Palasimme tänään kotiin. Isoveikka ajoi meidät silkasta ystävällisyydestä parin tunnin matkan kotiovelle saakka. Olin niin valmis kellahtamaan omalle sohvalle, hakemaan lähikuppilasta lounassalaatin.

Sääli sinänsä, lähikuppila viettää vielä joululomaansa ja täten vuohenjuustosalaatti jäi saamatta. Kävelimme kuitenkin toiseen paikkaan ja haimme kahvit vielä kolmannesta. Myyjä hymyili tuttua, leveää hymyään ojentaessaan kahvin, ja tunsin olevani taas kotona. Miten paljon pidänkään kotikadustani ja kaikista sen lähikortteleista.

Harkitsimme karkaavamme illasta alennusmyynteihin, mutta emme keksineet mitään, mitä tarvitsisimme.

Pitkässä neulemekossa, eilisissä leteissä ja lähes meikittömässä naamassa tuntui turvalliselta. Juuri siltä kuin joulun jälkeen soisi tuntuvan. Nivelissä ja jäsenissä on pitkästä aikaa kunnolla unta ja lepoa.

Tosin huomasin juurikasvuni venähtäneen muutaman sentin mittaiseksi. Ja tajuan hyvin, että nämä ovat juuri niitä kuvia, joita katsoo heinäkuussa kauhulla: ”Miksi ihoni on kalmeanvalkea? Missä on elämäniloni?”

Totean varmasti silloin samoin kuin nytkin: musta-väri ei sovi minulle yhtään.

Tänään minulla oli yksi hassu työpäivä, joka toi kyllä mukavasti ryhtiä lomanjälkeiseen elämään. Mutta työntekoon ei tarvitse vielä tottua, sillä lomailen taas tiistaihin saakka. Silloin aukeaa jo kantapaikkanikin, joten voimme aloittaa sitten arjen yhdessä.

Nyt kotitontun luontoni (jota en tiennyt olevan olemassa) syyhyää jo pyykinpesulle, viherkukkien kastelulle, imuroimiselle ja musiikintahtiselle tavaroiden järjestelylle.

Niin kiva palata kotiin.

-Henriikka