arkisto:

helmikuu 2015

27.2.2015

Päivittäinen ihonpuhdistus Mádaralla

–

yhteistyössä Mádara

Tämä on parhaita yhteistyöjuttujani kautta historian. Olen Mádaran kova fani ja lähiaikoina tietoisesti pyrkinyt korvaamaan entisen, niin kovin synteettisen kosmetiikkahyllyni luonnonkosmetiikkatuottein (toisin kuin luonnonkosmetiikkatuotteissa, synteettisessä kosmetiikassa käytetään keinotekoisia aineita). Sana ”luonnollinen” on jo sanana niin hyvä ja kuvaava. Ollaan alkulähteillä, luonnon ääressä. Ja siellä minäkin haluan olla kosmetiikkapurkkieni kanssa. Olenhan minäkin osa luontoa.

Tämän kirjoituksen ytimessä on esitellä päivittäinen (no joskus saatan vähän lipsua) ihonpuhdistukseni. Kolmessa stepissä on kaikki olennainen: puhdistus, virkistys, kosteutus. Vielä vuosi, pari sitten saatoin hyvin hoitaa kasvojani pelkästään vedellä tai joskus harvoin puhdistusvaahdolla. Kunnostautuneella Henriikalla on hallussa kiitettävästi (=kohtalaisesti) kaikki kolme kohtaa.

Ja voin kertoa, että ainoat hankaluudet tähän yhteistyöhön liittyen tapahtuivat kuvauspaikalla. 10-kuinen kummityttömme yritti parhaansa mukaan sabotoida tätä kampanjaa. Puhukoot kuvat puolestaan.

1. Puhdistus

Tuotteet:
– Syväpuhdistusvaahto kaikille ihotyypeille
– Syväpuhdistava Detox-mutanaamio

Ihoni on epämääräinen. Pintakuiva, nykyään yllättäen helposti rasvoittuva, oikkuileva ja nopeasti reagoiva. Ihokeliakia on tuonut omat ongelmansa kasvoille, kun minimaalisestakin viljamäärästä ihoni nousee finnimäisille vesirakkuloille.

Puhdistus on itselleni sellainen meditatiivinen hetki. Vaikka en käytäkään meikkiä ylettömästi, tuntuu sen poistaminen ja ihon puhdistaminen terapeuttiselta: kuin poistaisi kaiken päivän aikana tapahtuneen taakan. Rakastan olla meikittä ja siksi tykkään myös puhdistusvaiheesta. Vaahtokoostumus on ollut teini-iästä asti se oma vakio, vaahto tuntuu miellyttävältä iholla eikä jätä rasvaiseksi. Haluan kasvoni myös oikeasti puhdistuvan kaikesta saastasta, ja siksi mutanaamio kulkee vaahdon rinnalla käyttetäväksi kerran tai kahdesti viikossa.

2. Virkistys

Tuotteet:
– Tasapainottava kasvovesi normaalille ja sekaiholle

Kasvovesi oli minulle pitkään aivan tuntematon asia. En ymmärtänyt, miksi kasvoja pitää vielä sivellä vedellä, kun puhdistus on hoidettu. ”Pohjolan vadelma virkistää ja kiinteyttää ihoa”, luvataan Mádaran kotisivuilla ja siltä se oikeasti tuntuukin: virkistävältä, kiinteyttävältä ja mukavan raikkaalta. Lumetta tai ei, ainakin itse menen lankaan.

3. Kosteutus

Tuotteet:
– Syväkosteuttava emulsio normaalille ja sekaiholle
– Uudistava yövoide
– The Miracle Serum

Kosteus on näistä kolmesta se osa-alue, jossa huomaan luonnonkosmetiikan eron ehdottomasti kaikista selkeimmin. Siinä missä luonnonkosmetiikka tuntuu imeytyvän ihoon kosteuttaen, jättää synteettinen lähes aina kalvomaisen pinnan. Huomasin eron vasta, kun iho tottui luonnolliseen eikä paluuta vanhaan ole. En ole ehdoton luonnonkosmetiikan kanssa (tai oikeastaan juuri minkään muunkaan asian kanssa), mutta kosteusvoiteiden suhteen haluan pitäytyä luonnollisimmissa.

Syväkosteuttava emulsio on käytössä eniten, uudistavaa yövoidetta laitan ennen nukkumaanmenoa. Seerumit ovat aina olleet minulle mysteerejä, mutta se tuntuu ihanalta iholla ja tuntuu tehostavan muiden tuotteiden vaikutusta. Ja onhan ”seerumi”-sanakin yksi suomen kielen kauneimmista.

Siinä se pieni kiusankappale, studiontuhoaja nyt istuu kosteusvoide suussaan. Toivon, ettei pieni kummityttö saa eläessään niin paljon kemikaaleja iholleen kuin minä olen saanut jo tähän ikään mennessä.

Kaikki kirjoituksen tuotteet löytyvät Mádaran nettikaupasta. Samaisilta sivuilta löytyy myös paljon lisätietoa sitä kaipaaville. Sivuilta löytyy myös pihlajavoidesarja, ikisuosikkini.

Luonnollista viikonloppua. Toivotaan aurinkoa!

-Henriikka

26.2.2015

Musiikkiuutisia: Kaksi kovaa kokoonpanoa

–

musiikki

Minulla on paljon taitavia musiikkoystäviä. Jostain syystä elämä vain on sattunut tipauttumaan polulleni kivoja kavereita, jolla on myös laulun, soiton tai joku muu musiikillinen lahja. Lähiviikkoina olen ollut heistä erityisen ylpeä, sillä parinkin toverin orkesteri on julkaissut jotain uniikkia koko maailmalle ja kumpainenkin kaiken lisäksi debyyttinsä. Älytöntä duunia tyypit, jatkakaa. Keep up the good work ja sitä rataa.

Ensimmäinen kokoonpanoista, Lake Jons julkaisi debyyttisinglensä tänään. Kipale nimeltä ”I come clean” tuli ulos aika päräyttävällä videolla, sopivasti söpöillen, niin kuin pojilla on tapana. Enkelikiharat liehuu tuulessa ja parransängen lähikuvaakin löytyy naiskatsojille. Huom! Suositan katsomaan Vimeon tai Youtuben kautta vähän suuremmin, kuin tästä kapeasta bloginäkymästä.

”Lake Jons on helsinkiläinen kolmen ystävän muodostama yhtye, joka julkaisee debyyttisinglensä I Come Clean tänään. Trio sai alkunsa laulajakitaristi Jooel Jonsin sooloprojektina. Bändi Lake Jonsista tuli puolivahingossa, kun yhtyeen tuleva kitaristi Jaska Stenroth ehdotti Jooelin projektille keikkaa kotibileissä. Esityksen aikana rumpali Mikko Pennanen säesti spontaanisti yhden kappaleen ja vakuutti Jooelin ja Jaskan erinomaisuudellaan.”

Lake Jons keikalla:

17.4. Kuudes linja, Helsinki (+ Iisa)
24.4. Telakka, Tampere (+Iisa)
25.4. Dynamo, Turku (+ Iisa)

www.facebook.com/lakejonsmusic
www.gaea.fi/booking/artist/lake-jons

Toinen erityismaininnan ja virtuaalihalin ansainnut orkesteri on musiikilliselta anniltaan aika erityylinen, ulkoisilta avuiltaan yhtä kaunis ja karismaattinen. Tilhet, pajut ja muut on suomalainen yhtye, joka työstää parhaillaan debyyttialbumiaan, joka julkaistaan tämän vuoden aikana.

Ei heitä suotta verrata muuan Ultra Brahan tai sen jälkeläiseen, Skandinaaviseen musiikkiryhmään, yhtymäkohtiahan löytyy nimestä saakka. Toisaalta omaa juttua löytyy niin raudanvarmasti, ettei kopioimista tarvitse pelätä. Solistin lauluääni on mukavan tavallinen, siitä minä pidän. Uskon, että tälläkin poppoolla on mahdollisuudet kivuta vaikka miten korkealle, jos he vain sitä itse tahtovat. Nokkelaa, rohkeaa, kotimaista.

Tilhet, pajut ja muut keikalla:

5.3. Tavastia, Helsinki
11.3. Semifinal, Helsinki
25.4. Korjaamo, Helsinki (+ Anna & Juha Duo)

www.facebook.com/tilhetpajutjamuut
www.youtube.com/user/tilhetpajutjamuut

Niin minulla vaan on lahjakkaita tovereita.
Vielä en ole kumpaakaan porukkaa nähnyt livenä, täytyy korjata asia ensitilassa.
Ylös, ulos, keikalle.

No, mitä piditte?

– Henriikka

25.2.2015

Tajunnanvirran hopeaa

–

muoti, oma tyyli

Olin tänään Image-lehden kirjoittamiskurssilla. Olisi pitänyt oppia aloittamaan ja lopettamaan ja keksimään vielä naseva kirjoituksen keskikohtakin. En ole vielä oppinut, mutta harjoittelen.

Kehotettiin kirjoittamaan rehellisesti. Totta. Kehotettin kirjoittamaan tosin lause, jonka tietää. Tällä hetkellä se on ”minua paleltaa”, nimittäin tärisen fleecekankaisen leopardiaamutakkini alla kuin kinokseen pyllähtänyt. Mutta yleisesti ajatellen mielestäni tosin lause taitaa olla ”rakkaus on”. Mutta en nyt oikein pysty keskittymään siihen, kun paleltaa niin. Kukapa pystyisi suuntaamaan huomionsa maailman epäoikeudenmukaisuuksiin, kun on karmea pissahätä? Priorisointi ei aina mene järjen mukaan.

On pitänyt kirjoittaa jo parin vuoden ajan aiheesta ”suomen kieli ja kirjoittaminen”. Siitä olisi sanottavaa niin paljon. Sen sijaan olen jakanut kerta toisensa jälkeen näitä kuvia, joissa kökötän asukokonaisuuksissani milloin missäkin roskalavan reunalla tai Helsingin keskustan vilinässä.

Vaan tänään kurssilla muistin taas, että pitäisi siitä kirjoittamisesta ja sen merkityksestä kirjoittaa. Vihdoin. Eikä aina näistä vaatteista ja tyyleistä, jotka eivät edes kaipaa sanoja rinnalleen, koska kuvissa on riittämiin.

Tälläkään kirjoituksella ei ollut alkua, keskikohtaa tai loppua. Ei aihetta, päätä, eikä häntää. Tälle kirjoitukselle ei voi antaa yhtään kunniamainintaa rytmistä, rakenteesta tai mielikuvituksellisuudesta. Tajunnanvirran ykköspalkinnotkin menevät näinä aikoina videobloggaajille.

Taidan siis kadota tuon mustavalkotäplikkään näkymättömyysviittani alle ja palata, kun on jotain sanottavaa.

– Henriikka

paita & farkut/second hand, kengät/adidas (saatu), viitta/Monki

24.2.2015

Kourallinen bloggaajia Tampereella

–

blogit, kaverit, matkustus, tapahtumat

Voi veljet, miten en jaksaisi alkuunkaan istua tässä tietokoneella. En jaksaisi yhtään. Haluaisin painaa läppärin kannen alas, juosta oikopäätä petiin, kääriytyä peittomereen ja nukahtaa käärölle. Jos nyt kuitenkin hetken malttaisin, laittaisin jakoon näitä Tampere-kuvia viimeviikonloppuisesta tapahtumasta. Sitten salamana kääröksi, ettäs tiedätte.

Idan ja Majn houstaama old school bloggaajamiitti oli hyvän mielen tapahtuma. Kasa aivan erilaisia blogeja ja ihmisiä (tai no, ei nyt tietenkään aivan) ja kuitenkin niin hyvä meininki ja yhteishenki. Tuntui, että porukassa aidosti tahdottiin toisille hyvää, oli sellaista naisenergiaa, lempeän feministinen ote. Itsehän en ole aito old school -bloggaaja. Aloitin blogin vasta vuonna 2011, kun aidot ja alkuperäiset olivat siinä vaiheessa jo konkareita (Tosin on minulla vielä tallella 2000-luvun alun ja puolivälin livejournal, jonne kirjoittelin lähinnä ystäväpojista, joista olin ihastunut joka toiseen).

Viikonlopun ideahan oli tutustuttaa nuijat stadilaiset (+ ainakin yksi Pori ja pari muuta lisänuijaa) Tampereeseen ja sen parhaisiin mestoihin. Täytyy sanoa, että oletin aika polleana tietäväni Tampereesta jo aika paljon. Olen hengaillut Kehräsaaressa, kiertänyt Radiokirppistä kymmeniä kertoja ja istunut katsomassa kesäteatteria Pyynikillä. Vaan pieleenpä meni, nämä muutamat hassut tunnitkin toivat uusia puolia esiin Mansesta.

Mihin hostimme sitten ohjasivat meidät? Aivan ensimmäiseksi lounaalle Marusekiin. Äärimmäisen hyvää sushia ja omat versiot pyytäessä myös gluteenittomalle, äyriäis- ja kala-allergiselle ja myös muille vähän ”vaativimmille” asiakkaille. Täältä saa juuri sellaisia erikoissusheja, joista minun Kallion lähisushipaikassani uskaltaa vain haaveilla. Rakenne on liian hajanainen, riisi meinasi tipahdella soijakuppiin, mutta muuten kympin arvio.

Seuraavaksi oli suunta Design Boulevardiin, joka kylläkin on minulle tuttu jo pidemmän ajan takaa. Ihanassa designkorttelissa sijaitseva pieni liike on täynnä upeita löytöjä. Nyt Design Forumin lopetettua Helsingissä, en tiedä pääkaupunkiseudulla yhtä tunnelmallista ja kattavaa. Hanna-Riikka Heikkilän teoksia oli nyt väliaikaisesti esillä ja myytävänä putiikissa ja duunit sopivat miljööseen paremmin kuin nenä päähän.

Kolmantena etappina tepastelimme farkkukauppa Inchiin. Aivan älytön juttu, etten ole paikassa aiemmin käynyt. Myyjät ovat asiantuntijoita, vieläpä kivoja kaiken päälle, ja valikoima pursuilee lempimerkkieni lempijuttujani: Minimumia, Twist & Tangoa, Samsoe & Samsoeta, Levistä, Denhamia… Eikä mitään akryylipotaskaa, vaan ehtaa tavaraa.

Ylläolevassa kuvassa oikealla roikkuvat boyfriendit olivat unelmani. Kun kävelin kauppaan sisään, varasin sopivan koon heti sovitukseen. Vaan eivät istuneet minulle yhtään. Mutta kuinka kävi: boyfriend-innostukseen löytyi miesten Leviksen 511-malli superalennuksella 40€, joka istui kuin istuikin tällaiselle naisellekin.

Majoitus hoitui Tampereen Ilves-hotellissa, kerroksessa numero 16. Kämppiksenä toimi iloinen Noora. Voi olla, ettei Tampere ehkä ollut näin harmaana helmikuuna kaikkein hohdokkaimmillaan, mutta sellaista Kaurismäkeläistä kauneutta oli maisemissa havaittavissa.

Loppuillasta otimme osaa vielä drinkkikoulutukseen, josta suunnattiin suoraan illastamaan alakerran Masuuniin. Meinasi uni tulla vähän liian aikaisin, kun meinasin löytää nuokkuvan pääni jälkiruoka-annoksesta. Juhlimaan ja krebaamaan minua ei siis saanut, mutta nukuin suloisesti kuin pieni lapsi.

Viimeiset hääräilykuvat ovat sunnuntain kamerakoulutuksesta, jossa porukka yritti päästä perille Olympuksistaan. Valkotasapainot, aukot, isot ja muut ihmeellisyydet alkoivat hahmottua parituntisen aikana, kiitos siitä kouluttaja Veeralle. Siihen loppui samalla old school hipat.

Taajamajuna kuljetti turvallisesti takaisin böndeltä steissille (ei, ei vaan sovi mun suuhun) ja kiitollinen mieli oli valloillaan yöhön saakka.

Kiitos kaikille naurusuille, niin uusille kuin vanhoille kavereille.

– Henriikka

Ps. Tampere-juttuja voi lukea myös muiden paikallaolleiden bloggaajien sivuilta:
Ida, Maj, Riikka, Minttu, Noora, Nadja, Saara, Maiju, Veera, Nelliina ja Henna.

Kuvat: Minä, Noora & Ida

23.2.2015

2 x ilomieli

–

kaverit

Mitä kertoo kuvattavista, jos ylläolevat kaksi kuvaa ovat koko kuvashetken onnistuneimmat otokset?

Varmaan ainakin sen, että he todella nauttivat toisensa seurasta ja että naurua ja iloa riittää. Tai ehkä sen, että toinen haluaa suojella toisen suloja ja heti seuraavassa hetkessä kuristaa maanisesti hekottaen. Arvaapa itse vaihtoehdoista.

Tarkoitus oli saada seesteisiä, onnellisia kaverikuvia. Eivät menneet nämä kuvaukset Idan kanssa ihan putkeen, mutta toisaalta tällaiset kuvat kertovat parhaiten niistä oikeista tunnelmista puisen pönötyksen takana. Ja kun tilaan paperikuvia, tilaan usein juuri niitä tilanteita, vaikka samasta hetkestä olisi myös onnistuneet, jäykät pökäleposeeraukset.

Tällä hetkellä kiinnostaa: oikea elämä ja sen oikeat tilanteet, aidot ystävyyssuhteet, ilmiöt, uusi kaupunkikulttuuri, luonto, kanootit ja raakasuklaa.

Hetkinen, nämähän kiinnostavatkin aina.

-Henriikka

Kuvat: Maj / Magicpoks

22.2.2015

Rokaten Treella

–

muoti, oma tyyli

Tampereella oli vielä lunta jäljellä (tai vähintään loskaa). Kangasalla vielä sitäkin enemmän, kunnon kasoja ja valkea lumipeite. Ei mitään kuivaa puuterilunta vaan keväistä ja litimärkää, mutta lumesta voidaan joka tapauksessa puhua. Helsingissä ei enää lunta näy ja onkin kiva käydä heittämässä heipat talvelle useammassa paikassa. Minä vähän luulen, ettei lunta ole enää pääkaupunkiseudulle tulossa, eikä Tamperekaan miksikään Korvatunturiksi ole enää muuttumassa alkaneesta hiihtolomasta huolimatta.

Keväiset kelit tuo keväiset vaatteet: sukkahousuissa ja farkunsävyisessä kauluspaidassa liihotellen mentiin. Niin hame, paita kuin mustat nahkakengätkin ovat kirpputorilöytöjä ja valkoisen origamilintukorviksen pujotin vasempaan korvaani tylsyyttä kompensoimaan. Yo Zenin lintu tuntui sopivan tällaisen sivistymättömän, asioita yleistävän naisen korvaan nyt, kun kiinalainen uusivuosikin alkoi.

Ilmassa on sellaista voitonriemua. Hyvänen aika, se on minusta kyllä aikamoinen suoritus aina jyrätä tämä talvikausi ja etenkin ne pimeimmät viikot kunnialla läpi. Tai jos ei kunnialla niiin ainakin keskinkertaisesti. Niin kuin edesmennyt ukkini uskoisi, saattaapi koittaa vielä takatalvi, mutta minä kyllä laitan panokseni kevääseen ja kevätpuroihin.

Onhan tässä jo taas rämmitty loskassa ja nuoskassa. Olisi edes ollut kunnon talvi. Ensi tammikuussa varmasti harkitsen taas, pitäisikö muuttaa pohjoisempaan, että talvea voisi häpeilemättä kutsua talveksi.

Puhuimme viime viikolla töissä työkavereiden kanssa, että ystävälliset, armolliset, kiltit, kunnolliset, hyväkäytöksiset ja ystävälliset ihmiset ovat uusi musta. Näin ollen myös ystävällinen, armollinen maaliskuu on kovassa huudossa. D-vitamiinia mukanaan kantava maalis alkaa jo viikon päästä. Mitä vauhtia nämä päivät pyörivät, viikot vierivät.

Kahvia tekisi mieli, kuppi kevään kunniaksi.

– Henriikka

kengät, hame & paita / second hand, korvis / Yo Zen

22.2.2015

WRITE BOOKS NOT BLOGS

kommentoi

–

random

Huomenta kuomat (en tiedä, miksi kutsun teitä aina kuomiksi. Jotenkin en oikein välitä kutsua teitä muruiksi tai muilla liian intiimeillä nimillä. ”Lukija” taas kuulostaa aivan liian tekniseltä ja siltä, etten itse saisi vuorovaikutuksellisesti mitään takaisin. Kuoma siis olkoon käytössä tästäkin edespäin. Joskin esimerkiksi ”toveri” on eri hyvä myös) ja terveisiä Tampereelta. Istun läppäri sylissä Hotelli Ilveksessä ja meinaa nukuttaa. Aivosumu on ollut kuluneen viikkoni kantava teema ja ilmesesti teema jaksoi kannatella sunnuntaihin saakka.

Aivan ihana viikonloppu takana. Anoppilan turvassa perjantaista lauantaihin, pitkät yöunet ja aamupalaksi tattaripuuroa ja vadelmia. Eilispäivästä tähän hetkeen olen ollut muiden bloggaajien kanssa Tampere-teemaisessa tapahtumassa seikkailen läpi Mansen katuja ja kuppiloita. Yöriehuntaan oli minua turha houkutella, en jättäisi mistään hinnasta väliin hotellilakanoiden autuutta ja puhtaiden petivaatteiden tuoksua. Aamulla kömmin ylös, heitin kylpytakin niskaan ja kävin uimassa alakerran uima-altaassa. Inhoan uintia, en tiedä ärsyttävämpää urheilulajia. Uin joka tapauksessa ja voin tuulettaa salaa huonekaverilta.

En ole ehtinyt vielä purkaa muistikorttia läppärille ja pian jatkan vielä parituntiseen valokuvauskoulutukseen ennen junamatkaa kotiin. Kuvakollaasia siis vasta illalla tai huomenna. Koneen työpöydältä nappasin kuitenkin yksinäisen kuvan jaettavaksi kahdesta tyhjyyttä huutavasta, täytettä odottavasta vihkostani. Oravavihko on Papershopista, neontekstiä hohkaava nerous Berliinin tuliainen.

Aivosumun lisäksi viikon toinen kantava teema onkin ollut pohdinta siitä, mihin kaikki kirjoittamiseni on jäänyt. Kirjoitan tätä blogia ahkerasti ja työssäni teen paljon sisällöntuotannollisia tehtäviä. Kaikki henkilökohtainen, päiväkirjamainen tai fiktiivinen kirjoittaminen on kuitenkin jäänyt unohduksiin kokonaan. Ylipäänsä kirjoittaminen oikealla kynällä, oikealle paperille. Vielä muutamia vuosia sitten ostin sulkakynän ja mustepurkin, jotta voin harjoittaa käsialaani ja kirjoittaa maailmaaparantavia novelleja ja sydäntä riipiviä runonkaltaisia pöytälaatikkoon, mutta siitä on aikaa. Voi kuinka minä surenkaan, jos internet jyrää kaiken alleen ja maailmasta katoaa kirjat ja kirjoitus. Ja jos maailmasta katoaa fiktiivisyys.

On aika taittaa kamelinselkä, tehdä muutos asiaan. Parannuksen aika. Runonpätkän aika. Nolon novellin aika.

– Henriikka

20.2.2015

Manse calling!

–

blogit

10427330_10152753876822972_5077480281751351380_n

Aamulehtikin sen tietää, mihin sitä ollaan tänään matkalla. Pääsen taas pitkästä aikaa Tampereelle (pitkästä ja pitkästä, jouluna oltiin) ja osallistun ensimmäistä kertaa siellä järjestettävään bloggaajatapahtumaan. 10 bloggaajaa haahuilee Mansessa Idan ja Majn houstaamana, luullakseni huippuretki.

Tiedän, ettei kaikilla teistä ole varmastikaan kiinnostusta sille, missä bloggaajat milloinkin pyörivät (itse asiassa en ole siitä itsekään niin kovin kiinnostunut), mutta ajattelin monen ilahtuvan vähintään siitä, että kerrankin Helsinki-keskeisyydestä on hetkeksi irrotettu. Kaikki kun tuppaa tapahtumaan täällä kehä kolkun sisällä. Vaikka itselleni Tampere on hyvinkin tuttu, Janne kun on Kangasalta kotoisin ja käynyt Tampereella lukionsa, on meidänkin viikonloppujengin joukosta varmasti niitäkin, keille kaupunki on tuikituntematon.

Vielä kovin pitkälle ei olla päästy, Tampere kun on Turun lisäksi se toisiksi tapahtumarikkain kaupunki Helsingin jälkeen. Babysteps, babysteps. Toivon, että kesällä voisin ottaa auton, junan tai onnibussin alle ja hurauttaa myös muualle Suomea kirjoittamaan kotimaan matkustusvinkkejä: Rauma, Vaasa, Rovaniemi, Utsjoki, Joensuu… ja kaikki leppoisat pikkukylät matkan varrella. Kyllä Suomi on hieno.

-Henriikka

Ps. Tampereella mukana Ida, Maj, Riikka, Minttu, Noora, Nadja, Saara, Maiju, Veera, Nelliina ja Henna

18.2.2015

Kolibreja ja muita siivekkäitä

–

muoti, oma tyyli

Eilisissä brunssikuvissa näkyi uusi mekko, jota ajattelin vilauttaa hivenen kauluksia enemmän näiden kuvien myötä. Jannelta joululahjaksi saatu Poola Katarynan lintumekko on uusia suosikkeja. Kengännauhamainen vyönaru herättää hilpeyttä itsessänikin, mutta vaaleanpunainen yksityiskohta toimii violettia vasten.

Kokeilin kyseistä mekkoa ennen joulua Kaapelitehtaan joulumarkkinoilla, ja ystäväni huudahti minut nähdessään: ”Haluisin mennä sun kanssa naimisiin, kun sulla on tuo mekko!” (Olen pyrkinyt välttelemään häntä aina, kun olen käyttänyt tätä mekkoa)

Ihan ilmaisena mainoksena lopuksi totean, että hakiessani Poola Katarynan kotisivujen linkkiä tätä juttua varten, huomasin että kaikki kyseisen malliston vaatteet on alennettu 30%:lla. Jos joku muukin haluaa kääriytyä kolibreihin, pääskysiin ja muihin kaunolintuihin, niin ottakaapa alennuksesta vaari.

Nyt suunnaksi elokuvateatteri ja Kaiken Teoria. Toivotaan että on hyvä eikä liian nössö. Vaikka nössöt ovat kyllä usein mieleeni.

– Henriikka

Ps. Mitä ihmettä tuolle hiuskasalle voisi tehdä? En tahdo värjätä enkä leikata skarppia polkkaa. Mutta kuinka sen saisi vähän vähemmän siloiseksi, roikkuvaksi?

mekko / Poola Kataryna, kengät / second hand

17.2.2015

Asiaa brunsseista (+ Cafe Fannyn gluteeniton brunssi)

–

ruoka ja juomaTags: bulevardi, cafe fanny, gluteeniton, gluteeniton brunssi, helsinki, keliakia

Brunssit, elämän keidashetket. Miten ne voivatkin tuntua niin paljon hienommilta kuin aamiaiset ja lounaat?

Brunssipaikkoja on Helsingissä niin lukuisia, että tahdon mieluummin kiertää kaikki kuin löytää vakiopöydän ja -herkut. En ole koskaan käynyt samassa brunssipaikassa kahdesti yhtä paikkaa lukuunottamatta: Arabianrannan Dylan tarjoilee niin monipuolisen ja hinta-laatusuhteeltaan huipun brunssin, että tähän meidän naapuripaikkaan olemme kipaisseet kai kolmesti. Mutta ei sitäkään voi vakkaripaikaksi laskea, sillä muuton myötä tämäkin ahkeruus varmaan laantuisi.

Olen testannut ainakin Arabian Dylanin, Punavuoren Mokon, Hakaniemen Cafe Talon, keskustan Kiilan ja Klaus K:n, Töölön Cafe Tin Tin Tangon, Kallion Pacificon ja Karl Fazerin Cafen Kluuvissa. Joululahjaksi saatu lahjakortti olisi käytettävissä Brasserie Kämpiin ja hirveästi himottelisivat myös Chjokon suklaabrunssi, kovasti kehuttu Cafe Deli Maya ja hehkutettu, sympaattinen Alppilan kirkon brunssi. Sandron brunssikin on kokematta, mikä on kyllä aikamoinen aukko sivistyksessä.

Viimeinen brunssikokemukseni on Cafe Fannysta, Helsingin Bulevardilta. Fanny järjesti ensimmäisen gluteenittoman brunssinsa viikko sitten lauantaina 7.2., jonne Ullan vinkistä ilmoittauduin salamana. Keliaakikkonakin brunsseilla pärjää vallan mainiosti, mutta kyllähän se laajentaa valikoimaa, jos kohderyhmäksi on erikseen valittu G-porukka. Brunssin ensimmäinen kattaus oli muutoin gluteeniton, mutta yksi pöytä notkui myös ”ihan tavallista leipää” jne. Tämä on toki hyvä, jos gluteenittomat kaverit ottavat matkaansa vehnäkavereita.

Brunssi oli erittäin hyvä, lämmin suositteluni etenkin lihansyöjille. ”Tavallinen” seuralaiseni nautti yhtä lailla, tavallista ruokavaliota noudattava voi hyvin tulla G-kaverin matkassa ruokailemaan (johan minä nyt puhun koodikieltä). Seuraava gluteeniton brunssi järjestetään Fannyssa 14.3.

Helsingin brunssipaikoista löytyy lista Brunssipartion sivuilta. Pitää varmaan rasti ruutuun -meiningillä jatkaa keidaspaikkojen katsastusta, jos vaikka eläkeikäisenä olisi kaikki paikat koluttu läpi. Onko teillä mielipidettä Helsingin tai Suomen (miksei koko maailman) parhaasta brunssista?

Paras brunssini kautta aikain taitaa olla viime kesänä Porissa Cafe Elbassa. Palvelun ja ruoan taso oli mieletöntä ja jazzeista väsyneet reissulaiset olivat silmät pyöreinä kaikesta vieraanvaraisuudesta. Hyvä Pori.

– Henriikka

16.2.2015

Nyhtösoijapitsaa ja riemukasta Ravintolapäivää

–

Helsinki, ruoka ja juoma, tapahtumat

Eilen sitä taas vietettiin, Ravintolapäivää. Lempikansankarnevaalini kukoisti talvikuukaudesta huolimatta, tuhannet ravintolat ripottautuivat ympäri maita ja mantereita. Helsingissä suurin osa tipahti Kallioon ja keskustan alueelle, mutta myös ytimen ympärillä riitti ravintoa.

Ja mikä auringonpaiste! Eihän eilisen kaltaista kevätpäivää voi tuhlata. Lauantain ystävänpäivän kunniaksi olimme jo pakanneet kangaskassiin kaakaot ja vaahtokarkit, mutta sunnuntai meni urbaanimmin Kallion ja Alppilan suunnilla.

Päivän ruokasaldo:

– Gluteenitonta nyhtösoija-ananaspitsaa
– Lammasnyytti
– Pannukahvimukillinen
– Herkkuonginta (ylläolevassa kuvassa näyttää, että onginnasta olisi saanut palkinnoksi miehen)
– Passionkakkua

Ensi kerralla olisi kiva taas varata paikat ihan kunnon kattauksesta. Vaikka pidänkin joka puolelle levittyvistä kiskoista ja teltoista, on siinä jotain tunnelmallisempaa, kun kasa toisilleen vieraita ihmisiä kokoontuu yhden pöydän ääreen syömään ja keskustelemaan.

Seuraava Ravintolapäivä on 16.toukokuuta, lempivuodenaikanani: Kyläjuhla-aika! Luulen, että etnisten ruokien sekaan tulee taas enemmän kesäisiä smoothieita, leivoksia ja kotitekoista jätskiä.

Ja arvatkaapa mikä oli päivän superyllätys! Löysimme kadulta Casino-arvan ja raaputimme sen hämärällä sivukujalla omantunnontuskissa. Kympin voitto oli ilo ja helpotus, kun olin jo joutunut päässäni pohtimaan, voisinko edes lunastaa sadan tonnin voittoani.

Toukokuussa taas ravinnon ääreen. Jos aurinko porottaisi vielä hippasen kovemmin, niin lapasetkin voisi ottaa kädestä hetkeä kauemmaksi.

Peace & Love. Onneksi on Ravintolapäivä.

– Henriikka

Ps. Pyysin täällä teitä lähettämään turhakkeittenne kuvia. Vielä muutama päivä aikaa lähettää kuva! Muistathan.

15.2.2015

Penkkaripupu

–

juhlat, kaverit, nostalgia

Tällä viikolla vietettiin penkkareita, penkinpainajaisia ja wanhojen tansseja. Tuntuu, että omalla kohdallani näistä tapahtumista olisi valovuosi, vaikka totuus on, ettei tapahtumista ole kulunut edes kymmentä vuotta. Kaivoin viikon kunniaksi arkistoista penkkarikuviani ja hymyilin leveästi.

Näin tällä viikolla sekä wanhoja että penkkariseurueita. Oman empiirisen kokemukseni perusteella voin kertoa pitäneeni hyvin paljon enemmän arvossaan arvokkaasti käyttäytyneitä juhlapukuisia kuin kadulle oksentelevia naamiaisasuisia. Voi tosin olla, että omalle kohdalleni sattui vain hyvinkäyttäytyviä frakkiseurueita tai harvinaisen kehnoja abinoita.

Molempia seurueita yhdisti kuitenkin liikuttava piirre. Heillä oli elämä edessä, mieletön draivi ja riemu. Molemmat seurueet olettivat, että koko kaupunki tietää, että tänään on penkkarit ja wanhojen tanssit. Että tässä sitä nyt ollaan kaupungin kuninkaina. Ja sitten karkkia kaiken kansan päälle. Vanhemmat olivat liikutuksesta kyyneleissä, nuoret niin iloisia ja itsevarman oloisia, että meinasin itsekin liftata rekan kyytiin: ”Minulle myös tuo hurmio!”

Millainen penkkaripupu sitten itse olin? Oranssitukkainen ja iloinen, mutta ihan liian vähän innostuva. Oikeastaan en välittänyt liiemmin wanhojen tansseista enkä penkkareistakaan, vaikka molemmista on vain hyviä muistoja. En koskaan saanut kiinni, mitä järkeä on juhlia sitä, että on koulun vanhin tai sitä, että lukuloma alkaa. Ajattelin, että huomattavasti järkevämpää käyttää rahat arkivaatteisiin kuin kerran elämässä käytettävään juhla- tai naamiaispukuun. Wanhojen puku oli serkulta lainassa, meikki ja kampaus kaverin tekemiä. Kengät löytyi Anttilan alennuksesta kolmella kympillä. Penkkareihin lainasimme ystäväni kanssa viime hetkellä pupupuvut seurakunnan lapsi- ja varhaisnuorisotyön pukuvarastosta.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että olisinpa innostunut vähän enemmän. Mennyt mukaan huumaan ja suunnitteluun, ottanut kaiken irti. Järjestin kyllä teemajuhlia ja synttärikemuja, olisin voinut suunnata järjestelyintoni myös tansseihin ja abihullutteluun. Odotin lukion loppua niin kovasti, että suuren lukioporukan intoilu meni ohi suun.

Ja niin meni opiskeluaikojen haalarihommat ja oppilaskunnatkin. Tylsä minä.

Tylsä tai en, molemmista päivistä on paljon hyviä muistoja. Vaikka olinkin hieman epäilevä koko touhua kohtaan, huomasin itse juhlapäivinä kuitenkin salaa nauttivani aika lailla. Tanssiminen oli kivaa, nauroimme tanssiparimme kanssa katketaksemme, ja päivä tuntui oikeasti kaikessa naurettavuudessaan myös juhlavalta ja kauniilta. Penkkarikekkerit saivat merkityksensä, kun vanhemmat, vaari ja silloin vielä lyhythiuksinen sisko olivat tien vieressä katsomassa ja vilkuttivat iloisesti. Vaari vaikutti ylpeältä, ja aurinko paistoi.

Vaikka en edelleenkään laittaisi rahojani limusiiniin, usean sadan euron tanssipukuun tai netistä tilattuun naamiaiskostyymiin, olen ylpeä kaikista tosissaan iloitsevista wanhoista ja abeista, jotka nappaavat hetkestä kiinni ja ovat onnensa kukkuloilla juhlapäivinään. Niin sen kuuluu mennäkin. Koskaan ei juhlita suotta.

– Henriikka

13.2.2015

Jenny from the Block

–

muoti, oma tyyli

Väitän olevani aika sinut itseni kanssa ja etenkin kameran kanssa. Olen tottunut näiden vaatehommien myötä olemaan niin paljon kuvattavana, että tietokoneen ruudulta on tullut nähtyä itsestä jos jonkinmoista kuvaa. En ole mallinpituinen, -levyinen saati -oloinen (jos heidät näin tökerösti niputtaa), mutta kameran edessä kekkuloin useita kertoja viikossa. Silti se fakta toisinaan lävähtää päin naamaa, että en todella ole still-kuva.

Nämä kuvat ovat vallan ok. Mutta valitsin ne sellaisesta kuvaryppäästä, jota selatessani pohdin useaan kertaan ”tuoltako todella näytän nauraessani?” tai ”miten mun naama vääntyy noin kun selitän?” Ja totuushan on, että näytin kuvissa aivan itseltäni. Siltä todella näytän kun nauran, naamani vääntyy varmasti juuri niin kuin puhun. Emme ole pysähtyineitä, harkittuja still-kuvia, vaan eläviä, ilmeikkäitä ihmisolentoja. Onneksi.

Kuvasin puolestani Doraa viime viikonloppuna tuulen tuivertaessa ja pakkasen kiristyessä. Olin lumoissani kameran takana. Miten ihana nauru, valkoinen ja leveä hammasrivi, tuuheat kulmakarvat ja ilmeikkäät kasvot. Oli ihana ottaa kuvia, kun kameran edessä oli eloa ja energiaa.

Nähdessään ottamani kuvat Dora järkyttyi: ”Toltako mä näytän?”. Aika alastomalta tuntui katsoa kaikkia omia ”virheitään” suoraan silmiin” (hän kirjoittaa kuvista ja aiheesta täällä). Ja siltähän hän todella näyttää. En voinut kieltääkään. Mutta siinä missä hän näki virheitä, olin aivan ihmeissäni. Minä näin aitoutta, iloa ja persoonallisuutta. En silmäpusseja, ihohuokosia tai nyppimättömiä kulmakarvoja. Ja ihan tosi, ne harvoin kiinnostavat yhtään ketään.

Olen kirjoittanut tästä samasta asiasta sadasti. Ja silti riittää sanottavaa. Ja silti julkaisen nämä kuvat, joissa näytän omasta mielestäni ihan mukavalta. En niitä, jotka olivat kuvaajan mielestä onnistuneita ja aitoja, mutta joita itse kavahdin. En ehkä olekaan sujut itseni kanssa, vaikka kuinka väitän. Olen itseni kanssa sinut, kun olen parhaimmillani, eikä sitä kyllä lasketa alkuunkaan.

Tässä kirjoittaessani sen oivalsin. Olen itseni kanssa sujut kun olen parhaimmillani. Niin ulkonäöllisesti kuin persoonani kanssa. Parhaimmillani olen nauravainen, eloisa ja aikaansaava, pahimmillani temperamenttinen, tuittuileva tinttara. Ensimmäisestä minästäni pidän, toisen kanssa en ole sujut alkuunkaan.

Kuinka oppia hyväksymään itsestään kaikki puolet? Nauraessa muodostuvan kaksoisleuan, hymyilystä johtuvat silmän- ja suunympärysrypyt, hyvistä kakkupaloista johtuvat pikkupehmeydet ja arvaamattoman sielun, joka on toisinaan tulta ja tappuraa. Siinäpä pulmapeli ratkottavaksi.

– Henriikka

Ps. Uskoni Samujiin palautui laadukkaan reklamointiprosessin ja uuden neuletakin myötä. Löytyi -70% alennuksesta, viimeinen kipale. Nice.

neuletakki/Samuji, farkut/Levi’s, korvis, hattu & kengät/second hand

Kuvat: Dora Dalila / Blogi / Tumblr / Instagram

12.2.2015

Ennenaikainen ystävänpäivä

–

kaverit, yhteistyö

Jos ystävä kertoo lähtevänsä koko loppuvuodeksi maailmalle, ei sitä sovi pistää hanttiin. Ei sovi kiukutella ja hokea, etten pärjää niin pitkään ilman. Ei kannata syyllistää ja ladella latteuksia siitä, kuinka tiet sitten kuitenkin eroavat kaikkien erossaoltujen kuukausien jälkeen. Ei pidä anella tai vollottaa, ei tihrustaa pieniä tai suurempiakaan kyyneleitä. Ei kannata vaipua alhoon tai viillellä ruumiinosia, eikä hypätä korkealta tai matalaltakaan sillalta. Vaikka välillä tekisi mieli rutistaa ja vaatia jäämään.

Sen sijaan kannattaa viettää ennenaikaista ystävänpäivää, jos 14.2. menee jo matkalaukun pakkauksen huumassa. Kannattaa varata vaaleanpunaiset kukat, vaaleanpunaiset karkit ja vaaleanpunaista kuohuvaa (ja unohtaa etikettivirheet lasien kanssa, jos kyseessä on vain kympin skumppa, ja kristalli on niin ylevää). Kannattaa kilistellä, vaikka olisi keskiviikko. Korkki kannattaa poksauttaa auki näyttävästi ja jälkiruoaksi mutustaa maitokahvinmakuista jäätelöä.

Kannattaa puhua yömyöhään, vaikka olisi keskiviikko ja aikainen herätys. Kannattaa nauttia kunnolla, kun vielä voi. Sitä sopii suunnitella karkaamista ystävän perään ja tehdä listaus siitä, millä kaikilla keinoilla yhteydenpito sujuu välillä Helsinki-Tansania-Helsinki-Botswana-Helsinki-Australia. Ja sitä kannattaa olla ihan tyytyväinen elämäänsä, vaikka tajuaa itse olevansa aina vain se ”Helsinki”.

Suosittelen keskustelemaan vielä kerran pojista ja joistain miehistäkin. Analyyttisesti, ilman hihitystä. Tai juuri päinvastoin, jos mieli tekee. Suositan kysymään neuvoa vielä kaikkiin askarruttaviin kysymyksiin, niihin tyhmiinkin, sillä hetkeen ei ole yhtä laadukasta keittiöpsykologiaa tarjolla.

Luulen, että on paras valvoa vähän liian myöhään, jotta saa varastoon toisen läsnäoloa ja nasevia kommentteja niin paljon kuin loppuvuodelle tarvitsee. Kannattaa muistaa, että illalla hankittu väsymys tuntuu vasta seuraavana aamuna ja se on sitten tulevaisuuden ongelma. Eihän parhaita pyjamakekkereitä kannata koskaan jättää kesken, paras on odottaa pilkkua.

Ja sitten jos oikein herkistyy, niin saa lievennetyin sanavalinnoin paljastaa, että pienesti saattaa tulla ikävä. Tai ehkä keskinkertaisesti. Tai että tulevien kuukausien aikana sen ikävän alle saattaa vaikka musertua.

Mutta sitten pitää taas muistaa, ettei sitä sovi ajatella omaa etuaan, jos ystävällä on seikkailujen ja unelmien vuosi käsillä. Sopiihan sitä muserruksen kynnyksellä lähteä perään.

– Henriikka

Huom! Ystävänpäiväkuohari on KWV Sparkling Rosé Dry (Alkosta)
Yhteistyössä Suomen Blogimedia ja Arvid Nordquist

10.2.2015

Ystävänpäivän surkeat suunnitelmat

–

juhlat, kaverit

Ystävänpäivä on ihan mahtava päivä, mutta ignoraan sen joka vuosi kaikesta innokkuudesta huolimatta. Unohdan, skippaan kiireeltä, en piittaa riittävästi. Yritän keksiä spesiaalia, vannon lähettäväni lahjoja ja sitten vain istun kotona ja kaivan nenää. Tai teen ehkä jotain pientä ja sievää, mutten koskaan mitään mielikuvitusteni yllätysten ja ystävänpäiväideoiden kaltaista.

Toissavuonna lähetin postikortteja, viime vuonna taisin unohtaa. Toissavuonna pidimme ystävänpäiväpiknikkiä Kauppatorilla, oli jäätävä pakkanen ja jokainen ihosolu jään peitossa, mutta olipa sentään jotain järjestetty ystävyyden kunniaksi. Viime vuonna oli mainiot ystävät aamupalalla, mutta ilta muistaakseni kulahti kaiken riemun jälkeen.

Mitä tänä vuonna? En tiedä. Olisi ystävänpäivä-klubi, joka kiinnostaa, mutta muuta ei ole mielessä. Voi voisinpa kerätä kaikki kaiffarit kainaloon, juhlia ja riekkua yömyöhään. Mutta ei ole helppo koota kasaan porukkaa, joka levittäytyy Ouluun, Turkuun ja Malesiaan, ja on jopa osittain perheellinen tai raskaana.

Postikortteja haluaisin ainakin lähettää. Minulla on ainakin Nukkumatti, spagettipariskunta ja ransiksilla koristeltu pisamanaama valmiina ystävänpäivämatkalle. Pitäisi kai lähettää sydämiä ja tuoksuvia kirjepapereita, mutta uskon näiden kertovan ystävilleni syvimmästä suhteemme olemuksesta paremmin kuin kerubit ja satakielet.

Vinkkejä ystävänpäiväksi? Missä meinaatte viilettää, miten ajattelitte juhlistaa?

– Henriikka

Ps. Salainen viesti kanssaeläjälle: Ota onkeesi ja ymmärrä, että tämä kirjoitus on vinkki siitä, että sinun tulee suunnitella koko päivä. Kokonaisvaltaisesti, virheettömästi, timanttisesti.

9.2.2015

Minä kaipaan eskimoystävää

–

muoti, oma tyyli

Eilen tuuli ja pakasti. Pienikokoisimmat lähtivät puhurin mukana lentoon, ja vahingossa kädestä livenneen nenäliinan perässä oli turha juosta. Meinasi takkinikin ottaa tuulta purjeisiin niin, että olisin näyttänyt Hemulilta Muumipeikossa ja Pyrstötähdessä. Eilen tuntui, että kaikki oli jään peitossa.

Liukastelin itsekin meren ääreen, hiukset sotkussa ja hampaat hymyssä. Eivät olleet nuo puukengät ihan parhaimmat jään päällä, mutta kopistellen niin viimeistä päivää pääsin kuitenkin jähmettyneen veden luo.

Hieno viikonloppu eskimona.

Näistä kuvista tuli vahvasti mieleen Damien Ricen biisi ”Eskimo”. Muistan kuinka olin kuunnellut sen monen monituista kertaa läpi, mutta vasta paljon myöhemmin tajusin, että oopperahenkisessä kohdassa lauletaan suomeksi:

kosketa minua
älä käsilläsi
vaan niin että tunnen sinut

kosketa minua
älä käsilläsi
mutta sielussasi

minä kaipaan eskimoystävääni

– Henriikka

takki/Masai (saatu), farkut/Levi’s, kengät, hanskat & panta/second hand (kengät Swedish hasbeens)

Kuvat: Dora Dalila / Blogi / Tumblr / Instagram

8.2.2015

Twitter haltuun @henriikkasi

–

random

Siellä minä nyt vihdoin olen, Twitterissä.

Olen pitkään seurannut Twitterin menoa duunista käsin, työpaikkojen tileiltä. Olen näinkin pitkään ollut itse liittymättä juttuun mukaan. Sairaslomat ovat kuitenkin antoisaa aikaa: joskus neljä vuotta sitten perustin blogin ollessani vatsataudissa anoppilassa, nyt viikon flunssailun jälkeen oli Twitter-ajatus kypsynyt valmiiksi.

Siinä missä Facebookiin nostan uusimmat blogiartikkelit ja hassuja eläinvideoita ja Instagramiin uusimmat kuulumiset kuvina ja visuaalisia hetkiä elämästä, niin Twitteriin saatan jopa joskus kirjoittaa ihan oikeita mielipiteitä ja ajatuksia. Saas nähdä.

Twitterissä nähdään.

– Henriikka Simojoki / @henriikkasi

Kuva: Kaisu Jouppi

7.2.2015

Luuseri puutarhuri

–

sisustus

Syntymäpäiviäni vietettiin taas kerran 2. joulukuuta. Sain lahjaksi orkidean. Kauhistuin pelosta. Tuijotin lahjan antajaa silmät pyöreinä kuin jääkiekot: ”Tiedäthän sinä miten surkea olen kasvien kanssa. Olen tappanut jopa kaktuksia, rahapuista puhumattakaan.” Hän totesi nauraen, että siinä olisi minulle haastetta, niistähän pidän.

Katsoin kukkaa kauhuissani, olin kuullut orkidean olevan vaikea. Luin lapusta hoito-ohjeita ja kun googletin, löysin Suomen Orkideayhdistyksen. Jos asian parissa on niin intohimoisia ihmisiä, että he perustavat seuran ja kotisivut, kuinka kävisi minunlaiseni luuserin kamppailulle?

Vaan mitä vielä! Yli kaksi kuukautta takana päin, ja kukka porhaltaa kuin kukkahattutäti konsanaan. Siinä se on ja ylpeä kylvettäjä ihailee.

Tämä kukkaprojekti on ollut hankala. Kasvin elossapitäminen lohdutti kuitenkin joulun jälkeen, kun onnistuin ylikastelulla tappamaan pienen, suloisen joulukuuseni, jonka piti olla helppohoitoinen ja joka piti pystyä istuttamaan myöhemmin kunnon maahan. En vieläkään tiedä, tarkoitetaanko viileällä lämpimän viileää vai kylmänviileää, mutta toivonmukaan antamani lämpöasteet pitävät orkideani elossa vielä pitkään.

Ystäväni huudahti pari viikkoa sitten meillä käydessään: ”Se elää! En ole koskaan nähnyt orkideaa, jossa on noin monta kukkaa.” Olin tuikityytyväinen, vaikka epäilen ystäväni nähneen elämässään aika harvoja orkideoita.

Niin on luuseri puutarhurikin päässyt pienesti kiinni kasvattamisen makuun. Ehkä tulevaisuudessa bloginikin siirtyy Orkideayhdistyksen kotisivuille.

– Henriikka

5.2.2015

Armoton torttukateus

–

ruoka ja juoma

Minulla on torttuannoskateus. Tänään juhlitaan sitä Runebergiä, jonka ansioita tai kasvonpiirteitä on hankala muistaa, mutta leivonnaisia ei (kaikki kunnia olkoon siis sittenkin Runebergin vaimon). Eikä minulla ole ainoatakaan torttua. Unohdin sen päivän olevan tänään, sillä olen leiponut jo kuukauden päivät. Torttuerät tavoittivat siis satunnaiset viikonpäivät, vaan eivät tätä suurta juhlaa. Ja nyt olen tortuton. Totaalisen tortuton. Ja surettaa.

Onko teillä? Saanko edes kaltaistani kakutonta kaveria virtuaalisesti lohduttamaan ja taputtamaan päälaelle? Lupaamaan, että ensi vuonna herkutellaan, vieläpä oikeana päivänä. Huhuu, onko ketään toista missään, joka kaipaa Runebergin perintöä ja sympatiaa?

Torstai, jonka piti olla torttua täynnä.

– Henriikka

Kuva: scandifood.blogspot.com

4.2.2015

30 pencen valaskortti maailmalta

–

random

Sain tänään postikortin maailmalta. Ihan oikean kortin (kamalaa, että nykyään korttiakin pitää sanoa ”oikeaksi”, ihan kuin se ei olisi sitä jo automaattisesti). Minulla ei ole hajuakaan, keneltä sen sain. Enkä oikeastaan tahdo tietääkään. Hetken arvailin ja totesin, että se ilahduttaa silti yhtä paljon. Avasin ruskean kirjekuoren paperiveitsellä olettaen, että saisin selville kuka ystävistäni on minua muistanut. Vaan mysteeriksi jäi. Ja ilo jäi.

Luulen, että kyseessä on kuitenkin sellainen kirjoittaja, ettei häntä haittaa että kerron teille hänen tarinansa. Kun enhän voi edes paljastaa hänen henkilöllisyyttään:

”Lontoossa sunnuntai-illalla, hetkeä ennen kuin kirjoittajan pitäisi mennä suihkuun ja ottaa antibiootit.

Halusin kirjoittaa jollekulle, kun kirjoitusfiilis iski ja muistin 30 pencen valaskortin. Lääkäriaika – ensimmäinen tällä saarella – oli torstaina 15:40. Googletin, mikä on englanniksi ”kurkku kipeä” ja ”vasen korva sattuu”.

Asioita, jotka minua hymyilyttää täällä on metrotunneleissa kenkien kopina ja se, kun joku juoksee ratikkaan ja ehtii. En tiennyt vielä kolme viikkoa sitten, että täällä on niitä.

Oikeasti muistan, kuinka ensimmäisiin postauksiisi eksyin. Jatka, koska siitä ja sinusta pidetään. Kaikkea hyvää teille! Toivottavasti tulee perille, vaikka osoite on vuodelta 2013.”

Minusta pidetään. Ainakin joku pitää. Harva kehtaa myöntää, miten upeaa se on kuulla. Ja kuule, varmasti jatkan. Etenkin jos minusta pidetään. Kiitos sinulle, valaan laittaja. Teit tästä päivästä spesiaalin, lempeän, kauniin.

– Henriikka

1 2 seuraavat →