Istun kotimatkalla bussissa. Olen lopenuupunut. Tiedän, että sanaa käytetään yleensä hyvin kielteisissä yhteyksissä, mutta tällä kertaa tilanne on kuitenkin toinen.

Umpihankihiihdon MM-kilpailut loppuivat aiemmin tänään. Hiihdimme eilen noin 30 kilometriä, tänään kahdeksan, ja voin kertoa, että umpihangessa rämpiminen ei ole mitään aivan tavallista sunnuntaihiihtelyä. Tällä hetkellä tuntuu, että olisin käyttänyt kehoni kapasiteetista suurimman osan – aika harvinainen tunne tätä nykyä. Aivoja ei ole tarvinnut juuri käyttää, joten uupumiseni on pitkälti fyysistä. En tiennyt, että lonkkalihakset (?) voivat kipeytyä näin.

Kahden viikon Lapin reissumme on ohi. Kouluporukan Pohjoisen turnee on ollut ikimuistoinen. Hyvä tavaton, miten paljon asioita pariin viikkoon voi mahtua: hiihtovaellus 30–40 asteen pakkamisissa, lumikammin rakennus ja siinä yöpyminen, useat lumikenkäretket, korttipelit, automatkat… Tuntuu kuin olisin unohtanut, mistä ja koska edes lähdin. Miksi edes lähdin?

Paluumatka on ollut kirkkaasti mielessäni siitä saakka, kun tiesin Lapin matkastamme. Tiesin, että tulen nauttimaan 12 tunnin ajomatkasta, kun ulkona on pimeää, ja ajatukset pääsevät pehmeästi pörräämään pään sisällä.

Enkä odottanut suotta, sillä tässä ison kahvin kanssa istuessa ei ole mittään hättää. Kiiskottelen vähän väliä kuin kissa, unimäärät eivät ole olleet päätä huimaavia, mutta ei tässä onneksi tarvitse voimia mihinkään säästelläkään. Bussi sulkeltaa eteenpäin yössä tasaiseen tahtiin, ja minulla ei ole kuin ihanan turhaa aikaa.

Lappi on todellinen taian kehto. Kun kuluneen viikon keskiviikkona kiipesimme Saariselän Kiilopäälle auringonnousua katsomaan, maailma oli jotenkin valmis. Teki mieli hihkaista tuuleen, että ”Moi maailma, täällä mä meen”, ja sama ajatus on ollut mielessä muutenkin. Minulla on menijän mieli, menijän varpaat. Tuskin tässä kukaan muukaan voi pysyä perässä, kun en itsekään. Mutta onneksi maailma ei katoa minnekään ja pysyy varmasti aina mukana.

Huomenna palaan pariksi päiväksi Helsinkiin. Janne odottaa kotona, niin kuin työtkin. Aion soittaa Hectoria kovaa ja ladata akkuja. Laittaa reilusti ripsiväriä (ihanaa!), käyttää muutakin kuin merinovillaa ja hoitaa hoitamattomia asioita rästistä.

Lapin ajasta syntyi tahaton loma, kun tajusin, etten halua millään käyttää uniikin reissun aikaa siihen, että roikkuisin koneella. Sähköpostiin jäi tahattomasti lomavastaajan otsikko viime kesältä: ”Almost out off office till August.” Ja kun kukaan ei siihen viikkoon reagoinut mitenkään, vedin johtopäätökset, että maailma pärjää hyvin ilman minuakin, ja voin lomailla helposti vielä toisenkin viikon.

Voi veljet, siskot ja muut, että odotan salaattia, vesivessaa (tuota modernin hyvinvointivaltion mätäpaisetta) ja sitä, kun voi kipittää vikkelästi metroon ohuissa sukkahousuissa. Ja sitä, kuinka kyllästyn siihen kaikkeen (ja etenkin siihen hälinään) taas puolessapäivässä ja jatkan maaseutu-unelmani rakentamista.

Olisi niin paljon kaikkea kirjoitettavaa, mutta silmät luppaavat niin, että jatkan huomenna.

Lappi lappi, minkä taas teit.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
Toppapötkylän vaatekerrokset: untuvatakki/Helly Hansen, anorakki/Sasta, tuubihuivi/North Outdoor, pipo/Vaiko, housut/Halti, kengät/Kuoma