässä silmiään käsittämättömälle ruskalle. Päätin, että lempivärini on ruska.

Päivän ainoa moka oli, että kaiken ihailemisen johdosta unohdin juoda. En juonut 18 kilometrin aikana kertaakaan juomapullostani, joka oli kyllä uskollisesti repussa mukana. Velkoja kuittailtiin sitten myöhemmin maalipäivällisellä valtavan kuplavesilasillisen äärellä. Ei kai sitä nyt fiksumpikaan muista juoda, kun ohi juoksentelee onnellisia poroja, ja maa edessä on kuin yksi suuri syntymäpäivälahja.

Kohta lähdemme taas kipuamaan Oloksen päälle. Sinne pääsee alle puolessa tunnissa. Ei haittaa, vaikka olen käynyt siellä tällä viikolla jo useasti, sillä joskus tutut reitit ovat juuri se mitä mieli kaipaa. Tulee vain kerralla sopivasti uutta, kun reitin sijaan vaihtuvat vain tunnelma ja olosuhteet sekä ajatukset pääkopan sisällä.

Illalla menemme elokuviin. Voitteko kuvitella, että Oloksella on oma elokuvateatteri?  Meinasin mennä alkuviikosta sinne kuuntelemaan Petri Laaksosen keikkaa, mutta jänistin sitten, vaikka lapsuudenidolista olikin kysymys. Voi olla, että olisin ollut Täällä Pohjantähden alla -kiertueen ainoa alle 65-vuotias. Olisin varmaan viihtynyt siltikin. Tai ehkä juuri siksi.

-Henriikka

Kuvat: Juusto Holstein / @juuppe

flanellipaita/Patagonia (Partioaitta), reppu/Globe Hope, lippis/KN Collection, kuoritakki/Fjällräven (Partioaitta)

7 helposti tunnistettavaa sientä, joista aloittaa sienestäminen

Kaupallinen yhteistyö: Valio Oddlygood & Asennemedia

Sienimaniani alkoi muutama vuosi sitten, mutta kärähti liekkeihin ja vähän ylikin eräopaskouluvuonna. Vahtasin koulumatkalla punikkeja, nyljin voitatteja otsalampun valossa yömyöhällä ja kaupunkiin palatessani kynnenaluseni huusivat uutta harrastustani, jota elämäntavaksi olisi saattanut jo kutsua.

Nyttemmin olen hivenen rauhoittunut: olen esimerkiksi tänä syksynä syönyt muutakin kuin sieniä. On ollut silti kiva huomata, ettei sienihommat ole olleet mitään hetkellistä huumaantumista, vaan jäänyt pysyvämmin arkeen ja ruokavalioon.

En syönyt lapsena juurikaan sieniä, eikä perheessämme sienestetty. Sen vuoksi on melkeinpä vielä siistimpää, että tällaista voi oppia ja omaksua aikuisiälläkin.

Juuri ennen Lapin reissuamme kävimme poikaystävän kanssa sienimetsällä Vihdissä.

Tässäpä sienestyksestä haaveileville 7 vinkkiä siihen, mistä sienilajeista sienestys on turvallista aloittaa.

Sienivinkkejä seuraa erinomaiset eväsvinkit, sillä vaikka sienestys on ihanaa, ei se evästaukoja voita millään. Pehmeä kaurakaakao oli kuin lämmin halaus metsässä, ja tuunattu kauragurtti ilahdutti pitkään.

7 helppoa, herkullista ja turvallista sienilajia, joista aloittaa sienestäminen

1. Kanttarelli eli keltavahvero

Klassista, oranssinkeltaista kanttarellia ei voi oikeastaan sekoittaa tavanomaista mielikuvitusta käyttäen kuin valevahveroon, joka on myrkytön sekin, joskin vähän puumaisen makuinen. Mikäli kanttarellin sekoittaisi valevahveroon ja pistäisi poskeensa, ei haittaisi yhtään. (Itsekin olen tämän joskus tehnyt.)

2. Suppilovahvero

Syvällä kosteassa sammaleessa viihtyvä suppilovahvero on torvimainen, ja jalka on kapea ja keltainen (tosin väri saattaa harmaantua sienen vanhentuessa). Suppilovahvero on helppo tunnistaa ja niitä löytyy reilusti, mutta sen voi sekoittaa harrastuksen alussa lievästi myrkylliseen rustonupikkaan. Kirjaa tai puhelinta kannattaa siis pitää mukana, mikäli on epävarma löydöstään.

3. Lampaankääpä

Lampaankääpä on yksi omia suosikkejani, sillä se muuttuu paistettaessa kauniin keltaiseksi, on tekstuuriltaan miellyttävä ja maistuu superhyvältä. Lampaankääpä on pihvimäinen, alapinnaltaan sileä ja väriltään kellanvaalea. Sen voi sekoittaa vuohenkääpään tai typäskääpään, joiden värit kuitenkin poikkeavat lampaankäävästä, eivätkä ne muuta leikatessa väriä sitruunankeltaiseksi. Myös vaaleaorakkaaseen sen saattaa sekoittaa, mutta se ei haittaa (ks. seuraava kohta).

4. Vaaleaorakas

Vaaleaorakas on hyvä ruokasieni, ja lampaankäävän tavoin se kasvaa matalana, napakkana ja ”pihvimäisenä”. Orakkaat tunnistaa parhaiten alapinnan piikistöstä, ja ovat etenkin nuorina kelpoisaa sieniruokaa.

5. Rusko-orakas

Vaaleaorakkaan saattaa sekoittaa rusko-orakkaaseen, joka ei haittaa: molemmat ovat hyviä ruokasieniä. Rusko-orakkaan sävy on oranssinruskeampi vaaleaorakkaaseen verrattuna, mikäli nämä kaksi haluaa kuitenkin toisistaan erottaa. Alapinnalta löytyy samat tutut piikit, joista orakkaat parhaiten tunnistaa.

6. Mustatorvisieni

Mustatorvisieni ei ole kaunein metsän sienistä, mutta on älyttömän herkullinen ja helppo tunnistaa. Sen ohut, mustanharmaa ja nahkamainen olemus ja harmaa alapinta tekevät siitä helposti tunnistettavan, eikä sitä voi sekoittaa kuin harvinaiseen ruskotorvisieneen, joka on hyvä ruokasieni sekin.

7. Herkkutatti

Suuresti hehkutettu herkkutatti on ansaitusti listalla. Se on napakka, topakka ja jalassa on ”valkoinen verkkosukkahousu”. Herkkutatin saattaa sekoittaa männynherkkutattiin, tammenherkkutattiin, kangasherkkutattiin tai koivunherkkutattiin, mutta se ei ole ongelma lainkaan: kaikki näistä ovat erinomaisia. Sappitatti sen sijaan on kinkkisempi: vaikka se ei myrkyllinen olekaan, se pilaa ruoan maun. Sen jalan alaosassa on kuitenkin tumma, isosilmäinen verkkokuvio vaaleammalla pohjalla. Jalka on myös yleensä hoikempi, eikä sieni ei ole kokonaisuudessaan yhtä ”jämäkän oloinen”. Ero selviää viimeistään makutestillä.

Siinäpä teille sieniä sienestettäväksi! Nämä kaikki ovat tällaisenaan valmiita pannulle, uuniin tai mihin niitä nyt haluaakaan käyttää. Orakkaiden kohdalla muistutan hyvästä kypsennyksestä, että kitkeryys ja kirpeys katoaa mausta.

Googlettamalla löydätte sienistä lisäinfoa, sillä haluan ennättää pian eväiden hehkutukseen. Tässä kohtaa muistutan kuitenkin siitä, että muistakaa olla täysin varmoja tunnistuksistanne, ennen kun alatte hotkia sieniä suihinne, saati tarjoilemaan niitä muille. Kun opettelee pari kolmekin lajia sesongissa aivan kunnolla, pysyvät lajit oikeasti pitkään mielessä.

Itse haaveilen sienimummomentorista, jota veisin metsään ja joka opettaisi minulle kaiken sienistä.

Helpot, herkulliset ja turvalliset retkieväät

Hyvän sieniretken kruunu (ellei ehto) on evästauko. Tällä kertaa menimme kevyillä ja helpoilla mutta piristävillä eväillä:

Kaurakaakao:

– Valio Oddlygood Barista -kaurajuomaa
– Kaakaojauhetta

Lämmitä kaurajuoma ja laita termariin. Kaakaojauheen voi sekoittaa joukkoon joko valmistusvaiheessa tai vasta nautinnon hetkellä.

Tyhjä kaurajuomapurkki oli mukana ihan rekvisiittasyistä, jotta voin näyttää teille sen ulkonäön. Kyseessä on kevään uutuutena ilmestynyt 0,75-litrainen puteli, jota myydään suoraan kylmähyllystä. Itselleni pienempi koko sopii hävikkimielessä paremmin, kun juomaa on yhdessä tölkissä vähemmän ja esimerkiksi retkelle se on kätevämmän kokoinen matkaan. Oddlygood Barista on valmistettu Suomessa kotimaisesta gluteenittomasta kaurasta, tuote on gluteeniton, kasvipohjainen ja sopii vegaaneille.

Kauragurtti lisukkeilla

– Valio Oddlygood vähäsokerinen kauragurtti (makuina omena-mango & persikka-banaani)
– pähkinöitä tai siemeniä,
– puolukoita tai muita marjoja metsästä

Oddlygoodin kauragurttipurkeista ehdottomia lemppareitani ovat nuo vähäsokeriset. Pidän niistä sellaisenaankin, mutta jos kaipaa ruokaisuutta tai vaihtelevuutta, pystyy niitä helposti tunaamaan. Meillä oli mukana pieni jämäpussi cashew-pähkinöitä, jotka tiputtelimme jugurtin päälle eväspaikalta löytyneiden puolukoiden kanssa.

Totesimme molemmat, että onpa huvittavaa, että näin yksinkertainen asia voi toimia näin hyvin. Oli tosi hyvää. Ennen evästaukoa ajattelimme, että suuntaamme siitä suoraan autolle, mutta eväiden jälkeen jatkoimme vielä toisenkin tunnin.

Tämän syksyn omia sienisuosikkejani ovat olleet lampaankääpä sekä mustavahakas. Tämä lienee myös ensimmäinen syksy, jolloin olen oikeasti löytänyt reilummin kantarelleja. Olen aina ihmetellyt, että mistä ihmiset niitä oikein keräävät, kun en ole itse löytänyt kuin muutamia hassuja mökinpihalta ennen tätä.

Tämän sieniretken saalis päätyi sieniretkeä seuranneena päivänä Kainuuseen, vanhempien luo kesämökille. Siellä niistä tehtiin valtava sienikastike savustettujen ahventen, perunoiden ja salaatin rinnalle. Usein miksailenkin eri sienilajeja yhteen, sillä usein maut tukevat tai pehmentävät toisiaan hyvin.

Edelleen minulla on haaveissa järjestää seuraajille sieniretki, mutta vielä pitää vähän kehittyä ja kerätä rohkeutta sitä varten. Sitä ennen iloitsen, että saan olla teille tällaisena digitaalisena sieni- ja eväsoppaana.

Varteenotettava ja huomioitava vinkki on myös se, että eväitähän voi hyvin syödä ilman sienestystäkin, mikäli se ei innosta. Vielä en ole nimittäin kuullut kenestäkään, joka ei ilahtuisi eväistä. Sellaiseen henkilöön en ehkä luottaisi.

Ihanaa sienisyksyä!

-Henriikka

Toteemieläimeni: kalasääski

Aivan yllättäen kesken kirkkaan päivän ystäväni laittoi Whatsapp-ryhmäämme viestin: “Armaat! <3 Mitä sanoisitte, mikä olisi mun toteemieläin? Mielenkiinnosta haluan kuulla.”

Kyse oli toissasyksyisen kommuuniporukkamme ryhmä, jossa eräs punahipiäinen kyseli voimaeläimestään. Totesimme yhteistuumin, että kettu on varmasti sekä ulkonäöltään, että luonteenlaadultaan osuvin. Samaa olivat kuulemma vastaneet hänen muut ystävänsä.

Sen jälkeen alkoikin vilkas ja villi keskustelu toteemieläimistä, kun 6-henkinen porukkamme risti toisiaan piisameiksi, kuukkeleiksi ja rantakäärmeiksi. Eräs jopa jaksoi perustella kantansa.

Sain itse kuulla toteemieläimeni olevan kalasääski eli sääksi (joo, näiden nimien logiikka on hämmentävä). Odotin innolla perusteluita, jotka saapuivat vasta tunteja myöhemmin (“kun ei ehkä enempää kehtaa lusmuilla töistä ja keskittyä tähän eläinjuttuun”).

Kalasääski:

“Musta Henriikka on vahvasti joku päiväpetolintu, nimenomaan kalasääksi lähinnä siksi, että se on muuttolintu ja käyttää ravintona kalaa, eli näkee vedenpinnan läpi asioita joita muut ei näe. Terävä, pystyy iskemään tarvittaessa tappavasti (Henriikalla on imo ilkeä puoli, vaikka se yrittääkin vähän peitellä sitä, fight me). Rakentaa ison pesän, jota käyttää vuosia, mutta on yksi pisimmälle muuttavista linnuista, ja viettää talvet eteläisessä Afrikassa. Ei laumaeläin, tarkka reviiristään, mutta kiintyy eliniäksi ja huolehtii poikasistaan. Huippupeto, muokkaa ekosysteemiä ja vaikuttaa muiden eliöiden suhteisiin. Ulkonäöltä melko majesteettinen, mutta näyttää myös vähän siltä että heräsi just 3 tunnin päiväunilta.”

Nauroin ja itkin viestiä lukiessani. Miten tarkkaa ja hersyvää kuvailua.

Huomaa kyllä, että olimme kämppiksiä 7 kuukautta – sieltä se ilkeäkin puoli on päässyt pistämään. Joskin luulen, että se on nykyisin aika visusti hallinnassa. En halua enää satuttaa ketään, tai jos haluankin jossain hetkessä, olen oppinut olemaan toimimatta, sillä todellisuudessa en halua. Ehkä se onkin siis herkästi tulistuva puoleni, viiruksi silmäni tekevä puoleni, ei enää ilkeyttä. Toivottavasti! Olisi kamalaa olla ilkeä.

Mutta tunnistin kyllä itseni paljosta. Mietin, kuinka olin nuorena laumaeläin, ja nykyään en juuri. Että kuinka se onkaan muuttunut vuosien saatossa niin. Tunnistin reviirin suojelun, tunnistin lähimmäisistä huolehtimisen. Majesteettillisesta ulkonäöstä en ole varma, mutta nokos-kohdasta ainakin!

Jos minun olisi itse pitänyt määrittää oma toteemieläimeni, olisin ehkä sanonut poro. Luulee itseään villieläimeksi, mutta on todellisuudessa sitä tosi vähän, eikä pärjäisi talveakaan yksin. Hah.

Kysyin vieressä istuvalta poikaystävältä hänen mielipidettään omasta toteemieläimestäni:

“Karhu. Suojelee omiaan kynsin ja hampain. Mutta on pörröinen ja söpö. Silti tarvittaessa vaarallinen. Voimakas mutta silti lempee kasvissyöjä.”

Taidan mennä muiden mielipiteillä. Ne ovat voimaannuttavampia kuin tuo oma poro-kommenttini. t

-Henriikka

housut / Makia Clothing, villapaita / North Outdoor (malta hetki! syyskuussa tulossa alekoodi!), hattu / Stetson(Partioaitta), kengät/second hand

Rakkaudesta Suomeen ja kulkemisen vapauteen

Kaupallinen yhteistyö: 100 syytä matkailla Suomessa

Kesä on kääntynyt syksyksi, ja on uuden sesongin aika. Minut se saa hymisemään onnesta, en muista aikaa, jolloin en olisi ottanut syyshämyä halauksella vastaan.

Ruskaretket, toinen sato sieniä, sadonkorjuujuhlat, kurpitsapiirakat ja kynttiläillalliset. Aina ihmettelen niitä, jotka eivät pidä syksystä. Mistä tässä kattauksessa ei voi olla pitämättä?

Onneksemme kotimaan matkatkin ovat tarjottimella, suloisesti sallittuja. Maanantaina suuntaan Lappiin, Hammastunturin erämaahan ja Muonioon rauhoittumaan. Siitä matka jatkuu Enöntekiölle ja paluumatkalla vielä nauttimaan Jyväskylän seudusta. Tie mitä kaikkea mahtuu vielä loka-, marras- ja joulukuulle, kunnes vuosi vaihtuu uuteen.

Luulen, että monelle tämä vuosi on ollut kerrassaan erikoinen. Korjaan: luulen, että se on ollut sitä ihan kaikille. Jos maailmantilanne ja pandemia ei ole vaikuttanut itseensä, niin luultavasti johonkin läheiseen tai läheisenläheiseen – fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti tai esimerkiksi taloudellisesti.

Muistan hyvin, kuinka otin vuoden vastaan onnellisena, ja onnellisena olen onneksi pysynytkin. Hämmennys on kuitenkin kulkenut rinnalla kautta linjan. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Mikä vuosi tämä oikein on?

Muistan erittäin hyvin myös sen, kun Uusimaan rajat suljettiin. Palasin kotiin Lapin karanteenikodistani, ja vaikka tiedostinkin hyvät tarkoitusperät rajoitustoimille, oli mielessäni olo: Voisinkohan vain siirtää kirjani tänne? Voisinko vain siirtää kirjani vähän sinne sun tänne?

En tietenkään voinut, eikä siinä kohtaa ollut mitään järkeä lähteä kiertämään maita ja mantuja. Ymmärsin vain perinpohjaisesti, kuinka olin tottunut liikkumaan ja kuinka olin tottunut kulkemaan sinne sun tänne, ympäri Suomea. Tuli sellainen olo, että enhän minä voi mennä sinne kerrostalokotiin istumaan, kun yhtä lailla kotini on täällä tuntureilla, Kainuun korvessa ja länsi-rannikon saaristossa. Kun kansalaisia pyydettiin koteihinsa, tuntui, että olisi pitänyt ottaa teltta rinkkaan ja lähteä kulkurina kuljeskelemaan. Se tuntui siinä kohtaa eniten kodilta.

Tuntui helpottavalta kiven vieräykseltä yli sydämen, kun sai taas mennä ja kulkea. Sai taas tuntea, että koko Suomi on kotini, ei vain pieni nurkka sitä.

Tuntui vapaalta. Ehkä sitä myös ensi kerran elämässään sai kokea sellaista rajoittamistakin, johon ei ollut tottunut. Osasi uudella tavalla arvostaa sitä vapautta, joka meillä täällä Suomessa on.

Kesä vei moneen paikkaan: Tampereen seudulle, Kemiönsaareen, Hiittisiin, Mathildedaliin, Ylläkselle, Leville, Pallakselle, Kouvolaan, Nuuksioon, Espooseen, Turkuun ja vaikka minne muualle. Syyskuun reissaan alussa kerrotun suunnitelman mukaan, mutta pyrin himmaamaan tahtia, sillä tiedän, että erityisesti syksyisin kaipaan rauhaa. Mieleni vauhdikkuus korreloi auringonvaloon, ja villasukkien paksuuteen.

Loppuvuoden kuukaudet pyhitän rennommalle tahdille. Reissaillua en suinkaan lopeta, mikäli se vain on suinkin sallittua ja mahdollista. Voi sormet ristiin, kunpa se olisi!

Katselin eilen 100 syytä matkailla -kampanjan vinkkisivustoa läpi. Hauskasti huomasin, että monia asioita olin tehnyt päätöksensä ennätäneenä kesänä ihan vahingossa.

Turussa istuimme ystävän suosituksesta äärimmäisen sympaattisen Café Qwenselin sisäpihalla. Siemailimme kahvia kauniista pannusta ja pikkukupeistamme. Vuonna 1896 avatussa Turun kauppahallissa kävimme lounaalla.

Teijon kansallispuistossa kävin useasti, viimeksi viime viikonloppuna. Askartelimme kummitytön ja hänen siskonsa kanssa kävyille lauttoja ja söimme eväsleiviä. Samalla matkalla tuli koettua myös Teijon ja Matildan kylät.

Myös Käsnäs tuli yllärinä koetuksi, kun jatkoimme sieltä ystävien veneellä saaristoon. Pitkäksi ei vierailu jatkunut, mutta saimmepahan hyvät lounaat, auton parkkiin ja testattua pihakeinua.

Hauskaa, että myös Espoo on listalla, sillä sehän oli kevään ja kesän hittikohteeni! Keväällä Karalahden katutaidekierros ja loppukesästä Keran Hallit antoivat aivan uusia näkökulmia Espooseen.

Pyhän Olavin pyhiinvaelluksella kävin jo viime vuoden puolella, ruskan viimehetkillä, ystävän kanssa käsikynkässä.

Mitä sitten vinkeistä toivoisin joko tänä vuonna tai ensi vuoden koittaessa hyödyntäväni?

Ruoka- ja ravintolaretki Turkuun on ainakin haaveissa.

Lisäksi Vanha Rauma on jäänyt teiniajoista mieleen paikkana, jonne olisi ehdottomasti päästävä pyörimään lisää. Kävin siellä silloin vain pikaisen pyrähdyksen ajan enkä muista kuin upean kirkon ja kiinnostavan taidenäyttelyn jossain puulotalossa. Olisi korkea aika mennä uudelleen.

Hotelli Punkaharjulla olen jo käynyt, mutta haluaisin sinne ehdottomasti uudelleen. Meinasin jo viime syksynä ilmoittautua Saimin sienikurssille, mutta aikataulut eivät silloin kohdanneet.

Ihmettelen myös, miten en ole kouvolalaissyntyisenä viettänyt juuri koskaan aikaa Kymijoella? Melontareissu olisi ruska-aikaan varmasti hieno kokemus.

Viimeisenä nostan Salamajärven kansallispuiston, sillä en ollut koskaan kuullutkaan siitä. Onko kyse sitten sivistyksestäni vai mistä, mutta männikkömaisema ja suoluonto vetoavat aina. Keski-Suomen ja Pohjanmaan rajalla sijaitsevassa kansallispuistossa elää myös noin puolet maamme harvinaisista metsäpeuroista.

Siinähän sitä onkin sitten taas haaveita kourallinen. Sylillinen. Rekallinen.

Kotimaan matkustuksen mahdollisuudet eivät ole loppumassa. Tiedän, että erityisesti Lapissa ja monissa ulkomaisille asiakkaille pohjaavissa kohteissa eletään tällä hetkellä todella vaikeita aikoja. Hämmentävä vuosi 2020 jatkuu hämmentävään vuoteen 2021, ja seuraukset näkyvät vuosien ajan. Nyt jos koskaan voimme omilla teoillamme ja ostopäätöksillämme viedä tukemme kotimaisille toimijoille ja stopata maailman kiertelyn yhteisen hyvän eteen. Tiedän tietysti, etteivät omat roposeni pelasta koko toimialaa, mutta pienen siivun ainakin.

Myös loppuvuodelle löytyy sata ja tuhat syytä matkailla Suomessa.

Ihanaa syksyä ja turvallisia, elämyksellisiä reissuja kotimaassa!

-Henriikka