arkisto:

toukokuu 2018

Tällaisenä mä haluan muistaa mut

“Tällaisenä mä haluan muistaa sut, juostiin kultaa hiuksissa”, laulaa Olavi. Vaan minä sanon, että tällaisenä mä haluan muistaa mut, haluan muistaa itseni – kultaa hiuksissa, mekossa ja vähän sydämessäkin.

Onko se sitten hönösti ajateltu tai saako noin edes itsestään ajatella, tiedä sitä, vaan aion kyllä tallentaa lauantain olon visusti mieleeni.

Meidän kaasojen mekot oli maailman kauneimmat. Morsian päihitti tietysti kaikki mennen tullen, vaan emme jääneet varjoihin makaamaan. Ivana Helsingin Sequin Leola -paljettimekot heijastivat seinille diskon joka kerta, kun valo osui niihin (kyllä, koko mekko on pelkkää paljettia!). Milloin kimalleheijastuksissa kylpivät juhlatilan seinät, milloin auton katto, milloin ajatukseni.

Jaloissa olivat Vagabondin puukorkoiset remmikorkkarit, korvissa Pernille Corydonin Facebook-kirpputorilta löydetyt korvikset ja ranteessa viehe valkoisesta neilikasta.

Molempien kaasojen hiukset laittoi luottokampaajani Elina Teos Helsingistä. Täydellisen meikin maksimaalisen hikiseen hellepäivään teki uusi kaverini Daria, jonka tapasin pari kuukautta sitten kuvauksissa, jossa hän loihti minulle unelmakeltaisen meikin. Onhan se nyt hullua, ettei tarvitse koko päivän aikana a) stressata meikkiään b) korjata sitä.

Aion muistaa kaiken väärin
Kun se kaikki oli unta
Vielä maailman ääriin
Mä unta nään

En malta odottaa, että näen virallisia hääkuvia. Kihisen myös innosta, että nyt häissä polttariyllätysten paljastuttua, saan vihdoin kirjoittaa niistäkin kunnolla. Hääpari hiihtelee ties missä lemmenlomalla, ja minä ikävöin Helsingissä ystävääni, vaikka vastahan toissapäivänä nähtiin.

-Henriikka

Häähurmio ja tyhjä olo

Yhtäkkiä rakas ystävä otti ja meni naimisiin. (Periaatteessa voisi ajatella, että noin vuoden tarkan päivämäärän tienneenä sitä ei olisi niin kovin ihmeissään, mutta yhtäkkiseltä se tosiaan tuntui.)

Koko viime viikko meni aivan täysin häähurmiossa. En pystynyt tiistai-illan jälkeen miltei keskittyä mihinkään muuhun ympärillä tapahtuvaan. (Ei voi ainakaan syyttää siitä, etten omistautuisi.) Lauantai oli niin valtavan upea päivä, etten meinaa todeksi uskoa, etten pysty sanoiksi pukea. Miten onnellinen olin ja olen, että sain kulkea diskopallo-mekossani rinnalla tärkeän päivän.

Viimeisen viikon tapahtumat kulkivat lyhyesti kirjoitettuna näin:
– viikko sitten sunnuntaina: viimeinen hääpalaveri.
– ma-ti: hirveällä höökillä kaikkea valmiksi, väliin vähä ihmetystä ja onnenitkua.
– pe: vihkiharjoitukset ja juhlapaikan koristelu, vähän enemmän ihmetystä ja onnenitkua.
– la: juhlapäivä. Täyttä onnenryystöä.
– su: siivous, roudaus ja tyhjä olo.
– ma: tyhjä olo.

Tässä tyhjässä olossa sitä nyt sitten istutaan ja mietitään, että mitä ihmettä oikein tapahtui. Ostin aiemmin tänään torilta kaksi litraa kirsikoita, joista jäljellä olevaa litraa nyt mutustan systemaattisesti. Asettelen kivet nätisti riviin paperin päälle ja pujottelen kannoista solmuja suussani – viimekesänä opittu taito ei näemmä ole kadonnut minnekään.

Ihanat ystävät. Onnea kaikesta ja erityisesti siitä, että löysitte toisenne.

-Henriikka

SHOKKIPALJASTUS: katso paljastavat kuvat!

Julkaisin pari viikkoa sitten kirjoituksen otsikolla “En ole koskaan…” Kirjoitus käsitteli seurapeliklassikon lailla asioita, joita en ole koskaan tehnyt, mutta joita oletan muiden joskus tehneen.

Mutta nyt seuraa shokeeraava paljastus: kuvissa oleva pinkkipukuinen hoopo olen minä! Olen siis sittenkin käyttänyt uimalakkia! Toisin kuin kirjoituksessani väitin.

Toimitus pahoittelee asiavirhettä, menee itseensä ja nauraa tyynyyn kuville, joita lapsuudenalbumista löysi. Kuinka uskomattoman pihalla voinkaan olla kuvissa! Johtuu luultavasti nimenomaan tuosta lakista, joten onneksi sen käyttö loppui lapsuuteen.

Pyrin tästä lähtien rehellisyyteen ja pysymään mahdollisimman kaukana pinkeistä kumilakeista ja pinkeistä uima-asuista, joissa on kuviona pieniä, iloisia miehiä.

-Henriikka

 Ps. Kuvat ovat Siilinjärven Fontanellasta. Vieläköhän se on olemassa? Uskomattoman nostalginen kylpylä.

Opiskeluaikojen kaari ja muistot

En kaipaa opiskeluaikoihin, mutta muistelen ilolla niitä aikoja ja eritoten olemista ystävien kanssa. Kaikkien elämän keskiössä oli silloin ystävät. Opiskeluja edistettiin kyllä, olin lähes joka viikonloppu töissäkin, mutta elin elämääni vahvasti vapaa-ajalle. Opinnot olivat tulevaisuutta varten, töissä käytiin rahan vuoksi, mutta se kaikki muu muodosti elämän tärkeimmän sisällön. Identiteetti rakennettiin vähän väliä uudestaan, eikä se haitannut ketään. Vähiten itseään.

Vaikka bussit 52 ja 56 kulkivat Haagasta Arabianrantaan ikuisuuden ja toisen ikuisuuden takaisin, aikaa jäi ylikin. Oli oletus, että ystäviä nähtiin lähes joka päivä. Jostain syystä kaveripiirini asusteli silloin pitkälti Haagassa, jossa sitten nökötimme vuorotellen jokaisen sohvalla.

Lukion jälkeen hain ja sain opiskelupaikan, mutta pidin vielä vuoden väliä ennen aloittamista. Sen jälkeen opiskelin enemmän ja vähemmän viisi vuotta.

Opiskelin ensi vuoden Jyväskylän yliopistossa. Purkitin vuodessa suomen kielen, kirjallisuuden ja kasvatustieteiden perusopinnot, 80 opintopistettä yhteensä, mikä tuntuu jälkikäteen ajateltuna aika hullulta.

Sen lisäksi kävin viidellä tai kuudella tanssitunnilla viikossa. Lähinnä streetiä, mutta opettajan kehoituksesta myös jazzin alkeet tulivat kuvioihin. Olin 12-vuotiaiden tanssijatyttöjen rinnalla kuin kömpelö jättiläinen. Pomppua minulla onneksi oli. “Sinähän hyppäät kuin miesbalettitanssija!” hihkaisi opettajani kerran, enkä aivan tiennyt, kuuluisiko minun olla hyvillään. Olin kuitenkin.

Luulisi, että tanssin ja koulun rinnalle ei olisi juuri mahtunut mitään, vaan mitä vielä! Näin ystäviäni varmaan päivittäin, suunnittelimme yhdet tärkeät häät (omamme!) ja istuin vähän väliä jossain kahvilassa tilittämässä elämääni päiväkirjaan. Viikottain istuimme tuttavaperheeni keittiössä, purimme maailmaa ja söimme kalaa valkoisella kastikkeella. He olivat sellaiset varavanhemmat. Tutustuimme tuon vuoden aikana myös yhtiin parhaimpiin ystäviimme, joiden lapsen kummeja nyt olemme. Koko kevään työskentelin pr-työssä myyden Keskisuomalaista ja koko kesän kirkko-oppaana Taulumäen kirkossa (Suomen ensimmäinen naisarkkitehdin suunnittelema kirkko!)

Ehkä aikaa jäi myös sen vuoksi, että pinnasin toisinaan suomen kielen luennoilta. Saavuin paikalle ja yhtäkkiä tajusin, etten yhtään haluaisi olla siellä missä olen. Lähdin ennen kuin tunti edes alkoi. Menin divariin tai minttukaakaolle. Keskiarvoksi taktikoin kaikista kokonaisuuksista himpun verran yli 3,5, mitkä sitten nätisti korotettiin nelosiin. Minusta tuntuu, etten olisi kyllä ansainnut niin hyviä arvosanoja.

Muistelen Jyväskylän aikaa laahaavana, vähän yksinäisenä, mutta rauhallisen onnellisena joka tapauksessa. Siirtymävaiheena, itsenäistymisenäkin varmaan. Minulla oli 20-neliöinen yksiö ylioppilaskylässä ja vuosi oli ainoa aika elämässäni, kun asuin ihan yksin.

Koin vahvaa erilaisuuden tunnetta, kun en innostunut opiskelijakinkereistä. En välittänyt niistä haalareista, enkä siitä ainaisesta viinanjuomisesta, mutta vieroksuin myös, että niiden rinnalle tarjottiin vain alkoholittomia lautapeli-iltoja. Näin jälkikäteen ajateltuna, olisin voinut vähän ilotella. Kyse ei ollut ihmisistä! He olivat ja ovat taatusti edelleen ihania. Luulivat varmaan epävarmuuttani kiinnostuksen puutteeksi. Olisin voinut tarttua itse toimeen, jos kerran oli mitä kritisoida. Tunsin, etten kuulu porukkaan, mutten laittanut itsekään tikkua ristiin sen eteen, että kuuluisin.

Varmaan sekin sai lipumaan erilleen, että hahmotin jo alusta lähtien, että opiskelen väärää alaa. Ajattelin, ettei minua kuitenkaan ymmärretä, vaikka totuushan on, ettei kukaan oikeasti ymmärrä ketään. Oli minulla onneksi muutama hyvä opiskelukaverikin, joita muistan erityisellä lämmöllä, vaikkemme olekaan enää tekemisissä.

Vuoden jälkeen karkasin takaisin Helsinkiin, jossa olin ennättänyt olla töissä ja asua jo Jyväskylä-vuottani edeltäneen kevään ja kesän. Josta olin lähtenyt ajatuksella, etten koskaan palaa, koska Helsinki on ikävä ja kylmä. Liian kova minulle.

Helsinki aloitti täysin uuden elämänvaiheen kesällä 2011. Olin mennyt heinäkuun alussa naimisiin, perustanut saman kuun lopussa bloginkin. Kulttuurituotannon opinnot alkoivat elokuussa ja olin aivan uskomattoman ylpeä, että juuri minut oli valittu noiden 16:sta aloittavan opiskelijan joukkoon.

Identiteettini rakentui kulttuurituotannon opiskelusta ja kulttuurista ylipäänsä – sydämeni sykki aivan eritoten uudelle kaupunkikulttuurille. Kiertelin kirpputoreja, suunnittelin diy-projekteja ja nuuhkin kaupunkia kuin uudella nenällä. (Ehkä siksi, että tällä kertaa olin Sörnäisten sijaan muuttanut Haagaan ja tein töitä psykiatrisen sairaalan laitoshuoltaja-pestin sijasta Tiimarin kassana, Kuvataideakatemian tuotantoharjoittelijana ja erään gallerian galleristituuraajana.) Ensimmäisen syksyn tanssin täysillä, 11 tuntia viikossa, kunnes uuvuin koko hommaan täysin ja lopetin pariksi vuodeksi.

Neljässä vuodessa olin tehnyt kaiken tarvittavan opiskeluihin liittyen, mutta roikutin vielä parin kurssin rekisteröimistä, jotta sain pitää opiskelijakorttini vielä koko seuraavan vuoden. Ennätin olla kaksi talvea Tiimarin kassalla jouluapulaisena, niin kuin jo Jyväskylässäkin olin ollut. Ennätin tehdä galleristinakin töitä pari vuotta, kunnes lopulta päätin lopettaa ne työt ja vapauttaa aikaa muulle. Jo ensimmäisen opiskeluvuoden helmikuussa aloitin työt myös Kuvataideakatemiassa, ensin harjoittelijana ja sitten tuottajana. Siellä minulla oli myös täyspäiväinen työpaikka viimeisen opiskeluvuoden, ensimmäinen aikuisten työ.

Kevättalvella 2015 lähetin muutamia avoimia hakemuksia viestintätoimistoihin ja huhtikuussa 2015 sain vakituisen paikan viestintäkonsulttina. Toukokuussa sain kulttuurituottajan paperit kouraan punaisessa mekossani, lettikampauksessani. Jossain kohtaa oli ennättänyt tapahtua se suurin muutos: kalenterini oli täynnä, eikä minttukaakaoille ja divareille ollut enää aikaa. Ystäville oli merkitty jokunen hetki kerran viikossa.

On se kummallista, kuinka elämä muuttuu ja muuttaa. Kun heinäkuussa 2011 perustin blogin, olin tuore vaimo ja pian opiskelunsa aloittava kulttuurituottaja, jonka hiphop-sydän sykki lujaa ja joka ei aivan tiennyt mitä elämältään tahtoisi. Mitä sillä tekisi.

Nyt, pian seitsemän vuotta myöhemmin, olen viestintäyrittäjä ja bloggaaja, elämääni paljon paljon tyytyväisempi ja jollain tavalla hyväksynyt sen, etten aivan tiedä, mitä elämältäni tahdon. Mitä sillä teen. Enää en tanssi kuin juhlapäissäni ja kotona huvikseni, enää en kierrä kirpputoreja yhtä fanaattisesti, enkä koe identiteettini pohjan olevan kulttuuri, vaikka sitä rakastankin. Jollain tavalla olen ehkä nuoruuden kiekuroiden jälkeen lähestynyt enemmän lapsuuden itseäni – korkeaotsaista, menevää, mutta herkkää luonnonlasta, joka nauraa paljon ja puhuu suoraan.

Seitsemän vuoden päästä saatan olla, ja varmasti olenkin, taas ihan jotain muuta.

-Henriikka

Ps. Nämä kuvat ovat viime viikolta, kun taas tuttu Haaga-jengi oli kasassa ja elämä tuntui letkeiltä opiskeluajoilta.

Ps. Olispa syntymäpäiväni!

Kesämökkipäivän iltana. Raukeana, rauhallisena ja odottaen sitä, että kohta keitetään kahvit, katetaan iltapala pirtinpöydän kukkaisen pöytäliinan päälle ja nautitaan kaikessa rauhassa.

Minulla ei todellakaan ole syntymäpäivät lähimaillakaan (tarkalleen 6 kuukauden ja 14 päivän päästä), mutta kuuntelin juuri Olavi Uusivirran Syntymäpäivä ja se sopi olooni niin hyvin. Olen jakanut kevään aikana Olavia laittoman monesti, eikä loppua näy. Lukekaa nyt! Kuunnelkaa nyt! Tuo nuotio-kohta ja turvallinen, mutta niin toimiva melodiamuutos virtaavat vedet -kohdassa.

Mitä mietit, hei satakieli?
Mitä mietit? Miks surumielinen oot?
Sun luokses virtaavat vedet
Sun vuokses teen mitä vaan

Etsin salaisen paikan sun kartalta
Mä ostan pois huolesi markalla
Sytytän nuotion sateella
Jos sua saan katella

Tänään on sun syntymäpäivä
Tänään voit tehdä mitä huvittaa
Sun puolesta me luetaan päivän uutiset
Sun puolesta me niistä tapellaan

Valvoit yön
Sut valtasi murhe
Kuulit uutiset: maailmassa on virhe
Sun silmissäs syttyvät tulet
Sun vuokses
Meen mihin vaan

Etsin mansikkapaikan sun kartalta
Mä ostan pois huolesi markalla
Sytytän nuotion sateella
Jos sua saan katella

Tänään on sun syntymäpäivä
Tänään voit tehdä mitä huvittaa
Sun puolesta me luetaan päivän uutiset
Sun puolesta me niistä tapellaan
Katellaan

Kun satama-altaan rastaat huokailee
Kun yksin minun oot

-Henriikka

Tärkeintä on hyvät eväät

Istun junassa matkalla Tampereelta Kouvolaan. Olen matkalla viikonlopuksi mökille. Viereisissä penkeissä istuu nelihenkinen perhe, joiden pojat ovat niin vallattomia, että keräilen leukaani paikalleen vähän väliä. Noin 3- ja 6-vuotiaat pojat kiroilevat kuin merirosvot ja heittävät niin hyvää huulta, että tyrskin kukkamekkoni kaulukseen.

Muun muassa TRIP-mehu kirvoitti kovaa stand uppia:

”Kun sä juot tätä, sä kuolet. Tää on RIP-mehu.”

”Trippileirillä juodaan tätä.”

Äsken 6-vuotiaalta lensi ilmoille: ”Mä en malta odottaa, että saan taas olutta.” Ainakin toivon, että kyseessä on vitsi.

Kolmipäiväinen Tampereen reissumme Nellan kanssa oli melkoista stand-uppia myös. Olen nauranut taas vuodeksi etukäteen.

Torstaina aamuna heräsin tajuten, ettei kameraani ole missään. No, monien mutkien kautta selvisi, että olin jättänyt sen yöksi pihalle, mutta se oli täysin kunnossa ja löysi ihanien ihmisten kautta takaisin minulle parissa tunnissa. Eilen ennen nukkumaanmenoa tajusin uimapukuni jääneen yleiselle saunalle, jossa vietimme iltaa. No, se onneksi löytyi sieltä tänään puhelinsoitolla, muttei ennättänyt matkaani. Luojan lykky, että otin turhamaisena kaksi uimapukua mukaan, niin pääsen mökillä puljailemaan. Ja Luojan lykky, että Tampereella on ystäviä, joita voi nakittaa hoitamaan omien reikäisten aivojesi aiheuttamia hakuhommia.

Nyt kirjoittaessani tajuan, että unohdin ostaa kotimatkalle ne kaksi litraa kirsikkaa, joita himoitsin koko kolme päivää. Mitähän minulle, entiselle ammattimuistajalle, on tapahtumassa?

Vaihdoin toiseen junaan ja täällä on edellisen räpätyksen sijaan täysin seisahtunutta. Kaikki ovat hipi-hiljaa. Puolet nukkuu, neljäsosa tankkaa ravintolavaunusta haetulla kahvilla ja neljäsosa tuijottaa puhelimiaan hiljaisuuden vallitessa. Onko tämä nyt se suurin Intercityn ja Pendolinon ero?

Kouvolan koti ja koko perheen yhteinen illallinen odottaa parin tunnin päässä. Huomenna pääsemme koko konklaavilla mökille. Emme ole ehtineet kunnon mökkitalkoisiin tänä vuonna ennen tätä, joten tiedossa on kunnolla puhdetta. Ja niin kuin vanhempanikin toivovat kaikkia valistettavan, niin mökin omistaminen ei ole mitään Trendi-lehden lukemista ja kikattelua saunatakki päällä, vaan ankaraa duunia. Välillä ihan kohtalaista, mutta suurilta osin tuskaista.

(Viime viikolla äiti kyllä lipsautti yhteiseen viestiketjuumme, että tärkeintä on hyvät eväät. Onneksi on todiste tallessa, niin voin aina palata toteamaan.)

Olen sen verran kesäisenä liikkeellä, ettei minulla ole edes pitkiä lahkeita mukana viikonloppulaukussa. Voi olla, että joudun vähän lainailemaan äidin vaatteita. Ainoat puhtaat sukatkin ovat täysin glitteriset. Näillä mennään!

Odotan kovasti, että saunan tulipesässä palaa tuli, piipusta nousee kotoisa tuprutus ja saan kiivetä ylälauteille myttyyn kököttämään. Mukava ottaa vastaan kesän ensimmäiset mökkilöylyt, käyttää peseytymiseen saunasta niitä tuhat vuotta vanhoja saippuoita ja istahtaa kaiken jälkeen takan eteen vaarin vanhassa paidassa.

Mutta koska sisarukseni kuitenkin pilkkaavat tätä romantisointiani heti kun näemme, kirjoitan myös odottavani mökin lattian kuurausta, rännien tyhjennystä, huussin siivoamista ja grillin pohjalle tippuneita ruokia, jotka kuitenkin pienen puhaltelun ja pyyhkimisen jälkeen ovat vielä ihan syömäkelpoisia.

-Henriikka

Ps. Ainiin. Mahdollisesti suurin oivallukseni tänään on ollut, etten ikinä, ikimaailmassa, halua käyttää sanontaa ”Hotelli Helpotus”.

Rakkauden kesä, elämäni kesä ja muut ihanat kliseet

Tuntuu, että tämä kesä on jo nyt ollut parempi kuin koko viime kesä.

Se ei tietenkään pidä paikkaansa. Viime kesä oli yhtä maaginen kuin tämäkin (teimme esimerkiksi Kanada-Jenkit-roadtripin, juoksin maratonin ja ylitin maaliviivan Jukolan viestissä, koin kauniimpia auringonlaskuja kuin koskaan ikinä ja koska olin ensimmäistä kesääni täyspäiväisenä yrittäjänä, sain olla ulkona lähes koko kesän). Viime kesä nyt on vain takana päin ja tämä nykyinen on nyt käsillä. I-ha-naa.

Kesä tuli niin yllättäen, etten ole ennättänyt edes tehdä kesälistaa! En ole yhtään ennättänyt ajatella suunnitelmia kesälle. En edes tiedä, mitä haluaisin tehdä!

Saavuin pöllämystyneenä Suomeen ja puissa oli kahdessa päivässä absurdinvihreät lehdet, kaikkialla juhannustunnelma ja -taikaa. Kesä ei ollut tulossa, vaan täällä. Pistin ensin vahingossa villakangastakin päälle, sillä en ollut ennättänyt edes hakea kevättakkeja varastosta. Yhtäkkiä takkia ei tarvittu lainkaan. Mieleni harhailla vielä villakerrasto-ajatuksissa, vaikka mentiin jo sortsiunelmissa.

Jos nyt ajattelen, mitä toivoisin kesältä, niin se on taatusti se sama ja kliseinen ajatus: Tämä on rakkauden kesä. Tästä tulee elämäni kesä.

Kunpa saisin mahdollisimman monta pitkää aamua, pitkää päivää ja pitkää, ihanaa iltaa. Antaumuksella ja hitaasti tehtyjä eräaterioita, hitaasti nautittuja kahvikupillisia ja hitaita, ihania askeleita, joiden kulkua ei voi etukäteen ennustaa.

Näin lyhyesti omasta tekstistäni referoin, että kaipaan pitkiä hetkiä, hidasta elämää. Pitkää ja hidasta. Ei kuulosta yhtään minun elämältäni, vaan pakkohan se on omia ajatuksia uskoa. Ehkä se on sitten tulevaisuudessa elämääni.

Ja tiedän minä vähän, mitä on tulossa. Suomi-roadtrip, matka Sveitsiin ja ystävän häät Italiassa, jotka stoppaavatkin matkustukseni joksikin aikaa. Se tuntuu helpottavalta. Heinäkuun lopussa aloitan koulun, mikä on hulluinta ja ihaninta pitkään aikaan.

Mutta kesä tapahtuu näiden isojen asioiden välissä, niissä tunteissa ja tunnelmissa, joita ei pysty sanoiksi pusertamaan. Riemussa, kaihossa, mielen tyyneydessä, hämmentyneisyydessä ja toisaalta kaiken selkeydessä. Kesässä kaikkinensa.

-Henriikka

Mitä pakata mukaan Trans-Siperian junamatkalle?

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Saavuin viikko sitten reissusta kotiin. Kyllä vain, Siperian matkan kuva- ja tarinafiilistelyitä on tulossa blogiin. Lukuisten ja taas lukuisten kuvien lisäksi olen suunnitellut kirjoittavani matkaohjelman auki, sekä avaavani matkabudjetin kokonaisuudessaan. Trans-Siperian ja -Mongolian reitit ovat todellakin kokemisen arvoisia. Olen ollut aivan mielissäni huomatessani kuinka paljon Siperia, Venäjä, Mongolia ja ylipäänsä junamatkustus ihmisiä kiinnostaa.

Tämä kirjoitus on kuitenkin niitä varten, jotka ovat jo päättäneet lähteä matkaan: Mitä pakata Siperian junamatkalle?

Tässä lista, johon olen kirjannut kaiken, mitä minulla oli mukanani (ks. myös Partioaitan sivuilta samainen lista tuotesuosituksineen).

Lisäsin listaan myös joitain asioita, joita emme itse kantaneet mukanamme, mutta mitä joku ehkä tahtoo reissuunsa (EA-pakkaus, kuorihousut…). Olisin pärjännyt vähemmälläkin, niin kuin aina kaikkialla pärjää, mutta tästä peruslistasta voi hyvin lähteä karsimaan/muokkaamaan listaa näköisekseen.

Huom! Me teimme siis 2,5 viikon reissun huhti-toukokuun taitteessa, eli esimerkiksi Baikal-järvellä oli vielä lähes täydet jäät ja ensimmäisissä pysähdyspaikoissa kolattiin lunta. Junassa on kuitenkin aina lämmin ja suurin osa pysähdyspaikoistammekin oli jo keväisiä. Päivälämpötilat olivat yleensä noin +10–15 astetta, vaikka yöksi saattoikin tippua lähelle nollaa. Muutamana yönä oli pakkastakin.  Ensimmäisen Siperian junamatkani tein vuonna 2015 kesäkuussa, jolloin lämpötilat olivat tietysti korkeammalla ja myös pakkaukset kevyemmät. Viimeksi kuljimme Helsingistä Pekingiin, tällä kertaa Vladivostokiin, eikä pääteasema sinänsä vaikuttanut pakkaamiseen. Tällä kertaa rinkan lähtöpaino oli noin 10 kiloa.

PAKKAUSLISTA – SIPERIAN JUNA

Pakkaamiseen:

Rinkka/laukku (itselläni oli Fjällrävenin 75-litrainen Kajka, johon jäi aina tilaakin)
Rinkan sadesuoja
Päiväreppu (itselläni oli hyväksi todettu Re-Kånken)
Kangaskassi
Kameralaukku
Packing cubet/mini grip –pussit (jotta tavaroita helpompi etsiä ja pitää järjestetyksessä)

Periaatteessa matkalle voi lähteä vaikka raskaammankin rinkan tai vetolaukun kanssa, etenkin jos pysähtyy vain isommilla asemilla, sillä asemilta kulkee lähes joka paikassa edulliset taksit tai julkinen liikenne majapaikkoihin. Suosittelen lämmöllä kuitenkin rinkkaa, jos on tarkoitus kulkea yhtään tuntemattomampia polkuja tai lähteä esim. Mongolian maaseudulle, missä asvaltoidut tiet loppuvat. Jos kävelypätkiä ei kerry, myös vähemmän ergonominen mutta kätevä duffel-kassi toimii hyvin.

Vaatteet:

Sandaalit
Lenkkarit
Alusvaatteet
Sukat (monia ei tarvinnut, junassa olin lähes aina sukitta)
T-paitoja/hihattomia
Flanellipaita
Ohut neule/merinopaita (esim. itselläni Icebreakerin pitkähihainen)
Paksumpi merinovillapaita
Kevyet kangashousut / katkolahjehousut (joissa mukava olla esim. junassa)
Sortsit
Farkut
Trikoot
Kevytuntuvatakki
Kuoritakki ja -housut (itse jätin kuorihousut riskillä kotiin)
Huivi
Yöasu
Pipo
Päähine
Käsineet
Uikkarit
Lentosukat (jos teet reissun toiseen suuntaan lentäen)

Otin itse muutamia alusvaatteita, t-paitoja ja sukkia messiin ja pesin niitä käsin ja muutamassa majapaikassa pysähdyksillämme. Kaikki mukaan otetut vaatteet olivat mahdollisimman kevyitä (paitsi itse otin kyllä muutaman vähän raskaammankin mukaan vain ulkonäön ja fiiliksen vuoksi…). Jos pysähdyspaikoilla meinaa kulkea jalkapatikalla, rinkka kannattaa pitää kevyenä, mutta junassahan matkatavaroita ei luonnollisestikaan tarvitse raahata minnekään. Minulla oli mukanani vain kahdet kengät, lenkkarit ja sandaalit. Sandaaleiksi kannattaa valita helposti jalkaan sujautettavat, jotka toimivat hyvin sisällä junassa.

Tuikitärkeät:

Passi (+ viisumit)
Printatut passikopiot
Printatut dokumentit matkalipuista ja muista varauksista, sekä mahdollisesti esim. osoitteista.
Matkavakuutuskortti
Lääkkeet (omat lääkkeet + esim. antibioottikuuri ja allergialääke harkinnan mukaan)
Rahat (mahdollisesti useissa valuutoissa, jos haluat vaihtaa käteistä jo etukäteen)
Rahapussi / Rahavyö (käytin itse tätä)
Puhelin + laturi
Batterybank
Tabletti/läppäri + laturi
Kamera + mahdolliset vaihtoputket
Muistikortit
Kameran vara-akku
Kameralaturi

Muut tarpeelliset:

Kevyt pyyhe (junissa pikkupyyhkeet ja majapaikoissa usein kunnon pyyhkeet, joten ei välttämätön)
Silkkimakuupussi (junissa lakanat ja majapaikoissa usein myös, joten ei välttämätön)
Sateenvarjo
Aurinkolasit
Otsalamppu
Henkilökohtaiset hygieniatarvikkeet ja mahdolliset meikit
Korvatulpat
Hiusharja
Aurinkorasva
Maitohappobakteerit
WC-paperia
Puukko/linkkari/yleistyökalu

Vakavasti harkittava sälä:

Jatkojohto
USB-jakaja
Muovipusseja
Lukko
Kertakäyttösadetakki
Irtohihnat
Narua
Sakset
Teippi
Vedenpitävä suojapussi, esim. kameraa varten
Kosteuspyyhkeitä
Istuinalusta
Lankaa ja neula
Unimaski (junassa ei välttämättä sammuteta koskaan valoja täysin)
Rakkolaastarit
Normilaastarit
Pieni peili
Tulitikkuja vedenpitävässä pussissa
EA-pakkaus

Ruokailua varten:

Kevyt juomapullo
Ruokailuvälineet (Vähintään muki, syvä lautanen, lusikka. Mukin saa lainaksi myös junasta)
Katkaistu tiskiharja ja biohajoavaa pesuainetta
Eväät (välipalapatukat, kuivamuona, spesiaaliherkut, purkka…)

Käytännössä erityisruokavalioista kärsimättömän ei tarvitse kantaa ruoanmurustakaan mukaan junaan, jos ei tahdo. Jokaiselta asemalta löytyy kioskeja, kauppoja ja mummoja, jotka tarjoavat ruoka-antimiaan. Lisäksi junissa on lähes aina ravintolavaunut ja myös jokaisessa vaunussa myydään naposteltavaa. Hintataso on heti Moskovan jälkeen pysähdyspaikoilla Suomeen verraten edullinen. Reissussa juodaan pullovettä, joten matkalta voi ostaa isomman pullon tai kanisterin ja täyttää omaa juomapulloaan siitä.

Matkatekemistä:

Esim.
Opaskirja
Kirjat
Kyniä, paperi
Päiväkirja
Jatsi, pelikortit
Kuulokkeet, soitin

Yleisesti pakkaamisesta:

Oikeasti tekisi mieli kirjoittaa, ettei mukaan tarvitse juuri mitään. Jos jotain uupuu, pystyy kaupoista ja kiskoilta löytämään lähes mitä vain. Kunhan nyt passin, henkilökohtaiset lääkkeet ja luottokortin muistaa, niin kaiken muun saa hoidettua hätätapauksessa matkan varrelta. Viimeksi ostin jostain lippakioskilta itselleni vaaleanpunaiset sandaalit, tällä kerralla ostin Vladivostokista lentosukat.

Jouduin itse keliakian vuoksi kantamaan aika reilusti ruokaa mukanani, vaan erityisesti normiruokavalioisen kannattaa sukeltaa slaavilaisen ruokailun ihmeelliseen maailmaan kaalipiirakoineen ja tunnistamattomine kuivakaloineen.

Vastaan tosi mieluusti, jos pakkaamisesta tai mistään matkaan liittyvästä on kysyttävää. Ja niin kuin aluksi kirjoitin, jutut eivät lopu tähän!

Aurinkoista viikkoa kaikille.

-Henriikka

En tiennyt mihin mun jalat vie

Tulin eilen keskiyön aikaan kotiin. Tyhjä asunto, ikkunat levällään kesäiseen kaupunkiin, eikä silti kylmä. Keitin pannullisen kahvia, söin riisikakkuja jo vähän ruskeaksi muuttuneella avokadolla ja hehkuin kesäoloa – kuin olisin valmis rakastumaan, vaikken tietenkään.

Istuin siinä aikani, kuuntelin ulkoa kantautuvaa huminaa ja kipristelin paljaita varpaita puulattiaa vasten. Sitten pesin hampaat ja kasvot ja kipusin sänkyyn nukkumaan. En suinkaan nostanut sängyllä olevia vaatteita alas, vaan raivasin seinän viereen vain minun mentävän aukon. Tuplapeitosta puolet jäi vaatteiden alle, mutta minulla oli sopiva peittotasku, jossa nukuin aina kymmeneen asti.

Aamulla näky nauratti niin, että nappasin muutaman kuvan.

Tänä viikonloppuna olen saanut vähän kiinni siitä, millainen olen parhaimmillani.

Olen soittanut jo kahdesti siskolleni spontaanisti – söimme lauantaina lounasta ja tänään brunssia. Heti herättyäni, ennen puolta yhtätoista, laitoin hänelle viestin: “Mulla olis houkutteleva ehdotus sulle. Käy kaupassa ja tuu brunssille. *apinaemoji” Ja hän tuli! Söimme brunssiamme aina kahteen saakka, enkä skitsoillut kertaakaan mistään.

Eilen Eeva laittoi viestiä illalla, että lähdetään pian lasillisille. Vastasin samantien, että sopii! Ja että anytime, oon valmis mihin vaan. (Tuli himpun kiire ripustaa pyykit ja sen vuoksi olen heittänyt tuohon pyykkitelineen päälle nuo sukat tuolla lailla lennokkaasti.) Yhdet olivatkin kolmet, mutta kuitenkin.

Tänään Janne tuli kotiin polttareista, ja vaikka olen tehnyt kirjoitushommia brunssin jälkeen miltei koko ajan, pidimme myös pienen myöhäislounasbreikin Koffarin puistossa. Makasin nurmella X-asennossa, tukka sotkussa ja mikä sattuu mekko päällä, ja aurinko lämmitti suloisesti.

Takaa kuului erään kaveriporukan keskustelua ja yksi erityisen hyvä laini: “Mä en tiennyt mihin mun jalat vie tänä aamuna.”

Hymyilin leveästi lauseelle ja mietin mielessäni, että minä en tiedä, mihin jalkani vievät tänä kesänä.

-Henriikka

En ole koskaan…

Tiedättekö klassisen En ole koskaan -pelin? Retropolttareiden ykkösviihdyke, kinkereiden kovin seurapeli. Tarkoituksena on yrittää keksiä itsestään jotain, mitä ei ole koskaan tehnyt, mutta mitä muut ovat oletettavasti tehneet.

Nata ja Arttu kirjoittivat omat En ole koskaan -kirjoituksensa marraskuussa. Siitä lähtien olen ajatellu julkaista oman listani. Ja kuinkas sattuikaan! Tiistaina tutustuin elämässäni uuteen henkilöön pelaamalla kyseistä peliä jatkojen rattona. Nyt kun lainit on siis jo valmiiksi keksitty, heitän omani tiskiin.

En ole koskaan…

En ole koskaan lotonnut.

En ole koskaan nähnyt Star Wars -elokuvaa.

En ole koskaan nähnyt James Bond -elokuvaa.

 En ole koskaan käyttänyt uimalakkia. (EDIT: olen sittenkin!)

En ole koskaan syönyt Oreo-keksiä tai muuta Orea-tuotetta.

En ole koskaan pyytänyt ketään treffeille.

En ole koskaan juonut annostakaan alkoholia, ennen kuin täytin 18 vuotta.

En ole koskaan käynyt yksin leffassa.  (EDIT: käyvin 5.6.2018)

En ole koskaan saanut nenäverenvuotoa.

En ole koskaan joutunut (tai saanut) puhaltaa ratsiassa.

En ole koskaan ostanut kebabia.

En ole koskaan tilannut Bic Mac -ateriaa.

En ole koskaan nähnyt tai lukenut Tuntematonta Sotilasta.

En ole koskaan maistanut tupakkaa.

En ole koskaan juonut piimää.

En ole koskaan nielaissut silliä.

En ole koskaan käyttänyt itseruskettavaa.

En ole koskaan juonut kotikaljaa.

En ole koskaan katsonut kokonaista jääkiekkopeliä telkkarista.

En ole koskaan katsonut Game of Thronesia.

En ole koskaan saanut sakkoja.

En ole koskaan ajanut skootteria, mopoa tai moottoripyörää.

En ole koskaan pelannut shakkia.

En ole koskaan saanut jälki-istuntoa.

En ole koskaan… hävinnyt. Joten tunnustakaapa tappionne!

Voisinkin alkaa pitää tätä sellaisena päivittyvänä muistilistana, että kun taas elämässäni kohtaan tilanteen, jossa yhtäkkiä ehdotetaan “never have i everiä”, niin voin vain salaa luntata interwebistä.

Nyt kilahti ystävältä viesti puhelimeen, että lähdenkö lasilliselle viiniä. En ole koskaan kieltäytynyt viinikutsusta. Bye!

-Henriikka

EDIT (muistilista tulevaisuuteen, hohoho):

En ole koskaan käynyt Kansallismuseossa.
En ole koskaan juonut kauramaitoa.
En ole koskaan ajanut automaattivaihteista autoa.
Hajottanut puhelimen lasia.

takki & housut / Peak Performance, kengät / On (saatu)
Kuvat: Sara Vanninen / Tickle Your Fancy

5 x yhteneväisyyttä minussa ja äidissäni (+kevätvaate-arvonta)

Kaupallinen yhteistyö: Nanso

Sunnuntaina on äitienpäivä. Ellen ryhdy vallan spontaaniksi, taidan tällä kertaa jäädä kotiin, ja äiti jää juhlapäivänä näkemättä. Tiedän hänen ymmärtävän enemmän kuin hyvin, että vietän reissun vuoksi ensimmäisen viikonlopun kuukauteen mielelläni miehen kanssa, joka toivottavasti tekee minusta joskus äidin. (Kyllä, puhun Jannesta. Hah, ei shokkiuutisia tällä kertaa.)

Mutta vaikka olemmekin pyhänä eri kaupungeissa, rakkaus kantaa kyllä. Miten hirveästi rakastankaan äitiäni ja onneksi saan sen aika usein myös hänelle kertoa.

Reissuani edeltävänä viikonloppuna vietimme ihanaa äiti-tytär-päivää Helsingissä. Osallistuimme timantti-kukkaworkshopiin ja loimme kumpikin upeat, elämämme ensimmäiset viralliset kukka-asetelmat. Asetelmien valmistuttua Janne otti meistä näitä elämäniloisia kuvia, joissa kiteytyy aika hyvin suhteemme ja yhteisen päivämme henki. Olimme valinneet kuvia varten Nanson uutuuksista suosikkejamme, minä omiani ja äiti omiaan.

Pidän perhearvoja ja rakkautta perheeseeni isosti esillä blogissani. Se on minulle elämän tärkeimpiä asioita. Näin äitienpäivän kynnyksellä olen miettinyt eritoten äitiäni. Tänään, helatorstain tyynessä aamupäivätunnelmassa, aloin pohtia yhteneväisyyksiämme ja eriäväisyyksiämme.

Huomasin vikkelästi, että yhteneväisyyksien keksiminen oli helpompaa. Tässä viisi samanlaista piirrettä, jotka melko nopeasti pomppasivat mieleeni.

1. Nauramme paljon, turhaan ja isosti

Vaikka isästäni on kuoriutunut vuosikymmenien saatossa koko ajan vähän iloisempi, kiitän kyllä sydämeni pohjasta äitiäni valtavasta elämänilosta. Hän on opettanut minulle, tai on oikeastaan esimerkkiä näyttämällä osoittanut, että tyhjän nauraminen on elämän suurimpia voimavaroja. Jos odottaa aina järkevää syytä isolle ilolle, joutuu monesti odottamaan tukalan kauan.

Häpesin nuorena äitini omaperäistä ja kovaäänistä naurua. Nyt tiedän omien lasteni joskus tulevaisuudessa häpeävän minua.

Ensimmäisten asujen vaatteet:
Minä: oranssi Basic-paita, musta Vekki-hame
Äiti: valkoinen Sirrus-avokauluspaita (tulee myyntiin ensi viikolla)

2. Puhumme suoraan

Olemme molemmat oppineet kantapään kautta, että kun kehotetaan puhumaan suoraan, niin sillä ei todellakaan tarkoiteta sitä. Diplomatia ei ole parhaita puoliamme, emme aina osaa koristella kermalla ja kirsikoilla mielipiteitämme ja olemme kumpikin löytäneet itsemme uudestaan ja uudestaan tilanteesta, joissa normaali kommunikaatiomme on hätkäyttänyt, hämmentänyt, loukannut tai aiheuttanut kanssakeskustelijalle muunlaisia tunnetiloja.

3. Olemme herkkiä, tunnemme vahvasti

Itkemme helposti, liikutumme helposti, tunnemme tunteita isolla skaalalla. Nyyhkin jo lapsena Tiikerin oma elokuva -leffan päätteeksi ja aistin ympärillä olevia tunteita ja esimerkiksi hengellisiä ja henkisiä asioita niin syvästi, että lapsen mieli meni välillä solmuun. Ilomme on suurta. Kuvottavat asiat eivät saa ainoastaan puistattamaan, vaan minäkin olen äitini lailla alkanut kakoa äänekkäästi. (Tämä on toinen asia, jota lapseni tulevat häpeämään.)

Toisten asujen vaatteet:
Minä: mustavalkoinen Tuuli-mekko
Äiti: oranssi Pilvi-huivi, mustaoranssi Sesam-tunika, vihreä Vekki-hame

4. Olemme valmiita seikkailuun, valmiita heittäytymään

Äitini kieltäytyy harvoin mistään, mitä ehdotan. Hän on valmis uuteen, valmis kokeilemaan. Hän aloitti lumilautailun vasta aikuisena, mutta viilettää rinteissä leikkaavaa käännöstä edelleen. Lapsena odotimme ystäväni ja ystäväni äidin kanssa Linnanmäen laitteen vieressä, kun äiti kävi läpi Topspinnin ja Spaceshotin, joihin me lapset emme vielä päässeet ja joihin äitini ystävä ei tahtonut.

Kun nyt pyysin äitiäni poseeraamaan kanssani Nanso-kuviin, hän otti junan Helsinkiin ja pisti parastaan. Hän luki upean runon häissämme, vaikka jännitti kamalasti. Hän on opiskellut viime vuosina vaikka mitä mielenkiintoista, enkä usko että mielenkiinto uutta kohtaan lakkaa koskaan. On ihana tunnistaa itseään näistä piirteistä.

5. Pidämme isosti naisten puolta

Olen feministi. Äitini on feministi, muttei varmaan ole ajatellutkaan, että sellaista termiä voisi tai pitäisi käyttää. Hänelle sukupuolet ovat sukupuolia, eivät kykyjämme määrittäviä tekijöitä. Mutta tiedän, millaiseksi viiruiksi meidän molempien silmät kapenevat, kun joku aliarvioi tyttöjä tai naisia tai epäilee kykyjämme sen vuoksi, että olemme naisia. Challange accepted. Sydämellämme ovat niin maailman, Suomen kuin lähipiirimme naiset ja tasa-arvo.

Kolmansien asujen vaatteet:
Minä: valkoinen Pilkku-paita

Äiti: Domino-yöpaita

Näiden lisäksi meillä molemmilla on muun muassa geenihauikset, malttamaton mieli ja vallattomia tanssiliikkeitä, vaan palstatila (tai helatorstai) ei riittäisi kaikkien samankaltaisuuksien listaamiseen. Mitä yhteistä sinulla on oman äitisi kanssa? Voihan olla, että toiset ovat äitiensä kanssa täysin erilaisia.

Entä miltä vaatteet näyttivät? Minusta aika ihanilta. Oma suosikkini on tuo Pilkku-paita, joka on vikassa kuvassa jo villistä pyöräilystä vähän rypyssä, kun taas ihailen miten ihanalta äitini näyttää vihreässä Vekki-hameessa ja oranssissa.

Nansolla on äitienpäivän kunniaksi loppuviikon ajan, ke-su 9.-13.5., käynnissä aikamoinen ale-kampanja: Myymälöissä kaikki normaalihintaiset tuotteet ovat -50% (myös Voguen sukkahousut ja sukat) ja verkkokaupassa tuotteet ovat 30-50% alennuksessa.

Kolmelle lukijalle on tiedossa ihan ilmainen vaateyllätys tuttuun tapaan. Kerro kommenttipoksissa mikä asukokonaisuuksista tai vaatekappaleista on suosikkisi. Vastanneiden kesken arvotaan kolme voittajaa, jotka saavat valita vapaavalintaiset Nanson tuotteet itselleen. Jätä vastauksesi 17.5. mennessä.

Nyt läppärinkansi alas ja nauttimaan helatorstain lopuista. En ollut muistanut koko päivää, vaan tajutessani sopineeni aamiais- ja lounastapaamiset kiinni olevaan paikkaan, alkoi minullekin hiljaa valjeta totuus. Ymmärränpä nyt, miksi kaikki olivat tuupanneet kevätjuhlansa ja tuparinsa eiliselle. Olen koko päivän haukotellut isoon ääneen alkuviikon ja eilisen aiheuttamia juhlaväsymyksiäni.

Ihana äiti, ihana torstai.
Äidin neuvoilla loppuviikkoon: nauretaan paljon ja syyttä!

-Henriikka

Me kaikki haluamme kuulua

Me kaikki haluamme kuulua. Me kaikki haluamme tulla kuulluksi.

We all want to belong. Kuulin kyseisen ajatuksen eilen PING Festivalissa. Tunnistin tietysti itseni. Vaikka olenkin aina ollut oman tieni kulkija, niin kuin kai kaikki ovat, olen käsittämättömän fakkiutunut pelkoon, etten ole hyväksytty. Etten ole rakastettu. Ettei minusta pidetä tai että jään ulkopuolelle. Että minut kuitenkin lopulta ymmärretään väärin, että sydämeni paljastuu kuitenkin lopulta ilkeäksi ja rumaksi. Osakseen pelko on persoonapohjainen, osaltaan tuulesta temmattu, osaltaan kokemuksen luoma.

Mutta ai että se on tärkeää. Kuulua. Ja ihan oikeasti tunteakin se. Minä kuulun.

Eilen festareilla sain kuulla todella yllätyksellisesti useammalta taholta kivoja asioista itsestäni. Aivan puskista useampi täysin tuntematon ihminen tuli kertomaan asioita, jakamaan ajatuksia minusta ja siitä, mitä teen.

Olet niin aito!
On upeaa, kuinka uskallat mennä rohkeasti sitä kohta, mikä tuntuu oikealta.
Odotan aina jo seuraavaa juttua.
Teet asioita niin omalla tavallasi.
Nyt on kyllä pakko paljastaa, että seuraan niin innolla sitä mitä teet ja tykkään niin paljon jutuistasi.

Voi itku, miten hyvä mieli tuli. Ei sellainen hetkellinen ilo, vaan oikeasti syvälle tuntuva hyvä olo. Merkityksellinen, sydämellinen. Nuo ihmiset tulivat kertomaan ajatuksiaan, toiset festareilla, pari vielä jatkoilla Kaikun vessassa ja karaokehuoneessa. Kiitos teille tuntemattomille, kun tulitte kertomaan.

Ja kaiken lisäksi en koko päivänä kuullut, miten tylsä, hajuton, mauton, kaupallinen, epäeettinen, epäekologinen, feikki, epärehellinen tai tyhmä olen. Sain vain kätkeä kaikki kivat asiat mieleen ja hykerrellä. Minusta pidetään.

Koska ihan oikeasti, olen aika kiva tyyppi. Kauheimmillani kauhea, joskus aivan liian suorapuheinen, väsyneenä vaikka mitä ja ja kiukkupuuskissani arvaamaton, mutta parhaimmillani varsin hieno ihminen. Hauska ja onnellinen, välittävä ja hyväsydäminen.

Aamu venyi päiväksi, päivä illaksi ja yöksi. Kävelin glitterkengissäni vallattoman juhlimisen jälkeen kotiin keskiyön aikaan ja ennen lähtöäni sain valtavan ryhmähalin kavereilta, joiden kanssa vietin päivän viimeiset tunnit. Mietin siellä takkien ja ihmisten keskellä, että kyllä minä kuitenkin kuulun.

-Henriikka

Kuvat: Viena K

Valaistunut, rentoutunut, autuas, onnellinen

Kävelin tänään aamupäivällä pyyhe päässäni olohuoneeseen. Oli vähän kiire ystävän kanssa lounaalle, vaan en silti pitänyt kiirettä. Yhtäkkiä suustani pääsi outo huudahdus. Sellainen kiljahdus, äännähdys, selittämätön kiekaisu. Ja syynä oli silkka onnellisuus ja rentous. Elämä ja kaikki omassa mielessä kiertävä tuntui olevan kuplivan kivaa ja rentoutunutta. Repesin tietysti heti perään itselleni – kuinka kehoni voikaan olla niin vahvasti synkassa mieleeni?

Kahden ja puolen viikon loma teki ihmeitä. Ensimmäisinä päivinä nukuin junassa yli 10 tunnin yöunia, minkä lisäksi otin päivisin aikaa nokoslle. Yksikin päivä nukuin ensin puolitoista tuntia, minkä jälkeen vielä toiset kahden ja puolen tunnin päiväunet. Parin viikon jälkeen, viimeisinä päivinä Vladivostokissa, heräsin jo virkeänä uuteen päivään. En muista koska olisin viimeksi nukkunut niin paljon kuin tarvitsee.

Junalaverista sain kyllä yhden kovan niskakivun. Kun kysyin isältäni päänsärkypilleriä, hän vastasi hyväntahtoista ivaa silmissään, että tarvitsisinko myös voiteita makuuhaavoihin. Hän nauroi ja ihmetteli loppuun saakka, kuinka tytär vain nukkui ja nukkui. Kymmenen junassa vietetyn yön aikana aamurutiinimme muodostuivat niin, että isä heräsi noin kahta, kolmea tuntia aiemmin ja söi ensimmäisen aamiaisen. Minun herättyäni hän nautti vielä toisen, ikään kuin brunssin ennen lounasta.

Kadota
Kotimaani on mikä-mikä maa
Odota
Nyt jos kysyt, mulle käy mikä vaan

Olavi Uusivirta laulaa uusimmassa sinkussaan, ja voin samaistua oloon. Olen niin levännyt, että olen valmis mihin tahansa. Lisäksi Suomi tuntuu mahdollisuuksien loppumattomalta sammiolta, Peter Panin taikamaailmalta. Hyvänen aika, kassapalvelijathan hymyilevät minulle! Venäjänmaalla oli huomattavissa sellainen vanha ja viisas slaavilainen sanonta, että “niin metsä vastaa, kuin sitä huvittaa”.

  Olen raivannut kevääni ja kesäni suht löyhäksi töiltä, sillä huomasin mieleni ja vireeni rakoilevan totaalisesti alkuvuoden tahdista. Enkä tiedä, onko mitään tylsempää ja vähemmän mielenkiintoista kuin kiireinen ihminen.

Kun viimeistä päivää
Kaikkiin laitteisiin
Lippu on näyttää

Ulkona on sata astetta lämmintä, eikä sateesta tietoakaan. Lounaan jälkeen haimme ystävän kanssa paketin tummasuklaajäätelöä kahvin kaveriksi ja totesimme, että kaikki edessä odottava näyttäytyy kirkkaana ja toiveikkaana.

-Henriikka

Illaksi kotiin, omaan sänkyyn nukkumaan

Kaksi ja puoli viikkoa meni toisaalta yhtä nopeasti kuin posteljooni vilahtaa rappukäytävässä. Toisaalta lähdöstä tuntuu olevan kauan – kuin olisimme lähteneet lopputalvella ja tulossa alkukesästä takaisin. Katsoin säätiedotuksesta, että sadevapun jälkeen Helsingissä on vihdoin t-paitakeli. Erinomainen hetki siis palata Suomeen!

Reissu on ollut ihan älytön, niin kuin olettaa saattaa. Taakse jäävät Moskova, Siperia, Mongolia ja Venäjän kauko-itä. Mukaan otan kaiken uuden ja ihmeellisen, kaikki lukemattomat tapahtumat ja tarinat. Ja kuvitella, ettemme ole riidelleet isän kanssa lainkaan. (Nauraneet senkin edestä.)

Pesin pyykit viimeisessä majapaikassa, joten saan lentää kotiin rinkka täynnä puhtaita vaateita. Viimeiset eväät otan käsimatkataravaroihin lennon ajaksi. Toivoisin saavani vielä ainakin yhden kirjan luetuksi ja kuunneltua Olavi Uusivirran uusimman levyn vielä paristi läpi. Näin varmistan, että kyseiset levyn biisit muistuttavat minua tulevaisuudessa aina tästä matkasta.

Saamme kotimatkalla seitsemän tuntia lisäaikaa, joita olemme hiljalleen menettäneet viime viikkojen aikana. Suomessa saattaa siis hiukan väsyttää, jos uni ei ota tullakseen lentokoneessa. Vaan olenpa huomannut tällä matkalla, että 16 tuntia unta vuorokaudessa ei ole minulle ihme eikä mikään.

Maanantaina aloitan hiljalleen työt, tiistaina höyryt ovat jo täysillä.

Isän kanssa on ollut huippua, vaan hänpä ei silti ole ollut enää pitkään aikaan se elämäni ykkösmies. Nähdään lentokentällä, kukkaispoika.

-Henriikka

Kuvat: Omer Levin / Instagram / nettisivut

Kesä tulee – Etsinnässä matkavinkit Suomi-roadtripille


Janne tässä moi!

Miten sitä vuosi toisensa jälkeen puhuukin siitä, kuinka monen viikon Suomi-roadtrip olisi siisti, ja silti jättää sen tekemättä? Varmasti myös teistä moni on joskus fiilistellyt samaa: auto alle, rasiallinen kirsikoita mansikoita herneitä, take-away-kuppi huoltoasemakahvia ja ilman kiirettä kohti seuraavaa kohdetta. Usein työt ja lomapäivien käyttäminen kotikaupungissa ja ulkomailla kiilaavat kuitenkin edelle.

Henriikka on vielä reissussa, mutta minä aion jo piirtää ensimmäisiä rasteja kartalle, jotta reissu tänä vuonna vihdoin toteutuisi Työn helpottamiseksi haluaisin kohdevinkkejä teiltä. Viitisentoista erinomaista suositusta tiputitte jo Henriikan suomimatkailupostaukseen joulukuussa, mutta kaipaan vielä lisää – kunnon vinkkikollaasi auttaisi varmasti myös muita lukijoita löytämään uusia kohteita.

Mitkä ovat niitä Suomen vähemmän hypetettyjä kaupunkeja ja kuntia, liian harvoin vierailtuja luontokohteita tai kummallisimpia mutta ehdottomasti vierailun arvoisia nähtävyyksiä?

Meille hyvin tuttuja ja yleisesti kesäisin vierailtua kohteita ovat Tampere & Kangasala -osasto, Kouvolan seutu, Kuhmossa sijaitseva mökkimiljöö (yllä) sekä Turun ja Porvoon kaltaiset satunnaiset piipahtamiskohteet. Kotikaupunkimme Helsinki on tietysti myös hyvin “kaunis kesäkaupunki”, kuten kaikki Suomen kaupungit. Vaikka näiden lisäksi olemmekin verrattain paljon reissanneet, runsaasti on vielä näkemättä.

Itse haluaisin tänä kesän vierailla ainakin jossain päin Lappia, koska en ole ikinä käynyt siellä kesäaikaan. Minulle hyvin vieraan länsirannikon kauniit puukeskustat, kuten Kristiinankaupunki, ovat myös houkutelleet jo pitkään, samoin kuin vähäiselle koluamiselle jäänyt Lounais-Suomi. Jospa vihdoin saisi vietyä itsensä vaikkapa Hankoon. Itä-Suomesta suunnitelmissa on ainakin kauniissa Savonlinnassa pyörähtäminen ja järvimaisemista nauttiminen. 

Ajankohta reissulle on vielä auki. Olemme molemmat onnistuneet suunnittelemaan tämän kesän työt niin, että tällainen reissu varmasti johonkin väliin mahtuu. Jos ei yhtenä pidempänä settinä, niin ehkä sitten muutamana lyhyempänä pistokeikkana.

Nyt kaikki vinkit tiskiin! Kaunis kiitos jo etukäteen!

– Janne

Onnellista vappua! Ja sydämiä.

Viime vuonna vappu näytti tältä. Päällä oli glitteriä, Suomenlinnan kaunokilla sattumalta samanlainen kimallus. Päässä tötteröt, huulilla hymy ja satunnainen porukka hyviä tyyppejä ympärillä. Ulkona oli aika viileää, mutta kuitenkin aika ihanaa.

Viime vuonna sain mahdutettua pitkään vappuviikonloppuun PING Helsinki -festivaalin, kaksi brunssia, kolmet juhlat, parit kahvit ystävän kanssa, siskon vierailun Helsingissä ja vähän vappuhulinaista kaupunkihengailua. Kaiken huipuksi vietin vappuyön teltassa.

Tänä vuonna olen kaukana glitteristä, kaukana kaikesta. Tolstoi kainalossa (siis kirja, ei henkilö) ja toisessa kainalossa ehkä joku suolattu valkoinen kala vappulounaaksi.

Olen kirjoittanut nämä toivotukset jo etukäteen, mutta jos suunnittelemamme aikataulu pitää paikkansa ja kaikki on mennyt jotakuinkin hyvin, olemme saapuneet tänään Mongoliasta takaisin Venäjälle. Juna on kulkenyt yön yli Ulan Batorista Ulan Udeen ja olemme viettäneet aamua ja päivää siellä. Nähneet ehkä Leninin valtavan pääpatsaan (se on oikeesti aivan valtava!), syöneet venäläistä aamiaista ja ihmetelleet vapun vuoksi tyhjentynyttä kaupunkia. Vappu on venäläisille kevään ja työn juhla, suuri osa viettää sitä mökeillään, poissa kaupungista. Jopa Moskovassa on kuulemma rauhallista.

(Näinköhän mikään paikka on edes auki, että saisimme vappuaamiaista! Saapa nähdä.)

Viime vuoden vappu oli ihana, ja luulen tämän vuoden vappua ihanaksi myös – vaikkakin melkoiseksi vastakohdaksi edelliselle.

Toivon mukaan aurinko lämmittää niin meitä kuin teitäkin, toivon mukaan saatte taas mitä parhaimmissa puitteissa esittää nauttivanne tippaleivistä.

Oikein onnellista vappua kaikille!

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij