Söimme iltapäivällä kotona porkkanakakkupalat ja joimme kupilliset kahvia. Mikrotettua, tietenkin. Oli lähdön aika. Ratikalla rautatieasemalle, pitkät pussailut ja moikat laiturilla.
”Nähdään sitten kahden ja puolen viikon päästä.”
”Nähdään. En tiedä, miten paljon pystyn olemaan yhteydessä.”
”No mutta kuullaan, kun kuullaan.”
Sitten astuin junaan, etsin paikkani ja punnersin rinkkani hattuhyllylle. Ennätin vielä palata laiturille yhdeksi pusuksi.
”Onhan se vähän outoa, että olen ikään kuin jo tottunut siihen, että lähdet”, Janne sanoi aiemmin päivällä.
Se tuntui oudolta, vaikka tietenkin se on juuri noin. Lähdin viime vuonnakin kymmeniä kertoja, joskus päiviksi, joskus viikoiksi.
Mutta tuntuuhan se kummalliselta, että siitä on tullut arjessamme normaalia. Haluaisin kai edelleen sen saman reaktion, ne samat liioitellut jäähyväiset ja laukkuun salaa piilotetut lahjat, jotka odottivat minua ensi kertaa lähtiessäni.
”Nautitko siitä, että meen? Tai onko kivaa, kun saat olla yksin?”
”No, periaatteessa kai. Oon tottunut tekee silloin omia juttuja, mikä on kivaa.”
”Höh.”
”Eikö oo ihanaa, kun nautin? Sitä paitsi jos saisin valita, valitsisin aina sun jäävän.”
Lähdön tunteet on aina niin outoja, kimurantteja, selittämättömiä. Samaan aikaan on järjetön palo lähteä, toisaalta niin kova kaipuu jäädä. Sitä takertuu kaikkeen ja toisaalta levittelee jo siipiään.
”Mua harmittaa, etten mä saa enää koskaan kokea sitä, että sä lähdet ja mä jään.”
”Miten sä edes voisit? Lähdet aina, kun mahdollista.”
Elämässämme oli useamman vuoden aika, kun Janne lähti ja minä jäin. Koin jääväni keikoille kakkoseksi. Muistan hyvin erään runon, jonka silloin kirjoitin – kuvasin siinä, että tunnistan kasvoja paremmin mieheni loittonevan selän, niskan kuopan.
Muutaman vuoden aikana totuin olemaan yksin. Se oli tärkeä koulu. Olimme tutustuneet niin nuorina, että näin jälkikäteen ajateltuna oli siunaus, että rakensimme molemmat itse itseämme myös erillään toisistamme. On hieno taito osata olla yksin, osata nauttia siitä.
Ja sitä paitsi, miten hieno tunne onkaan ikävä. Miten hieno tunne onkaan, kun sitten yhdessä oikeasti nauttii toisen läsnäolosta niin, että se vetää onnesta kippuralle. Ikävä voi toimia liiman lailla, jos sen rajoihin ja määrään pystyy itse vaikuttamaan.
Lähdin kolmeksi kuukaudeksi Etiopiaan, kun olimme seurustelleet kaksi ja puoli kuukautta. Janne tuli käymään. Etiopiasta palatessani muutin kolmeksi kuukaudeksi Ruotsiin. Janne muutti kuukauden päästä perässä. Lähdin kolmeksi viikoksi reissuun kuukausi sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. Ensi vuonna näemme vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.
Never date a girl who travels unless you can keep up with her. And if you fall in love with one, don’t you dare keep her… let her go.
Janne on kyllä koko ajan tiennyt, mikä häntä odottaa. Älä rakastu seikkailijaan.
-Henriikka
takki & housut / Peak Performance, kengät / On (saatu)
Kuvat: Sara Vanninen / Tickle Your Fancy
Osuipas tää just hyvään saumaan. Oma mies on parhaillaan reissussa, vaikka vain pitkän viikonlopun. Lasten saamisen jälkeen toisen menoihin suhtautuminen on muuttunut radikaalisti. Samalla on entistä kateellisempi, että toinen saa mennä vaikka tietääkin toisella on siihen oikeus. Rinnalle on tullut vielä isompi huoli siitä, mitä jos jotain sattuu ja menettääkin toisen. Korttitalo ei pysy pystyssä yksin. Eilen pohdittiin juuri näitä asioita: mitä jos. Itkuhan siinä pääsi. Silti on hieno huomata, että 14 vuoden jälkeen on toista ikävä. Hienoa, että te olette sinut omien elämäntapojen yhteensovittamisessa.
Mä olin vähän odotellut tämmöistä postausta! Tuntuu siltä, että itellä on reissailut jääneet parisuhteen myötä, tuntuu että se on ollut mun velvollisuus, mikä tuntuu vähän pahalta. Kävin kyllä puolenvuoden vaihdossa ilman että nähtiin sinä aikana, ja se oli aika kova koulu. Sä oot tosi onnekas kun oot saanu reissata paljon ja kotona odottaa joku!
Ymmärrän tämän täysin! Sekä sen lähtemisen tuoman kutkuttavan tunteen ja sen kuinka pahalta tuntuu kun toinen jää kotiin eikä pääse kokemaan samoja asioita. Mutta toisaalta erossaolot ovat ainakin vahvistaneet meidän parisuhdetta ja lujittaneet sitä tunnetta, että mennään yhdessä läpi minkä vain.
Parin vuoden seurustelun jälkeen asuin kolme vuotta Virossa opiskeluiden takia ja mieheni reissasi paljon työnsä vuoksi. Ehdin asua Suomessa vajaa vuoden kun opiskelut veivät taas maapallon toiselle puolelle puoleksi vuodeksi. Samana vuonna menimme naimisiin ja viisi päivää häiden jälkeen lähdin taas töiden perässä ulkomaille. Monet ovat ihmetelleet, mutta meille on ollut itsestäänselvää, että eteen tulevia mahdollisuuksia ei saa jättää käyttämättä. Mutta nyt tuntuu kyllä erityisen hyvältä makoilla omalla sohvalla kullan kainalossa. :)
Itsekin olen kääntänyt ikävän positiiviseksi tunteeksi – silloin on huomannut, että toisesta välittää aidosti ja haluaa palata hänen kainaloonsa maailman seikkailuista.
Ihmiset on kyllä keskenään niin erilaisia kun itselle noin paljo erossa oleminen tuntuisi lähes mahdottomalta. Olen mieheni kanssa kuudetta vuotta yhdessä ja siinä pisin aika on ollut noin 3kk erossa kun hän oli vaihto-opiskelijana toisella puolella maapalloa. Jossain vaiheessa hän oli myös viikot pois kotoa töiden vuoksi ja nähtiin vain viikonloppuisin. Kaikki erillään olo on meille ollut tosi kurjaa ja jotenkin koettiin niin että mikään seikkailu ei tunnu samalta ilman toista niin nykyään koitetaan elää niin että matkat ja muissa maissa ja kaupungeissa asuminen koetaan yhdessä. Mutta en sano tätä kommenttia mitenkään vittuiluna vaan halusin vaan tuoda sen näkökulman että ihmiset ja suhteet on tosi erilaisia ja varmasti kaikille löytyy omanlainen tasapaino yhdessäolon ja erilläänolon välillä ja se on aina ok mikä missäkin suhteessa toimii. Tykkään tästä blogista tosi paljon ja minusta puhut rohkeasti erilaisista asioista (kuten just parisuhde ja matkailu ja vaikka mikä) ja vaikka ehkä lähtökohtaisesti olen itse tosi erilainen ihminen niin saat mut näkemään ja ajattelemaan asioita uusista näkökulmista. T:Henriikka-fani :)
Ihana teksti! T. kaukoihastunut
Voi voin niin samaistua sun ajatuksiin. Alettiin mieheni kanssa seurustella jo lukiossa, ja ollaan koettu yhdessä armeija, kaksi vaihto-opiskelua, kolmeen otteeseen eri kaupungeissa töiden vuoksi asuminen sekä molempien innokas reissailu kaveriporukoiden kanssa. Nyt asutaan vihdoin taas samassa kaupungissa muutaman vuoden tauon jälkeen. Mitään en vaihtaisi pois, ja niinkun sanoitkin, niin kun on alkanut seurustella näin nuorena, niin on omalla tavallaan myös siunaus, että molemmat on saaneet tehdä omia juttujaan ja kasvaa omiksi itsekseen myös erillään. Uskon, että se vain vahvistaa parisuhdetta!
Ja täytyy sanoa, että olet häikäisevä näissä kuvissa, tuo vihreän sävy sopii sulle täydellisesti<3 ihanaa seikkailua!