arkisto:

maaliskuu 2020

Koronakevään kaikuja – miten kaikki jatkuu tämän jälkeen?

Kolmatta iltaa Helsingissä. Taivas on kirkkaansininen.

Luojako se laittoi tällaisen kelin, ettei ahdistus kasvaisi aivan yltiöllisiin mittasuhteisiin? Taitaa kevät muutenkin olla kaikkein paras aika tällaiselle – kuvitella, jos elettäisiin kaikenlisäksi kaamoksessa. Joku napisi somessa, että maaliskuu ei ole koskaan ollut näin upea, ja nyt on, vaikkei mitään saa tehdä. Minusta kyllä tuntuu, että sininen taivas vaeltavine, valkoisine pilvineen helpottaa oloa.

Toisaalta, jos Luojaan uskoo, niin hänhän tästä koko koronastakin on vastuussa. Vai pirulaisen juttujako tämä on? Ehken yritä hengellistää, kun en ole muutenkaan mikään kummoinen teologi.

Lauantaina heräsin vielä Ylitorniolta, karanteenikodista. Niin kuin kauneuden tasosta näkee, nämä kuvat ovat sieltä. Perjantaina, siivouksen lomassa oli hyvä hetki tallentaa hirsiunelman tunnelma muistikortille.

150-vuotiaan kotivanhuksen antoivat käyttöön Stella ja Jarno, joiden kautta olettekin jo ehkä aiemmin talosta kuulleet ja nähneet hetkiä. Se onkin kumma, kun tulee itselle aivan sellainen olo, että uskallanko edes jakaa mitään, kun en varmaankaan yllä sellaiseen estetiikan tasoon kuin he. Älytön ajatus sinänsä, sillä estetiikka on kuitenkin ensisijaisesti miljöössä ja talossa, enkä minä sitä onnistunut kyllä mitenkään pilaamaan.

En silläkään, että säilytin hiihtovaatteitani toisinaan laittoman kauan pirtin puolella mytyssä. Ja tiskejä odottamassa pesuaan altaassa. Ja suksia ja sauvoja hujan hajan pihalla. (Eräs asia, jonka karanteenissa opin: olen esteetikko, en siisti.)

Koronakevään tärkein tehtävä on yhteinen. Loiventaa kurvia, pysyä kotona, pitäytyä turvavälissä ja olla tartuttamatta. Sen kaikki jo tiedämme.

Sen lisäksi minulla on koronakeväälle tasan yksi henkilökohtainen suunnitelma: levätä. Levätä niin, että tunnen itseni levänneeksi. Levätä niin, että tulee tylsää. Ja erityisesti niin, että kun tulee tylsää, tylsistyn, enkä nappaa puhelinta käteeni. Haluan levon laskeutuvan kaikkialle minuun. Pysyn koronatontillani, pysyn kaukana muista ja lepään. Lepään vuosientakaista rasitusta pala palalta pois kehostani ja mielestäni. Jälleen kerran keskityn siihen, minkä olen niin pitkään toivonut olevan jo poissa.

Olen aloittanut nukkumalla. Unta onkin riittänyt viimeisille kolmelle viikolle keskimäärin yli 10 tuntia yössä, viime yönä taas 12. Ei ole tarkoitus kerskailla, tällainen saattaa huonounista ärsyttää. Minun ei ole ollut tarkoitus nukkua teidänkin puolestanne, mutta ilmeisesti niin teen. Tai sitten unentarpeeni on järisyttävä.

Elämäni on oikeastaan aika samanlaista aina kuin se on nytkin, paitsi että yleensä liikun paikasta toiseen aktiivisesti, pitkiäkin välejä. Suosikkiasiani elämässä ovat kuitenkin melko ennallaan.

Luonto on ja tarjoaa parastaan, ja on ollut hienoa nähdä, että ihmiset ovat löytäneet sen luo. En ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka vähättelevät takapihan metsässä luotua luontosuhdetta tai lähisuohon tyytyjää – luonto voi yhtä lailla olla varpunen Helsingin keskustassa tai muutamat männyt Lauttasaaren rannassa.

Ystäviäni ja perheenjäseniäni näen muutenkin aika harvoin. En kaipaa kovin aktiivista sosiaalista elämää ja viihdyn itsekseni. Olen pikemminkin nauttinut sosiaalivajeesta kuin kärsinyt siitä, mutta vähitellen huomaan haaveilevani skumppabrunssista tyttöporukan kanssa, ilahduttavista perjantai-illan juhlista kodissani tai väliinjääneestä pääsiäisenvietosta perheen kanssa tuntureilla. Eilen puhuin puolentoista tunnin videopuhelun Kangasalle rakkaiden ystävien kanssa, ja sen jälkeen oli pitkään ihana olo. Emme me ihmiset mitään saaria ole – minä nyt vähiten, vaikka aina välillä harhaudun niin luulemaan.

Miten kauan tämä kaikki kestää? Mitä ihmettä tämän jälkeen?

Harhautuuko ihmiset luulemaan, että he yhtäkkiä tarvitsevat aivan valtavasti, jolloin maailman päälle valahtaa aivan hysteerinen kulutusjuhla? Aikovatko kaikki yhtäkkiä palkita kärsimysnäytelmiään pikamuotiketjujen kesämekoilla ja uusilla puhelimilla?

Järjestetäänkö koko loppuvuosi niin paljon sosiaalisia rientoja, juhlia ja läheisyydenkaipuisten kinkereitä, että vuodenvaihteessa maataan kotona rättiväsyneinä?

Muuttuuko katukuva konkurssien myötä? Kuinka pahaa jälkeä talousahdinko on saanut ihmisten mielissä aikaan? Millaisia lapsia kouluun palaa? Millaisia vanhempia palaa töihinsä etäpäivien jälkeen? Miten pärjäävät ne, jotka ovat olleet yksinäisiä jo ennen koronakautta?

Löytävätkö ihmiset olennaisimpien asioiden ääreen, omien arvojensa ääreen? Oppivatko ihmiset nojautumaan toisiinsa hädän tullen ja pyytämään apua? Seuraako kaikesta myös kauniita versoja, jotka jatkavat kasvuaan?

Viime viikko oli yhtä koronakonserttia, vessapaperi-olympialaisia, koronaruokareseptejä,  kotitreenivinkkejä, siivoushässäkkää ja suosikkikirjojen listausta – Tämä viikko alkoi seesteisemmin.

Pahin paniikkipiikki lienee takana, jäljellä on jäänyt pysyvämpää huolta ja ahdistusta, sekä toisaalta arjen tasoittumista: uusi rytmi on nyt tämä. Erityisesti lapsiperheissä se on ehkä tavanomaista äänekkäämpi ja tapahtumarikkaampi, kun taas muissa osoitteissa ehkä hiljaisempi ja hitaampi. Hoitoalalla työskentelevät tekevät ympäripyöreää, kuin myös osa muista aloista. Kiitos heille siitä. Ja kiitos myös kaikille muillekin, jotka ovat puhaltaneet siihen kuuluisaan yhteiseen hiileen. Rasittavan tärkeä, ihanan yhdistävä yhteinen hiili.

Minusta ei ole tällä hetkellä lähtemään vapaaehtoiseksi hoitorintamalle tai perustamaan yrittäjien tukipalvelua digimaailmaan (pppsst! tsekkaa Sisumarket ja Pelastetaan palvelut). Minulla ei ole sellaisia voimia juuri nyt. Sen sijaan olen yrittänyt valjastaa kanavani viestintäkanaviksi koronafaktalle ja sille, etten jaa misinformaatiota. Valtioneuvosto on valjastanut someammattilaiset koronatalkoisiin yhdessä PING Helsingin ja Mediapoolin kanssa, ja otan kyllä vastuuni tosissani. Olisihan se leppoisampaa olla somevaikuttaja vain, kun nättejä pellavavaatteita lanseerataan, mutta nyt se työ on oikeasti tärkeämpää kuin koskaan.

“Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: — Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa
sivuseikka.
Että on kokenut alun ja lopun
tajuamatta mitä tapahtuu
ja että on ollut olemassa siinä välillä
ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään.

Eeva Kilpi

Saa nähdä, mitä kaikkea tästä seuraa.

-Henriikka

Kotiin, tai ainakin sinne missä olen kirjoilla

Vaikka täällä tapahtuu hulluja asioita, minä rakastan silti maailmaa ja elämää kaikkinensa.”

Näin kirjoitin eilen Instagram Storyni valokuvaan, jossa aurinko laski Tornionjokilaaksossa. Olin juuri siivonnut saunan, vaikka unohdinkin klassisesti tuhkat pesään, ja kantanut puita ladosta halkovasuun seuraavia saunojia odottamaan. Sitten kävelin kaivamiani lumikäytäviä pitkin takaisin päätalolle, kunnes pysähdyin.

Oli pakko pysähtyä. Lähiviikkoina on ollut aina välillä pakko pysähtyä.

Tuuli tuiverteli kasvoilla, taivaalla oli taas kerran tuhansia värejä, mutta kirkkaimpina syvä sininen ja auringonlaskunkeltainen. Jostain syystä mieleeni tuli sanat: ”minä rakastan maailmaa silti.”

Ja sitten tuli sellainen olo, että voi ei, minä silti rakastan. Vaikka maailma on kaaoksessa, vaikka virus jyllää, ja kaikki on aivan miten sattuu, ihmiset sairaita, ja yhä useampi ahdistuneita, niin silti vain rakastan. Silti katson auringonlaskua ihaillen, niin kuin olen aina katsonut. Silti jään ihastelemaan kevään ensimmäistä pajunkissaa ja absurdinvihreitä silmuja, jotka puskevat esiin. Enkä mahda sille mitään.

Voi ei, minä silti vain rakastan, vaikka lehdet ovat täynnä kauhutarinoita italiaisista ruumisautoista, vaikka Espanjasta kuulee lohduttomia uutisia, Suomikin on myllerryksessä, ja Ruotsilla menossa vuosituhansien yhteiskuntakoe. En vain pysty lakkaamaan, vaan jään edelleen kiinni siihen, kuinka upeasti koivun ohut tuohikerros värisee tuulessa, ja miten ihana ääni kuuluu, kun sokeripalan tiputtaa teekuppiin. Jään kuuntelemaan harakkaa, jään kuuntelemaan varista, ja silmäni liikkuvat herkeämättä mukana, kun haukka liitelee taivaanrannassa. Niissä hetkissä pystyn unohtamaan ihan kaiken muun ja sitten yhtäkkiä taas muistan maailmanmenon ja ajattelen, että voi ei, tässä minä silti vain rakastan.

Olen matkalla kotiin, tai ainakin sinne missä olen kirjoilla. Sinne, missä suurin osa tavaroistani on. En kuukauteen tarvinnut juuri muuta kuin hammasharjan, sukset ja pari kerrosta merinovillaa, enkä kaivannut kotoani mitään.

Mutta ehkä on hyvä mennä muistuttelemaan, miksi sitä kodikseen kutsuu, tai ainakin pohtimaan, kauanko haluaa kutsua.

Ja ehkä sekin on hyvä, että unohdun rakastamaan.
Ehkä se kantaa mieleni tämän kaiken yli.

-Henriikka

Kuvat kuukauden takaa Rovaniemeltä, Kuninkaanlaavulta: Toni Eskelinen

Entä jos lepäisit?

Maailma on mullinmallin, se lienee jo kaikille selvää. Vielä kaikille ei liene selvää, että kannattaa pysyä kotona ja välttää turhia ihmiskontakteja, mutta onneksi asian ymmärtävien väkimäärä on kasvussa koko ajan.

Olen huomannut kuitenkin kotoilevien ihmisten keskuudessa kummallisen lieveilmiön. Tai korjaan: ei niinkään kummallisen, vaan huolestuttavan:

Ihmiset ovat alkaneet suorittaa jopa kotoilua.

Korona vaikuttaa kaikkiin yhteisöllisesti, mutta henkilökohtaisella tasolla toiset ottavat kovempia iskuja. Moni kuuluu itse riskiryhmään tai pelkää läheisensä puolesta, joka kuuluu. Osa ihmisistä kuuluu porukkaan, joille etätyö ei ole mahdollisuus, ja näin ollen normaali työ pysyy arjessa ihmiskontakteineen.

Sitten on kaltaisiani, jotka ovat kyllä huolissaan tutuista riskiryhmäläisistä ja ylipäänsä järkyttyneitä koko maailmantilasta, mutta joiden elämä pysyy suht koht samanlaisena kuin ennenkin. Okei, menetän vähintään muutaman kuukauden tulot, mikä on iso tälli itselleni, mutta koska pystyn säästöjen avulla elämään varsin hyvin, on se isossa mittakaavassa kuitenkin hyvin, hyvin pientä.

Tuntuu, että juuri kaltaiseni ovat alkaneet vetää itseään viikossa piippuun koronakaranteeni-elämässään. Kun olisi kerrankin aikaa ottaa vähän henkeä ja itselleen aikaa ja nukkua vähän enemmän, ei levätäkään yhtään. Yhtäkkiä työuupumuksen partaalla killuva sakki jynssää hullunkiilto silmissä ikkunoita, remontoi kotia, laittaa tauluja seinille ja somettaa kahta kauheammin. Ne ihmiset, jotka ovat olleet kiireisiä viimeiset seitsemän vuotta, eivät hellitä nytkään: kirjat on lajiteltava kirppiskasoihin, aikakauslehdistä on leikattava inspiroivat kuvat talteen, aterimet on kiillotettava, auton öljyt on vaihdettava ja koko koti siivottava.

Kerrankin on aikaa tehdä ihan kaikki, mitä kotona ikinä voi tehdä.”

Entä jos lepäisit?

Tämä on sinulle, suorittamiseen taipuvainen tai elämään vähän tai vähän enemmän väsynyt: Jos tämä on sinulle sellainen hetki, että pystyt kerrankin elämään pari kuukautta elämästäsi vähän rennommin, niin käytä tilaisuus hyväksesi.

Jos tuntuu, että energiavarastot kaipaavat vähän täydennystä, jos akku on ollut jo vähän pidempään kovalla rasituksella tai jos tuntuu, että ektrahengähdys tulisi nyt kevään kynnyksellä tarpeeseen, niin ota se.

Sitä ei tarvitse ansaita, sitä varten ei tarvita kodin suursiivousta, uuden yrityksen liiketoimintasuunnitelmaa tai kolmen vuoden päähän valmiiksi suunniteltuja 40-vuotisjuhlia. Sen voi ihan vain ottaa.

Näin netissä meemin, jossa naureskeltiin sitä, että vuonna 2019 kalsareissaan kotona viruva, telkkaria tuijottava nähtiin luuserina, kun taas vuonna 2020 hän on sankari. Käytä tämä mahdollisuus – on tapasi levätä sitten kalsarileffat tai päiväunet kirjan kanssa.

Tämä on herkkä aihe, ja siksi painotankin, että tiedän millaista huolta, murhetta ja levottomuutta maailmantila voi aiheuttaa. En väitä, että pystyisin ymmärtämään kaiken tuskan, mutta ainakin pienen palan siitä. Taloudellisen ahdingon sekä koronaviruksen rinnalla leviää myös mielenterveysongelmat, ahdistus nykyhetkestä ja tulevasta. En puhu teille, joiden ei ole mahdollisuutta lepoon. Sen lisäksi koulut ovat suljettuina, ja monet ovat jääneet myös päiväkoti-ikäisten lasten kanssa kotiin. Tiedän, että etäopettaminen ja esimerkiksi lastenhoito eivät ole mitään lepomahdollisuuksia. En puhu nyt teille tai vähättele urakkaanne, päinvastoin.

Tämä ei ole myöskään niille, jotka ovat täynnä energiaa ja onneksi hienosti aivan perusjamassa. Käyttäkää ihmeessä tilanne hyväksenne, ja tehkää vaikka kilometrin mittaiset To do -listanne valmiiksi (tai auttakaa vaikka ensin avuntarvitsijoita, jos vain suinkin mahdollista.)

Tämä on niille, jotka sitä lepohetkeä tarvitsevat ja jotka sen kerrankin pystyvät ottamaan, kun siihen tällä hetkellä melkein pakotetaan. Jotka ovat viikko (kuukausi? vuosi?) toisensa jälkeen ajatelleet tai todenneet jopa ääneen, että saisipa vähän levätä.

Elämässä ei tarvitse ”onnistua”, mutta jos onnistua nyt välttämättä tahtoo, niin luulen suuremmaksi onnistumiseksi sen, että tämän hulluuden ollessa ohi, voisi kokea olevansa levännyt, kuin sen että on menettänyt viimeisetkin voimansa ja elämänilonsa myyden kaikki vanhat vaatteensa, huonekalunsa, harrastusvälineensä ja sukulaisensakin Facebook-kirppisten välityksellä ympäri Suomea.

Entä jos lepäisit?

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Minä olen lopulta aina oikeassa.

Minulla on tapana ajatella, että olen oikeassa.

Olen kai ollut aina vähän sellainen – jästipää.

Saatoin seurata jo alakouluikäisenä muiden puuhia vierestä ja miettiä mielessäni, että olisin kyllä itse tiennyt paremmin kuinka tämä kannattaisi tehdä, mutta antakaa mennä vaan. Välillä otin ohjat omiin käsiini, mutta yleensä en. Ajattelin olevani kohtelias, kun en puuttunut. Sain jopa kerättyä sellaista hyvän olon tunnetta itselleni vierestä katsomisesta, kuin hyvän ihmisen pisteeni jotenkin karttuisivat: ”Tässä minä vain annan heidän tehdä miten he tahtovat, enkä lainkaan paljasta oikeaa ratkaisua.”

Sitä en lainkaan hahmottanut, että olin vähän idiootti, kun en edes yrittänyt päästä eroon ajatuksestani – siitä, että minä olisin tiennyt paremmin. (Klassinen huonojen pomojen piirre.)

Aika monella ihmisellä luontainen ajatuskaava on, että itse tietää paremmin. Ei todellakaan kaikilla, hyvä heille, mutta monilla. Ei ole mikään suuri salaisuus, että he ovat väärässä. Minäkin, vaikka kuinka siltä tuntuu, en ole usein se kirkkain järjenääni. (Ja sitten on vielä huomioitava sekin, ettei järki välttämättä ole edes kaikissa tilanteissa kaikkein paras auktoriteetti.)

Luulen, että asian edessä nöyrtyminen on elämänmittainen prosessi. Jos kuitenkin haluaa pyrkiä olemaan kiva ja tasapainoinen ihminen, on tämä aika olennainen reitti kulkea. Vähintään maalia kohti, jos ei aivan maaliin saakka.

Itse havaitsin tämän kimurantin asian itsessäni selkeästi ehkä lukioikäisenä ja siitä lähtien olen sitä yrittänyt ravistaa irti.  Silti olen vielä aivan alkutaipaleella, maratonin ensimmäisillä kilometreillä.

Viimeisten kuukausien aikana piirre on alkanut ärsyttää minua toden teolla. Siksi tästä kai kirjoitan – haluan kiriä matkalleni. Olla itse itselleni jäniksenä.

Luulen, että on ainakin yksi olennainen sudenkuoppa, johon jää helposti piehtaroimaan:

Näennäinen hyväksyntä sisäisen ymmärryksen sijaan.

Vau, kuulostaapa hienolta, aivan itsekin vaikutun omista sanoistani. Tarkoitan kuitenkin ihan yksinkertaisuudessaan sitä, että todetaan kyllä, että ehkä oma mielipide ei ollutkaan paras ja myönnytään toisen mielipiteen edessä. Sen sijaan ei syvällä tasolla hoksata, että tämä toisen mielipide saattoi ihan oikeasti-oikeasti-oikeasti olla pätevämpi siihen hetkeen. Tai että jäädään omassa mielessä kuitenkin tyytyväisenä pohtimaan, että oma mielipide tai esimerkiksi tapa toimia olisi johtanut vähintään tasapeliin, vähintään yhtä hyviin tuloksiin.

Tämä taas johtaa enemmänkin oman egon ja erinomaisuuden pönkittämiseen. “Olinpa minä kerta kaikkiaan hieno ihminen, kun annoin muiden tehdä kuinka he tahtoivat, annoin periksi toisen mielipiteelle, kun hän sitä niin janosi.”

Tiedän, liioittelen tilanteita ja ajatuksia suuresti, jotta pointti tulisi selville, mutta tämä on kyllä tuttu kaava. Itsellenikin.

Olen yrittänyt harjoitella sellaista uutta mantraa. Kun kuuntelen tai seuraan jotakuta, jonka mielipide tai tapa toimia poikkeaa omastani, hoen itselleni:

”Älä edes yritä vastata. Kuuntele. Yritä ymmärtää.”

Niin usein kuuntelemme vastataksemme, emme ymmärtääksemme. Ja se on niin usein ongelman ydin.

Kuulostaa tosi helpolta, mutta voin vakuuttaa, että sitä se ei ole. Vaan ihan hullun vaikeaa ja rasittavaa! Katson kun kollega tekee jotain aivan mitä sattuu, aivan surkealla tavalla, enkä saa hyökätä väliin. Kuuntelen perheenjäsenten naurettavia ajatuksia ja tekisi mieli pyöritellä silmiä niin, että ne tipahtavat sillä vauhdilla päästä.

Sen sijaan yritän kaikin voimin kuunnella ja ymmärtää. Ihan rasittaa ajatellakin, miten rasittavaa se on.

MUTTA, se toimii.

Jaan pieniä onnistumisen kokemuksia lähiviikoilta. Epäonnistumisen kokemuksia olisi kosolti enemmän, mutta nämä motivoivat paremmin.

1. Perhekiukku

Isoveljeni lähetti perhe-whatsappiimme hauskan kuvan hänen ja naapurinsa kirjeenvaihdosta. Kysyin, että saanko jakaa sen ihmisille iloksi anonyyminä somessa. Toinen sisaruksista oli sitä mieltä, ettei ehkä kannata. Ettei ainakaan itse ilahtuisi, jos oma henkilökohtainen kirje leviää netissä, vaikka olisikin anonyymi ja hyvällä tarkoitettu.

Oletusreagoimiseni: ”Oottepa te surkeita ilonpilaajia kaikki! Tällaisina aikoina ihmisten olisi hyvä saada hymy huulille, mutta te vaan ryystätte kuraämpärin reunalta loputtomiin ettekä iloitse mistään. Ettekä ymmärrä mitään.”

Reagointini hetken hengittelyn ja HIRVEÄN tsempin jälkeen: ”Jep. Varmasti parempi jättää jakamatta. En ajatellut riittävän pitkälle.”

Paljon normaalista temparementistani ja reagointityylistäni kertoo, että ajattelin kirjoittaessani, että perheenjäseneni varmaan luulevat, että olen sarkastinen. Oikeasti koin vain häpeää siitä, etten ollut ajatellut asiaa kunnolla. Tunsin itseni tyhmäksi.

2. Uusia tuttuja

Olen kova kettuilemaan ja kuittailemaan. Se on olennainen osa huumoriani ja ollut aina esimerkiksi perheessäni tapa osoittaa kuulumista luottamuksen piiriin. Mustan, perirehellisen huumorin kautta pääsee nopeammin syviin kerroksiin, enkä niin välitä pinnalla kellunnasta.

Tapasin hetki sitten uusia ihmisiä. Ilkikurinen huumorini meni osaltaan maaliin ja sai iloa aikaan, mutta herätti myös osaltaan hämmennystä. Huomasin, ettei heittoni olleet yksiselitteisen myönteisiä samantien.

Oletusajatukseni: ”Huumorintajuttomat daijut. Eipä siinä sitten, elelkää te teidän surkean huumorin kuplassa, minä ainakin tiedän että tarkoitin hyvää ja yritin osoittaa välittämistä. Se riittäköön.”

Ajatukseni mantranhokemisen jälkeen: ”Saatoin ylittää vähän liikaa rajoja tai ainakin vähän liian nopeasti. Täytyy vähän himmata ja sanoa vaikka suoraan, että nyt lähti vähän keulimaan, ja että tarkoitukseni oli hyvä. Huumori on aika huonoa huumoria, jos se, kenen kanssa vitsiä jaetaan, ei koe sitä samoin.”

Jälkimmäisessäkin oletusajatusten ja sen jälkeisten ajatusten välissä oli paljon häpeää ja ylpeyttä. Kaksi todella suurta hidastavaa voimaa, jotka on kuitenkin erityisen tärkeä tunnistaa.

Ehkä tämän koko suuren ympyrän omainaishaaste on ajatusmalli siitä, että joku olisi oikeassa ja joku väärässä. Absolutismista kannattaisi höllätä tässäkin, sillä on aivan huuhaata ajatella, että asiat, tilanteet, keskustelut ja elämä ylipäänsä olisivat täysin mustavalkoisia. Useimmiten on monia mahdollisuuksia kohti päämäärää, useimmiten on monia mielipiteitä ja tapoja tehdä, joista on aivan turha valkata parasta, koska sellaista ei usein edes ole.

Ja tiedättekö, minä en sittenkään ole aina oikeassa. En edes lähellekään niin usein, kuin edelleen luulen.

Edelleen takaraivossani huutaa ääni, joka muistuttelee, että olenhan minä sentään todella usein oikeassa. Aika paljon useammin kuin moni muu, kuin suurin osa ihmisistä.

Antaa huudella, sillä olen matkalla kohtia maalia.

Vaikka onhan se vähän lannistavaa sekin, ettei maaliin pääsy ehkä ole edes realistinen tavoite. Sen sijaan sitä kannattaa keskittyä siihen, kuinka oman ääliömäisyytensä kanssa oppii elämään. Äitini kertoi eilen puhelimessa hellyttävän anekdootin hänen ja isän elämästä toissapäivältä:

”Me siinä sitten todettiin, että molemmat taitaa loppuun asti luulla, että on tässä asiassa oikeassa. Niin me sitten päätettiin sen jonninjoutavan sanaharkan keskellä, että kumpikin saa olla sitä mieltä mitä on, kumpikin saa luulla olevansa täysin oikeassa ja sillä selvä. Ja sitten me ei palattu siihen enää ja jatkettiin elämää tyytyväisinä.”

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Ihanuutta täällä vähän kaivataankin (ja kuria)

Täällä sitä ollaan, Ylitorniolla (yes, olen oppinut täkäläisen taivutuksen), vaikka postauksen kuvat ovatkin vielä omasta kotoani Helsingistä. Stella ja Jarno tiesivät, että palaan Norjasta Kilpisjärven kautta takaisin Suomeen, joten he tarjosivat rakkauden hirsitalonsa karanteenikäyttööni. Siksi olen täällä Lapin lumien äärellä.

Kerroin saapumiseni jälkeen Stellalle, kuinka pohdin sitä, miksi he ovat minulle niin kivoja. Hän vastasi:

Eihän me niin hyvin tunneta, mutta sä oot musta ihana. Tuntuu superkivalta että oot siellä tuomassa taloon vähän lämpöä ja elämää.”

Ihanuutta täällä vähän kaivataankin, maailmassa, joka on yhtäkkiä totaalisen eri paikka kuin vaikka kaksi viikkoa sitten. Ihan kaikenlainen ihanuus, ystävällisyys ja kivat teot ovat kyllä tarpeen, kun jokainen on enemmän tai vähemmän eristyksissä. Tarjosin oman Helsinki-kotini juuri karanteenikodiksi perheelle, jotka saapuvat ulkomailta takaisin Suomeen kriisin vuoksi ilman kotia täällä.

Tuntuu, että Koronan lisäksi ihmisiä on ajamassa pienesti raiteiltaan mielenterveyden haasteet. Kyllähän tällainen maailmantila nyt vaikuttaa jokaisen ihmisen ajatuksiin, arkeen ja elämään. Ainakin pitäisi vaikuttaa.

En itse kuulu riskiryhmään, eivätkä lähisukulaisenikaan, ja taloudellisestikin tulen pärjäämään. Silti mieli oli vaikka viikko sitten aika sumuinen ja harmaa – ajatuksista ei saanut kiinni, eikä olo ollut turvallinen. Heräsin vähän levottomana, olin vähän levoton, ja keskittyminen harhaili omia raiteitaan. Millaista sitten on sellaisella, joka oikeasti pelkää itsensä tai läheistensä puolesta, terveydellisesti tai taloudellisesti?

On ensisijaisen tärkeää, että pidämme toisistamme huolta.

Vähintään yhtä tärkeää kuin ihanuus, on kuitenkin kuri. Hertsin avajaiset (aaaaaarrrrr) on nyt kertakaikkiaan jätettävä väliin, jotta Koronakäyrä saadaan taivutettua loivemmaksi. Ottaa pannuun jokainen, joka luulee olevansa tässä nyt joku poikkeusyksilö.

Ihan sama, kuulutko itse riskiryhmään tai tunnetko ketään riskiryhmäläistä. Suositus ihmiskonktaktien rajaamisesta vain välttämättömiin koskee meitä ihan jokaista huolimatta siitä, millainen uskomaton ihmissielu olet (tai luulet olevasi).

Muistakaa myös muistutella läheisiänne kotoilun tärkeydestä. Useampi ystävä on lähipäivinä kertonut, ettei heidän isovanhempansa suostu jäämään neljän seinän sisälle ja kököttävät kahvilla ja lottokuponkien kanssa huoltoasemalla. Onhan se nyt aivan nurinkurista, että ne joita koitetaan suojella, eivät itse tottele ja näin riskeeraavat kaikki muutkin.

Ja ottaahan se hattuun sekin, että toiset eivät tottelevaisina pysty osallistumaan edes läheistensä hautajaisiin, kun taas toiset jatkavat ämpäreiden jonottelua kuin kaikkina muinakin päivinä. Tässä ei nyt puhuta vain omasta terveydestä, vaan koko Suomesta. Koko maailmasta. (Tuntuupa muuten aivan hullulta, etteivät kyseiset lauseet ole edes liioittelua.)

Äh. Pur. Möh. Nyt kaikki toimet saattaa tuntua ylireagoinnilta, mutta jälkikäteen alireagoinnilta. Kyllä me nyt pari kuukautta kestetään sohvalla pötköttelyä – on sitä rankempiakin oloja. Aika harva tässä kuitenkaan on todella järkyttävässä tilanteessa.

Takaisin välittömään ihanuuteen ja lohdullisuuteen. Eräs tuttuni jakoi Facebookissa eilen ihanan statuksen, jonka teidänkin on hyvä lukea:

”Haluaisin jakaa kaikille lohduksi kauniin tapahtuman eiliseltä. Opiskelemme yliopistossa. Etäseminaarin lopuksi kandiohjaajamme esitteli meille perheensä lemmikkikilpikonnan ja kertoi sen elintavoista.

Olo tuntuu pahalta monestakin syystä, mutta tuo inhimillinen lämmön hetki kilpikonnineen kannatteli mua puoli päivää. Toivottavasti teitäkin.”

Isovanhempiasi käskettiin jättämään kotinsa lopullisesti, sinua pyydetään pysymään kotona toistaiseksi. Kyl sie pärjäät.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Nainen, ole oma itsesi.

Aamulla heräsin ja muistin naistenpäivän. Tein itselleni valtavan aamiaisen, ihan vain naisten kunniaksi. Oli tuoretta mangoa, joka oli kamalan kallista ja mansikoita, jotka olivat halpoja mutta mauttomia. Sitten oli tietysti kahvia, santsikupillinenkin (okei, kaksi), sekä kaikkea muuta terveellistä, värikästä ja ihanaa.

Aurinko paistoi suoraan silmään, enkä kovastikaan nauti kuumuudesta, joten laskin verhon alas. Tunsin itseni ankeuttajaksi, mutta oli ainakin viileämpää.

Aamiaisella mietin naisia. Ja naiseutta. Sen lisäksi räpläsin aivan turhaan puhelintani. Sekä ärsyynnyin siitä, että räpläsin aivan turhaan puhelintani.

Ettei puhelimella oloni olisi täysin turhaa, julkaisin myös Instagram-kuva naistenpäivän kunniaksi. Mielessäni aamiaisella pyörineet ajatukset kiteytin pariin lauseeseen kuvatekstiksi:

Nainen, ole oma itsesi. Et oo yhtään liikaa, etkä liian vähän. Onnellista naistenpäivää.

Kuvaksi ajattelin valita jonkun vapautuneen ja onnellisen ulkoilmakuvan. No, sellaisen joita kuvani lähes aina ovat. Jostain syystä päädyin kuitenkin kauniiseen, mutta oikeastaan aika karuun potrettikuvaan itsestäni. Mustavalkoinen kuva on syvä ja silottelematon. Valo kaartuu hupun sisään kauniisti (olen sitä taas selkeästi vähän piilossa).

Hirveää, että mielessäni edes kävi, että sopiiko tällainen kuva naistenpäivään.

Hirveää, että mielessäni edes kävi, että olenko vähän liian maskuliinisennäköinen, olenkohan vähän liian vakava. Näytänköhän riittävän kauniilta?

Sitten taas palasin kiteytykseeni ja totesin, että itselleni ne sanat taisivat ensisijaisesti olla. Taas kerran.

Olen esittänyt elämässäni niin paljon kaikkea, mitä en oikeasti ole. Olen yrittänyt olla herttaisempi, diplomaattisempi ja pehmeämpi kuin olen. Olen vaiennut, vaikka olisi tehnyt mieli puuttua epäkohtaan. Olen pyöristellyt mielipiteitäni miellyttääkseni muita ja mahtuakseni muottiin. Olen itkenyt määrätietoisuuttani ja voimakkuuttani, itkenyt herkkyyttäni ja sitä, miten helposti itkettää. Olen toivonut olevani erilainen kuin olen, esittänyt samanlaista kuin joku toinen. Olen nauranut vähemmän, nauranut enemmän.

Olen piilottanut innostumiseni kommentoinnin vuoksi, piilottanut vartalonikin samasta syystä. Olen piilottanut paljon itseäni muiden ihmisten, median, yhteiskunnan, uskonnon ja kulttuurin vuoksi.

Olen kivahtanut tanssilattian kourijoille, muutamasti läiskäissyt kunnolla. Sanonut suoraan, ettei ole mitään väliä, etten ole miehen seurassa, se ei tee fyysisestä lähestymisestä yhtään hyväksyttävämpää. Olen murhannut silmillä taidenäyttelyn avajaisissa niitä, jotka luulevat oikeudekseen katsoa hameenhelmaa ja sen jälkeen katsoa silmiin oksettavasti hymyillen. Olen todennut useissa ensimmäisissä työpaikoissa, että ylität rajoja, voitko lopettaa. Todennut, että minulle polvitaipeiden kutittelu on liikaa tuntemattomalta työkaverilta, vaikka hänestä viatonta ”ei mitään”. Olen vauhdittanut askeleitani pimeässä puistossa ihmisen seuratessa, järkyttynyt pikkutyttönä saman puiston penkillä istunutta itsensäpaljastajaa.

Olen elänyt elämää maissa, jossa kaikki ympärillä olevat naiset on silvottuja. Olen itkenyt sitä ja itkenyt kiitollisena sitä, ettei se ole ollut oma kohtaloni.

Olen itkenyt sitä, että vaikka oma 80 senttiäni ei euro, se on kuitenkin mahdollisuus työhön – mutten tietystikään ole päättänyt taisteluani tyytyväisenä vielä tähän. Euro olkoon euro. Työ ja opiskelu olkoon kaikille. Maailma olkoon kaikille. Oikeudet ja vapaus olkoon kaikille.

Olen sortunut pilkkaamaan meikkejä, hevosharrastusta, pinkkiä, prinsessoja ja muuta klassisesti feminiinistä, mutta myös pyrkinyt saamaan itseni ja muut siitä kiinni ja korjaamaan asian. Olen sortunut pitämään klassisen poikamaisia juttuja tyttöjen juttuja siistimpinä. Olen sortunut olemaan ylpeä siitä, että minua on kutsuttu poikatytöksi. Olen myös oppinut ymmärtämään sanan ääliömäisyyden ja pääsemään siitä eroon. Olen tällaisena(kin) aivan yhtä tyttö. Tyttötyttö.

Tyttö, ole oma itsesi. Et oo yhtään liikaa, etkä liian vähän.

Se, että on määrätietoa ja mielipiteitä, ei tarkoita etteikö voisi olla empatiaa. Se, että on voimaa ja sinnikkyyttä, ei tarkoita että olisi häikäilemättömyyttä. Se, että on lempeyttä ja herkkyyttä, ei tarkoita ettei voisi olla vahvuutta ja rohkeutta. Mikään ei poissulje mitään, mikään ei automaattisesti tuo jotain mukanaan.

Toivottavasti minun kuollessani naistenpäivä on voitu jo lopettaa. Tällä hetkellä sitä tarvitaan kuitenkin vielä kiperästi.

-Henriikka

Kuva: Dorit Salutskij

5 x toimivat (ja hienot) retkeilyhousut eri tarkoituksiin

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Olette toivoneet juttua retkeilyvaatteista, joten täältä pesee asiaa housuista. 

Olen itse varsin monipuolinen housujen käyttäjä. Luontoliikunta on yksi suosikkiasioitani luonnossa, mikä vaatii väkisinkin lajikohtaisesti vähän erilaisia kamppeita, mutta joskus myös päivän olo ratkaisee: usein tykkään raahustella rauhakseltaaan metsäretkellä, mutta sitten on niitä päiviä, kun tekee mieli kiipeillä kivillä ja pomppia kannolta kannolle. On sanomattakin selvää, että silloin ei tahdo housujen olevan tekemisen tiellä.

Kaikkiin hetkiin ei tarvita teknisiä superkamoja, vaan jotkut kirppiskamppeet ajavat asian. Hyvillä vaatteilla ja varusteilla mahdollisuudet kuitenkin monipuolistuvat ja usein tekemisestä tulee toimivuuden ja käytännöllisyyden myötä myös huomattavasti mukavampaa.

Tässä olisi viidet pätevät, kestävät ja kivannäköiset retkeilyhousut erilaisiin tarkoituksiin. (Ilmoitin koot mallien yhteydessä – sitä varten tiedoksi, että olen 158 cm ja käytän yleensä vaatekokoa 36/38 tai S/M)

1. Retkeilyä kevyemmin

Fjällräven Abisko trekking tights

Kuvissa väri: Dark Garnet
Kuvissa koko: M (huom! Nämä olivat kuvauslainassa ja ovat suht väljää mallia, valitsisin tällaisena 36/38-kokoisena käyttööni mieluummin koon S)

Nämä tekniset vaellustrikoot eivät ole mitkään perinteiset jumppatrikoot, vaan oikeasti tehty kestämään. Pidän itse paljon liikkua tiukoissa trikoissa niiden loppumattoman liikkumavaran vuoksi, ja näissä voi retkeillä menemään vähän huolettomammin, kun ovat oikeasti juuri sellaiseen käyttöön tehtykin. Polvien ja pyllyn päällä on vahvistukset, jotka ovat myös kosteudenkestävät istumista ja polvistumista varten. Korkea ja leveä vyötärö on supermukava. Näissä voisin kyllä varsin hyvin kulkea kesälämmöillä vaikka kaupungillakin – ovat petollisen mukavat.

2. Joustavaa, monipuolista liikkumista

Tierra Lite Track Pant

Kuvissa väri: Musta
Kuvissa koko: 38 (istuivat hyvin, mutta mukavan väljästi)
Huom!  Partioaitan vihreämpi valinta -merkitty tuote.

Nämä pöksyt hankin itselleni vasta noin kuukausi sitten, mutta olen käyttänyt näitä jo vaikka missä. Ajattelin näitä joustavuutensa vuoksi alun perin juuri niille metsäretkille, kun tekee mieli temmeltää ja kiipeillä, mutta nämä softshell-housut sopivat sopivat moniin hetkiin: lauantaina retkiluistelin näissä Kuopion satamassa, Kuusamossa hiihtelin näissä viikon verran ja yhtä lailla voisin lähteä näissä vaikka kevyelle juoksulenkille.

Materiaali pitää tuulen loitolla ja lämmön sisällä, hengittäen kuitenkin hikoilua ulos huomattavasti kuorivaatteita paremmin. Pöksyt saa sivuvetoketjuilla auki, jos kaipaa lisätuuletusta. Lahkeissa on kiristysnauhat, mikä on tällaiselle lyhyenpuoleiselle ihmiselle ihan must. Lahkeissa on myös pienet muovikoukut ja kumpparit, jotta sen saa kiinnitettyä kengännauhoihin, eikä lahje pääse nousemaan ylös, ja lumi valumaan kenkään. Housujen takapuoli ja lahkeensuut on vahvistettu vedenpitävällä materiaalilla.

Olen selkeästi näistä vaikuttunut, hah. Ja hei, Retki-lehti valitsi toiset Tierran softshell-housut, Ace-mallin, testissään parhaimmiksi joustaviksi retkihousuiksi. Eli ne ovat näiden rinnalla ehdottomasti myös huomionarvoiset.

3. Klassista samoilua

Fjällräven Keb Trousers Curved

Kuvissa väri: Deep Forest – Laurel Green
Kuvissa koko: 38
Huom!  Partioaitan vihreämpi valinta -merkitty tuote.

Jos lähtisin hankkimaan elämäni ekat ja ainoat erähousut, lähtisin tämäntyyppisillä liikenteeseen. Esimerkiksi Fjällrävenilla on Partioaitan valikoimissa iso määrä erilaisia “klassisia” vaellushousuja, joista kukin voi sitten löytää itselleen sopivimmat vähän sen mukaan millaisia asioita priorisoi.

Itselläni on reilusti kurveja vartalossa, mutta kuitenkin aika lyhyet jalat. Yleinen ongelma on, että pepusta ja reisistä kiristää ja vyötäröstä jää liian löysälle. Muutenkin haluan, ettei housut ole liian tiukat eivätkä kiristä yhtään mistään. Tämä Keb Trouserssien Curved-malli istuu itselleni ihanasti, samoin istuvat esimerkiksi Vidda Pro:t lyhyemmällä lahkeen pituudella.

Näiden housujen entistä kestävämpi rakenne on kehitetty vaelluksille, joilla liikkumisvapaus on vähintään yhtä tärkeää kuin kestävyys. Housuissa on paljon toiminnallisuutta parantavia yksityiskohtia (sivuventilaatiot, neljä taskua, tuplakangas lahkeissa, lahkeenkiristys, kenkälenkki, paikka polvipehmusteille…), minkä lisäksi fiilistelen isosti sitä, miten hyvältä nämä näyttävät.

4. Veden- ja tuulenpitävyyttä

Fjällräven Keb Eco-Shell

Kuvissa väri: Musta
Kuvissa koko: M
Huom!  Partioaitan vihreämpi valinta -merkitty tuote.

Nämä kuorihousut (ja -takki) minulla on olleet käytössä jo useamman vuoden, lukemattoman monia kertoja. Vaikka lahkeet ovat vähän läpän pitkät minulle pituuteni ansiosta, olen silti ollut näihin erittäin tyytyväinen.

Kuorihousut ovat ehkä klassisten retkeilyhousujen jälkeen toinen housuostos, johon panostaisin. Kunnon kuorivaatteilla vesisateessakin retkeilystä tulee mahdollista ja jopa nautinnollista. Veden lisäksi kuori on ehdoton apu silloin, kun tuuli on navakkaa – villapöksyt ovat lämpöiset, mutta tuuli läpäisee ne helposti ilman kunnon kuorta päällä.

Nämä kolmikerroksiset kalvohousut ovat itselläni ympärivuotisessa käytössä, vaihtelevissa sääolosuhteissa. Välillä vedän kuorihousut jalkaan jo lähdössä, mutta usein ne kulkevat vain sateen varalta rinkassa mukana, sillä hengittävyys on hengittävissäkin kuorivaatteissa aika kehnoa. Materiaalina on Eco-Shell, joka sopii vaativaankin käyttötarkoitukseen ja rasittaa mahdollisimman vähän ympäristöä. Muotoilu on minimalistinen, mutta toiminut itselleni ilman sen kummempia yksityiskohtia tosi hyvin.

5. Urbaanisti outdoor-hengessä

Patagonia Performance Twill Jeans

Kuvissa väri: Coriander Brown
Kuvissa koko: 32 (huom! miesten koko)

Viimeisenä viiden sarjassa on kirsikka kakun päällä – muistutus siitä, että outdoor-brändeillä on erittäin tyylikästä relettä myös kaupunkiolosuhteisiin. Olen ostanut Partioaitasta jo vuosia vaatteita myös urbaaneihin läppärityöpäiviin Helsingin sykkeessä, vaikka en niinä päivinä usein näytäkään eräoppaalta tai edes luontohihhulilta, niin kuin tässä merinovillapaitaisessa asussa tyylikkäiden, hiekanväristen farkkujen kanssa.

Toivon kaupunkityyliltäni samoja asioita kuin retkivaatteilta: pitkää ikää, kestävyyttä, vastuullisuutta, kivaa ulkonäköä ja käytännöllisyyttä. Kaukana ovat ne ajat, kun nyhdin jotain hameenhelmaa koko ajan alaspäin tai kiemurtelin aivan liian tiukoissa (tai matalissa) farkuissa.

Nämä Patagonian farkut ovat itse asiassa miesten puolelta, mutta sillähän nyt ei ole mitään merkitystä. Luomupuuvillasta ja polyesterista tehdyt pöksyt ovat rennon tyylikkäät, mutta toimisivat taatun varmasti myös vaikka boulderointihommissa. Farkut on valmistettu Fair Trade Certified™ -toimintaperiaatteiden mukaisesti.

Mitäs sanotte viiden sarjasta? Olivatko jotkut housut jo entuudestaan tuttuja? Entä nousiko sellaisia esiin, joita tekisi mieli päästä kokeilemaan?

Valikoima ei tietysti lopu tähän. Jollekin toiselle tai esimerkiksi erilaiselle kropalle saattavat sopia täysin muunlaiset housut. Täältä pääsee tarkastelemaan Partioaitan housuvalikoimaa koko komeudessaan ja täältä löydät lisää vinkkejä sopivimpien housujen valintaan.

Eilen kuljin farkuissa ja noissa Tierran softshell-housuissa, sekä klassisen tyylikkäästi merinovillakalsareissa. Tänään varmaan taas sama setti, tai ehkä vaihdan Tierrat kuorihousuihin, jos lumisade yltyy täällä Lapissa liikaa ja uhkaa kastella luonnossa liikkujan lumen lämmetessä vaatteiden pinnalla.

Muistetaan ulkoilla, kukin tavallamme.

Iloista loppuviikkoa kaikille.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Kevään reissusuunnitelmat

Istun Intercityn ravintolavaunussa. On pohjoisen hiihtolomaviikko, eikä jäljellä ollut enää istumapaikkoja. Kanssani vaunussa on noin 35 pikkelssiasuista inttipoikaa: suuria puheita, paljon limsapulloja ja ilmassa nuuskan sekä eineslihapullien haju. Pojat lähettelevät joka toinen sekunti selfieitään jonnekin, en tiedä minne. Taidan olla liian vanha ymmärtämään sitä, tai ainakaan sitä miksi. Onneksi ei sentään tarvitse seistä.

Aamukahvilla pohjoisen taivaan alla” -kiertueeni alkoi perjantaina.

Kierrän kevään aikana kaikki Lapland Hotels -kohteet (kaupallinen yhteistyö). Nyt takana ovat Helsingin Bulevardin sekä Kuopion -hotellit, ja olen nauttinut ajastani suuresti. Suomi on vaan siisti. Jopa tällaisina hetkinä, kun armeijapoikaset puhuvat ympärillä viikonlopun rilluttelustaan, on helppo ajatella, että Suomi on niin hieno. Sitä paitsi juna on matkalla kohta yhä lumisempia maisemia, enkä malta odottaa esimerkiksi reilun kilometrin pulkkamäkeä ja mahdollisia revontuliöitä.

Tämä ensimmäinen kahdesta kiertuereissusta kestää kahdeksan päivää. Ensi perjantaina hyppään Lapista yöjunaan ja herään toivon mukaan onnellisena lauantaiaamuna Helsingistä. Reittisuunnitelmaa en vielä paljasta, mutta Instagramia ja varsinkin Storya seuraamalla pääsee jyvälle, missä kulloinkin kuljen. Suoraan sanoen, en tiedä isoja linjoja enempää itsekään. Tämä on tällaista spontaanihkoa matkantekoa.

Hyvä kulkea sopivasti yllätysten ympäröimänä.

Toinen kiertureissuni on vasta huhtikuun lopussa, juuri sopivasti ennen vappua. Pääsen aistimaan vielä keväisimmän (ja toivottavasti) aurinkoisimman kevättalven pohjoisen auringon alla, nauttimaan terassilla kuohuvalasillisen auringon viipyessä taivaalla jo hurjan pitkään ja jättämään heipat lumelle ennen kesän alkua Helsingissä. Silloin pääsenkin olemaan reissussa melkein pari viikkoa, jotta ennätän kiertää kaikki kohteet. (On tämä kyllä aivan sairaan siisti projekti!)

Raskaat työt vaativat kuitenkin rinnalleen raskaat huvit, ja siksi olen varannut vielä pari lomahkoa kevään ajaksi. Sain ikuisesta marraskuusta tarpeekseni ja olen buukannut lähes koko maalis- ja huhtikuun pohjoiseen.

Parin viikon päästä kutsuu Lyngen, kun lähden viikon vapaalaskureissulle kaveriporukalla.

Tai no kaveri ja kaveri, suurinta osaa en tunne lainkaan, mutta ehkä heistä tulee kavereitani lopulta. Laskevia ihmisiä joka tapauksessa! Airbnb-mökki on vuokrattu, samoin vyörykamat ja splittilauta.

En ole vielä koskaan ollut kunnon vapaalaskureissulla, joten sormet ristiin, että olisi sellaiset säät, jotka ylipäänsä sallivat laskemisen. Turhia riskejä emme aio ottaa. Onneksi niissä maisemissa kotoisa mökkihengailu ja rauhallinen hiihtelykin on varmasti nautinnollista, vaikka tietysti haluaisin ennen kaikkea laskea. Puuteria, jos saa pyytää.

Norjan matkan jälkeen on aika vetää happea Helsingissä vajaa pari viikkoa, ja töitäkin pitää ehkä siinä välissä niittää aikamoisella tahdilla.

Mutta sitten reissaan vielä perheeni kanssa Pyhälle lasku- ja kevätaurinkolomalle.

Olimme samassa sympaattisessa mökissä viimekin vuonna, enkä meinaa uskoa sitä säkää, että koko perhe ennättää vähintään pariksi päiväksi mestoille pääsiäisviikon viettoon. Ihanaa.

Eineslihapullien tuoksuun alkaa hiljalleen tottua. Pikkelssipojat ryystävät edelleen räkää keuhkoihinsa noin joka toinen sekunti (joka toinen lähtevät ne selfiet jonnekin tuntemattomaan). Kyllä he jotenkin hellyyttävät minua myös. Jokaiikka niin täynnä epävarmuutta, joka peitetään minkä parhaaksi pystytään. Olisi varmaan helpompaa, jos he pystyisivät sanomaan ääneen, että olisi ollut kivempi jäädä kotiin äidin ja isän luo. Tai myöntäisivät, että aika kiva palata kasarmille ja nähdä tuttuja tyyppejä ympärillä.

Ehkä tämä ei olekaan elämäni kamalin junamatka. Ehkä tämä on sittenkin ihan ok.

Tästä yksittäisestä reissusta viis, tämä on ainakin parhaita työmatkoja ikinä, ja keväästä tulee olettaakseni ikimuistoinen.

Milloin minusta edes tuli tällainen nillittäjä?
Ehkä haen vaan kahvin ja relaan.

-Henriikka

Kuvat Suomenlinnan Café Silosta (jota suosittelen vieläkin lämpimämmin kuin tätä ravintolavaunua): Dorit Salutskij