Rauhan vaaliminen

Toissapäivänä heräsin ja totesin, että nyt minun on tämä lopetettava. Tämä ammatti – bloggaus, instat ja kaikki muu naurettava somepelleily.

En voi elää näin, en voi uhrata elämääni näin, etten koskaan ole kunnolla lomalla enkä levollinen. Että nukkumaan mennessäkin pyörittelen ideoita mielessäni, pohdin aiheaihioita ja päivisin joka ikinen kerta kauniin seinän nähdessäni pysähdyn ottamaan siitä kuvan.

Tihrustelin kyyneleitä, olin järkyttynyt omasta päätöksestäni, joka tuntui vakaalta. Olen jo tähän ikääni mennessä oppinut ymmärtämään pieniä ennusmerkkejä, jotka myöhemmin koostuvat kallionlujiksi päätöksiksi.

Kävin samana aamupäivänä toistaiseksi viimeisessä terapiassani ja kerroin terapeutillekin ajatuksistani ja tunteistani. Selitin tunnetta siitä, että välillä kadotan omat ääriviivani ja tuntuu, kuin mitään ”minua” ei edes olisi, kuin olisi vain me, minä muiden kanssa ja koostamana. Että olen rakentanut kaikkea ja koko aikuiselämäni muiden kautta. Haluisin minä-pronominin käyttöön sen todellisessa merkityksessä.

En pidä julkisuudesta.

Olen tajunnut, etten pidä siitä lainkaan. Se on täysin hullunkurista, sillä koko tämä ammattihan perustuu siihen, julkisuuteen.

Ajattelin pitkään, että huijaan itseäni. Olen ollut aina perusluonteeltani  huomionhakuinen, joten ajattelin vain selitteleväni selittelyn vuoksi itselleni julkisuuden nihkeistä puolista. Että oikeasti salaa nautin siitä, en vain halua myöntää.

Mutta on se kyllä rehellisesti todettava, ettei se ole minulle mieluista. Että se on tämän työn ylivoimaisesti surkein puoli.

Jos saisin rajata sen huomion teihin ja näihin omiin kanaviini, se tuntuisi turvalliselta. Olen huomannut seuraajaporukkani olevan aika tiivis ja järkevä. Olen joutunut bannaamaan vain yhden henkilön hänen kommenttien mennessä henkilökohtaisuuksiin. Ongelma ei siis ole teissä vaan siinä, että julkisen ammatin varjopuolena saattaa yhtäkkiä löytää iltapäivä- tai aikakauslehtien sivuilta juttuja itsestään, lööppejä elämänkäänteistään ja muutenkin kaikkea klikkihakuista, jota suoraan sanottuna vihaan. Joku vanha puolituttu ihminen voi tulla tarkistamaan, mitä minulle tällä hetkellä kuuluu ja miltä näytän, ihan vain tirkistelynhalusta. Juorupalstoilla yritetään kaivaa mullan alta ruumiita ja selvittää, millainen TODELLISUUDESSA olen, ja sitten vanhat yläastetutut laukovat totuuksia sieluni täsmätilasta.

Se saa oloni turvattomaksi.

Haluaisin säilyttää sen vallan itselläni, mitä itsestäni ja elämästäni jaan, ja koska en voi tehdä niin, tunnen toisinaan suurta ahdistusta.

Saman ahdistuspäivän iltana kaksi ystävääni tulivat kylään. Kummallakin oli työrintamalla vähän haasteita, uupumusta ja liian suuria odotuksia resursseihin nähden. Pohdin omaa tilannettani ääneen, ja jompikumpi kysyi: ”Nautitko sä sun työstä? Tykkäätkö sä tehdä sitä?”

Vastasin samantien, että itse työtä minä rakastan. Rakastan kirjoittaa, etsiä maailmasta yksityiskohtia, vaalia visuaalisuutta, välittää arvopohjaista sanomaa ja kohdata ihmisten erilaisuutta. Maanantait ahdistavat harvoin, tykkään tarttua työni tuomiin haasteisiin, ja ongelma on pikemminkin siinä, miten saisin itseni olemaan tekemättä töitä.

Ymmärsin omista sanoistani, etten minä oikeasti halua tätä lopettaa.

Haluan rajata tarkemmin, pitää osan asioista yhä visummin itselläni. Haluan olla rehellinen ja avoin, mutta vaalia myös yksityiselämääni, esimerkiksi perhe- ja ystävyyssuhteita yhä tarkemmin.

En ole koskaan ollut erityisen innoissani siitä, että joku seuraisi minua sen vuoksi, että voisi tietää minusta enemmän, vaan että jakamani aiheet innostaisivat. En halua hälventää omaa ääntäni kaikessa, mutta haluan vaalia rauhaani. Jos jonkun asian hintana on oman rauhan menettäminen, ei se ole sen arvoista. Milloinkaan, missään tilanteessa.

Lopettamisen sijaan pistän taas uudelleen voimani siihen, että rajaan työn ja vapaa-ajan eroa yhä tarkemmin. Isken lomia kalenteriin, pidän puhelimen yhä tarkemmin parkissa työpäivän päätyttyä ja harjoittelen tietoista läsnäoloa myös silloin kuin olen ihan yksin. Silloinkin kun kukaan ei ole vaatimassa tai nauttimassa huomiostani.

Luulen, että meditointi voisi olla sopiva tapa päästää irti alati jatkuvasta ideoinnista ja työhurmiosta, joka nappaa minut helposti otteeseensa, joka täyttää aivot liian helposti joka solua myöten.

Sen lisäksi minun on ymmärrettävä, ettei minun tarvitse olla kiinnostunut siitä julkisuudesta, vaikka joku muu samassa työssä porskuttava olisikin. Ja saan myös tehdä asiat omalla tavallani, juuri niin pienesti ja lähellä maata kuin tahdon. Minun ei tarvitse luoda ilmiöitä, tehdä maailmaamullistavia asiakastöitä, presentoida suurilla lavoilla ja olla jokaisessa, jos yhdessäkään, trendissä kiinni.

Eihän minua ole koskaan kukaan vaatinutkaan tekemään enempää kuin teen. Välillä olen vain itse itselleni vähän vaativa ja mielipuolinen pomo.

Pitää vain muistaa se tärkein – rauhan vaaliminen.

Aika usein lopulta huomaa, kun vain pysähtyy miettimään, että yllättävän moni asia (ahdistusta aiheuttavassa asiassakin) on oikeastaan aika hyvin.

-Henriikka

23 kommenttia

  1. Avatar Reetta 15.2.2020

    Hei, miten olisi maksumuurin takana oleva blogi (tai patreon) tai muu pienemmälle, sitoutuneemmalle, valitulle ryhmälle kirjoittaminen julkisen blogin sijaan? Enemmän yhteisöllisyyttä ja sitoutumista, vähemmän julkisuutta? Ihanasti kuvattu tilannetta!

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 17.2.2020

      Hmm joo, oon itse asiassa miettinytkin tuota vaihtoehtoa. Mutta ehkä kuitenkin oma aatemaailma sotii vähän sitä vastaan, että tekisin tätä maksua vastaan. Plus en usko omaan kiinnostavuuteen (ja uskon liiaksi ihmisten laiskuuteen), että maksut ehkä kuitenkaan kävisi päinsä. Mutta enpä tiedä, kiinnostava ajatus kyllä pallotella esimerkiksi tulevaisuutta varten. Onhan esim. Noora & Noora:lla ja tietääkseni Yes Girlillä myös aktiiviset fb-yhteistyöt ihan maksutta.

      Vastaa
  2. Avatar Jens 15.2.2020

    Hei Henriikka, olen juuri lukenut viestisi, melko työlästä. Nimeni on Jens ja kirjoitan Saksasta. Eikö ole mielenkiintoista, kuinka pääset tällä tavoin ihmisiin ympäri maailmaa? Rakastan Pohjoismaiden artikkeleiden lukemista. Ehkä se rohkaisee sinua ….. Jens

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 17.2.2020

      Tämä todellakin rohkaisee. KIITOS ja VAU! Kaikkea hyvää Saksaan. :)

      Vastaa
      • Avatar Jens 17.2.2020

        Hei, lohko, joka saa sinut haluamaan mennä lomalle. Ehkä minun pitäisi nähdä Suomi perheeni kanssa. Toistaiseksi olemme olleet vain Ruotsissa ….. melontaa :-). Skandinavia on niin kaunis! Siksi tarvitsen ihmisiä jakamaan maailmansa kanssani. kiitos

        Jens

        Vastaa
        • Henriikka Henriikka 18.2.2020

          Kiitos Jens! Ruotsi on kyllä kaunis, samoin koko Skandinavia. Mutta kyllä Suomessakin riittää vaikka mitä nähtävää ja koettavaa. Tervetuloa siis!

          Vastaa
  3. Avatar Sofiamilja 16.2.2020

    Ymmärrän ajatuksesi, mutta ihanaa jos et minun lempi bloggaajana katoa. <3

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 17.2.2020

      <3 Ihanasti kirjoitettu. Kiitos. Ette te minusta aivan heti pääse eroon.

      Vastaa
  4. Avatar tiinaelina 16.2.2020

    En edes uskalla sanoa, että hyvä
    pohdintaa. Sanon kuitenkin ♡

    Oon tässä vanhempana ihmisenä pohtinut samoja asioita vaikka mulla on promille sun julkisuudesta, ja face ja insta kanavat vaan, ja muutama kymmenen kaveria ja seuraajaa.
    Mutta meille ekstrovertti ihmisille kaikenlainen itsensä ilmaiseminen luo tyydytystä. Vaikkakin olen tajunnut yli 60 vuotiaana olevani myös erityisherkkä, ja tarvin omaa rauhaa ja oman maailman luodakseni jotain, kun kerran haluan luoda…
    En tiiä onko tässä mitään järkeä ees verrata meitä…
    Vaan ota nuo ajatuksesi ja tuntemuksesi vakavasti. Makustele ja mieti rauhassa mitä ne sinulle haluavat kertoa.
    Ehkei kaikki ole turhaa ahdistusta, vaan sisinpäsi viisautta, halua huolehtia sinusta.
    No mutta tuskin sinusta koskaan tyytyväistä erakkoa tulee ;)

    Itse aina väliin mietin miksi asun täällä saaressa, 20km päässä kaupungista. Puolisona ihminen joka voisi asua vaikka vieläkin enempi korvessa. Niinpä yritän vieläkin opetella pelkän olemisen autuutta.
    Kuitenkin jo muutaman päivän jälkeen matkustan mielelläni uimahallille seniorivesitreeniin, tapaamaan toisia senioreita kahvilaan :)
    Sopivan tylsän mukavaa kevättä ♡

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 17.2.2020

      Kiitos, kun niin usein ilahdutat kommenteilla ja saat ajattelemaan. Tunteet kannattaa todellakin ottaa vastaan ja makustella: meitä itseämme vartenhan ne ovat olemassa. <3 Ja varmaan usein riittää vain sekin, että pysähtyy niitä asiota miettimään. Aina ei tarvi edes sen kummempaa muutosta.

      Vastaa
  5. Avatar Jenni 17.2.2020

    Niin tuttuja mietteitä. Toistaiseksi rakkaus lajiin on vielä voittanut varjopuolet, mutta myönnän taistelevani noiden samojen mietteiden kanssa epäsäännöllisen säännöllisesti. Niissä hetkissä, kun tuntemattomat ruotivat omaa persoonaa ja yksityiselämää sanoja säästelemättä, on tärkeää muistaa, että vain hyvin harvan ihmisen mielipiteellä on oikeasti väliä. Ja ne ihmiset ovat niitä minulle tärkeitä ja läheisiä ihmisiä, jotka oikeasti tuntevat minut.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 17.2.2020

      <3 Rakkaus lajiin kuulostaa tutulta, vaikkakin niin hullulta myös, sillä julkisuuteenhan nämä meidän hommat perustuu. Hyvin kiteytetty: kannattaa kuunnella niiden mielipidettä, joilta kysyisi neuvoakin.

      Vastaa
  6. Avatar Marjut 17.2.2020

    Voi, Henriikka oot niin ihana! Jos lopetat, niin sun bolgia tulee kamala ikävä. Haleja♥

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 17.2.2020

      Ihanasti kirjoitettu, vaikka naurattikin vähän tuo “bolgi”. :’-D <3 Enpä mä tässä ihan heti ole pistämässä pillejä pussiin. Täytyy ensin kehitellä joku mieletön vien-ihmiset-ja-yrityksen-luontoon-ja-saan-siitä-kunnon-elannon-konsepti!

      Vastaa
  7. Avatar Satunnainen sompailija 17.2.2020

    Huh, ehdin jo säikähtää! Olen vasta löytänyt blogisi, sattuman summana, en ollut aiemmin koskaan kuullutkaan sinusta – ja se kertookin hyvin paljon minun viime vuosien elämänmenostani: kaikki panokset on keskitetty TYÖhön, kaikki huvit olivat niin kevyttä huttua, että ne eivät toimineet enää palauttajina. Olen lueskellut vanhoja postauksiasi ja päässyt vähän johonkin aivotoiminnan partaalle muutenkin kuin TYÖaikana. Kiitos siitä :) Enkä yleensä tykkää yhtään podcastien kuuntelemisesta, mutta sinun tallenteitasi odotan. On ihana kuunnella älykästä keskustelua, joka ei kuitenkaan vello omassa taiteellisuuden omahyväisessä suossaan.

    Tajusin jossain vaiheessa postaustasi lukiessani, että minä olen saattanut olla osasyypää yksityisyyden kaipuuseesi, olen nimittäin etsinyt asioita blogistasi varmaankin suhteellisen yksityisen kuuloisilla hakusanoilla. En viitsi tässä avata enempää, mutta voin kertoa sähköpostitse lisää jos kiinnostaa :)

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 18.2.2020

      Onpa muuten hauskaa, että edelleenkin linjoille löytää uusia tyyppejä. Sen aina unohtaa ja jotenkin jää luulemaan, että samat vanhat (tietysti yhtä rakkaat ja mahtavat) naamat täällä blogissa aina pyörii.

      Kiitos kommentista, kylläpä se lämmittikin. Erityisesti podikehut, sillä pohdin paljon sitä, että miten tuollaista showta voi tehdä ilman, että vaikuttaisi siltä, että pitää itseään muita parempana ja viisaampana. Älytön ajatus ehkä, mutta sitä mä tosiaan jännitin.

      Ja hei, laita ihmeessä mailia :—-D Uteliaisuuteni todellakin heräsi ja saattaa olla, että olen myös vähän luotettavampi tietolähde itsestäni kuin Guukkeli.

      Vastaa
  8. Avatar Katir 18.2.2020

    Toivottavasti löydät rauhaa ja omaa aikaa! En tiedä tuntuuko sinusta hassulta, mutta lukijalle näyttäytyi vähän ristiriitaisena tämä teksti ja samaan aikaan instagramissa pyörivä video.. :) Tuntuu että jokaisella bloggaajalla on aika ajoin näitä videoita, mutta Kolun Eeva on ainoa jonka meiningisssä tapahtui aidosti muutos entiseen.
    Blogistasi saa ihania reissu vinkkejä ja luontoinspiraatiota, toivon että säilytät rennon ja oman näköisen meiningin!

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 19.2.2020

      Ai se video, missä fiilistelin, että kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu hienolta, että saan seikkailla elääkseni? Joo, ymmärrän hyvin, että näyttäytyy ristiriitaisena. Just se, että periaatteessa tekee rakastamaansa asiaa, jossa on kuitenkin vaakakupissa tuo yksityisyyden menettäminen. Se ei kuitenkaan vähennä siitä iloa, miten kivaa tämä itse työ on. Ristiriitaisia juttuja, ymmärrän tosi hyvin että saattoi aiheuttaa hämmennystä.

      Mutta itse en kyllä kaipaa “vanhaan”. Moni nostalgisoi blogien ja somen vanhoja hyviä aikoja, mutta ainakin itse en yhtään haluaisi takaisin vanhaan menoon. Omat juttuni olivat ainakin laadullisesti ihan kökköjä ja nimenomaan sitä jakoi varmasti vähän liikaakin yksityiselämästään. Toivon enemmänki jotain uutta, virkistävää suuntaa.

      Kiitos, että kommentoit. Yritän säilyttää omannäköisen menon parhaani mukaan :))

      Vastaa
  9. Avatar Vierailija S 19.2.2020

    Tätä piti ihan miettiä, hyvä kirjoitus ja jyvää pohdintaa! Ite oon miettinyt vähän samaa vaikka ite en oo minkään sortin julkkis tai tunnettu mistään. Mut mua kiinnostaa musa ja musan tekeminen mut just julkisuus on arveluttanut niin paljon et oon harrastanut musaa pienesti vaik tekis mieli tehdä sitä kunnolla ja jopa isosti. Näin kirjoitettuna kuulostaa vähän surulliselta luopua musan tekemisestä sen takia et mut tunnistettais esim. julkisessa kulkuvälineessä mut mua ahdistaa ajatuskin et joku/moni tunnistais mut kadulla. Suorastaan nautin kun voin olla tavis. Tätä dilemmaa oon pallotellut jo n. 15v…

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 19.2.2020

      Toi on muuten aika hurjaa, että ison unelman tiellä saattaa olla iso varjopuoli. Ja hyvähän se on pohtia ennakkoon, sillä oon lukenut useammankin artistin haastattelun, jossa todetaan, ettei ehkä olis kuitenkaan valinnut yksityisyyden menettämistä lopulta. Mutta eikös sitä voi nykypäivänä olla joku virtuaalinen alterego, jolla tehdä musaa? Onhan niitä kasvottomiakin ollut, jos nyt miettii vaik Siaa? Tuntuis tosiaan hurjalta, jos unelmaa ei lähtis toteuttamaan julkisen työn vuoksi.

      Vastaa
  10. Avatar Suvi 20.2.2020

    Juuri tällaiset postaukset lisäävät samaistuminen tunnetta.Ja nimenomaan lisäävät sinun “tavallisuutta” ja inhimillisyyttä.Toivon todella,että julkisuuden ikävä puoli,yksityisyyden repiminen irti sinusta,olisi mahdollisimman vähäistä.Olen todella paljon pitänyt siitä,että nykyään vastailet lukijoiden kommentteihin niin aktiivisesti,kiitos siitä.

    Itse olen 1.5v harjoittanut meditaatiota ja tietoisuustaitojen “opiskelua” ja ymmärtänyt itsestäni,että olen “täysin rinnoin” kaikesta nauttiva,mutta se ei ehkä aina ole hyvästä.Siis samalla tavalla kuin takertuminen/jumiutuminen negatiivisiin asioihin,epäkohtiin,ajatuksiin,niin nautinnollisista,hurmiollisista,asioista “humaltuminen” ei myöskään aina ole hyvästä.Tässä hetkessä,itseensä juurtuneena,hieman ehkä jopa “tarkkailijan” roolissa itseensä,on tuonut itselleni toivottua tasapainoa ja rauhaa.Ja silti voi nauttia elämästä :)

    Tsemppiä Henriikka ja toivottavasti omien rajojen veto auttaa jaksamaan tässä työssä ja saamme lukea blogiasi vielä pitkään <3

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.2.2020

      Kirjoitit fiksuja, kauniita ja ihania, kiitos <3

      Se on muuten yksi kurjimpia puolia myös, että se samaistumispinta väkisinkin horjuu jonkun verran, kun enhän minä nyt elä mitään kovin samaistuttavaa elämää. Tai siis läheskään kaikilta osin samaistuttavaa. Siksi tuntuu erityisen ihanalta saada palutetta, että joku samaistui.

      Sun luonnekuvaus kuulosti aivan itseltäni – on siunaus ja kirous tuntea kaikki niin äärimmäisen syvästi. Onneksi pääosin siunaus. Kaikkea hyvää <3

      Vastaa
  11. […] Aamukahvilla-blogin Henriikka puolestaan pohdiskeli alkuviikosta omaa suhdettaan blogin mukana tulevaan julkisuuteen, jonka nimesi työnsä ylivoimaisesti surkeimmaksi puoleksi. Henriikka kuvaili tuntevansa olonsa tutun, tiiviin ja järkevän seuraajakuntansa keskellä turvalliseksi, mutta julkisessa työssä on aina vaarana ja varjopuolena, että omat mietteet, kuvat tai elämän kiemurat saattavat päätyä ruodittaviksi iltapäivälehtien sivuille tai keskustelupalstoille. Joku vanha puolituttu ihminen voi tulla tarkistamaan, mitä minulle tällä hetkellä kuuluu ja miltä näytän, ihan vain tirkistelynhalusta. Juorupalstoilla yritetään kaivaa mullan alta ruumiita ja selvittää, millainen TODELLISUUDESSA olen, ja sitten vanhat yläastetutut laukovat totuuksia sieluni täsmätilasta. Se saa oloni turvattomaksi. Haluaisin säilyttää sen vallan itselläni, mitä itsestäni ja elämästäni jaan, ja koska en voi tehdä niin, tunnen toisinaan suurta ahdistusta. […]

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.